31.7.2014

LASKETTU AIKA

Tänään olisi ollut se maaginen päivä, jota aika moni odottaja tuijottaa - paitsi tällainen kärsimätön, vähän ennen deadlinea käynnistyneillä synnytyksillä hemmoteltu hermoilija, jonka yläpää yleensä kypsyy ennen alapäätä. Niinpä se mainostamani zen loppui tuossa reilu viikko sitten, kun kalenterissa koittivat ne päivät joihin olin omalla, varsin kyseenalaisella logiikallani synnytystä kuvitellut.

Koska molemmat isoveljet ovat syntyneet maanantaina, pidin maanantaita 21.7. ihan potentiaalisena syntymäpäivänä, olisihan silloin jo 38+4, jos helle olisi edesauttanut kuopuksen kypsymistä. Sen lisäksi alkoi miehen aamuvuoroviikko, johon olin jo lupaillut isyyslomaa (joo joo, ihan älytöntä, tiedän). Ei syntynyt.
Seuraavaksi aloin tuijottaa keskiviikkoa 23.7., neuvolapäivä! Nimittäin kumpikin isoveljistä oli syntynyt samaan aikaan, kun mun olisi pitänyt olla neuvolassa raskaudenseurannassa. Tätä neuvolakäyntiä sopiessa naureskelin, että terveydenhoitaja saa ylimääräisen kahvitauon koska minä synnytän. En synnyttänyt.
Sitten tuli torstai, 39+0. Tämä oli mun vahvin veikkaus, koska esikoinen syntyi 39+2 ja keskimmäinen 39+1 - tottakai kolmas syntyisi 39+0! Juu ei.
Ja sitten perjantai, 39+1. Niin kuin Pampula. Ei.
Ja lauantai, 39+2. Niin kuin Omppu. Ei.
Sunnuntaina 39+3 olin ennätyksellisen raskaana, ja siltä muuten tuntuikin. Oli 27.7., jota kaikki lehtien kesähoroskoopit lupailivat mullistavaksi päivämääräksi meille vaakatytöille. Olin siis satavarma, että ehkä se vauvan logiikka olikin 39+3 ja tämä maaginen, astrologinen päivä, jolloin planeetat kohtaisivat.  Sen lisäksi minä ja Pampula ollaan synnytty kuun 27. päivä. Pakkohan sen on silloin syntyä!
No ei.

Mutta joku logiikka sentään toteutui, kun 39+4 syntyi kolmas maanantaikappale. Juuri oikeana päivänä, oikea tyyppi.

29.7.2014

POIKA ON TULLUT KOTIIN


Odotus päättyi eilen. Vähän vielä ihmetellään, miksei  vauva potki vatsassa. Mahan tällä puolella maailmassa 53 senttiä ja 4450 grammaa komeata poikaa, rauhallinen, täydellinen, suloinen tarkkailija. Tänään kotona ja valmiina uusiin seikkailuihin. 

26.7.2014

KYLÄLUUTA JA AINOKAINEN

Ompulla on tänä kesänä ollut huomattavasti vilkkaampi sosiaalinen elämä kuin muilla perheenjäsenillä. Nelivuotias on laajentanut reviiriään entisestään; jäänyt yksin koko päiväksi kylään kaverille, seikkaillut kesä-Stadissa mummin kanssa ja mökkeillyt serkkujen seurassa. Tällä viikolla O oli kokonaiset kolme yötä poissa kotoa - ei kuulemma tullut ikävä, paitsi mulle. Yökyläilyjä on ollut melkein joka viikko, ja lapsi suunnittelee myös matkustavansa Tampereelle (ilman ÄITIÄ!) sekä haaveilee lentokonematkasta mummin kanssa (ilman ÄITIÄ!).

Olen potenut välillä melkoista morkkista siitä, että 4-vuotiaan viihdytys on tänä kesänä ulkoistettu muille. Vähän lohduttaa, että tiedän O:n olevan hyvää seuraa - hauska, nokkela, helppo ja yleensä uhmakas vain väsyneenä tai nälkäisenä. Haluaisin itse keskittyä enemmän Omppuun, mutta kun meille tarjotaan puolikasta lapsivapaata on helpompi lähettää matkaan esikoinen kuin se työläämpi taapero. Isovanhempien ekstrahuomiolla hemmoteltu poika osaa itse pyytää vierailuja (ja voi että, pyytää niitä aina kun kuulee ettei ole mitään erityistä ohjelmaa luvassa), ja pakkaa yleensä lelunsa ennätysajassa kun kuulee pääsevänsä pois tylsästä kodista. Pampula taas on vähän haastavampi yksilö, joten ihan peruskohteliaisuudesta pidän kuopuksen kotona ja päästän esikoisen maailmalle.

Toisaalta Pampulalle on selvästi tehnyt hyvää leikkiä välillä ainokaista. Se näyttää nauttivan siitä kun saa kaikki pikkuautot omaksi, jakamattoman huomion sekä puistoilua pienemmän ehdoilla, ilman kompromisseja (vaikka yleensä se onkin pihalla O, joka jää oman onnensa nojaan kun mä jahtaan kaksivuotiasta karkulaista). Vaikka tyyppi ei vielä puhu, on tullut selväksi että hänen ylhäisyytensä ei halua tarhaan syksyllä. Meidän one-on-one-laatuaika on tehnyt P:stä vielä entistä enemmän mammanpojan, joka nyhjää mielellään sylissä ja nauttii huomiosta. Voi olla, että lähestyvä isoveljeys tulee olemaan elämääkin suurempi shokki pikkuprinssille.

Kesäloma, ja koko kevät, on ollut ihanaa aikaa poikien kanssa. Syksy tuo tullessaan paljon muutoksia, ja rennon ja aurinkoisen kesän jälkeen paluu arkeen voi olla to-del-la mielenkiintoinen kokemus. Uusi perheenjäsen, uudet hoitokuviot, väsynyt äiti ja vaihtoon lähdöstä haaveileva isä ovat vähän kyseenalainen kombinaatio, mutta vanha optimisti uskoo että kaikesta selvitään. Eniten vaaditaan varmaan Ompulta, jonka pitää parin viikon päästä mummien lomien loppuessa taas sopeutua tylsään kotielämään (jota lapsi toki satunnaisesti vaikuttaa kaipaavankin aktiivisen arjen vastapainoksi) ilman uusia seikkailuja.

Kuulen mielelläni minkä verran muiden lapset, etenkin tällaiset leikki-ikäiset, reissaavat ilman vanhempiaan, etenkin yökylät ja pidemmät matkat muiden kuin perheen kesken. Aina välillä mietin että olenko täysin hylännyt tuon kyläluudan, joka päivittäin kysyy "minne minä tänään pääsen kylään?".


24.7.2014

39+0

Mä olin satavarma, että pikkuisimmalla veljellä on pettämätön logiikka ja se syntyy tänään. Onhan O syntynyt 39+2, P 39+1 joten totta kai kuopus sitten syntyy 39+0. Jollen nyt satu ihan ohimennen tähän keittiön pöydän ääreen poikimaan niin näin ei välttämättä tapahdu, ja jos olen raskaana vielä sunnuntaina niin luvassa on varmaan hermoromahdus, koska silloin olen enemmän raskaana kuin koskaan.

Zen on ollut erinäisten vaivojen takia vähän hakusessa, tänään sitä on etsitty uimarannalta, Ikeasta ja paikallisesta ravintolasta, hyvässä seurassa onneksi. Vähän ehkä löytyikin - ja niin löytyi muuten uusi ruokapöytäkin, joka ei ollut mikään alkuperäisistä vaihtoehdoista. Nyt taidan etsiä jotain akupisteitä paineltavaksi ja mennä sitten nukkumaan, ts. hikoilemaan lastenhuoneen lattialle.


22.7.2014

LENTSIKAT 2: PELASTAJAT


Tänä viikonloppuna saa ensi-iltansa Lentsikat-leffan jatko-osa Pelastajat, jossa Dusty vaihtaa alaa ja liittyy lentävään palokuntaan. Tuli elementtinä on jo mun mielestä aika jännittävä, ja uuden elokuvan ikäraja onkin 7 - nelivuotias esikoinen pääsee kyllä katsomaan täysi-ikäisen seurassa. Me bongattiin ensimmäiset teaserit tästä leffasta viime vuoden lopussa, on Omppu kuulostanut potentiaaliselta pyromaanilta harjoitellessaan siitä lähtien metsätulipalojen sammutusta. Näin ollen oli selvää, että Omppu pääsee leffaan, vaikka kaksi edellistä kertaa päättyivät vähän miten sattuu: Mikko Mallikkaassa loppumetreillä iski pissahätä, Rio 2:ssa oli liikaa actionia ja meteliä. Ensimmäinen elokuvakokemus oli juuri Lentsikat, ja se kyllä meni mainiosti.


Viime sunnuntaina sitten pitkä odotus palkittiin ja O pääsi elokuviin isänsä kanssa. Kaikki arviot perustuvat siis miehiseen kritiikkiin. 30-vuotias arvioi, ettei ollut erityisesti pelottavampi kuin ensimmäinen osa, vaikka lopussa onkin iso tulipalo joka kirvoitti osassa yleisöä itkut. Paatunut 4-vuotias sanoi, ettei ollut yhtään jännä - tykkäsi kyllä, tulipaloleikit jatkuvat (kääk!), ei ole nähnyt painajaisia eikä vaikuta traumatisoituneelta.

Tämän perusteella uskaltaisin viedä ykkösosasta elossa selvinneen yksilön katsomaan myös jatko-osaa. Hyvänä harjoituksena on trailereiden katsominen, meillä luultavasti lapsi on nähnyt ne niin monta kertaa että itse kokopitkä pätkä tuntui jo aika tutulta. Ja paikat rivin reunasta - ainahan sieltä salista pääsee pois.

