29.8.2014

SOSEKOULUSSA


Martat rules!
Meidän paikallisessa asukastalossa nimittäin Varhainen tuki ja Martat järjestivät yhdessä vauvanruokakurssin, missä ihan kädestä pitäen opetettiin soseiden tekoa. Koska nyt kolmannella kerralla olen päättänyt oman jaksamisen ja ehtimisen salliessa ruokkia vauvan ihan omatekoisilla soseilla - onhan meillä kodinkonekin ihan sitä varten, kuten mainostin.


Kurssin alussa oli lyhyt teoriaosuus, joka meni multa hieman ohi koska jouduin jahtaamaan karkailevaa keskimmäistä. Onneksi suositukset, sormiruoat ja rajoitukset ovat jo aika hyvin tiedossa, enemmän olen hukassa käytännön toteutuksen kanssa - kunnes kurssilla selvisi, että "bravuurini" kasvissosekeitot toimivat vauvalle hyvin ennen suolaa ja kermaa. Oppia ikä kaikki. Sen lisäksi kurssilta sai pienen reseptivihon ja muuta materiaalia kotikokeilujen tueksi.


Yhteistuumin kurssilaiset kokkasivat soseita, kiisseliä ja peltileipää. Nämä sai muuten myös syödä tämän mainion (ja ilmaisen!) kurssin päätteeksi. Sain sen verran itsevarmuutta, että uskon selviäväni perunoidenkeitosta. Sen sijaan pohdintaa vaatii se, missä ja miten mömmöt säilötään kätevästi (jääpalamuotit on meillä no-no). Mutta toivon, että musta tulee sellainen sosemestari joka osaa näppärästi jalostaa vauvanruoan päivälliseksi koko perheelle, eikä enää lähdetä lasipurkkirumbaan.


Tästä innostuneena olen harkinnut muitakin Marttojen kokkauskursseja, kuten esim. perusruokakurssia.
Tai vegaaniruokakurssia, leivontaa lapsen kanssa tai kalankäsittelyä. Onko jollain kokemuksia näistä?

28.8.2014

MINIPOSSU 1 KK!

Vauvaelämä on hämärtänyt ajantajun; kuukausi sitten olin jo selvinnyt synnytysseikkailusta ja nuuhkuttelin väsyneenä, mutta onnellisena pienintä veljeä. Mikään ei ole ihanampaa kuin tämä uusi perheenjäsen, jo nyt omaa persoonaansa vähän paljastava jytky, joka on kuukaudessa ehtinyt tutustua Lastenklinikkaan, poseerata Kaksplussassa (bongaatte syyskuun numerosta äitinsä tissin vierestä), matkustaa Imatralle häähumuun ja hurmata kaikki lähikontaktiin joutuneet. Vauvakuplassa on kuitenkin pimeä puolensa, ja totuus on että takana on raskain vauvakuukausi ever (tosin aika on kullannut  muistot niin esikoisen refluksiajoista ja keskimmäisen käynnistämän äitiyskriisin osalta). Muistin kyllä kahden ja puolen vuoden takaa nämä riittämättömyyden tunteet, morkkiksen ja pakokauhun siitä, että olen pilannut lapseni pysyvästi lisääntymällä liian tiheästi. Kolmonen on kuitenkin osoittautunut vaativammaksi vauvaksi kuin isoveljensä ja ensimmäistä kertaa tunnistan baby bluesin piirteitä vauvahattaran lomasta. Järki sanoo, että aika kuluu nopeammin kuin toivonkaan ja pian saan taas käydä vessassa, blogata ja jopa poistua kotoakin ilman huutokonserttia. Toisaalta ahdistaa, kun kuopus on maailman suloisin otus, jota tahtoisi vain paijata ja suojella - mutta myös hetken olla rauhassa ilman ihokontaktia, non-stop imetystä tai kanniskelua. Olen aloittanut varmuuden vuoksi varovaisen imetysdieetin ja karsinut ruokavaliosta pois kaikki ne ruoat, jotka ovat vaivanneet isoveljien vatsoja. Erityisesti negatiiviset fiilikset harmittaa kun tiedostan tämän olevan erittäin todennäköisesti viimeinen kerta, kun nautin vastasyntyneen tuhinasta. Haluaisin nauttia täysillä, painaa mieleen tuoksut ja kieroon katsovan vauvan ensimmäiset oikeat hymyt, fiilistellä täysillä tätä viimeistä kertaa. Ja samalla haluaisin olla parempi äiti - ja tällä tarkoitan ihan normaaleja standardeja, ei mitään ylisuorittavaa supermarjoilua - kahdelle isommalle; ei sellainen, jonka pinna on kireällä kolmesta suusta kuuluvien vaatimusten takia, joka voi osallistua leikkeihin vain huutelemalla sohvan nurkasta ja jonka jälkeläisten ei tarvitsisi koko ajan odottaa, että vauva rauhoittuu. Äh. Tämä on vaihe. Ja puolen vuoden päästä muistan vain pulleat sormet ja silkinpehmeän tukan. Tämä on vain vaihe, ja tätä tulee vielä ikävä.


