28.5.2014

ISO JA ITSENÄINEN

En käsitä. Vastahan se syntyi. Tai ainakin vastahan se täytti neljä. Eilen se nukahti, erittäin harvinaisesti, päiväunille kainaloon - tuli ihan vapaaehtoisesti viereen ja simahti pienellä silittelyllä. Ja kun heräsi niin tiesi että lähdetään kaverin luo kylään, melkein naapuriin, viereiseen taloon. Äidillä oli vielä kesken pikkuveljen perushuolto, joten innokas 4-vuotias päästettiin edeltä. Yksin. Ihan yksin. Näytti näin äidin näkökulmasta aika pitkältä se matka pihan poikki.

Siellä mun vauva menee.

Ensimmäiset kutsut synttäreille, jotka oli tarkoitettu vain lapselle, tulivat tänä keväänä. Onneksi ensimmäisellä kerralla myös hysteeriset äidit saivat halutessaan tulla mukaan (ja onneksi meitä oli kaksi). Seuraavalla kerralla oli selvä, että vanhempia ei kaivattu osingoille nakeista ja muumikekseistä, joten oli uskallettava jättää lapsi oman onnensa nojaan - ystävän syntymäpäiväjuhliin, herkkujen ja kavereiden keskelle, pariksi tunniksi. Uskaltaako, muistaako ja ehtiikö se käydä pissalla? Entä jos se käyttäytyy tosi huonosti? Jos se jankuttaa tai raivoaa tai on muuten vaan sellainen kuin on pahimmillaan kotona?
En tiedä millainen lapsi oli. En kehdannut kysellä enempää kuin synttärisankarin äiti kuittasi iloisena kaiken menneen hyvin ja onnellinen vieras kotiutui ilman mustelmia tai murheita.
Nyyh.

Blast from the past: 75 KG

Tämä teksti on odottanut ulostuloaan varmaan vuoden päivät - ensin tuli A Beautiful Body-haaste ja sen jälkeen monta muuta juttua, jonka jälkeen kaikki hauskat anekdootit unohtui. Alkuperäinen otsikkokin oli "72 kiloa", että tässä välissä on ehditty myös lihoa kasvattaa lihasmassaa.

Guatemalassa 2005 reppureissaaja peittää henkeäsalpaavat maisemat.
Kymmenen vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan sanovani painoani ääneen, saati julistavani sen julkisesti. Sen jälkeen olen oppinut että paino kertoo aika vähän ihmisen terveydestä, hyvinvoinnista, ulkonäöstä, vaatekoosta. Ainoastaan painolla on merkitystä vain silloin kuin annostellaan lääkkeitä tai mennään lentämään purjelentokoneella. Aikuisena ei kannata katsella käyriä.

"Ennen"-kuva vaihto-oppilasvuoden alusta, 15-vuotias Periaatteen Nainen
ja host-sisko.
Olen kaksi kertaa eläissäni lihonut muutamassa kuukaudessa melkein 30 kiloa, ja ne kerrat eivät muuten   ole olleet raskauksia (jolloin lähtöpaino oli eri mutta synnytyslaitoksella päivä ennen poksumista on ollut tasan sama paino - synnytyspaino!). Ulkomailla mun aineenvaihdunta menee jotenkin sekaisin ja luut muuttuu painavammiksi... ja sitten syön koti-ikävään, nälkään, ilosta, kulinaaristen kokemusten perässä, koska ruoka on niin halpaa, ihan vaan syömisen ilosta. Saatoin myös juoda muutaman oluen.

Vaihtarivuoden jouluna toin mukanani suomalaista jouluperinnettä ilmielävän kinkun muodossa.
Lihominen on aina aiheuttanut identiteettikriisin, vaikken ole koskaan ollut mikään siroluinen ballerina. Toisaalta muun vartalon lisäksi on paksuuntunut myös nahka, kun vaihto-oppilasvuonna koko koulu tuli opettajan kutsusta ihmettelemään "maailman lihavinta kasvissyöjää" ja rehtori pohti, voitaisiinko mut erottaa koulusta koska mun paikalle mahtuisi opiskelemaan kaksi paikallista oppilasta (hitto, ne latinot on ihan kitukasvuisia muutenkin). Mutta kyllähän se silti oli kova paikka, teini-iässä ja milloin vaan, kun ensin kaduilla huudellaan perään "hei kuuma blondi, tule tänne" ja parin kuukauden kuluttua "valkoinen jättiläinen, mitä oikein olet syönyt!?".

"Lähinnä olen syönyt muita vaihto-oppilaita, seuraavaksi ajattelin napostella
tämän salskean nuoren miehen vieressäni!".
Olisinpa kuitenkin silloin muistanut, että onnellisuus ja itsetunto eivät ole kiinni vaa'an lukemasta. Totta kai se peilikuva vaikuttaa yleisfiilikseen, mutta jos näitä lapsiperheaikoja lasketa niin olen aina ollut onnellisimmillani noilla kuukausien seikkailuilla. Ja se paino on aina pudonnut nopeasti kun olen palannut Suomeen, päässyt urheilemaan säännöllisesti, kauas eksoottisista herkuista. Ja kilojen mukana on kadonnut rusketus, huolettomuus ja taivaallinen vapaudentunne.

Lihavat ei aina ole leppoisia.
Nykyään pysyn aika helposti ominaispainossani, joka pyörii jossain tuossa 75 kilon paikkeilla. Totta kai                     tahtoisin olla viisi kiloa kevyempi ja hitosti kiinteämpi - toisaalta tällä hetkellä säännöllinen hikiliikunta tuottaa sellaiset endorfiinihöyryt ja onnistumisen fiilikset että en voi kuin olla tyytyväinen vartalosta paljastuneisiin atleettisiin ominaisuuksiin. Jos paino putoaa alle 70 kilon niin voin olla aika varma, että samalla laskee hemoglobiini sekä muu yleiskunto. Tai ehkä jollain rahka-ananas-dieetillä pysyisi hoikempana, mutta syöminen on sellainen nautinto josta en ole ihan heti vapaaehtoisesti luopumassa.

Lautasella on hämäyshedelmien lisäksi myös kakkua. Mutta ei liikaa.
Nyt on aika hyvä.
Kaiken tämän paasauksen takana on ehkä sellainen iloinen itsensähyväksymisvaihe sekä havainto, että monet tuntemistani kuumista kissoista painavat paljon enemmän kuin ulkonäön perusteella arvioisin - eivät vastaantulijat näe niitä numeroita vaan itseensä tyytyväisen, onnellisen ihmisen. Jotkut upeimmista naisista elämässäni ovat varmaan vähän plussan puolella sillä vanhanaikaisella painoindeksillä, mutta so what. Itsekin olen alkanut aamuisin ohittamaan kuntosalin pukukopin vaa'an ja luottamaan vaatteisiin (joskus kutistuvat pesussa) ja siihen omaan tuntemukseen. Näin on aika hyvä.

PS. Otsikko on kyllä taas vähän vanhentunut, sillä siihen viimeisimpään (ja viimeiseen) neuvolakorttiin kirjattiin kyllä pikkasen isommat lukemat...

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 23.1.2014

26.5.2014

1.-15.

Seuraa raskausraportointia.
Ensin se jäi pakollisen kolmen kuukauden salailun takia, ja sitten kun olin tullut raskauskaapista alkoi blogitauko. Otetaan nyt sitten kuluneet raskausviikot pikakelauksella tiivistettynä.

1. RASKAUSVIIKKO
Tämähän ei ole oikeasti mikään raskausviikko, koska olen oikeastaan anti-raskaana. Edellisessä kierrossa ehdin saada pikaplussan, joka jäi kahden raskaustestin kestäväksi lyhyeksi tuttavuudeksi. Vanha optimisti ei jää tuleen makaamaan vaan odottaa uutta tilaisuutta parittaa pari sukusolua - te näyttäisitte niin hyvältä yhdessä… sitten yhdeksän kuukauden päästä!