20.7.2014

Blast from the past: KOLME ON UUSI KAKSI

Nyt sitten kaikki kotitilastotieteilijät voivat vaieta;
en väitä että teoriallani on mitään tieteellistä pohjaa. Tutkimusmenetelmäni perustuvat lähinnä blogien lukemiseen ja empiiriseen ilmapiirin haisteluun. 
Voin kuitenkin olla oikeassa.

Nimittäin siinä, että mitä tulee lapsilukuun, niin kolme on uusi kaksi.
En ole mikään väestötutkija, mutta uskaltaisin väittää että vuosikymmenten ajan keskivertoperheessä on 1,8 lasta. Eli noin karkeasti pyöristettynä, on perinteinen suomalainen perhe ollut 2 lasta ja vanhemmat.
Olen kuitenkin huikean tieteellisellä, lähinnä blogiäiteihin perustuvalla otannalla, paikallistanut uuden ilmiön.
Mutta parittomien lukujen trendi tuntuu jylläävän, ainakin nettimaailmassa.
Aika monella ihanalla bloggaajamutsilla on mahassa tulossa kolmas, muutamalla kolmonen on jo maailmassa. Ja moni ei-vielä-kolmen-lapsen-äiti tunnustaa, että kolmoskysymystä on käsitelty perhepoliittisissa neuvotteluissa.
Ja kyllä, minäkin; uskon ja toivon, että meille joskus vielä tulisi kolmas lapsi.
Jos ei, niin olen kiitollinen ja erittäin tyytyväinen kahteen kerrassaan loistavaan yksilöön, mutta haluaisin vielä kerran käydä sen koko rumban läpi. Ihan vapaaehtoisesti.
Tuntuu, että meidän perheestä puuttuu vielä joku.

Mun mielestä tämä on ihan positiivinen ilmiö. Ei ehkä ekologisesti ajateltuna, koska vauvat ja ihmiset noin yleensä saastuttaa ja kiinalainen yhdenlapsenpolitiikka olisi sinänsä ihan oikeudenmukainen ratkaisu liikakansoitukseen.
Mutta henkilökohtaisella tasolla mun mielestä on hauskaa, että lapsilukua ei päätetä pelkästään yleisten standardien pohjalta.
Älkääkä nyt kukaan loukkaantuko - ei yhden lapsen perheet (olen ainokainen ja ah niin tyytyväinen pilalle hemmoteltuun lapsuuteeni), ei kahden lapsen perheet (kaksi on mun onnennumero!) eikä lapsettomat tai suurperheet. Ei ole mitään oikeaa määrää lapsia. Eikä sitä voi aina itse päättää, tiedän.
Mutta ehkä tietyt yhteiskunnalliset asiat muuttuvat samalla kun perusperhemalli ei enää ole 2+2; matkapaketit eivät olisi enää suunniteltu vain nelihenkisille perheille, junan perhehyttiin saataisiin viideskin penkki.

Lapsethan on huippuja. Omat ainakin. Oli niitä yksi, kaksi tai vaikka kymmenen.
Tosin luulen että Käyttiksen kipuraja on siinä kolmannessa lapsessa, muutenhan pitäisi hankkia joku tila-auto ja muutenkin menisi elämä monimutkaiseksi. Mutta kolme - se on aika hyvä luku.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 15.2.2013

19.7.2014

EI KIIRETTÄ

Talvi- ja kevätvauvojen äitinä en ole aiemmin päässyt oikein esittelemään tätä raskausmahaa muhkeimmillaan. Tai eipä tämä nytkään erityistä esittelyä vaadi vaan vähän hitaammatkin hyvänpäiväntutut tuntuvat nyt ymmärtävän, että jotain lisääntymisen tapaista on tapahtumassa. Mulle uusi ilmiö on ihmisten - tuttujen, puolituttujen ja tuntemattomien - harrastama kommentointi. Tänään olen kertonut lasketun ajan ainakin viidelle ventovieraalle. Bodypumpissa (joka taitaa nyt jäädä viimeiseksi) tuli useampi ihmettelemään, millä viikoilla siellä oikein kyykkään, ja kadulla eräs mies esitti spontaanin arvion vatsan sisällöstä; poika, syntymähetkellä 3950 g.

Ja ne, jotka mua ja mun (surullisen) kuuluisaa kärsivällisyyttä yhtään tuntevat, epäilevät varmaan että väkivallan uhka on todellinen niille jotka ovat jo kaksi viikkoa sitten aloittaneet jokottelu-soitot ja niille uteliaille, jotka kyselevät onko siellä yksi vai kaksi vauvaa ja eikö olisi jo aika synnyttää. Mutta kuulkaa ei! Koskaan en ole tällä 39. raskausviikolla ollut näin zen, epätodellisen mielenrauhan (ja yhden vauvan) täyttämä pallukka, emoalus, joka ei ole vaipunut siihen "eikö tää koskaan synny"-epätoivoon (ja kun siihen vaivun niin oikea vastaus EI sitten ole että ei sinne ole koskaan kukaan jäänyt. Saattaisin olla ensimmäinen jolle niin käy).

Oma vointi on erinomainen. Helteet ei hiosta vaan olen lähinnä iloinen, että lapsia ei tarvitse pukea (kesäkuussa olo oli jo petetty, kun piti vieläkin pukea tyyppejä välikausihaalareihin vaikka olin toivonut, että lasten vaatekerrokset vähenevät sitä mukaan mitä vatsa kasvaa) ja mä pääsen hyödyntämään ihan tätä varten hankittua maksimekkoarsenaalia. Närästys ei vaivaa niin pahasti kun ateriat korvaa jäätelöllä, liikkuminen poikien kanssa ja niiden perässä on helpompaa kun vauva on vielä 2in1-muodossa, supistelut ja unettomuus ovat siedettävällä tasolla. Okei, ihan joka päivä ei ole näin autuas fiilis, mutta toistaiseksi pullistelen fyysisen olemuksen lisäksi henkisellä tasolla tällaista "mihin tässä kiire, valmiissa maailmassa"-asennetta, josta ei ollut tietoakaan edellisissä raskauksissa. Elokuussa voin olla eri mieltä.

Rantapallo rv36+6

17.7.2014

PIRKKOLAN PLOTTI


Kesähelteet ovat pehmentäneet pään, ja tänään päätettiin urheiluhengessä suunnata Pirkkolan urheilupuistolle katsomaan kaverien kehuma Pirkkolan plotti - hiekkamonttuun rakennettu uimapaikka.
Eihän se tunti hikisissä busseissa muuten olisi paha matka moiseen keitaaseen, mutta kun meiltä löytyy 200 metrin päässä kotiovelta yksi Helsingin parhaista biitseistä, niin aina välillä sitä kyseenalaistaa oman seikkailuhenkensä älykkyyttä.


Mutta oikein hieno paikka on! Rantaa riittää ympyrän muotoisen altaan ympärillä, ja altaan keskellä on "saari" josta isompien lasten kelpaa hyppiä. Oli vesiliukumäkeä (en ihan vielä uskaltanut päästää 4-vuotiasta kokeilemaan, mutta ehkä ensi kerralla), vesisuihkua ja sporttisille vanhemmille metsään rakennettu kuntosali jossa voi treenata habaa samalla kun lapset polskii. Meillä treenaaminen oli enemmän tyyliä 100 metrin pikajuoksu vesiliukumäkeen yrittävän taaperon perässä.


Ehdotonta plussaa kahviosta, jossa käy kortti, sekä siistien vessojen läheisyydestä. Vierestä löytyy viileä Keskuspuisto, jonne voi eksyä (kokeiltiin sekin). Luultavasti loppukesästä tämä paikka tulee vieläkin suositummaksi jos sinilevä valtaa luonnonrannat. Plotti vaikutti syvyytensä puolesta lapsiystävälliseltä, vaikka kauhulla sainkin kahlata Pampulan perässä kun tyyppi viipotti vedessä kaulaansa myöten uppeluksissa… Luultavasti parin vuoden päästä tämä on ihan taivas pikkupojille kun on paikkoja mistä hyppiä ja laskea. Sen lisäksi vierestä löytyy keinut ja kiipeilyteline, jos kaipaa vaihtelua vesileikeille.


Kuvamateriaalin puolesta oli hieman haastavaa, kun melkein joka kuvassa on jonkun ahteri tai tissit, mutta menkää itse katsomaan - esim. Bussin 62 päätepysäkiltä kävelee Plotille alle viisi minuuttia (tiukkaa ylämäkeä, hyvä pakaratreeni!).

15.7.2014

SAIRAALAKASSI

Laskettuun aikaan on pari päivää päälle kaksi viikkoa. Oho. Jos pikkuveli seuraa isoveljiensä kaavaa niin pääsen ensi viikolla synnyttämään. Täysin absurdi ajatus (mutta parempi kuin se, että pitäisi odotella vielä neljä viikkoa, oh noes). Kotona kolmosen tuloon ei ole varauduttu kovin hyvin; pienet vaatteet on pesty mutta muuten puuttuu, noh, kaikki… Hoitopöytä? Sänky? Sitteri? Sen verran sain aikaiseksi, että pakkasin sairaalakassin!


Nyt se nököttää makuuhuoneen nurkassa valmiina lähtöön. Viime kerralla vedet meni leffateatterityyliin (onneksi kuitenkin kotona) ja silloin tuli pakattua aika hätäiseen - kun vauva ei ole kiinnittynyt niin virallinen ohje olisi kai maata aloillaan ja odottaa ambulanssikyytiä, mutta käytännössä tähän on suhtauduttu ainakin Naistenklinikalla aika paljon lungimmin. Tällä kertaa jännitysmomenttina on synnytyssairaala - tahtoisin kolmannen kerran Naistenklinikalle (joka on remontissa, mutta kuulemma ottaa pari synnyttäjää päivässä - ottavatkohan mut jos lupaan olla helppo ja nopea ja lähteä heti kotiin kun mahdollista?), mutta todennäköisesti taksi vie Kätilöopistolle. Jollei siellä ole sulkua, ruuhka-aikaan kun olen synnyttämässä. 