PS. Toistan itseäni joka postauksessa ja bloggaan muutenkin matalalentoisesti, puhumattakaan kommenteista tai kommentoinnista. Te ymmärrätte. 

26.8.2014

Blast from the past: LASINEN LAPSUUS

Tässä on yksi vuoden 2014 parhaista asioista:


Ennen kuin alatte epäillä mielenterveyttäni (ettehän sitä muuten ole koskaan tehneet) niin antakaa kun selitän:
Meidän lapsemme syövät ruokaa lasipurkeista. Siis purkkiruokaa, paljon purkkiruokaa.


Pampula ainakin yhden purkin päivässä, O satunnaisesti kiireestä ja muista selityksistä riippuen. Niinpä niitä lasipurkkeja on kertynyt aika paljon parvekkeen kierrätyspisteeseen - Käytännön Mies kuljettaa osan kiltisti kouluun askartelutarvikkeiksi, mutta meidän kulutuksella voisi pyörittää jo pientä tuikkutehdasta. Tähän saakka kierrätys on ollut suhteellisen vaivalloista; lähin lasinkeräyspiste on ollut yli kilometrin päässä.


Tiedän tiedän, jossain Utsjoella on kotipihalta päätielle se kilometri ja tämä on kaupunkilaisen viherpiipertäjän valitusta, mutta kun meiltä löytyy kierrätyspistettä lähempää kuntosali, monta kauppaa, Alko, kappeli, kouluja, päiväkoteja ja McDonald'skin, niin väistämättä tuntuu että lasinkierrätys on ihan tarkoituksella tehty vaikeaksi kaupunkilaiselle. Etenkin kun ei ole autoa. Onneksi tämä epäkohta on nyt korjattu ja 1.1.2014 oli perheessämme suuren ekologisen ilon päivä, kun taloyhtiön roskakatokseen oli ilmestynyt lasinkeräyspönttö! Olisin voinut halata sitä. 


Yksinkertaisempi ratkaisu tähän kierrätysongelmaan olisi tietenkin lopettaa koko purkkirumba ja antaa lapsille vaan sen yhden tietyn äidin tekemää ruokaa. Kaksi desiä sosetta lasipurkissa on kieltämättä kallista, epäekologista, vaivalloista (koska eiväthän ne purkit ole ainakaan kevyempiä ole kaupasta kotiin kannettaessa) ja ei varmastikaan se terveellisin vaihtoehto (toisaalta mun järkeilylläni kuitenkin parempi kuin monet muut einekset ja valmisvaihtoehdot). Jotenkin vaan purkkiruokailu on jatkunut meillä siitä saakka, kun O sai ensimmäiset kulinaariset kokemuksensa jossain muussa muodossa kuin äidinmaitona. Väsyneenä noviisiäitinä tuntui helpolta ratkaisulta aloittaa kiinteät turvallisilla kaupan purkkiruoilla, ainakaan en myrkyttäisi lastani ja se saisi kaikki ravintoaineet, ainakin jos purkkien mainostekstejä on uskominen.

Ja kun en muutenkaan varsinaisesti viihdy keittiössä, niin en koskaan löytänyt sisäistä soseuttajaani. En ole erityisen ylpeä siitä, että tyypit syövät yhä jossain määrin purkkimössöjä, mutta en sitä oikein osaa hävetäkään. Aina satunnaisesti ymmärrän muiden puheista, että olen läpimätä mutsi kun en pode huonoa omatuntoa tästä ratkaisusta, mutta läpsystä vaihto-arjessa usein rima alitetaan yleensä juuri ruokahuollon kohdalla. Onneksi perheen pieninkin alkaa olla pian siinä iässä, että kaupassa voidaan käydä ilman kiliseviä kasseja - toistaiseksi heikoin lenkki on iltapala, kun P:lle ei puuro kelpaa mutta se pitää tankata täyteen jotta koko yö ei mene maidon perään itkiessä. 