2. RASKAUSVIIKKO
Magic happens.

3. RASKAUSVIIKKO
Yritän olla tyynen rauhallinen ja kaikin puolin zen, mutta tunnetusti kärsivällisyys ei ole vahvimpia puoliani. Huimaako? Paleltaako? Onkohan toi nyt pieru vai alkio joka kiinnittyy kohtuun??

No onko se nyt vai eikö se ole?

4. RASKAUSVIIKKO
Normaalit naiset antaisivat tässä vaiheessa solujen jakaantua rauhassa, mutta testihullu käy ensimmäisen kerran testiostoksilla ja kokeilee onneaan jo hypoteettisessa 3+2 vaiheessa. Tuloksena on maailmanhistorian haalein tuplaviiva - sellainen jonka näkee vain hyvin harjaantunut testaaja tai vainoharhainen. Optimisti uskaltaa kuitenkin julistaa miehelle, että raskaana ollaan. Taas. Loppuviikon kuvaviestit kulkevat tiheään kahden naisen testaajatukiryhmälle, jossa vahvistuvia viivoja tulkitaan ensiluokkaisella asiantuntemuksella.

5. RASKAUSVIIKKO
Hello, vanha ystäväni väsymys! Ei sillä, väsytti sitä ennenkin mutta nyt väsymys alkaa olla todella lähellä kokovartalokoomaa. Odottajalla riittää energiaa vain neuroottiseen itsensä tarkkailuun; johtuuko tämä alaselän jomotus nyt maastavedoista vai keskenmenosta, onko tuossa vessapaperissa nyt verta… eikun se onkin joku helvetin kukkakuvio, kuka tällaisiakin keksii!?

6. RASKAUSVIIKKO
Hello, uusi ystäväni raskauspahoinvointi. Olet perseestä. On myös perseestä että mihin tahansa menenkin siellä tarjotaan alkoholia, graavikalaa (no en sitä söisi muutenkaan) tai jotain epämääräisiä juustokakkuja, "voi olla että on pastöroitu maitotuote tai voi olla että ei ole". No, mikäs tässä, kyllä sitä pelkillä omenoilla ja greipeilläkin elää.

Ei taida hehkua muu kuin metroaseman neonvalot...

7. RASKAUSVIIKKO
Hartaasti odotettu alkuraskauden ultra koittaa 6+6, siihen asti on pitänyt luottaa digitesteihin ja hyvään tuuriin. Käyn, kuten viime kerrallakin, omakustanteisesti Femedassa, tällä kertaa jollain myöhästelevällä ja töykeällä mieslääkärillä. Oleellista kuitenkin on, että ultrassa näkyy tuttu, turvallinen, ihana näkymä; epämääräinen monttu jossa on maapähkinän mallinen otus, jolla on sykkivä sydän. Lääkäri ystävällisesti muistuttaa että keskenhän se voi vielä mennä tai olla joku pääjalkainen, mutta vanha optimisti uskaltaa jo vähän silitellä mahaa.

Etsi kuvasta vauva

8. RASKAUSVIIKKO
Odotus alkaa yhä vähemmän hehkeänä ja enemmän oksentavana. Pahimpia on pitkät työmatkat pimeällä, jolloin yleensä joudun jäämään bussista pari pysäkkiä etuajassa kakomaan. Spinning-tunnilla tekisi mieli ajaa kuntopyörällä poikkeuksellisen hikisen miehen yli ja muutenkin vähän vituttaa. En jaksa - ihan oikeasti jaksa - kertoa raskaudesta kellekään ja siitä seuraa draamaa, kun apatia, kiukkuisuus ja yleinen epäsosiaalisuus jää selittämättä.

9. RASKAUSVIIKKO
Saan sykkeet ensimmäisen kerran kuuluviin dopplerilla 8+2. Siitä lähtien pikku pikajunaa tulee kuunneltua joka päivä. Joudun jäämään sairaslomalle kun työmatkoista toipuminen kestää kaksi-kolme tuntia eikä olo ole muutenkaan kuin voittajalla. Tähän päälle sitten perheen perusflunssat. Jouluksi kuitenkin selviän töihin ja yövuorossa näytän just sellaiselta eteeriseltä, hehkuvalta mom-to-be:ltä.


10. RASKAUSVIIKKO
Ensimmäinen neuvola! Ihana, tuttu neuvolatäti joka on oikea maalaisjärjen riemuvoitto, ei hösää eikä hössötä liikaa, on aidosti innoissaan kun olen taas asiakkaana äitiysneuvolan puolella. Hemoglobiinit ovat kerrankin kunnossa, th lohduttaa että pahoinvointi loppuu varmasti kuukauden sisällä, ja laittaa lähetteitä labroihin ja ultriin.

11. RASKAUSVIIKKO
Lupaavasti alkanut urheilu-ura loppui joulukuussa väsymykseen ja oksennukseen, mutta vuoden ja raskausviikon taas vaihduttua alkaa löytyä vähän energiaa liikuntaankin. Muuten kyllä olen yhtä huonovointinen ja -tuulinen kuin aiemminkin.

12. RASKAUSVIIKKO
Niin paljon töitä, etten ehdi kuin olla duunissa ja pidätellä oksennusta työmatkoilla. Ensimmäinen "etappi" lähestyy, kohta ollaan ns. turvallisilla viikoilla - joiden jälkeen voi yhä tapahtua mitä vaan…


13. RASKAUSVIIKKO
Vihdoinkin nt-ultra! Menen sinne yksin miehen jäädessä kotiin lasten kanssa, ja tunnen olevani koko odotushuoneen silmätikku ilman kädestäpitäjää. Ultran jälkeen voi taas huokaista helpotuksesta (ja oksentaa, en kyllä tiedä johtuiko pelkästä pahoinvoinnista vai oliko mukana vähän jännitystäkin); toistaiseksi tyyppi ei näytä pääjalkaiselta vaan täydelliseltä ihmisenalulta.



14. RASKAUSVIIKKO
Lupauksista huolimatta pahoinvointi ei lopu vaan olen taas saikulla oksennettuani falafelit nenän kautta ulos kesken asiakaspuhelun. Odotuksesta tulee julkista tietoa töissä (missä ensimmäinen mahantaputtelija meinaa saada turpiinsa - "kuule toi on ihan vaan turvotusta ja se sikiö on vielä niin alhaalla että sieltä ei silittele kuin mies, eikä sekään juuri nyt!"), perheille ja blogissa.

Ensimmäinen "maha"kuva
13+1

15. RASKAUSVIIKKO
Ruoka alkaa maistua. 50% bussimatkoista sujuu ilman oksentelujatkoja. Liikuntakiintiö täyttyy taas entiseen tapaan. Enää ei tee pelkästään mieli hautautua kotiin vaan alan jopa herätellä seuraelämääni henkiin. Sykkeet kuuluvat aina vain ylempää, helpommin ja vahvemmin - hehkua ei vielä näy, mutta hyvä fiilis valtaa mielen.

PS. Muutkin on olleet raskaana! Hyviä juttuja Lähiömutsilla ja Project Mamalla.

24.5.2014

VOIHAN VAIPPA

Lapsellista-blogin Anna sai tarpeekseen kestovaippailusta, kunnioitettavan kahden vuoden täyskestoilukokeilun jälkeen. Anna kirjoitti mielenkiintoisen postauksen syistä siirtyä kertaheitolla kertiksiin, näin vaippaneutraalin naisen näkökulmasta lähinnä omakohtaisen pohdinnan enemmän kuin propagandaa mihinkään suuntaan. Ilmeisesti jokin fanaatikkoäiti-geeni multa puuttuu kun en oikein uskonut millaisen vastareaktion Annan asiallinen, avoimen subjektiivinen tilitys saisi aikaan.