Vauva saa hengailla pääasiassa sairaalan karderoobissa kuten äitinsäkin, mutta kotiutumisvaatteisiin liittyy jotenkin paljon tunnetta: Näissä vaatteissa me - toivon mukaan kaiken mennessä hyvin - saadaan tuoda pikkuveli kotiin. Ja vähän varavaatteita, jos tulee niskakakat. Vaikka meillä oli aika hyvin entuudestaan vauvanvaatteita, niin joitain oli hankittava uutena. Kuten kotiutumisvaatteet.


Myös äidin kotiutumisvaatteet ovat uusia - mummokalsareita ja imetysliivejä lukuunottamatta. Aion kyllä hamstrata sairaalasta mukaani myös iki-ihania verkkokalsareita. Nyt mukana on kaksi eri asuvaihtoehtoa - tosi glamööriä - kun en vielä osaa ennustaa kotiinpääsypäivän säätä. Muuten kyllä olen suosiolla rötvännyt sairaalan seksikkäissä kaavuissa, missä ei tarvitse murehtia eritteitä tai muuta vähemmän miellyttävää asiankuuluvaa.


En edes kuvittele meikkaavani synnytysreissulla, mutta yritän olla haisematta kovin pahalle. Kävin eilen värjäämässä ripset ja kulmat - ainoita kauneudenhoitotoimenpiteitä mitä säännöllisesti harrastan, sopii hyvin laiskoille laittajille - mutta lopputulos oli fiasko. Lupasivat kyllä laittaa uusiksi mutta en tiedä ehdinkö tai uskallanko mennä samaan paikkaan enää uudestaan. Toisaalta ketään ei kiinnosta sairaalareissulla miltä minä näytän, onhan siellä joku joka ihastuttaa vaikka olisi kuinka ruttuinen, kinainen ja neuvostopoliitikon näköinen.


Eväät on aika oleellinen osuus. Toisaalta kahdella aiemmalla kerralla en ole pystynyt juuri mitään syömään, joko oman pahoinvoinnin tai kätilön kiellon vuoksi. Siksi nytkin keskitytään nesteytykseen ja sokeritasapainon ylläpitoon. Mies on luvannut perinteisen post-synnytysaterian, eli McDonald'sin filet-o-fishin ja suklaapirtelön. Vieraat toivottavasti tuovat keksejä ja mansikoita.

Kassista puuttuu yhä kaikki elektroniikka latureineen ja muistikortteineen, vauvan päiväkirja (joka ei ole vielä tullut postissa) sekä, öhm, neuvolakortti jonka olen kadottanut… Ehkä ehdin etsiä sen ennen kuin pääsen tositoimiin. 

14.7.2014

Blast from the past: DEAR DIARY, OSA II



Siinä missä niitä omia päiväkirjoja lukee hidasta häpeäkuolemaa tehden niin näitä kehtaa esitellä: Poikien viiden vuoden päiväkirjat. Kyllä, sellaiset joihin pitäisi kirjoittaa joka päivä. Mä kyllä yleensä hieman fuskaan ja päivitän useamman päivän kerrallaan, useimmiten töissä. Näitä on tullut täytettyä paljon tunnollisemmin kuin poikien vauvakirjoja. Näiltä sivuilta löytyy molempien ensiaskeleet, ensimmäiset jäätelöt, retket ja O:n ensisuudelma - ja nämä muuten helpottavat kummasti vertailua! Toisaalta koska meidän elämä on yleensä aika tylsää niin melko paljon vain raportoin sääilmiöitä, puistoiluja, syömisiä ja nukkumisia. Pojat eivät ehkä itse jaksa näitä aikuisina lukea, mutta ehkä näistä on lohtua tuleville miniöille. Jos esimerkiksi tämä surkea nukkuminen on periytyvä ominaisuus, aiheesta löytyy muutamakin lause näistä kirjoista...


O:n päiväkirjaa aloin pitää heti kun sen ostin New Yorkin matkalla, O:n ollessa viisi kuukautta vanha. Kirjaa on siis kannettu mukana yli kolme vuotta ja siltä se näyttääkin, sidonnat pettää ja kannet irtoilee. Kuopuksen kappaleen Käytännön Mies tilasi jo raskausaikana Amazonilta ja se oli mukana sairaalakassissa. Alkaa siitä päivästä kun P syntyi. Eihän nämä vaaleanpunaiset kannet kovin miehekkäät ole, mutta muuten pidän kirjojen raamatullisesta ulkonäöstä. Ja eniten pidän niiden sisällöstä: Satoja sivuja hormonihuuruista hattaraa, kaikista rakkaimpien historiaa, hyviä muistoja ja myös mun elämää yli kolmen vuoden ajalta dokumentoituna. Jos tulisi tulipalo niin nämä olisivat ehdottomasti ensimmäisten pelastettavien tavaroiden joukossa.


Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 22.11.2013.

Blast from the past: DEAR DIARY, OSA I

Mulla vaatekaappi kaipaisi suursiivousta. Kuitenkin se tarkoittaisi sitä, että ylähyllyn
pimeimpään nurkkaan piilotetulle muovipussille ja sen sisällölle pitäisi tehdä jotain.
Mun synkille salaisuuksille, nääs.


Sieltä löytyy nimittäin kuusi päiväkirjaa, vuosilta 1996-2006. Aika paljon teiniangstia,
ihastuksia, itsesääliä ja ahdistusta siitä, löydänkö koskaan poikaystävää, laihdunko
tai saanko lapsia (tadaa, nämä kaikki asiat ovat toteutuneet - olisinpa tiennyt sen 15 
vuotta sitten!).


Nämä eivät toki ole mun elämäni ainoat päiväkirjat, päin vastoin. Rakastan paperijuttuja
ja mulla on kaapit täynnä tyhjiä vihkoja, kirjoja ja postikortteja, joita hamstraan aina
kun jonkun ihanan sellaisen löydän. Nämä ovat vaan ne päiväkirjat, joihin olen kirjoittanut
enemmän kuin pari sivua.



11-vuotiaana jännitystä elämään on tuonut pommiuhka, joka soitettiin kouluun
kesken saksankokeen. Spice Girls oli lempibändi, ja samaistuin täysillä Geriin,
vaikka olin siinä vaiheessa aika kaukana syntisestä punapäästä (mutta hei, sekin
vaihe koettiin sitten myöhemmin).



14-vuotiaana kuvavalinnat päiväkirjaan olivat ehkä vähän dramaattisempia
kuin tosielämä antoi aihetta. Tänään oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun
pystyin lukemaan edes pari sivua noista päiväkirjoista oksentamatta myötä-
häpeästä nuorempaa itseäni kohtaan. Toki punastutti ja nolotti, että ihanko
oikeasti olen ollut tollainen ja ajatellut noin, mutta jotenkin sitä suhtautui
teini-itseensä jo vähän armollisemmin. Että kai me kaikki on oltu tollaisia,
vähän urpoja?


Tärkein kaikista päiväkirjoista lienee se violetti Ordning & Redasta hankittu
opus, joka matkusti mun mukana Karibialle vaihto-oppilasvuoden viettoon
kun olin 15-vuotias. Olen ollut melkoisen ylianalyyttinen jo silloin, ja olenkin
omien hurjien mielialamuutosten takia tehnyt oikein tunnetilakaavion, että
osaisin suhteuttaa omat henkiset vuoristoradat mitä itsenäistyminen, uusi
ympäristö, jännät kokemukset ja sitten kaikki pikkujutut kuten juuri aloitetut
e-pillerit ja järjetön lihominen aiheutti.



Kotiinpaluun jälkeen tarve päiväkirjalle väheni merkittävästi, koska olin
taas omieni joukoissa, sain puhua suomea ja koska INTERNET! Silloin
tuli irc-galleriat ja jotkut Demin keskustelufoorumit ja sain oman koneen
ja sain chattailla rauhassa, eikä tarvinnut enää tilittää yksikseen. Toki sen
verran on ollut itsekriittikkiä, että esimerkiksi 19-vuotiaana - kun päiväkirjan
perusteella about kaikki mahdollinen on vituttanut - olen avautunut lähinnä
itselleni:


Käsialan kehityksen lisäksi noista päiväkirjoista paljastuu tietty kaikki
muut suuret elämänmuutokset , vaikka omasta mielestäni olen kyllä nyt
täysin eri ihminen kuin  vaikka kahdeksan vuotta sitten, viimeisten
merkintöjen aikaan. Mä olin suunnitellut, että salakuljetan muovikassillisen
salaisuuksiani mökille kesällä ja joku valoisa kesäyö poltan nuotiossa
koko kirjallisen historiani, lähinnä siinä pelossa että kuolen ja joku löytää
noi kirjat ja lukee ne  ja nauraa sille, millainen dorka olen ollut yläasteella.
Ja millaisiin dorkiin olen oikein ollut ihastunut! Nyt kuitenkin olen
alkanut harkita, että säästäisin ne - itselleni, odottamaan tuhoamista sitten kun
olen vähän vanhempi. Auttaisivat ehkä eläytymään omiin lapsiin sitten
kun ne on murrosiässä. Mulla on yksi mun äitini teinivuosien päiväkirja,
ihan luvalla saatu ja lukemista vailla, mutta en vaan pysty sitä edes avaamaan
- se on yhä jotenkin niin henkilökohtainen asia, että luvankin kanssa
tuntuisi rikolliselta sitä lukea. Toisaalta, jos sitä selailisin niin varmaan
huomaisin että oma äitikin on ollut yhtä pihalla nuorena... kuin no, nykyäänkin.


Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 15.4.2013.