Pelottelusta huolimatta kumpikin pojista on alkanut syödä myös rakeisempaa ruokaa. Kaikki äidithän ovat kuulleet sen urbaanilegendan koululaisista, joille on vauvana on annettu vain kaupan sosetta ja sitten niille ei ole kelvannut kuin silkinsileä mömmö. Ruokailuun liittyvät erot näyttävät olevan luonnekysymyksiä; isompi on äitinsä tapaan nirso ja ennakkoluuloinen, pienempi yleensä kiitollisesti syö kaiken syömiskelpoisen ja vähän kelvottommamankin. Ehkä sitten joskus kolmannella kierroksella ylitän itseni ja alan, vastoin suurpiirteistä persoonaani, näpertämään jääpalamuottiin omatekemiä soseannoksia. Oma laiskuuttahan tämä pitkälti on, samoin kuin pojat ovat vauvoina saaneet satunnaisesti korviketta kun en jaksanut lypsää ja pakastaa omaa maitoa. Ja todettakoon nyt tämä liki itsestäänselvyys, että lapset eivät ole eläneet yksipuolisesti purkkiruoalla vauvanakaan vaan saanet maistella kotiruokaa, koiranruokaa ja sormiruokaa. 


Viime syksynä voitin Mini Pumpkinin arvonnassa tuollaisen päheen Philips Aventin höyrykeitin-tehosekoittimen, joka pölyttyi aika pitkään kaapin päällä. Nyt kuitenkin teknisistä asioista innostunut Käytännön Mies on tarttunut haasteeseen ja ryhtynyt perheen sosemestariksi - parempi myöhään kuin ei milloinkaan? 

PS. Emme oikeasti laita noita metallikansia lasinkeräykseen, se on vain kuvausrekvisiittaa!

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 5.1.2014

22.8.2014

KARMA IS A BITCH

Tuo vanhan blogin puolella julkaistu teksti - jonka tarkoitus oli lähinnä tsempata ja jakaa niitä omia oivalluksia, jotka ei ehkä mitään rakettitiedettä varsinaisesti olleet - pahoitti aikoinaan joidenkin lukijoiden mielen. Ei ollut tarkoitus: Olen suorasanainen, toisinaan aika usein ajattelematon riemuidiootti, mutta tarkoitus ei ollut saada ketään tuntemaan itseään huonoksi äidiksi siksi, ettei vauva päästä suihkuun tai vessaan. Tekstihän oli kirjoitettu kahden vauvan kokemuksella, ja ne molemmat olivat sellaisia perustyytyväisiä pulleroita, jotka jaksoivat tuijotella tapettia tunninkin ajan niin, että äiti ehti suihkuun tai jopa päivittää blogia.

Uusi pomo ei ole ihan niin leppoisa miltä näyttää...
No, nyt sitten kolmas kerta sanoi toden, enkä enää ihmettele sitä miten kolmeviikkoinen voi viiden kilon massaylivoimalla estää esimerkiksi äitinsä hampaidenpesun. Meillä nimittäin asuu aika vaativa tissivampyyri. Ihana, suloinen pikkuveli, joka protestoi äärimmäisen äänekkäästi joutuessaan yli kahden metrin etäisyydelle ruoantuotantolaitoksestaan. Tällainen pesijätyyppi olisi mahtava, jos kyseessä olisi ainokainen/esikoinen (jollaiseksi se ehkä jäisikin, eh eh, maailman tehokkain ehkäisy!) mutta nyt olisi myös kaksi muuta kakaraa hoidettavana, ja koira, koti, ja noh, haaveilen että joskus taas pääsen pariksi tunniksi pois kotoa. Ilman Manducassa litistyvää vauvaa.

Naurattaa, niin kauan kuin maito on hajuetäisyydellä...
Vaikka tässä tilanteessa ei voikaan pystyttää leiriä sänkyyn Netflixin ja suklaalevyn kanssa vauvavuoden ajaksi, on tavallaan helpotus että tiedän tämän (valitettavasti) olevan tosi lyhyt ajanjakso. Kolmannella kerralla näkee vauva-ajan taakse, tietää että se vapaus (jota en kaipaa tuntitolkulla, mutta haluaisin käydä koiran kanssa pidemmälläkin kuin korttelin ympäri…) koittaa ennemmin tai myöhemmin, ja rintariippuvaisesta diktaattorista tulee vielä omatoiminen huimapää, jota joutuu houkuttelemaan halailemaan. Mutta on tässä ollut ihan rehellisesti sanoen joka päivä epätoivoinen olo, kun huuto alkaa samalla sekunnilla kun karkaan nukkuvan (tai niinhän mä luulin) vauvan kyljestä. Joskus on pakko priorisoida, kuten kun keskimmäinen ei osannut päättää meneekö potalle vai pöntölle ja alkoi kakata eteiseen. Ja silloin kyllä koko kerrostalo kuulee kuopuksen mielipiteen mun arvojärjestyksestä.