Me ei oltu hyviä kestoilijoita, ei ollenkaan. Hankin kyllä jo ennen O:n syntymää kymmenisen Bumgeniuksen AIO:ta, riisipaperia ja pussin likaisille vaipoille - vaippapuolen välineurheilua. Kuitenkin meillä edes osakestoilu tarkoitti sitä, että lapsella oli kerran viikossa kestovaippa ja suurin osa kestoista jäi kokonaan käyttämättä (se vasta tuhlausta olikin!). Voisin selittää tätä lopputulosta ympäri yön valvottaneella refluksilapsella, joka oli myös ns. läpipasko jne., mutta perimmäin syy kertakäyttövaippoihin sortumiseen oli laiskuus. Mukavuudenhalu. Ei jaksanut pestä pyykkiä yhtään enempää, ei ollut enempää tilaa kuivaukselle, eikä hitto vie vaan huvittanut. Kyllä ne vaipparoskikset haisee pahalle. Ärsyttää huomata sunnuntai-iltana että vaipat on loppu. Poden mieletöntä morkkista joka kerta kun kiikutan haisevan muovipussin sekajätteeseen (mutta ehkä me ei muuten kulutustottumustemme puolesta olla pahimpia ympäristörikollisia). Neljän vuoden aikana kertakäyttövaippoihin on kulunut rahaa about 3200 euroa, että ekologisesti ja ekonomisesti ollaan tehty tappiota. Tiedän, että kestovaipat olisivat monella tapaa parempi vaihtoehto, mutta tämän suurempia tunteita ei vaippadebatti mussa herätä.

Sen sijaan Annan blogissa käyty "keskustelu" herätti hämmennyksen lisäksi myötähäpeää; just tällaisen kiihkoilun takia äideille aletaan puhua kuin pikkulapsille ja niitä pidetään hiekkalaatikolla hihhuloivina hörhöinä, joita ei kiinnosta kuin itsetehtyjen soseiden optimaalinen koostumus ja oman lapsen eritteet. Että jos joku äiti kirjoittaa omasta ratkaisustaan (joka oli vieläpä siirtyä marginaalista mainstreamiin), niin tullaan epäilemään mielenterveyttä, kyseenalaistamaan kahden vuoden kestovaippailukokemus (josta mun mielestä voisi antaa jo jonkun diplomin Annalle! Tai vaikka kahden vuoden ilmaiset kertakäyttövaipat?), jankuttamaan että mielipiteesi, tai ainakin vaippakokosi tai pesuaineesi, on väärä. Ei näin, hyvät naiset (jotenkin en usko että joukossa oli kovin montaa toisen ihmisen vaippavalinnasta mielensä pahoittanutta miestä). Maailma varmasti olisi parempi paikka jos kaikki kestovaippailisivat. Ja jos kaikki käyttäisivät pelkkää joukkoliikennettä, kukaan ei söisi lihaa, ja jokaista vauvaa täysimetettäisiin puolivuotiaaksi. Hyväntahtoiset neuvotkin olisi voinut jättää jakamatta kun kyseessä oli pro-kestoilija, joka vain päätti lopettaa sen. Reaktiot olivat sitä luokkaa että Anna on vaihtanut lapsensa kameleihin tai alkanut käyttää huumeita. Totta kai osa kertoi omista kokemuksistaan, ymmärsi ja esitti vastaväitteensä rakentavasti, mutta en olisi uskonut että moisiin henkilökohtaisuuksiin vajotaan kun kyse on… vaipoista.

PS. Asiaan liittyvät jatkot täällä ja täällä. Jos herätti intohimoja ja tuli sellainen fiilis että nyt on pakko vähän haastaa riitaa vaipoista.

Lapsellani on todistettavasti ainakin kerran ollut kestovaippa käytössä.
(Isältään perinyt nuo isot korvat).

22.5.2014

MASSAKAUSI

Tänään siirryttiin raskausviikoissa kolmosella alkaviin lukemiin. Vaikka tässä voi olla vielä kolme pitkää kuukautta mahankasvattelua tiedossa, tuntuu silti lopun alulta. En ole aiemmissa raskauksissa päässyt joutunut nelosella alkaville raskausviikoille, joten katteettoman optimismin harrastajana olen luottavainen sen suhteen että vauva-A osaa ulkoistautua heinäkuussa.

Raskaus on ollut fyysisesti helppo (olen jo unohtanut ensimmäiset 3 kuukautta kestäneen vittumaisen pahoinvoinnin - raskausdementia) ja tykkään tästä pömppiksestä. Mutta. Olen puolen kilon päässä siitä, mitä olen aiemmissa odotuksissa painanut laitokselle lähdettäessä. Olen kutsunut sitä "synnytyspainoksi", koska yleensä siinä xx-kilossa kroppa tuntuu ilmoittavan että nyt riittää - tällä kertaa en usko enkä missään nimessä tahdo että synnytys käynnistyisi tässä maagisessa lukemassa, enkä toisaalta usko että seuraavan  10 viikon aikana painonnousu jäisi 500 grammaan. Painan varmaan 30 kiloa enemmän kuin mies. Kääk.

On pakko muistuttaa että olen kiitollinen ja onnellinen enkä vaihtaisi tätä vauvanalkua mihinkään. Jos jonkun verenpaine nousee pinnallisesta rutinasta niin pahoittelen. Vaikka tiedän, että fyysiset mittasuhteet laajenevat hyvän tarkoituksen takia, aiheuttaa oma barbabamaisuus silti hetkittäin ahdistusta. Kas kun kilot eivät ole kaikki keskivartalolla, vaan esimerkiksi jalat ovat yhtä paksut kuin pitkätkin. Huolimatta säännöllisestä treenistä alkavat lihakset kadota ihmissäkkituolin alle. Mulla on luolamiehen (tai -naisen) metabolia, ja kroppa alkaa kerätä vararavintoa heti toisen viivan ilmestyttyä tikkuun. Yhdeksän kuukauden massakaudella on totta kai tarkoituksensa; ehkä juuri sen ansiosta olen pystynyt täysimetyksellä tuplaamaan kummankin pojan syntymäpainot neljässä kuukaudessa, ja siinä samassa on se ylimääräinenkin yleensä sulanut. Valitan siis ihan turhasta, koska kyse on väliaikaisesta muodonmuutoksesta ja ensi kesänä olen varmaan taas rantakunnossa, siinä sanan ei-hyljemäisessä merkityksessä.

Valitan kuitenkin. Omissa mielikuvissa olen aina sellainen siro odottaja jolla on vain esteettinen pikku kumpu edessään - sinänsä vähän lapsellista kun en ole muutenkaan ruumiinrakenteeltani mikään ballerina, harvemmin sellaiseksi muuttuu raskausaikanakaan. Totuus on kuitenkin toisenlainen; suurin osa äitiyshousuista on mennyt myyntiin jo kuukausi sitten kun eivät enää nousseet polvia pidemmälle ja otan helteet kiitollisena vastaan maximekoissa (jotka muisuttavat pyykkinarulla ihan puolijoukkutelttoja!). Toivon, ettei kukaan nyt vedä hernettä nenään siitä että vuodatin 10 minuutin ajan omia vartaloangstejani tänne - muistan tämän muumimaisen olomuodon vain kokovartalopeilin ohittaessani ja oikeasti tykkään olla paksuna niin paljon, että voisin hyvin kääntyä johonkin ehkäisyä vastustavaan uskoon. Puhumattakaan siitä, miten paljon tykkään jo valmiiksi tästä vauvasta, sen takia otan vaikka sata kiloa ekstraa.