13.7.2014

SEITSEMÄN VUOTTA SYNNISSÄ


Olemme olleet tänään tasan kuukauden naimisissa.
Jos kuherruskuukauden saldo kiinnostaa, niin tiivistetään se näin: Futiksen MM-kisat. Tour de France. Lapset viikon sairaana. Yövuoroja ja ylitöitä. Riitelykiintiö täynnä. Seksihelle? Joo, jos edellämainitut seikat eivät ole taanneet eroottista ilotulitusta niin viimeistään tää "suostun harrastamaan seksiä vain jääkaapissa"-helle on. Tosi romanttista siis. Mutta eiks avioliitto oo just tätä?

Mä odotin uudelta siviilisäädyltä eniten sitä, että saan pitää sormusta vasemmassa nimettömässä ja tituleerata itseäni rouvaksi. Kumpaakaan en ole oppinut kuukaudessa tekemään - sormuskin on jäänyt hyllylle sen jälkeen kun meinasi pudota vessanpönttöön Muumimaailmassa (ennen niitä seksihelteitä ja hirveitä turvotuksia).
Arki pyörii hyvin samalla tavalla kuin avoliitossa. Suurin avioliittoon liittyvä muutos tulee olemaan se, ettei tällä kertaa tarvitse mennä tunnustamaan isyyttä Kallion virastotalolle - ja se häälahjaksi tuleva ruokapöytä.

Sormia ei ole katkottu sikarileikkurilla, yritän vain peitellä puoliksi pois raaputeltuja kynsilakkoja...

Kun esikoisen odotuksesta tuli virallista tietoa, yleisen kysymys oli "menettekö nyt naimisiin?" (toiseksi yleisin oli hienotunteinen "oliko vahinko?", ja vastaus molempiin oli EI). Mikään itseisarvo avioliitto ei ole meille ollut, päin vastoin, miestä on pitänyt vähän painostaa. Mulle suurin syy on niinkin tylsä kuin turvallisuus; kun oma isäni kuoli 54-vuotiaana oli surullista katsoa, miten heikko asema "pelkällä" kihlatulla oli. Ei elämää tietenkään tahdo suunnitella kauhuskenaarioiden perusteella, mutta käytännön syyt painoivat lopulta vaakakupissa enemmän kuin vanhanaikaisten perinteiden vastustus. Mahdollinen ulkomaille muutto ja kaikki juridiset seikat - kaikki on tehty helpommaksi niille, jotka ovat jaksaneet käyttää vartin verran aikaa maistraatissa ja sanoa "tahdon".

Ehkä tulevaisuudessa liiton symbolinen arvo kasvaa, vaikka toisaalta suurinta sitoutumista ovat lapset, kolme kertaa tehty valinta pitkittää taas yhteistä kasvatustehtävää, elämää ja meille tietenkin ihan älytöntä onnea, jota tyypit tuovat. Vuosipäivän juhlinnassa ollaan oltu laiskoja, mutta ehkäpä hääpäivästä tulee jatkossa romanttinen spektaakkeli (tai sitten yksi tilaisuus lisää mököttää ja marttyroida). Mietin välillä, olisiko olo jotenkin radikaalisti erilaisempi jos meillä olisi ollut suuret bileet ja perinteiset prinsessahäät, joita olisin ehtinyt suunnitella pidempään kuin kaksi päivää. Kuuden vuoden yhteiselon ja vielä pidemmän "seurustelun" jälkeen voidaan vitsailla, että tämä vihkitodistus (joka on ollut hääpäivästä asti hukassa, hups) oli vain viimeinen naula arkkuun. Seitsemän vuotta synnissäelämistä on ohi, ja nyt voidaan elää kuin kunnialliset ihmiset. Eli entiseen tapaan riidellen, rakastaen ja perheen eteen parhaamme tehden.

12.7.2014

TYÖLÄS TAAPERO

Omatoiminen. Rohkea. Itsenäinen. Taitava. Reipas. Liikkuvainen. Eloisa. Vauhdikas. Urheilullinen. Ennakkoluuloton. Lahjakas.

Eli näin äidin näkökulmasta vaarallisen itsetuhoinen, hullu, ilman itsesuojeluvaistoa päättömästi ympäriinsä säntäilevä sekopää, karkaileva kauhukakara, työläs taapero.

Pampulasta ja sen persoonan määräävimmästä piirteestä - villeydestä - kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Kohta kaksi ja puolivuotiaan kuopuksen meno näyttää ja kuulostaa ulkopuolisille helposti siltä, että tyyppi ei pysy hetkeäkään paikallaan (se pysyy; joskus syödessään ja aika usein katsoessaan televisiota tai lukiessaan kirjoja. Ainakin hetken.) ja että äiti on burnoutin partaalla, koska jos pikku blondin päästää sekunniksikaan silmistä niin seuraavaksi sen löytää jostain autotieltä, merenpohjasta tai talon katolta (tällä viikolla lapsi on pelastettu mm. nippa nappa Tokoinrannasta tekemästä "spurguhyppyä" lahteen sekä itseään monta vuotta vanhemmille suunnattun kiipeilytelineen korkeimmasta kohdasta, missä tyypin pituus - ei itseluottamus, rohkeus eikä yritys - loppui kesken). Ja totta se on; tämä kesä on ollut aika uuvuttava, koska ulkoilu aidatullakin alueella (minimiedellytys sille että lapsi pääsee pois rattaista) vaatii non-stop valvontaa; ei mitään penkillä istuskelua ja kännykällä surffausta vaan kuopuksen seuraamista sellaiselta etäisyydeltä, että lapsen saa kiinni ennen kuin se alkaa toteuttaa tyhmänrohkeita ideoitaan.


Pampula on ihana. Se on suloinen ja hellyyttävä, huumorintajuinen ja hauska, oppivainen uhmis, joka suhtautuu vieraisiin ihmisiin varauksella mutta hukuttaa läheisensä rajuihin hellyydenosoituksiin. Tyyppi ei vielä puhu kuin pari sanaa, ja nekin vaativat yleensä vanhempien tulkkausapua. Se on metrin verran hurmaavaa taaperoa, jota en tahtoisi leimata sillä, että valitan sen duudsonmaisesta touhotuksesta.  Mutta kun pari vuotta sitten valitin Ompun vauhdikkaista liikkeistä, en tosiaan tiennyt mistä puhuin. Viimeisen vuoden aikana käsite "vilkas lapsi" on saanut ihan uuden merkityksen.


Kun puhutaan lasten luonteista - etenkin niistä ns. haastavista ominaisuuksista - seuraa usein kilpailua siitä, kenen kotoa löytyy haastavin tapaus. Se, sekä leimaamisen välttäminen, ovat syyt miksi usein kuittaan Pampulan kreisin meiningin energisyydellä ja aktiivisuudella ennen kuin annan ADHD-diagnoosia. Totuus kuitenkin on, etten ole vielä neljän vuoden leikkipuistourallani nähnyt toista näin vapaudenkaipuista lasta - kuin Itä-Helsingin Forrest Gump, joka ei ole pysähtynyt sen jälkeen kuin oppi juoksemaan, ja juoksee niin pitkälle taakseen katsomatta kunnes tulee seinä tai meri vastaan. Kotona ei meno ole juuri rauhallisempaa, vaan poika kiipeää mille tahansa hyllylle, saa kaapin kuin kaapin auki ja  rakastaa juosta veitsi tai sakset kädessä. Great. Moukantuuria on ollut matkassa, kun tapaturma-alttiiksikin luonnehdittu lapsi on jouduttu vasta kerran viemään ensiapuun päänvammojen takia.

Pikkuveli oppi kävelemään 10 kk iässä. Vaikka viime kesänä nopeus ei päässyt näihin lukemiin ja kiipeäminen oli huomattavasti hapuilevampaa, olin silti jo väsähtänyt rantareissuihin jolloin ei ollut toivoakaan istua hetkeä rauhassa. Ystäväni muistavat minun huokailleen, että "ensi kesänä on onneksi helpompaa, silloin sillä on jo vähän järkeä päässä ja se jaksaa keskittyä leikkeihin". Little did I know. Tänä kesänä olen ollut vieläkin enemmän täystyöllistetty taaperonjahtaaja, ja esikoinen on jäänyt ulkoillessa suorastaan heitteille - kiitos kaikille niille äiti- ja isäystäville, jotka ovat tarjonneet apukäsiä ja katsoneet Ompun perään samalla kun mä olen hölkännyt mahani kanssa Pampulan kannoilla. Toivon hartaasti, että ensi kesänä sitä järkeä olisi vähän enemmän tällä tulevalla keskimmäisellä, koska muuten joudun palkkaamaan yhden ihmisen pelkästään pitämään Pampulan hengissä.


Sympatiani siis kaikille niille, joiden kotona asuu kesyttämätön karkailija, jota eivät portit, aidat tai muut ihmisen rakentamat fyysiset esteet pysäytä, eivät aina edes hidasta. Niille, joiden lapsella on joka päivä uusia mustelmia, naarmuja ja kuhmuja todisteena siitä, että yksikään pöytä ei ole liian korkea hyppyalusta eikä yhdessäkään karusellissa ole niin kova pyöritys etteikö sieltä voisi hypätä kesken vauhtien pois. Niille, joiden lapsi on nukkuessaan suloinen enkeli ja hereillä ollessaan metrinmittainen demoni, jonka kanssa voi liikkua julkisilla paikoilla vain valjaiden kanssa - olkootkin että jotkut tuntemattomat ovat avoimesti paheksuneet 2-vuotiaan rajoittamista "koiranulkoilutusmetodein". Meillä asuu kotona maailman ihanin seikkailija. Jolla ensi kesänä toivottavasti on vähän sitä järkeäkin päässä.

Kuvitus tästä kirjasta - oikea voimaopas kaikille bimbojen äideille.

