14.7.2014

Blast from the past: DEAR DIARY, OSA I

Mulla vaatekaappi kaipaisi suursiivousta. Kuitenkin se tarkoittaisi sitä, että ylähyllyn
pimeimpään nurkkaan piilotetulle muovipussille ja sen sisällölle pitäisi tehdä jotain.
Mun synkille salaisuuksille, nääs.


Sieltä löytyy nimittäin kuusi päiväkirjaa, vuosilta 1996-2006. Aika paljon teiniangstia,
ihastuksia, itsesääliä ja ahdistusta siitä, löydänkö koskaan poikaystävää, laihdunko
tai saanko lapsia (tadaa, nämä kaikki asiat ovat toteutuneet - olisinpa tiennyt sen 15 
vuotta sitten!).


Nämä eivät toki ole mun elämäni ainoat päiväkirjat, päin vastoin. Rakastan paperijuttuja
ja mulla on kaapit täynnä tyhjiä vihkoja, kirjoja ja postikortteja, joita hamstraan aina
kun jonkun ihanan sellaisen löydän. Nämä ovat vaan ne päiväkirjat, joihin olen kirjoittanut
enemmän kuin pari sivua.



11-vuotiaana jännitystä elämään on tuonut pommiuhka, joka soitettiin kouluun
kesken saksankokeen. Spice Girls oli lempibändi, ja samaistuin täysillä Geriin,
vaikka olin siinä vaiheessa aika kaukana syntisestä punapäästä (mutta hei, sekin
vaihe koettiin sitten myöhemmin).



14-vuotiaana kuvavalinnat päiväkirjaan olivat ehkä vähän dramaattisempia
kuin tosielämä antoi aihetta. Tänään oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun
pystyin lukemaan edes pari sivua noista päiväkirjoista oksentamatta myötä-
häpeästä nuorempaa itseäni kohtaan. Toki punastutti ja nolotti, että ihanko
oikeasti olen ollut tollainen ja ajatellut noin, mutta jotenkin sitä suhtautui
teini-itseensä jo vähän armollisemmin. Että kai me kaikki on oltu tollaisia,
vähän urpoja?


Tärkein kaikista päiväkirjoista lienee se violetti Ordning & Redasta hankittu
opus, joka matkusti mun mukana Karibialle vaihto-oppilasvuoden viettoon
kun olin 15-vuotias. Olen ollut melkoisen ylianalyyttinen jo silloin, ja olenkin
omien hurjien mielialamuutosten takia tehnyt oikein tunnetilakaavion, että
osaisin suhteuttaa omat henkiset vuoristoradat mitä itsenäistyminen, uusi
ympäristö, jännät kokemukset ja sitten kaikki pikkujutut kuten juuri aloitetut
e-pillerit ja järjetön lihominen aiheutti.



Kotiinpaluun jälkeen tarve päiväkirjalle väheni merkittävästi, koska olin
taas omieni joukoissa, sain puhua suomea ja koska INTERNET! Silloin
tuli irc-galleriat ja jotkut Demin keskustelufoorumit ja sain oman koneen
ja sain chattailla rauhassa, eikä tarvinnut enää tilittää yksikseen. Toki sen
verran on ollut itsekriittikkiä, että esimerkiksi 19-vuotiaana - kun päiväkirjan
perusteella about kaikki mahdollinen on vituttanut - olen avautunut lähinnä
itselleni:


Käsialan kehityksen lisäksi noista päiväkirjoista paljastuu tietty kaikki
muut suuret elämänmuutokset , vaikka omasta mielestäni olen kyllä nyt
täysin eri ihminen kuin  vaikka kahdeksan vuotta sitten, viimeisten
merkintöjen aikaan. Mä olin suunnitellut, että salakuljetan muovikassillisen
salaisuuksiani mökille kesällä ja joku valoisa kesäyö poltan nuotiossa
koko kirjallisen historiani, lähinnä siinä pelossa että kuolen ja joku löytää
noi kirjat ja lukee ne  ja nauraa sille, millainen dorka olen ollut yläasteella.
Ja millaisiin dorkiin olen oikein ollut ihastunut! Nyt kuitenkin olen
alkanut harkita, että säästäisin ne - itselleni, odottamaan tuhoamista sitten kun
olen vähän vanhempi. Auttaisivat ehkä eläytymään omiin lapsiin sitten
kun ne on murrosiässä. Mulla on yksi mun äitini teinivuosien päiväkirja,
ihan luvalla saatu ja lukemista vailla, mutta en vaan pysty sitä edes avaamaan
- se on yhä jotenkin niin henkilökohtainen asia, että luvankin kanssa
tuntuisi rikolliselta sitä lukea. Toisaalta, jos sitä selailisin niin varmaan
huomaisin että oma äitikin on ollut yhtä pihalla nuorena... kuin no, nykyäänkin.


Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 15.4.2013.

6 kommenttia:

  1. Oih, päiväkirjat! Sama harrastus minullakin, ja suurin piirtein samoina vuosina. Tuota minäkin olen paljon miettinyt - että mitä päiväkirjoille tapahtuu kun kuolen (mitä päiväkirjoille yleensä tapahtuu? onko ne yleensä tuhottu jo ennalta kirjoittajan toimesta, heittävätkö omaiset ne hienotunteisesti pois vai lukevatko ja mässäilevätkö niillä?). Lapseni ja lapsenlapseni voivat sitten lukea niitä ja nauraa röhöttää. Itse asiassa sovittiin kyllä yhden kaverin kanssa aikoinaan, että jos jompi kumpi meistä heittää veivinsä, toisen velvollisuus on pelastaa päiväkirjat ja polttaa ne. Noloimmat päiväkirjani ovat edelleen lapsuudenkodissani, pitäisi käydä pelastamassa ne sieltä varmempaan säilytyspaikkaan omaan kotiin. Tosin silloin on riskinä, että mies menee ja erehtyy lukemaan niitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä pitäisin varmaan vieläkin omaa päiväkirjaa, jos ei…
      - olisi nettiä, missä voi avautua omassa tai muiden blogeissa. - pelkäisi yhä mitä sille päiväkirjalle käy jos vaikka itse vaipuu koomaan. - olisi niin kiireinen, että poikienkin päiväkirjojen säännöllinen päivitys tuntuisi haasteelta. - olisi jo vähän vanhempi ja viisaampi, onneksi.
      Mun isällä ei ollut päiväkirjoja ja muiden jäämistöjä en ole joutunut käymään läpi, mutta mä en luultavasti pystyisi lukemaan kenenkään toisen päiväkirjaa - varsinkaan kun pelkäisin että suuttuisin vainajalle jos siellä olisi jotain turhan tylyjä totuuksia musta.

      Poista
  2. Pitäisiköhän munkin uskaltaa vilkaista mun teinipäiväkirjoja. Mä oon jotenkin edelleen silti aivan varma, että saattaisin oksentaa. Ja tota tuhoamista olen suunnitellut minäkin. Joku nätti kokko mökin rantaan, esimerkiks. Mutta toi sun armollisempi asenne entistä itseäsi kohtaan kuulostaa kyllä hyvältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin ensimmäiset lukukerrat aiheutti ihan fyysistä pahoinvointia, voi sitä itseinhoan ja häpeän määrää! Mullakin on noi päiväkirjat kassissa odottamassa, että voin joskus pistää ne nuotioksi mökillä. Jollen muutu nyt hellämielisemmäksi ja oikeasti säästä niitä…

      Poista
  3. Oi, päiväkirjat on parhautta. Mä joskus ihan vapaaehtoisesti kaivan pahvilaatikon auki, jossa on mun koko teiniys kansien välissä. Niitä on kyllä ihan hauska lukea, varsinkin kun ei aina edes muista mitä kaikkea on tullut tehtyä. Mutta joo, varsinkin oma teiniangstius siitä, ettei koskaan löydä poikaystävää, on kyllä aika huvittavaa :) En kyllä ehkä koskaan haluaisi, että joku niitä kirjoja lukisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hullu masokisti! Mä tarvitsisin kyllä ns. suojakännin että kävisin noi kunnolla läpi. Lohdullista on toki se, että vaikka kuinka kuvitteli omien ongelmiensa olevan uniikkeja ja ainutlaatuisia niin kaikki lienevät murehtineen suunnilleen samoja asioita :D.

      Poista

i Digame !