Blast from the past: MELKEIN VALITIN

Närästys. Ummetus. Liitoskivut. Kipeä häntäluu. Kipeät lonkat. Kipeä alaselkä. Huimaus. Väsymys. Kaikki heti kättelyssä. Ja sitten se uusi tuttavuus, pahoinvointi. Jos syö liian vähän, oksentaa. Jos syö liikaa, oksentaa. Jos syö väärää ruokaa, oksentaa. Jos syö oikeaa ruokaa, saattaa silti oksentaa. 1,5 kuukautta kakomista ja palleakramppeja, ja voi minkä suuren sympatiahalauksen lähetän niille joilla tämä jatkuu koko raskauden. Kaksi ensimmäistä kierrosta menivät niin helposti, parilla oksennuksella, erittäin lievillä raskausvaivoilla, oppikirjamaisesti. Nyt olen yrjönnyt niidenkin edestä.

Mutta kun tätä jymy-yllätystä on tässä ehditty hautoa aina energiseen keskiraskauteen asti eikä olo enää ole kuin hiiripöllöllä, niin hitto, mitäs tässä valittamaan. Jaksan taas urheilla, ja kuntokin on kohdallaan. Ruoka maistuu valikoidusti, olen tässä juuri oikeaan aikaan alkanut fitness-muijaksi ja vedän maitorahkaa ja hedelmäsalaattia ja koska liian pitkät ateriavälit aiheuttaa sitä pulauttelua niin syön jopa tosi säännöllisesti. Enää ei väsytä sen enempää kuin yleensäkään näillä yöunilla, en nukahda enää kesken lauseen ja haaveilen jopa jostain niin villistä kuin elokuvien katsomisesta iltaisin. Työvuorossa kyllä kramppaa kaikki ruumiinosat navasta alaspäin, mutta menee vanhuuden piikkiin, ollaanhan tässä huikeasti 4 vuotta vanhempia kuin ensimmäisen raskauden aikana.

Ja sit nää ihqut hormonit, joiden takia jopa perustyytymätön taapero ja uudenlaisen uhmamutaation kourissa kiukutteleva leikki-ikäinen ovat maailman suloisimpia olentoja. Näiden ruusunpunaisten raskauslasien läpi Käytännön Mies on jonkinlainen Ryan Goslingin ja kotitalousrobotin seksikäs yhdistelmä, ja ooh ja aah, melkein halasin sitä O:n nuivaa päiväkodin johtajaakin kun samalle hot flex-tunnille sattui.

Että tällä hetkellä odotukseen kuuluu puuterilumen höttöistä hormonipöllyä, ja tietty kaiken maailman kolotuksia ja lieviä mielialanvaihteluita. Huom, lieviä. Sykkeitä tulee kuunneltua aika usein kun liikkeitä ei vielä tunnu - olen tuttuun tapaan hieman kärsimätön, kun O:n potkut on tuntuneet rv15 ja P:n ensimmäiset hipaisut jo rv13. Pötsi itsessään on levähtänyt esiin oikein luvan kanssa, olisi varmaan aika kaivaa ne äitiyshousut kaapista jollen aio hillua lopputalvea pelkissä verkkareissa. Näihin tunnelmiin, uusimpia kuvia löytyy Instagramista.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 2.2.2014.

20.5.2014

LAISKA ÄITI JÄRJESTI JUHLAT

Meillä on yleensä juhlittu lapsia vähintään kahdessa erässä, sekä sukulaisten ja kummien että lapsikavereiden kanssa. Tänä vuonna päätettiin suosiolla juhlia 4-vuotiasta vain kaverikattauksella, isovanhempia ja kummeja pyydettiin hoitamaan biletys kaksin synttäripojan kanssa, retkillä tai leffahetkellä tai jollain muulla vanhemmille puolikkaan lapsivapaan tarjoavalla tavalla. 


Yleisesti ottaen en ole mikään kinuskikissa, vaikka tällä kertaa hetken harkitsin täytekakkua jonka kermavaahdon olisin värjännyt vaaleansiniseksi Lentsikat-teemalla. No, teemaksi valikoitui sitten kipeän mutsin takia "sieltä mistä aita on matalin"-teema, missä tarjoilut tulivat pakastealtaasta (banaanileipäkin syötiin sikamaisesti itse) ja mistään yhtenäisyydestä ei ollut tietoakaan. Ei siis mitään Pinterest-kamaa, mutta onneksi 4-vuotiaita kiinnosti enemmän keksit, nakit ja karkit kuin ihailla mitään marsipaani-Dustyja.


Coctail-tikut oli kyllä jo aika kasaria. Sen lisäksi Lidlin karkkipopcornit näyttävät hämäävästi ihan samalta kuin tavalliset popcornit (kuka oikeasti huomaa sitä sweet-tekstiä paketissa??) mutta niiden maku ei kyllä parane sillä että lisää kaikkien juhlavieraiden koko viikon kiintiön verran suolaa peittääkseen sen "tosi oudon makean sivumaun". Mä ihailen kaikkia niitä, joilla on sekä esteettistä silmää että lahjoja luovaan ruoanlaittoon, mutta olen kyllä kiitollinen siitä, että Ompulle riitti kakuksi pakastealtaan mudcake kermavaahdolla ja tuoreilla mansikoilla. Kermavaahdon sentään vatkasin itse.


Juhlien kohokohta oli päivänsankarin itsensä karkeilla täyttämä piñata, johon kukin lapsi sai vuorollaan purkaa aggressionsa. Olin ostanut täytekakun jo talvella Toys 'R Usin nettikaupasta, jossa on yleensä aina puolen vuoden välein -25% päiviä. Meksikolaiset perinteet kunniaan, kyllä suomalainen pieni pesäpallosukupolvi nautti piñatan mätkimisestä täysillä. Naapuripihoihin meno saattoi kuulostaa hieman pahalta, kun vanhemmat kannustivat lapsiaan hakkaamaan lujempaan ja pieksemään kunnolla. 4-vuotiaiden voimilla ei ihan lyöty sitä rikki, joten lopulta lapset potkivat ringissä piñatan rikki. Tällä väkivaltaisella ohjelmanumerolla tein varmasti lähtemättömän vaikutuksen niihin Ompun tarha- ja kerhokavereiden vanhempiin, joita en ole juuri muuten tavannut.


Ja kun on kaksi tuntia paimentanut sokerihumalaisia nelivuotiaita tietää kyllä mistä tulee sanonta itku pitkästä (tai kahden tunnin) ilosta. Ylikierroksilla käynyt juhlien keskipiste taisteli lahjoistaan vapaapainiottein samalla kun yksi vieraista tunki sormia silmään. Jatkobileitä ei onneksi tarvinnut järjestää silmäklinikalla, mutta kun raahasin itkuisia, vertavuotavia lapsia kotiin niin ei voinut kuin kiitellä jotain lastenjuhlien jumalaa, joka järjesti sen verran hyvän ilman että pystyttiin pitämään bailut pihalla - meidän kolmio ei olisi ehkä kestänyt näitä bakkanaaleja. Ensi vuonna sitten voisi jo ulkoistaa juhlinnat SeaLifeen tai McDonald'siin tai ehkä johonkin sotilasakatemiaan?


Blast from the past: B NIIN KUIN BANAANILEIPÄ


No niin. Musta ei mitään pullantuoksuista äitiä saa, mutta banaanileivän tuoksuisen kyllä. Tai banaanileipä on ehkä vähän harhaanjohtava nimitys tälle kakun ja leivän ristisiitokselle, mutta mun mielestä kaikki vihanneksia ja hedelmiä sisältävät kakut, esimerkiksi porkkanakku, ovat niin terveellisiä että niitä voi syödä kuin leipää. Vaikka joka päivä.