Blast from the past: VANHOJA TOTUUKSIA

Periaatteen Nainen-aikoina liikkui paljon blogihaasteita.  Tässä vastauksia muutamiin vanhoihin:

Ja sitten mun pitäisi kertoa kahdeksan (8) satunnaista asiaa itsestäni.
1. Olen surkea kasvissyöjä. 
Noudatan ohjetta "ei mitään millä on jalka/jalat". Se sulkee sopivasti ruokalistalta pois esim. sienet, etanat ja kanan, mutta saan syödä mielinmäärin kananmunia ja käärmeitä.
2. En osaa rullata kieltäni, puhaltaa purkkapalloja ja alan uskoa, että O:n krooninen kuolaus on seurausta äidiltä peritystä suun motoriikasta.
3. Olen kamalan kateellinen ihminen (riippumatta oman onnellisuuden silloisesta tasosta).
Facebook ja muutama muu sosiaalinen media pitäisi kieltää multa, sillä käytän liikaa aikaa kadehtien cooleja, kauniita ja kaikin puolin täydellisiä tuttavia/tuntemattomia/läheisiä.
4. Haaveilen hiihtämisharrastuksesta.
Ja olen aika varma, että se harrastus jää vain haaveiluasteelle.
5. Arvoisa bloggaaja, jolta tämän tunnustuksen sain, kutsui englanninkielisten lauseiden viljelyä suomenkielisen tekstin joukkoonpenaismiksi, minun mukaani.
Ihan kamalaa.
Se on masentava maneeri, josta olen saanut kuulla ja jota olen saanut hävetä, ja  nyt, LET'S MAKE IT CLEAR; en yritä päteä kielitaidollani tai millään muullakaan, kyse on pahasta tavasta joka on jäänyt päälle niiltä vuosilta, kun altistuin liikaa amerikkalaiselle viihdekulttuurille sekä ystävyyssuhteille ollessani vaihto-oppilas.
6. Näen märkiä unia pekonista, poronkäristyksestä, metvurstista, juustohampurilaisista ja kinkusta. 
7. Mun oikea nimi ei ole Periaatteen Nainen. Tämä voi olla teille joillekin shokki.
8. Olisin keksinyt hauskempiakin faktoja, mutta nyt on pakko mennä pissalle ennen kuin ruokis loppuu.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 14.11.2012.

1. Olen melko varma, että eräs kuuluisan, kansainvälisesti menestyneen bändin pienikokoinen mieslaulaja on alkanut seurata mua.
Viime viikolla törmättiin kahdesti samassa ruokakaupassa, ja tänään se ilmestyi salilla viereiselle juoksumatolle.
Voin olla myös vainoharhainen.
2. Olen ikuinen opportunisti, ja se käy kalliiksi:
Mulla on ollut vuosia vakiorivit Lotossa (ja nykyään myös EuroJackpotissa, ja se vasta kallis onkin), enkä voi tietenkään jättää niitä täyttämättä koska jos kerrankin jättäisin arvonnan väliin niin silloin totta kai mun numeroilla voittaisi miljoonia.
Niinpä joudun pakkomielteisesti lottoamaan joka viikko.
3. Olen ollut sairaslomalla muutaman kerran, vaikka en ole ollut varsinaisesti sairas. Kerran söin tunnissa kolme litraa mansikoita, mistä seurasi mansikkamyrkytys ja oksennus, ja otin sen takia saikkua. Hävettää.
(Huom! Ei nykyisessä työpaikassa, sentään).
4. Olen vanhemmiten alkanut punastelemaan.
Se on aika noloa, vaikka on vain fysiologinen reaktio, yleensä siihen että mut yllätetään positiivisesti.
5. Pidän itseäni älykkäämpänä kuin todennäköisesti oikeasti olen.
6. Nukun pääasiassa vatsallani.
Imettäminen öisin on ärsyttävää koska sitä ei voi tehdä vatsallaan - kun on tälläiset "notkeat", sivuille valuvat rinnat niin selälläänkin se onnistuisi, mutta ei mahallaan.
7. Olen ollut tarjoilijana Cancúnin Bubba Gump Shrimp Co.-ravintolassa.
Meidän työnkuvaan kuului mm. pitää kaikille asiakaskunnille Forrest Gump-aiheinen visailu, joten voisin väittää että tiedän hämmentävän määrän elokuvatriviaa.
Olen myös työn takia nähnyt ko. elokuvan noin 900 kertaa, koska se pyöri ravintolassa nonstop.
8. En oikein tykkää pussailla miehiä. Poikia siis kyllä (omia lapsiani, siis) mutta siis en ole mikään suudelmaihminen, vielä vähemmän kielisuuteluihminen.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 1.2.2013.

1. Mulla on ihan huikea suuntavaisto.
Riittää kun vilkaisen karttaa ja pystyn suunnistamaan melkein missä tahansa - olen eksynyt muistaakseni vain Berliinissä ja Pukinmäessä.
En kyllä erota ilmansuuntia tai osaa arvioida omaa sijaintiani kuun asennon perusteella, mutta kartan kanssa olen todella streetwise.
Se ehkä loistaa musta jotenkin, sillä melkein aina - myös ulkomailla - eksyneet kyselee multa neuvoja. 

2. Olen nuorena kirjoittanut herkän novellin SinäMinään, ja sijoittunut sillä aika hyvin myös lehden kirjoituskilpailussa.
Jonka taso oli todella korkea, kuten varmasti arvaatte.
(Hitto kun sitä ei enää julkaista, siinä olisi kotiäidille hyvä tilaisuus saada vähän käyttörahaa).

3. Kilpailuista puheenollen, olen ainakin vanhempieni mielestä ollut melkoinen lahjakkuus uima-altaassa, oikea rintauinnin suurlupaus.
Sijoituin 11-vuotiaana ehkä 10 parhaan joukkoon Uudenmaan paikallisissa Siniviitta-karsinnoissa, joita voi hyvin kutsua nuorten SM-uinneiksi.

4. Olen todella hyvä korjaamaan rikkinäisiä vessanpönttöjä.
En siis niitä keraamisia istuimia vaan tukkeutuneita putkia ja muutenkin hajonneita pumppuja.
Tätä taitoa hiottiin Väli-Amerikassa, jossa vessat eivät oikein kestäneet länsimaisten naisten ruoansulatusta.

5. Puhun melkein sujuvasti italiaa ja ranskaa.
Se tapahtuu yleensä puhumalla espanjaa joko italialaisella tai ranskalaisella aksentilla (aksentin autenttisuudesta ei ole mitään takeita, ne on opittu stereotyyppisistä elokuvista ja tv-sarjoista).
Tämä metodi on toiminut yllättävän hyvin.
Virkamiesruotsin saatan ehkä läpäistä puhumalla suomea ruotsalaisella murteella?

6. Vaikka en omista seurapiirirakkoa enkä mitään sinne päinkään,
kirjoitan yhä tätä postausta enkä juokse vessaan vaikka ehkä pitäisi.
Selvä merkki ainakin siitä, että Vauvaperheiden Hyvinvointikeskuksen nk. "pimppijumppa" on tehonnut.
(En kuitenkaan pysty ehkä vastaamaan vanhoihin kommentteihin, sori).

7.Pian luvassa on elämäni 28. pääsiäinen, jolloin en ole maistanut mämmiä.
Pitäisin tätä osoituksena siitä, että luotan näkö- ja hajuaistiini enemmän kuin suomalaiseen kansanperinteeseen.

8.... Ei hitto, mun on kyllä pakko mennä nyt vessaan.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 9.3.2013

10.7.2014

20 ASIAA MINUSTA

Pihi nainen meni (tai tuli) ja haastoi minut kertomaan itsestäni 20 asiaa! Onhan näitä tunnustuksia harrastettu ennenkin ja tuntuu, että kaikki yhtään mielenkiintoinen on jo kerrottu (ja se ei tosiaan ollut pitkä teksti), joten inspiroiduin omatoimisesti Pihin naisen omista faktoista. Toivottavasti haastaja ei pahastu pienestä plagioinnista. Ja hei, munkin tunnustukset osuvat torstaille, mikä sattuma!

1. Kun olin pieni (jotain neljä?) sain pääni jumiin lentokentällä kun olin lähdössä äitini kanssa Kyprokselle. Siis kaiteiden väliin, samalla kun äitini suoritti check-inniä. Valitettavasti en tainnut päästä edes omien loogisten päättelylahjojeni ansiosta pois pinteestä, luultavasti joku lentokentän turvamies lopulta vapautti tämän kumisevan kupuni.

2. Pidän myös savun hajusta. En tosin harrasta nuotiolla istumista kovin paljoa, joten pääsen harvoin nauttimaan savusta - paitsi meillä päin täällä ghettossa aina välillä joku roskis palaa, mutta siinä ei ole ihan yhtä miellyttävä aromi.

3. Olen ollut epämääräinen kasvissyöjä 16 vuotta, mutta poden huonoa omatuntoa siitä että lapset syövät lihaa (miehen puolesta en jaksa morkkistella) - etenkin jos kyse on jostain kananugeteista tai broilerista.

4. Matkustelin nuorena sen verran Itä-Euroopassa, että kun 17-vuotiaana reilasin Italiasta Slovenian ja Kroatin läpi Budapestiin, onnistuin amerikkalaisen matkakumppanin kanssa tulemaan ryöstetyksi yöjunassa. Ilmeisesti hyttiimme oli heitetty kaasua, koska emme heränneet kun tyynynä toimineet laukut oli viilletty auki, vaikka muuten hypimme pystyyn puolen tunnin välein milloin minkäkin rajatarkastuksen takia.

5. Olen aika laiska petaamaan sängyn, mutta olen neuroottinen lakanoiden suhteen ja etenkin lapsivieraiden tullessa joko a.) kyttään etteivät muksut peuhaa mun pedissäni tai b.) luovutan ja vaihdan lakanat heti kun vieraat on lähteneet.

6. Olen laiskoista laiskin kasvojen rasvaaja (tosin nyt kun näihin poskiinkin kohta tulee raskausarpia voisi ehkä tsempata). Käytin pitkään Biothermin Aquasourcea, mutta viimeisin purkki on tuottanut pettymyksen ja joudun ehkä lähtemään rasvanetsintään.

7. Kynteni ovat lyhyet. Lakkaan niitä (t)yövuoroissa, mutta yleensä viimeistään seuraavana päivänä puolet lakoista on rypyssä, kadonnut tai sitten olen rapsutellut ne pois. Huolitellut kädet eivät kuulu imagooni.

8. Luen myös jokaisen meille tulleen Hesarin - tosin urakkaa helpottaa se, että Hesari tulee vain perjantaista sunnuntaihin, ja yleensä olen valmis Hesari-putkeni kanssa viimeistään keskiviikkona. Tulen neuroottiseksi jos en lue Hesariani kokonaan, jopa tylsät osiot kuten urheilu on pakko selata läpi.

9. Inhoan juoksemista. Haluaisin nauttia siitä, koska juoksemista olisi helppoa ja halpaa harrastaa, mutta olen salaa iloinen että rattijuoppo pisti polvilumpioni palasiksi ja voin ikuisesti käyttää sitä selityksenä sille, miksi korkeintaan kävelen reippaasti.

10. Pesen omat hampaani aamuin illoin, mutta lasten kanssa se aamupesu unohtuu… no, vähän turhan usein. Onneksi tyypit tykkäävät Cars-sähköhammasharjastaan niin paljon, että tahtovat ihan omatoimisesti pestä hampaansa myös aamuisin.

11. En osaa päättää jäätelölemppariani - kovia kilpailijoita ovat mm. vanilja Puffet ja suklaatutti - ja lempinaksuni Raffel.

12. En ole koskaan maistanut simaa ja kotikaljaa sen verran, että tiedän inhoavani sitä. En ole ikinä maistanut mämmiäkään, ja aika moni perinneherkku saa palan nousemaan kurkkuun.

13. En tunnista suurinta osaa kukista, jotka Pihi nainen mainitsee omassa haasteessaan kohdassa 13. Olen surkea kasvintunnistaja. Hies- ja rauduskoivun sentään erotan.

14. Rakastan kävelyä. Myös pitkospuilla.

15. Olen harrastanut melomista useampana kesänä alakouluikäisenä. Itse asiassa pidän melomisesta niin paljon, että pyysin kanoottia lahjaksi mieheltä, mökille, sieltä kun olisi näppärä lähteä pienille päiväretkille. Sain lahjaksi lupauksen kajakista. Noin kolme vuotta sitten. Odotan yhtä toteutusta.

16. Vastustan turkistarhausta ja kannatan tasa-arvoista avioliittolakia.

17. Jos olisi ihan pakko hengata jonkun julkkiksen kanssa… äh, olen niin pahasti pudonnut kärryiltä että ensireaktio oli vastata DANNY, vaikka sitä vastausta en kyllä halua lukita.

18. Suhteeni suomiräppiin on nykyään hyvin neutraali, vaikka pidänkin Palefacesta ja Tommy Lindgrenistä "tyyppeinä" (hei, niiden kanssa voisin hengata!). Nuorena kyllä kotibileissä on kuunneltu Petri Nygårdia, Kapasiteettiyksikköä ja jotain muitakin sellaisia, mitä voisi hävetä jos jotenkin jaksaisi moisista pikkujutuista enää nolostua.

19. Ahneus on epämiellyttävää. Vaikka täytyy tunnustaa, ettei anteliaisuus ole mikään mun forte.

20. Ciabatta, foccacia ja hapankorppu. Ja viinerit, pullat, keksit ja kaikki muu. Joo, ei mitään karppaajamatksua täälläkään.

Jaksaiskohan Taikinanaama ja Mammara Streisand kertoa itsestään enemmän tai vähemmän kiinnostavia yksityiskohtia?

8.7.2014

KOSKA (SALI)KORTTI KUIVUMAAN?

Jos nyt joku asia - pahoinvoinnin lisäksi - on ollut tässä raskaudessa poikkeuksellista verrattuna kahteen edelliseen kierrokseen, niin liikunta. Omppua odotellessa kävin kyllä mammajoogassa (ja se sulkijalihaksen treenaaminen ringissä muiden pallomahojen kanssa leijonamurinan säestämänä ei kyllä ollut mun juttu) ja pari kertaa viikossa salilla, mutta melkoista höntsäilyä se oli. Kakkoskierroksella oli vain ns. hyötyliikuntaa, koirien lenkitystä ja taaperon perässä juoksemista. Mutta Pampulan synnyttyä hurahdin.

Hankin salikortin SATSille - kätevästi kävelymatkan päässä, ja sieltä löytyy luotettava lapsiparkkikin - ja kaikista menneisyyden koululiikuntatraumoista huolimatta pakotin itseni ryhmäliikuntatunneille, joka toimii tällaiselle peruslaiskalle paljon paremmin kuin vain loitontajalaitteessa lehden lueskelu. Nuorena harrastin kilpauintia ja kokeilin about kaikki lajit koripallosta satubalettiin, mutta en ole koskaan ennen ymmärtänyt mitään himoliikkujia, joiden on pakko päästä lenkille/spinningiin/yhtään mihinkään pois television ja irtokarkkipussin äärestä. Olen ollut tuuriliikkuja ja jojo-laihduttaja, kunnes nyt.

Kahden lapsen äitinä löysin yhtäkkiä sen legendaarisen liikunnan ilon, endorfiinihumalan ja, herranen aika, koukutuin. Painoa ei lähtenyt vaan sitä tuli reippaasti lisää kun liikuntamäärä vakiintui 4 kertaan viikossa, lähinnä ryhmäliikuntaa - ja uskalsin vihdoin ennakkoluulottomasti kokeilla melkein kaikkia tunteja, olkootkin että piileskelin takarivissä. Niinpä tuntui itsestäänselvältä, että jatkan urheilua raskaanakin, vaikka aktiivista liikuntaa oli takana vasta vähän päälle vuosi kun raskauduin kolmannen kerran.

Alkuraskauden pahoinvointi ja talven sairasteluputki kyllä vaikuttivat liikkumiseen, mutta sen jälkeen olen pystynyt näihin päiviin saakka liikkumaan melkein entiseen tapaan. Bodycombat ja steppitunnit jäivät aika alkuvaiheessa kun hyppiminen alkoi tuntua epämiellyttävältä. Vaikka ensireaktio oli kaikkea muuta kuin innostunut, hurahdin siihen hot mojoonkin, joka piti lopettaa raskauden puolivälin jälkeen kun matala verenpaine ja kuuman kosteat urheiluolosuhteet aiheuttivat liikaa pahoinvointia. Nykyään lajirepertuaariin kuuluvat lähinnä bodybalance, bodypump ja spinning, vaikka kroppa kyllä huutaisi myös jotain kehonhuoltotunteja. Jos satun oikein riehakkaalle tuulelle menen zumbaan, vaikka täytyy sanoa että sitä ei ole suunniteltu tällaisille joiden keskivartalon tilalla on 40 kilon tynnyri täynnä vauvaa.

Mutta nyt. Salikortti ei ole varsinaisesti halvinta hupia, ja jossain vaiheessa eteen tulee ainakin kuukauden tauko hikiliikunnasta. Yksi syy liikuntahurahdukseen on ollut se oma aika, mitä urheilu tarjoaa. Sen lisäksi raskaana liikkuminen, ja etenkin se että yhteistyökykyisen kropan ansiosta liikunta on melkein yhtä tehokasta kuin ilman tätä lisäpainoa, on lisännyt itseluottamusta ja tuonut sellaisen emansipoituneen supermama-fiiliksen, kun maastavedot ja ylämäet onnistuvat melkein entiseen tapaan. Ottaen huomioon, että muuten vaan turpoan, hidastun ja muutun kömpelömmäksi kun mittasuhteet kasvavat - pumppitunnilla olo on kuitenkin melkein normaali. Mutta motivaatio on laskusuunnassa. Ihanat ilmat eivät houkuttele hikoilemaan pimeään spinningsaliin, ja toisaalta oma vointi alkaa koko ajan rajoittaa enemmän. Onko järkeä käydä urheilemassa jos ei voi tehdä sitä verenmaku suussa? Mulle on kyllä kerrottu lohduttavaa tarinaa ryhmäliikuntaohjaajasta, joka aamulla ohjasi pumpin ja spinningin ja "kävi illalla sitten synnyttämässä", mutta se on ehkä vähän extremeä jopa mulle.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin h-hetkeen on alle 3 viikkoa (ööh, kadotin juuri 34 viikkoa elämästäni). En malttaisi laittaa korttia vielä hyllylle odottamaan comebackia (jota suuruudenhulluna suunnittelen noin kuukauden päähän synnytyksestä), mutta ehkä kohta olisi aika keskittyä keräämään voimia siihen pikkuponnistukseen - ja keskittyä "lomailuun" ilman liikuntapaineita. Jostain syystä olen onnistunut kehittämään kauhean syyllisyydentunteen, jos en käy höyläämässä salikorttia tarpeeksi usein. Kaikki kokemukset loppuraskauden liikkumisista ja urheilun pariin palaamisesta otetaan ilolla vastaan. En oikein taida vieläkään tajuta, että kohta mulla on aivan muuta mietittävää kuin se, missä välissä ehdin pumppitunnille.

Raskausajan virallinen liikunta plussapäivästä eiliseen. Laskusuuntaista on.

Blast from the past: YLÄKROPAN KUOLEMA

Nyt ois tarjolla tosi helppo ja halpa mielenterveystesti. Kaikki jotka oikeesti tykkää hot joogasta käsi ylös! Ja kaikki ne joiden käsi nousi; menkää hoitoon. Tiedän, liikunnan ei kuulu olla kivaa, joskus on mentävä oman mukavuusalueen ulkopuolelle että saisi tuloksia ja kaikki se perus no pain no gain-fitnessliibalaaba, mutta oikeesti. Oikeesti. Kävin eilen koeajamassa SATSin uuden Hot Mojo-tunnin (joka ei toki ole mitään puhdasoppista joogaa, sori kaikki joogigurut, mutta you know, sinne päin), jossain mielenhäiriössä vielä klo 10 aamulla, tankattuani kuitenkin oikeaoppisesti sitä ennen kolme litraa vettä (viime viikolla en päässyt tunnille jonotuspaikaltani... siis jotkut hullut jonottaa sinne!).