Mun ensimmäinen tapaaminen tämän täydellisen luomuksen kanssa oli 8 vuotta sitten Guatemalassa, kun kavereiden kanssa asuttiin ja tehtiin vapaaehtoistyötä tässä maanpäällisessä paratiisissa, jossa saattoi iltaisin katsella ympärillä olevien tulivuorien laavapurkauksia kirkkaimman mahdollisen tähtitaivaan alla. Ne illat kruunasi isäntäpariskunnan leipoma banaanileipä, joka jätettiin iltaisin jäähtymään keittiöön  aamiaista varten. Valitettavasti vaan kolme banaanileivän huumaamaa suomalaista usein jättivät jäljelle vain kannat siitä leivästä, hävetti kun ahmittiin aina melkein koko leipomus, mutta se vaan oli niin hyvää ettei itsehillinnällä ollut mitään mahdollisuuksia voittaa kilpailua. Onneksi osaan tehdä tätä nyt itsekin.



Mulle banaanileivän jatkuva leipominen on lähinnä ekoteko, koska meillä syödään paljon banaaneja, mutta paljon banaaneja myös ehtii tummumaan ja silloin nuoret nirsoilijat ei niistä innostu. Pehmeät, mustat banaanit on täydellisiä yksilöitä banaanileipään. Täti-ihminen saa samanlaiset ekojeesuskicksit tästä herkullisesta kierrätysihmeestä, mä käytän hieman eri reseptiä (joka on alunperin kiloklubista!). Meillä tätä syödään niin usein, etenkin aamupalana, että ohje päätyi jääkaapin oveen - vaikka osaan sen kyllä jo ulkoa.


Siitä kivaa kokattavaa, että myös apukokit voi ottaa mukaan - erittäin vähän mitään sekoittamista, vatkaamista tai muuta, ja lapsilta banaanien muussaus luonnistuu ihan mukavasti. Yleensä mulla menee hermo minuutissa kun yritän olla kunnon äiti ja ottaa lapset mukaan oppimaan leivonnan saloja, mutta tämän taikinan tekee aikuinen yksin viidessä minuutissa ja taaperonkin "avustuksella" vartissa.


Tää kuvasarja on nyt lähinnä sellaista idyllistä kotihengetärpostausta mitä musta koskaan irtoo, joten nauttikaa. Mitään vinkkejä banaanileivän tekoon en sinällään osaa antaa, paitsi voi olla pikkasen enemmän öljyä kuin tuossa Kiloklubin ohjeessa, koska a.) rasva on hyvää ja b.) banaanikakku/leipätaikinan pitää olla vähän löysää.


Banaanileipää leivottiin ensimmäisen kerran reilu kuukausi sitten, ja sen jälkeen olen pitänyt huolta että kaapista löytyy leivontakelpoista fariinisokeria ja kanelia. Itse asiassa juuri tälläkin hetkellä herkuttelen banaanileivällä, jota tarjottiin tänään jälkiruoaksi valkosuklaa-lime-rahkan kanssa; voiko enää terveellisempää olla, banaaneja, proteeinia, kalsiumia ja sitrushedelmiäkin!

PS. 180 astetta, 1 tunti

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 24.7.2013.

19.5.2014

ELÄMÄN PIENET ILOT

- Täydellinen uintiretki täysin tyhjään uimahalliin, missä saatiin sekoboltsien kanssa valloittaa kaikki kolme lastenallasta itsellemme. Jopa se luupäisempi yksilö totteli kun oli niin tohkeissaan, oma rooli oli lähinnä lillua kloorivedessä anti-Baywatch-olemuksessa ja vahtia että päät pysyy pinnalla - ja ne pysyy, kunhan pojilla on kellukkeita tasaisesti pitkin vartaloa. Reipas äiti palkitaan molempien lasten yhtäaikaisilla päiväunilla.

- Sain kirpputorilta kohtuuhintaisena Stokken New Born-setin Tripp Trappiin. Huraa. Enää puuttuu itkuhälyttimet, kerrossänky isoilta pojilta ja muutama muu pikkujuttu, mutta…

- … enää 8 työvuoroa jäljellä ja voin omistautua täysin kotiäitiyden kolmannelle kierrokselle. Kahden viikon päästä olen jo vapautunut viimeisestä työvuorostani (paitsi kuitenkin teen varmaan sunnuntaitöitä, mutta niitä ei lasketa, edes Kelassa).

- Melkein täydellinen ateria, vuoden ensimmäiset varhaisperunat ja lämminsavulohta. Vain kuopuksen 45 minuutin itkuhuutoraivarit pöydästä kiellettyjen pikkuautojen takia hieman häiritsi kulinaristista elämystä… äänentason perusteella koko korttelissa.

- Ja mulla on nimipäivät! Missä kaikki lahjat on?? Yllätysjuhlat? Edes joku suomenruotsalainen leivos?

- Se superlahjakas 4-vuotias alkaa hallita pyörällä ajon. Ilman apupyöriä! (Äitinsä toki oppi jo pari kuukautta ennen kuin täytti kolme, mutta kuka näitä nyt laskee).

- 4-vuotiaasta puheen ollen, juhlat on juhlittu ja onneksi seuraavat on vasta vuoden päästä. Huomenna ehkä olen toipunut siihen kuntoon että kykenen postaamaan aiheesta teemalla "itku pitkästä ilosta" ja vastaamaan kommentteihin.

Muoks. Ja ainiin, Kaspar Hauseriin tuli jotain lisänäytöksiä Kansallisteatteriin joten pääsen tammikuussa korkeakulttuuritreffeille miehen kanssa!

17.5.2014

4

19.5.2010

Rakas Omppu,

sinä et onneksi taida muistaa tuota päivää melkein neljän vuoden takaa, kun me kannoimme sinut kotiin kavereilta lainatussa kaukalossa, onnellisina, väsyneinä, hämmentyneinä ja enemmän tai vähemmän kauhuissamme siitä, että kahden amatöörin mukaan annettiin vähän päälle neljä kiloa täydellistä vauvaa.

Julma kohtalosi on olla ollut koekappale ensikertalaisille, jotka tekevät kanssasi kaikki kasvatusvirheet, sekoilevat epäjohdonmukaisesti ja stressaavat turhasta. Mutta olet myös äitisi todellinen ensirakkaus, joka tänään täyttää neljä vuotta. Jotenkin ennen sinua kuvittelin, että se "voiko se olla jo noin iso poika?"-haikeus täyttää rinnan aikaisintaan kun menet kouluun, mutta huomaan jo nyt joka päivä ihmetteleväni missä välissä sinusta on kasvanut tuollainen herkkä, hauska, nokkela ja tarkkasilmäinen tyyppi, joka ei anna armoa vanhemmilleen.

Olet parasta mitä meille on koskaan tapahtunut. Pikkuveljesi on hyvä kilpailija, mutta sinä raivasit tien tuleville perheenjäsenille ja teit meistä vanhemmat, ylpeät ja onnelliset sellaiset. Sen lisäksi olet mahtava isoveli, joka ronskeista painiotteista huolimatta pitää pikkuveljen puolta ja suunnittelee melkoisia tulevan vauvankin päänmenoksi. Olet reipas, fiksu ja kaikesta uhmasta huolimatta kovin kiltti poika, jonka sädehtivät silmät ja hörönauru pelastavat huonoimmankin päivän.

Vaikka tiedätkin tarkalleen, että tänään juhlimme sinua - ja olet kaiken sen ansainnut, rakas päivänsankari - niin oikeasti tänään on meidän vanhempienkin merkkipäivä. Neljä vuotta sitten saimme sellaisen lahjan, jota ei voi Ebaysta tilata (toisin kuin väriävaihtavan Salama McQueenin) ja jonka jälkeen elämä ei ole enää koskaan ollut entisellään. Vaan joka päivä parempi.


16.5.2014

YSTÄVÄNI UNETTOMUUS

Eilen lähti käyntiin 30. raskausviikko. Jos pikkuveli seuraa isoveljiensä logiikkaa (Omppu syntyi 39+2 ja Pampula 39+1) niin meillä olisi 10 viikon päästä jo vauva maailmassa - tämä on kyllä todella wishful thinking. Yleisvointi on naurettavan hyvä - eilen Kelan virkailija tiedusteli oloa ja purskahdin kysymyksestä nauruun, koska olo ei ole kovin, tai ollenkaan, raskas. Koko odotuksen ensimmäinen neuvolalääkäri oli viime viikolla ja siellä olin samanlainen hysteerisesti hihittelevä pallomaha. Okei, närästää. Sitä painoa on tullut. Jos oikein yrittää hurjastella kävellessä niin saattaa vähän alamahassa sattua. Ainakin yhdellä ässällä saa napakat harjoitussupistukset aikaiseksi. Pääasiassa kuitenkin voin paremmin kuin aikoihin (kahden viikon päästä alkavalla äitiyslomalla saattaa olla tekemistä tämän elopainoon nähden keveän olon kanssa). Pystyn urheilemaan entiseen tapaan tai jopa paremmin. Jaksan, vaikka energinen keskiraskauskin on jo ohitettu. Vielä kun pääsisin eroon tästä sitkeästä flunssan ja siitepölyallergian ristisiitoksesta olisin varmasti ihan supernainen.

Tasan 29+0

Mutta sitten se yksi kutsumaton vieras. Sellainen, jota ei ollut ikävä. Saapuu yleensä klo 2 kun olen suorittanut yön pakollisen vessakäynnin, poistuu ehkä kahden tunnin päästä, ehkä ei ehdi lähteä ollenkaan ennen kuin pikkupojat heräävät. Ensimmäinen valvottu puolituntinen kuluu vauvan liikkeitä kuulostellen, kantapäähieronnalla potkuihin vastaten. Ehkä kännykällä surffaten, kesäsuunnitelmia miettien. Lokit kirkuu, kaikki miljoona seinäkelloa tikittää. Alkaa ärsyttää. Sitä alkaa odottamaan että jompi kumpi lapsista herää. Vilkuilla kelloa ja laskea tunteja aamuun. Tulee nälkä, mutta ei voi mennä syömään koska keittiössä olisi välittömästi kaksi koiraa ja ehkä myös kaksi Pavlovin koirien kaltaisilla vaistoilla varustettua lasta. Iltaisin (ja päivisin) uni tulee kyllä ilman odottelua, mutta joka raskaudessa olen kärsinyt aamuyön unettomuudesta. Aivokapasiteetti laskee ja kiukuttaa. Ja jos joku vielä sanoo, että se yövalvominen valmistaa äitiä tuleviin yösyöttöihin, katkonaisiin yöuniin ja heräilyyn niin tirvaisen - väittäisin neljän vuoden pätkäöiden valmentaneen mua siihen hommaan ihan tarpeeksi. Mutta mikäs tässä. Pitäähän sitä jostain valittaa.

14.5.2014

SNADISTADI (TAAS)


Kun sisäleikkipuisto Snadistadi avattiin Ruoholahteen, olin ihan varma että me käydään siellä ainakin kerran kuukaudessa "päästelemässä höyryjä". Noh, käytiin ensimmäisen kerran viime vuoden pääsiäisenä ja seuraavaa kertaa pojat saivatkin odottaa yli vuoden.


Kaikista meidän koluamista sisäleikkipuistoista (Leikkiluola & Kivikon HopLop tämän lisäksi) SnadiStadi on isoin, siistein ja monipuolisin tarjonnaltaan. Ihan hirvittävän halpaa hupia se ei ole, kun yli 4-vuotiaasta saa pulittaa 14 euroa ja 1-3-vuotiaastakin kympin. Tiedän, tiedän - ei näiden rakentaminen ja ylläpitäminen ilmaista ole. Enkä mä oikeasti valita hinnasta, tyypit juoksivat itsensä aivan loppuun eli kyllä siellä koko rahan edestä on tekemistä skeittiparkista perinteisiin pomppulinnoihin.


2-vuotiaan suosikki oli ison liukumäen lisäksi jättihiekkalaatikko, missä ei ollut tiistai-iltana liikaa tunkua. Pampula sai jo vuosi sitten iloa irti paikasta, vaikkei juuri päässyt pallomerta pidemmälle - trampoliineja löytyy joka lähtöön, on erikseen pienten puoli ja isojen alue, hiekkalaatikon takana näkyy kenttä jolla voi pelata esim. sählyä.


Maksoimme ihan itse sisäänpääsymme joten mainostan ihan ilmaiseksi, että siellä voi järjestää synttäreitä, on tapahtumia ja syksyllä käynnistyvät taas kerhot, esim. sirkuskerho (olen nyt äärimmäisen kiinnostunut harrastusvaihtoehdoista, kun tuntuu että 4-vuotiaasta pitäisi viimeistään nyt alkaa koulia joko ammattijalkapalloilijaa tai vähintäänkin kuvanveistäjää). On siellä tapahtumalavaa, minigolfia ja piknikaluekin - uskoisin että tuolla saa vähän paremmin latautuneet lapset käytettyä koko päivän, meillä astmaattisesti röhkivät umpiväsyneet lapset raahattiin väkisin pois kahden tunnin hurjastelun jälkeen.


Vuodessa kehitystä oli tapahtunut ainakin sen verran, että "liikennepuisto" oli aidattu eikä taaperokaan päässyt säntäilemään polkuautojen alle päättömästi - vaikka suojateiden merkitys nyt oli vähän keskiverto-audikuskin tasoa niin kuljettajilla kuin kävelijöilläkin. Vaikka tuolla on aika paljon neliöitä noille lapsille juostavaksi, on mukavaa kun ympäristö on pääsääntöisesti "babyproof", eli kiipeilytelineiden alla vähän pehmeämpi lattia ja trampoliineilla verkot. Väsynyt äiti-ihminen arvosti myös sitä, että kiipeilyalueet olivat aidattuja ja niissä oli vain yksi sisäänkäynti, jonka luona oli penkit.


Meille Hakaniemen Leikkiluola on aika lailla yhtä kätevän matkan päässä metroradan varrella, ja on toisinaan varsin kätevä käyntikohde koska on lisääntyneen kilpailun takia enää harvoin kovin ruuhkainen. Kuitenkin SnadiStadi vei voiton siinä, ettei vessassa ole sinisiä huumevaloja (vaan päinvastoin SnadiStadin toilettifasiliteetit ovat huikeat, ja sen lisäksi vessassa on Muumi-vaippoja, joita oletan ilmaisiksi! Että voi kompensoida sisäänpääsymaksua laittamalla lapselle ainakin kolme vaippaa päällekkäin!), vähemmän mitään ralli/autopelejä missä lapsi vaan istuu ja tuijottaa näyttöä - sitä voi tehdä kotonakin - ja ruokatarjonnassa oli terveellisiä vaihtoehtoja, myös aikuiseen makuun (ainakin testipäivänä melonisalaattia).