Se ei muuten näyttänyt tältä.

Sisälläni asuu pieni masokisti (ainakin sen perusteella millaisten renttujen perään olen nuoruusvuosina nyyhkinyt), mutta sen verran pieni että aloin jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen kyseenalaistamaan hot joogan syvintä olemusta. Se on ihan pätevä rangaistus jos on vaikka tappanut kissanpennun, mutta jos ei ole aihetta erityisiin katumusharjoituksiin niin älkää hyvät ihmiset menkö sinne. Jos lämpötila on 38 astetta ja kosteusprosentti 60, ainoa oikea tapa toimia on heittätyä aurinkotuolille cuba libre kädessä.

Ehkä enemmänkin tältä?
Muutaman tauon ja pakkaseen liittyvien mielikuvaharjoitusten avulla selvisin sen 57 minuuttia hikihelvetissä. Ja mulla on ihan hyvä fyysinen kunto enkä ollut ekaa kertaa aurinkotervehtimässä, mutta kyllä loppui voimat ihan yksinkertaisissakin asennoissa. Kotimatkalla iski vielä hirveä jälkihiki ja koko metrovaunu haisi mun jäljiltä steroidibodarien kellaripunttisalilla. Kasvoilla ei ollut terve puna vaan sellainen tuskaista kuolemaa tekevän punoitus. Loppupäivä kului intensiivisen nestetankkauksen parissa, jonka keskeytti vaan akuutti pissahätä puolen tunnin välein (aineenvaihdunta toimi tehokkaasti myös yöllä).


Kidutus ei suinkaan loppunut eiliseen vaan tuskat jatkuvat tänäänkin. Eniten tunnilla rääkätty yläkroppa (koska siinä vaiheessa kun alettiin treenata alavartaloa niin aloin heilutella "alhainen verenpaine/hemoglobiini/kestävyyskunto"-korttia ja löysäillä pyyhkeen päällä) on siinä pisteessä että tämä läppärin näppäilykin nostaa kyyneleet silmiin. Ja oikeesti, jotkut joka viikko vapaaehtoisesti käyvät saman itseruoskintarituaalin läpi?

No okei, saatan ehkä kokeilla vielä kerran, mutta sen jälkeen jätän joukkohikoilut mielipuolille.

Terv. Nimim. Trendilajiin oikeesti pettynyt vm.85

PS. Kuvat täältätäältä ja täältä.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 21.1.2014.

4.7.2014

KALUSTEKIIMAILUA

Tämä menee nyt sitten ihan puhtaasti pesänrakennusvietin piikkiin, luultavasti ette enää ikinä tämän jälkeen joudu/pääse/tule lukemaan mun suuria sisustuspohdintojani. Nyt vain kävi niin ihanasti, että saatiin häälahjaksi ystäviltä lahjakortti Ikeaan. Meidän tuskailut liian pienestä ruokapöydästä oli kuultu! Jo nyt juhlapäivinä on tehnyt tiukkaa, hihat on toisten lautasilla ja viinit kaatuilee, puhumattakaan sitten kun Omppu luovuttaa Tripp Trappinsa ensi kuussa uudelle tulokkaalle. Meillä on myös kerrossänkyongelma (jossa päädymme luultavasti samaan ratkaisuun kuin mm. Jenni), mutta nyt ensimmäiseksi haluaisin toteuttaa haaveeni pöydästä, jolla mahtuisin syömään aamupalan JA lukemaan Hesarin - joka sentään on nykyään vain tabloid-koossa.


Mä olen oikeasti ihan sisustusjuntti - en ymmärrä String-hyllyn taikaa tai jaksa maalata meidän kakanruskeita seiniä (edellisen asukkaan maku on ollut vielä huonompi) - mutta Ikean Stockholm-sarjaa olen kuolannut alusta asti. Alkuperäinen suunnitelma olikin uusia keittiön kalustus sillä, mutta lopulta iski paitsi piheys (meillä settiin olisi mennyt, öhm, ainakin 1400 euroa, mihin ei edes anteliaiden ystävien avokätisyys riitä) niin maalaisjärki; tällä hetkellä mun sydän ei jätä lyöntejä väliin jos lapset piirtää pöytään permanenttitussilla, ja tahdon etteivät huonekalut jatkossakaan ole syy menettää mielenrauhaa. Haaveilen kyllä yhä siitä, että hankin itselleni työpöydäksi Stockholmin pöydän ja siihen kaveriksi tollaisen mukavan näköisen tuolin. Ensin pitänee vaan hankkia työ.


Nyt pitäisi päästä paikan päälle Vantaalle tai Espooseen mallailemaan tuoleja ja pöytiä. Yleensä kun menen Ikeaan unohdan kokonaan sen mitä alunperin tulin hakemaan, mutta haalin siihen siniseen kassiin satasella serviettejä, tyynyliinoja ja muuta tosi oleellista, mitä sitten piilottelen kaappeihin. Pöydän suhteen ongelma on väri; mallina jatkettava Norden toiminee meillä tosi hyvin, mutta en ole erityisen suuri koivufani. Toisaalta jos valkoinen pinta on sellainen kuultolakattu (nyt menee terminologia ihan arvailuksi) niin se on aika halvan näköinen. Tällä kertaa tosin tarkoitus olisi pidentää pöydän käyttöikää vahakankaalla, koska apinaorkesteri kyllä päällystää pöydän kuin pöydän puurolla, muovailuvahalla ja muulla epämääräisellä alta aikayksikön.


Muutenhan meillä on - tumman lattian ja miehen synkän sisustusmaun takia - varsin tummanpuhuva väritys kotona. Ja mä olen liian laiska maalaamaan väriä tai edes valkoista seinille, joten nyt on mun tilaisuus vähän panostaa kodin viihtyvyyteen. Kiitos vaan ystäville, jotka tiesi että Oiva Toikan lasilintuja meille ei just nyt kaivattu. 

3.7.2014

LINNANMÄELLÄ ALLE METRIN MITTAISENA


Käytiin viime viikolla Pampulan (n. 96 cm) kanssa Linnanmäellä. Viime vuonna kuopus suhtautui koko paikkaan terveellä kauhulla, eikä tämä käynti nyt kauheasti parantanut lapsen viimevuotisia traumoja Pallokarusellista. Myös visiitti alle metrin mittaisen karkailijan kanssa muistutti siitä, miksi uhkasin aloittaa loppuelämän Lintsi-boikotin kun toissavuonna ilmoitettiin että 18 euron hintainen Minihupi-ranneke lopetetaan ja tilalle parannuksena (tai 2-vuotiaan kanssa "parannuksena") 11 laitetta muutetaan täysin ilmaisiksi.

Kestääköhän Vankkuripyörä nämä raskauskilot...

Mistä sitten valitamme? Kun vielä kaksi vuotta sitten - O:n ollessa tässä ihanassa "tahtoo jokaiseen laitteeseen, liian pieni/villi/arka menemään yksin"-vaiheessa - me käytiin kesällä monta kertaa Lintsillä koska alle kahdella kympillä O sekä vanhempi pääsivät paitsi näihin nykyisiin ilmaislaitteisiin, myös suosikeihin kuten Hepparataan, Karuselliin sekä Maisemajunaan. Nykyään nämä lempparit ovat maksullisia, jolloin vaihtoehto on ostaa joko ranneke lapselle (39 euroa - näihin em. laitteisiin sentään huoltaja pääsee kääpiön kanssa ilmaiseksi) tai sitten laitelippuja, 8 euroa kappale.

Pikkasen kallistuu tämä vaunu...

No, eihän se ero päätähuimaava ole - alle metrikäs pääsee ilmaiseksi aikuisen kanssa KotKotiin, Pallokaruselliin, Vankkuripyörään, Rumpukaruselliin sekä Panoraamaan. Jos lapsi on rauhallisempaa sorttia eikä ole pelkoa että se karkaa viihteelle kesken ajelun, pääsevät pikkuiset myös Pienoiskaruselliin ja Muksupuksu-junaan. Meillä luonnollisesti ei otettu sellaista riskiä, että lapsi kiertäisi junalla vanhan vesitornin ilman valvojaa ja takaisin tulisikin vain tyhjä junavaunu.

Vohveli, pehmis ja pillimehu - terveellinen lounas 8.90 eurolla.

Ja kun nyt pääsin valittamisessa vauhtiin niin voi perhana, yksi Linnanmäen valttikorteista (meidän perheelle ainakin), Kattila-ravintolakompleksin ihana lihapullabaari Kuula on lopettanut! Voi ankeus! Sieltä saa toki yhä Hans Välimäen vettä 1,5 eurolla ja Funky Burgerin ihan kelvollisia ranskalaisia ja majoneesia, mutta Kuula oli kyllä meidän ehdoton ykkösvalinta kun piti aterioida Lintsillä; vähän muutakin kuin pelkkää nakkia ja ranskalaista.

Eniten kiinnostivat nämä "maksulliset laitteet".

Oikeastaan ei ole Lintsin vika että Pampula on erittäin kriittinen huvipuistokävijä eikä innostunut karuselleista. Omppu on jo 105 cm ja päääsee esimerkiksi ilmaiseksi ajamaan Miniautoilla, mikä on monelle pikkupojalle ja -tytölle ihan tarpeeksi eksoottinen elämys (toivon vaan ettei Omppu esittele niitä äidiltä oppimiaan kansainvälisiä käsimerkkejä tuolla radalla…). Pallokaruselli aiheutti samanlaisen paniikkireaktion kuin vuosi sitten, ja lasta ketutti kun ei päässyt Merirosvolaivaan toisin kuin vähän pidemmät keskenkasvuiset.

Sopii kaikille - paitsi Pampulalle.

Tänä vuonna Linnanmäelle mennään enää esikoisen kanssa. Kuriton kaksivuotias ei selvästi ollut nyt optimaalisimmassa iässä, mutta jos tyyppi on niin kuin isoveljensä niin ensi kesänä se viihtyy laitteissa ja voi mennä niihin jo ilman vanginvartijaakin. Varmasti nämä parivuotiaat viihtyvät mukana jos koko perhe lähtee jonottamaan, mutta jos haluan viettää laatuaikaa pelkän kuopuksen kanssa niin ihan tavan leikkipuisto toimii varmasti paremmin kuin Linnanmäki.

"Etkö sinä pihi nainen voi edes euroa uhrata hauskanpidolle?"


2.7.2014

LOPPURASKAUS EI OLE LEIKIN ASIA

Jaahas, tässä kuussa voisi synnyttää. Ensi viikolla ollaan (voin vielä puhua itsestäni monikossa, voinhan?) täysiaikaisia. Jonnekin tässä katosi sellaiset 32 viikkoa tietoista odotusta, joku tyyppi tuolla mahassa möngertää - selvästi tyytymättömänä näihin helsinkiläisyksiönsä neliöihin - ja ihan pian ollaan siinä pisteessä, että se Herra Esimerkkisikiö saattaa syntyä ihan minä päivänä tahansa. Oireiden ja edellisten raskauksien perusteella uskallan toivoa, että 3 viikkoa on realistisempi odotusaika kuin 6 viikkoa, mutta olen, ollakseni minä, yllättävän zen koko lähestyvän synnyksen suhteen. Pampulan synnytys oli suorastaan miellyttävä kokemus, jos synnytys sitä ikinä voi olla, ja siitä emansipoituneena suhtaudun tähän kolmanteen koitokseen sarjasynnyttäjän rutiinilla. Sairaalakassin voisi kyllä pakata.

Vaikka alkuraskaus olikin pelkkää vittumaista pahoinvointia about puoliväliin asti, jatkuva etominen on jo unohtunut ja muistissa on vain viimeiset 15 viikkoa, jolloin olo on ollut kasvavasta keskivartalosta huolimatta euforinen, energinen ja erittäin normaali. Nyt kuitenkin ovat ne loppuraskauden klassikot löytäneet tiensä munkin maalliseen tomumajaan, joten tervehdys suonenvedot, supistukset, epämääräiset krampit alapäässä, lyllerrys ja vaappuminen, infernaalinen närästys, epäluotettava rakko ja kaikki muut perusvaivat, joiden pitäisi valmistaa meitä äitiyden tuskaiseen taipaleeseen. 

Supistukset ja sukkapuikkokivut ja muut toosapuolen tuskat eivät oikeastaan häiritse, koska ne luovat illuusion että jotain tapahtuu tuolla kohdunsuulla. Ensimmäisellä kerralla kunnon supistuksia saatiin vasta synnytyssalissa ja nekin oksitosiinilla, toisella kerralla kunnolla supisti n. 12 tuntia ennen vesien menoa - tällä kertaa supistukset ottivat varaslähdön, sillä viimeiset kaksi viikkoa olen iltaisin saanut ähistä ja puhista ihan kunnon suppareiden seurassa. Kiukkuinen häntäluu haittaa lähinnä spinningissä ja suonenvedot iskevät ilkeästi öisin, mutta muuten väittäisin elon olevan vaivoineenkin aika vaivatonta. Ehkä siksi tällä kertaa mielenrauhaa on vielä vähän jäljellä loppumetreillekin, koska jos tässä ei tapahdu mitään traagista raskausromahdusta, kroppa kyllä kestää vaikka sinne elokuulle asti. Ahne opportunisti on sopinut heinäkuulle muutaman sunnuntaivuoronkin töihin (missä kieltämättä on usein helpompi levätä kuin kotona kahden riiviön kanssa).

No, tänään oli tämän raskauden toinen ja viimeinen neuvolalääkärikäynti - satuin saamaan peruutusajan, muuten kuulemma turha edes haaveilla moisesta luksuksesta (sisätutkimus, kukapa siitä ei unelmoisi). Neuvolalääkärinä oli luultavasti muakin nuorempi kesätuuraaja, joka oli pukeutunut Ed Hardyn vaatteisiin, ja tuntui olevan koko kaakkoinen neuvola muutenkin vähän kaaoksessa. Herra Esimerkkisikiötä hieman ultrattiin - oli ihan oikeissa asemissa, jotain selittämättömiä ruumiinosia sillä oli (sellaisia, joita lääkäri ei tunnistanut - katsotaan millainen yllätyspaketti sieltä tulee!) ja komea selkäranka. Ja olivatko ne supistukset ja muut vaginaaliset vaivat saaneet mitään aikaiseksi? Eipä juuri. Ihan illuusiota oli ollut.

PS. Pampula on kipeänä kolmatta päivää - ja etenkin yötä - ja nyt on Ompullakin mystinen nuhakuume. Molemmat tyypit sairastavat etenkin öisin, ja tänään väsymys saavutti sen kulminaatiopisteen että unohdin koiran apteekin eteen kun kävin täydentämässä Panadol- ja Burana-varastoja. Että juuri nyt haluaisin viikon lepoloman ennen kuin edes kuvittelen synnyttäväni. 

1.7.2014

TUHANNEN TURKUNEN, VOL II.


Kaksipäiväisen Turun valloituksen ensimmäinen osa oli itseoikeutetusti omistettu Muumeille. Jo ennen reissuun lähtöä Foreca tiesi kertoa meille, että saappaat kannattaa pakata mukaan - uikkarit jäivät tosiaan  turhiksi, vaikka hotellilla olisi päässyt kyllä pulahtamaan (harkitsimme myös sadepäivän käyttämistä Caribiassa kellumiseen, mutta kulttuurikohteet veivät voiton). Onneksi heti aamusta saatiin vähän leikkiseuraa - ensimmäisenä iltana paikallisoppaana toimi Taikinanaama, joka auttoi shoppailemaan täydelliset verkkarit miehelle, seuraavana päivänä Täti-ihminen esitteli Turun ehdottoman valttikortin: KIRJASTON.


Mehän rakastetaan kirjoja ja kirjastoja, mutta ei silti ensimmäisenä tulisi mieleen mennä uudessa kaupungissa hengailemaan kirjastoon. No Turun pääkirjastoon, joka on ihan keskustassa (epistä!) kannattaa mennä hengailemaan, jo pelkästään My Little Pony-kokoelman takia:


Lapsiin teki vaikutuksen lattialuukut, joista näki palautettujen kirjojen kulkevan, ja muutenkin ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva lastenosasto lumosi aikuisenkin valikoimallaan, sisustuksen yksityiskohdilla sekä modernilla otteella -  en tiedä järjestetäänkö kirjastossa paljon satuhetkiä ja muita lapsille suunnattuja spektaakkeleita, mutta tilat suorastaan vaativat ohjelmanumeroita. Suosittelen, muulloinkin kuin sadepäivinä!

Liukuhihnakirjasto.
Loppupäivän ohjelma aiheuttikin ongelmia, lähinnä siksi että satoi. Aivan helvetisti. Alunperin olin valmistautunut suuntaamaan Kupittaalle Seikkailupuistoon, jonka veroista ei kuulemma löydy muualta Suomesta, mutta se suunnitelma hylätiin. Omppu osasi odottaa ajelua Jokke Jokijunalla, joten Auranjoen rannasta sitten hypättiin (tai no koska myös rattaat tulivat kyytiin, on "hyppääminen" vähän liioittelua) Joken kyytiin - koko päivän toimiva perhelippu maksoi 12 euroa (paitsi plussakortilla kympin, ja vain käteinen käy!).

Pupun ja hiiren mielestä hienointa Jokke Jokijunassa oli Hesburgerin hampurilaismainos katossa.
Joken kyydillä päästiin sekä Forum Marinumille (missä esikoinen kävi isänsä kanssa koeajamassa veneitä, eikä kumpikaan osannut arvioida paikkaa sen tarkemmin) että Turun linnaan, jonne mentiin Pampulan päiväuniaikoja uhmaten.


Kaksi opiskelijaa hysteerisine lapsineen pääsi sisään 10 eurolla, eli hinnasta ei voi valittaa. Muutenkin se, mitä ehdittiin nähdä (kierros piti lopulta jättää kesken koska kuopus sai sellaisia itkuraivareita, että elinikäinen porttikielto linnaan ei ollut kaukana) oli positiivinen yllätys. Okei, käytävät ovat toki ahtaat, siellä on portaikkoja ja tasaisin väliajoin pitää sanoa että "älä mene sinne, älä koske siihen" mutta noin yleensä linna museoineen oli lapsiystävällisempi kuin odotin, ja 2-vuotiaankin mielestä ilmeisen kiehtova kohde.



Ensi kerralla tuonne varataan ehdottomasti enemmän aikaa, parempi ajoitus ja vähän evästä. Tutkittavaa  ja ihmeteltävää riitti, suosittelen. En tiedä miksi mulla oli mielikuva tylsästä kivikasasta, mutta tämähän oli hieno paikka ja perusnäyttely toteutettu toimivalla tavalla. Pisteet Turun linnaan!

"Jos et nyt tottele niin äiti laittaa sut rautoihin".
Sen jälkeen Turun matka huipentui kaiken kastelleeseen kaatosateeseen, muutamaan kierrokseen Jokke Jokijunalla sekä lahjakortin tuhlaamiseen Stockmannilla, joka teki (ehkä legolahjonnan ansiosta) lähtemättömän vaikutuksen Omppuun. "Hyvät hyssykät, miten hieno paikka!". Mä olisin keksinyt tekemistä useammaksi päiväksi - voisiko esimerkiksi joku käydä mun puolesta katsomassa tämän näyttelyn?- ja suosittelen värväämään jonkun paikallisen bloggaajan sherpaoppaaksenne Turkuun! Mahtava kaupunki, ja ihan kivoja ne turkulaisetkin oli!