Eli en usko että kalorinkulutuksessa hävittiin sille väliin jäänelle jumppatunnille. Pampula juoksi hallia päästä päähän ja Omppu löysi ystävän (pitkätukkainen poika, jota rakas lapseni sinnikkäästi kutsui "tyttöystäväkseen") - kiitos ja anteeksi pikkukaverin äidille, joka joutui katsomaan munkin esikoisen perään samalla kun yritin pysyä kuopuksen perässä vahtimassa, että päästään suunnilleen ehjin kalloin kotiin. Tällaisille tylsistyneille kotihoitokasvateille oli selvästi kiva päästä riehumaan muiden lasten kanssa, vaikka tuohon aikaan SnadiStadi olikin suhteellisen rauhallinen. Kotimatkalla hyytyi akku lasten lisäksi kamerasta, mutta tunnelmat olivat aika samanlaiset kuin vuosi sitten ensivisiitin jälkeen:




12.5.2014

DIGINATIIVIT TULEE

Lasten oikeuksia (nyt ei siis puhuta siitä voivatko tytöt käydä koulua tai saako 4-vuotiaat olla töissä hiilikaivoksissa vaan siitä kuinka paljon vanhemmat voivat jakaa jälkeläistensä kuvia ja vaippaihottumia internetin ihmemaailmassa) on käsitelty viime aikoina aika paljon blogeissa. Oikeastaan niin paljon, että syvällisempää keskustelua kaipaavat voivat saman tien siirtyä tänne, tänne, tänne tai tänne. Vaikka aihe nousi taas pinnalle tämän artikkelin myötä, kirjoitettiin siitä - jotkut äitibloggaajat/bloggaajaäidit suututtaen - jo aiemmin täällä. Mun edellinen blogi päätyi katatooniseen tilaansa helmikuussa, jolloin 1,5 vuoden jälkeen saavutettiin se piste ettei enää tuntunut soveliaalta kirjoittaa lapsista ihan joka ripulijuttua julki. Oltiin sairastettu pari viikkoa putkeen (ja little did I know, se sairastelu on jatkunut tähän päivään saakka) eikä ollut oikein mitään hyvää sanottavaa - silloin on kuulemma parempi olla sanomatta mitään.

Ei kai niiden kasvot nyt näy!?

Olin jo kirjoittanut esikoisen ongelmista päiväkodissa, puheterapiassa sekä itsetuhoisesta kuopuksesta. Lukijat tietävät missä asumme, enkä ole täällä uudella puolellakaan peitellyt naamaani. Kenenkään ei tarvitse tulla kertomaan, että mikään kirjoittamani tai julkaisemani kuva ei koskaan katoa netistä - ymmärrän kyllä, että kun olen valmistun joskus vuonna 2036 niin työhaastattelussa saattaa googlaamalla tulla vastaan valokuva missä poseeraan puolialastomana A Beautiful Body-haasteessa. Kestän elää sen kanssa. Mutta pojat alkavat olla siinä iässä, että elämä ei ole enää pelkkää perustaitojen raportointia, koska loppupeleissä kävelemään oppimisella tai ensimmäisellä kiinteällä aterialla on aika vähän viihdearvoa kellekään muulle kuin perheenjäsenille. Jos nyt kaipaan vertaistukea uhmaan, joka tuntuu iskevän aina uuden aallon lailla takaisin päälle juuri kun olit ehtinyt huokaista helpotuksesta tilanteen tyynnyttyä, joudun tekemään sen edes alkeellisesti lasten anonymiteettia suojaten. Vaikka totta kai - tyypit tunnistaa minun kauttani helposti. Ei sillä että pitäisin kovin realistisena uhkana että poikia kiusattaisiin tulevaisuudessa blogitekstien takia, tai että meidän Linnanmäki-kuvat joutuisivat kansainvälisen pedofiiliringin kierrätykseen. Mutta tottahan se on, että en pysty ennustamaan millainen käsitys yksityisyydestä tällä nuorisolla on tulevaisuudessa.

Ei kai sitä nyt kukaan tunnista tästä??

Olisi ollut ihanaa jatkaa entiseen tyyliin. Mun mielestä mulla on maailman söpöimmät lapset, ja väittäisin kaikkien muidenkin olevan samaa mieltä. Tykkään itse kuvista, joissa näkyy henkilöistä muutakin kuin takaraivo - meillä onneksi kuvattavat ovat sen verran eläväistä sorttia että tunnistettavat kasvokuvat ovat kotialbumissakin jo harvinaisuuksia. Toisaalta vaikka blogi tällä hetkellä pyörii pitkälti oman navan ympärillä (ja kyllä, kun vauva syntyy niin todennäköisesti vastasyntynyt saa poseerata muutaman kerran myös blogissa - olen arvioinut anonymiteetin alkavan siinä vaiheilla kun lapsi erottaa itsensä äidistään) mutta ehkä tulevaisuudessa lapset jäävät statisteiksi ja alan vaikka julkaista päivän asu-tyyppisiä kuvia. Who knows. Sitten kun ensimmäiset blogilapset ovat tarpeeksi isoja analysoimaan tilittävien äitiensä aiheuttamia vahinkoja olemme ehkä viisaampia sen suhteen, mihin raja kannattaa vetää.

Saappaat - siis ketä kiinnostaa?

Omppu ja Pampula edustavat jo ihan uutta sukupolvea nettiasioissa. Mä aloitin Kiss FM:n chatissa ja se oli monta vuotta hienointa mitä puhelinmodeemeilla toimivilla raksuttavilla nettiyhteyksillä oli tarjota - kaikki ekaluokkalaiset osaavat nykyään surffata sujuvasti netissä. Voi olla, että 20 vuoden päästä pojat pyörittelevät silmiään sille, että meidän sukupolvi trivialisoi tämän kun vuonna 2030 on itsestäänselvää että jokaisella vauvalla on omat verkkosivut. Tai sitten ne ovat täysin hysteerisiä omasta yksityisyydestään ja paheksuvat lepsuja vanhempia, joiden mielestä oli paitsi suloista jakaa kaikki lapsuuden käännekohdat, myös lohdullista - ekaa kertaa vertaistukea sai muualtakin kuin hiekkalaatikolta. Toivon kuitenkin että poikani, te rakkaat pikku diginatiivit, annatte anteeksi - olen vain halunnut jakaa hauskat heittonne sekä nauravaiset silmänne koko maailman kanssa, pelkästään hyvällä.

Jos varmuuden vuoksi kuvaisi jatkossa pelkkiä maisemakuvia? 

Ja tähän loppuun se pakollinen disclaimer: Olen viimeinen ihminen paheksumaan ketään näistä asioista. Vanhemmat tekevät joka päivä isoja ja pieniä päätöksiä lastensa puolesta - yleensä onneksi lasten parasta ajatellen. Me ollaan laitettu Pampula esittämään vauvaa televisioon yhden kuukauden iässä (jolloin Pampula teknisesti ottaen olikin vauva, joten kyseessä oli jonkinlainen cameo-rooli) - jälleen yksi arkinen esimerkki tilanteesta, jossa minä arvioin mikä olisi parasta lapselle. Valokuva blogissa tuntuu henkilökohtaisesti pienemmältä päätökseltä kuin liki rutiininomainen kastaminen, jolloin vanhemmat päättävät lapsensa puolesta tämän uskonnon seuraavaksi 15 vuodeksi. Mutta siitäkin huolimatta, toistaiseksi tässä blogissa esiintyy omalla naamallaan vain allekirjoittanut (ja siinä vasta vähän viihdearvoa onkin).

11.5.2014

MILLAINEN ÄITI, SELLAINEN PÄIVÄ

Pampula poimi kaikki pihan leskenlehdet, Omppu maalasi mm. Salama McQueenin.

Mulla on varmaan joku geenivirhe - tai sitten vaan vietän vähän liikaa aikaa sosiaalisen median parissa ahdistuen yksipuolisesta uutisvirrasta - sillä angstaan aina valmiiksi juhlapyhistä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vastustan perinteitä. Vaikka eihän kukaan ole vaatimassa että meillä vietettäisiin äitienpäivää by the book. Jos oikeasti saisin skumppa-aamiaisen sänkyyn tarjoiltuna valkovuokkojen ja hierontalahjakorttien kanssa kuvaisin sen satavarmasti Instagramiin, mutta nyt itsetehdyt kortit ja vähän pidemmät aamu-unet olivat ihan tarpeeksi juhlallisuuksia. Tähän toki vaikuttaa se, että Mies ei ole mitään yllätysspektaakkelimies, varsinkaan oltuaan perjantaina sen verran viihteellä että äiti sai ihan itse ostaa omat äitienpäivätarjoilunsa - enkä sano tätä marttyyrinkyyneliä vuodattaen vaan ihan kuivana faktaluontoisena toteamuksena. Ne Lidlin maalaiscroissantit maistuivat ihan yhtä hyviltä itse ostettuina (ja hah, kun katsoin viime vuoden äitienpäiväpäivitystä niin näköjään viime vuonnakin ostin itse aamupalacroissantit - tässähän alkaa aineksia jokavuotiseksi perinteeksi).

Äitienpäivänohjelmassa oli epätoivoinen yritys nukkua pidempään, kahden kiljuvan pikkumiehen torpedoimana. Neljä sivua luettua Hesaria aamiaisen aikana, äidillinen hermoromahdus ulkona kun kuopus karkailee pihalta autotielle ja esikoinen kokeili pyöräilyä vain todetakseen, ettei "jaksa polkea". Äidin omaa aikaa bodypumpin muodossa, isoäidin kyläily. Avokadopastaa, kinuskikakkua kaupan pakastealtaasta, Pampulan takatukan parturointi ja kiharoiden tallentaminen vauvakirjan sivuille.
Koska vietän kaikki päivät varsin intensiivisesti bimbojen kanssa, ja kiitos vaan tämän kevään sairasteluputken on perheaikaakin vietetty yllin kyllin, suunnittelen viettäväni seuraavan äitienpäivän epäortodoksisesti omassa ylhäisessä seurassani. Yksin. Ehkä jossain kylpylässä itseäni hemmotellen tai aikuisten seurassa brunssilla syöden rauhassa. Tai voi olla että ensikeväänä imetyshöyryissä perun nämä epä-äidilliset suunnitelmat ja tahdon asiaankuuluvat seremoniat.

Äitienpäivä kuuluu isänpäivän kanssa siihen samaan hankalaan kategoriaan, jossa tiedostan aina että joillekin ihmisille päivä on yksi vuoden vaikeimmista. Vaikka muiden onni saati sen julkinen julistaminen ei ole keltään pois, itselleni esimerkiksi isänpäivä on oman isän kuoleman jälkeen ollut jotenkin omituinen välitila, jossa en ole vielä löytänyt omaa tapaani juhlistaa omien lasten mainiota isää sekä samalla muistaa omaa isää, joka oli tehtävässään aivan ylivertainen. Olen tänään, kuten joka päivä, enemmän kuin kiitollinen kahdesta terveestä lapsesta, ja totta munassa pidän äitiyttä elämäni tärkeimpänä tehtävänä tällä hetkellä. Olen kiitollinen omasta, ihanasta äidistä sekä poikien loistavista isoäideistä, joiden ansiosta tämä ruuhkavuosipalapeli on joten kuten saatu soviteltua yhteen ja jotka hemmottelevat herkkuineen lapset piloille. Jokainen äiti on ruusunsa, onnittelunsa ja kiitoksensa ansainnut, ja toivottavasti saa sellaisen äitienpäivän jota on toivonut. Erityisen paljon toivon että ne, jotka äitiydestä haaveilevat, sen saavat joskus kokea.

9.5.2014

MISTÄ TIETÄÄ ETTÄ ON RASKAANA?

Yksi aika hyvä tapa on tietty tehdä "muutama" raskaustesti. Sitten on ne luontoäidin antamat hienovaraiset pikku vihjeet, joita voi olla vaikea ohittaa…

  • Kaikki itkettää
Siis ihan kaikki. Julia Tukiaisen kuolema. Vuoden Urheilija-gaala, ja etenkin hidastukset palkintokorokkeilta. KaivosaasitNapapiirin Pikajuna-elokuva (vaikka olisi nähnyt sen jo 264 kertaa aiemmin). Toisinaan tiineenä oleva liikuttuu Stockan hississä ihan vaan olemassaolon ihmeellisyydestä, ja sitten on vielä ne hormonaaliset (kyllähän niille joku selitys on oltava!?) raivoitkut. Meidän keittiössä elettiin melkein uusiksi Matti ja Mervi-tyyppinen puukkohippa kun mies oli erehtynyt laittamaan juustohöylän kriittisellä hetkellä pesukoneeseen (sittemmin hankittiin toinenkin juustohöylä). Tässä raskaudessa henkilökohtainen suosikkini on ollut primitiiviraivarit terveyskeskuksen labrassa kiilaaville Marevan-mummoille.

  • Omituiset ruokahimot
En kuulu klassisiin suolakurkkunaisiin, vaan olen hieman epäkorrektisti himoinnut kuivaa omenasiideriä ja lonkeroa - ei kuitenkaan tarvitse soittaa sossuun, en ole lähtenyt toteuttamaan näitä mielitekoja. Alkuraskaudessa ei maistunut makea vaan hapan; vihreät omenat, kiivit, sitrushedelmät. Sittemmin kitkerät herkut ovat korvautuneet suolaisella ja rasvaisella (vauva suorastaan vaatii sipsejä), suklaalla sekä mansikoilla. 

  • Tissit kasvaa
Okei, pian kasvaa kaikki muutkin ruumiinosat mutta mulla ensimmäinen merkki on aina ollut rintavarustuksen palautuminen entisiin, pre-äitiys, mittoihin. Onhan se kiva kun ilmapallot saa vähän ilmaa sisäänsä ja nautinkin kyllä naisellisista muodoista ennenkuin vuoden päästä tissien tilalla on väsyneet paahtoleivät. Nautintoa kyllä vähän rajoittaa kun pelkkä rintojen olemassaolo tekee helvetin kipeää, puhumattakaan Käytännön Miehen leikkimielisestä puristelusta.

  • Väsyttää
Normaalistihan kolmivuorotyötä tekevää kahden pienen (univammaisen) lapsen äitiä ei koskaan väsytä, eh eh. Mutta tänä talvena olin valmis talviunille, josta mut olisi voinut sitten herättää sopivasti synnyttämään kun beebis on täysiaikainen. Toisin kuin "normaalin" lapsiperhearkiväsymyksen, tätä ei voi hoitaa kofeiinilla, urheilulla eikä sokerilla - eikä ilmeisesti oikein nukkumallakaan.

  • Kaikki puristaa
Housut (ekat äitiyshousutkin jäi pieneksi), sukat (elefanttinainen tässä hei!)… ja se vanne pään ympärillä. 

  • Iltapala alkaa näyttää tältä

Tietysti lienee jonkinlainen universaali vanhuuden merkki kun apteekkiin alkaa kulua enemmän rahaa kuin Alkoon, mutta täytyy sanoa että verkkopankin kulutusseurannassa on apteekkimenojen osuus kasvanut tänä vuonna komeasti. Pillereiden lisäksi pitää kyllä syödä iltaisin (ja kaikkina muinakin vuorokaudenaikoina) aika paljon muutakin, koska muuten aamulla heräät viideltä vain juostaksesi oksentamaan sappinesteitä. 

  • Yleensä siinä vaiheessa kun suora näköyhteys varpaisiin katoaa alkavat vähän vähemmän läheisetkin tuttavat aavistaa asianlaidan. 

Blast from the past: HAPAN MAISTUU.








Tässä raskaudessa tekee mieli kirpeää.
Hedelmienkulutus on räjähdysmäisessä kasvussa, kun tahdon tuorepuristettua appelsiini- ja greippimehua, kiivejä, Granny Smith-omenaa, oi miksi ei enää ole hyviä satsumia!?
Suu on vieläkin veressä kun eilen ahmin puoli kiloa tuoretta ananasta vartissa.
Suolaista ja rasvaistakin tekee mieli, makeasta tulee paha olo (syön sitä silti, vanha masokisti).
Sen sijaan kahden aikaisemman raskauden suurhimo, Runebergin tortut, säästyivät tänä vuonna (tai söin kolme, joka viime kerroilla oli normaali päiväannos kuukauden ajan).




Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 9.2.2014