Vaativa pomo, mutta maailman paras sellainen.
Joten ehkä tämä tunnustus antaa jonkinlaista lohtua niille, keitä alkuperäinen kirjoitus loukkasi. Nyt mekin saatiin tällainen vähän seurallisempi tapaus, joka ei voi elää ilman äidin välitöntä läheisyyttä - imartelevaa, mutta ahdistavaa toisinaan. Ehkä tämä on tuntunut shokkihoidolta vain, koska olin tottunut sellaisiin "vasemmalla kädellä hoidettaviin vauvoihin", joille riitti toisinaan ääni tai pikainen silitys jatkuvan ihokontaktin sijaan. Tiedän, että Nipa on vasta neliviikkoinen, ja tässä ajassa on mahdoton antaa kovin tarkkaa arviota vauvan vaativuustasosta. Ja kyllä, tiedän, tällaisia vauvojen kuuluukin olla, mutta kahden isomman lapsen hulabaloobalain keskellä tahtoisin jonkun ihmisversion kengurupussista. Ja kyllä, tiedän myös sen että puolen vuoden päästä haikailen näitä vauvantuoksuisia, sohvan nurkkaan sidottuja imetysmaratoonejakin. Tiedän, tiedän.

Blast from the past: TULEVALLE ÄIDILLE, OSA I.

Kun nyt olen maininnut, että muutama ystävä on raaputtanut vauva-arpoja ja odottaa nyt voittonsa lunastamista, niin näin kahden vauvan ja melkein kolmen äitivuoden jälkeen uskallan hieman päteä.
Lähinnä siis vaan kertoa ne asiat, mitä olisin toivonut että joku - vaikka neuvola, sitä vartenhan ne ovat!- olisi kertonut minulle etukäteen.
(Tietty mussa on sellainen valuvika etten kauheasti muiden neuvoja kuuntele, mutta aina voi yrittää!).
Koska en kuitenkaan muista kaikkia kerralla, niin keskityn nyt vauvavuoden vinkkeihin, ja varaan oikeuden täydentää listaani.

- Synnytyksen jälkeen lepää. 
Luulisi olevan itsestäänselvää, mutta ei ole.
Enkä tiedä ketä vastaan itse kilpailin, kun oli pakko kaksi päivää synnytyksen jälkeen lähteä lenkille koirien kanssa ja todistella, että ei muuten tunnu 20 tunnin synnytysmaratooni missään.
Nopea palautuminen on toki hyvä asia, mutta synnytyksestä toipuminen on ehkä viimeinen asia mitä kannattaa alkaa suorittamaan.

- Mutta lähde kuitenkin pian liikkeelle vauvan kanssa!
Tarkoitan, että ei kannata mökkihöperöityä jollei nimenomaan sitä halua, koska mitä pidempään nyhjää kotona niin sitä korkeammaksi nousee kynnys liikkua julkisilla paikoilla uuden tulokkaan kanssa.
Koirien takia mä opin nopeasti vaunulenkit - ja onneksi oli muuten kevätvauva, jonka kanssa oli vielä helppo lähteä ulos kotoa - mutta mulla oli ihan uskomaton metrokammo vauvan kanssa.
Että jos se huutaa. Itkee koko matkan. Mitä mä sit teen?
No. En tee oikeestaan mitään. Voi tietty yrittää tarjota ruokaa, hyssytellä, heijata, mutta todennäköisesti sitä vauvaa vaan ärsyttää se metron kamala oranssi sisustus tai väärän väriset sukat, who knows, mutta sen takia ei kannata jättää väliin vauvavuoden verkostoitumista että pelkää joko vauvan reaktiota muihin ihmisiin tai muiden ihmisten reaktiota vauvaan.
Suurimalla osalla kanssamatkustajista on varmaan joskus ollut vauva kotona, tai vähintäänkin ne ovat itse olleet vauvoja joskus.
Yleisillä paikoilla kun liikkuu niin sitä nyt joutuu sietämään kaikenlaista, kuten Chanel vitosessa kylpeneitä mammoja, pultsareita, pissiksiä ja ihan törkeen tärkeenä kännykkään puhuvia keski-ikäisiä, c'est la vie. Yks vauva ja sen väliaikainen huuto ei tunnu missään.
(Mutta hei, hyvä apuvälineet kyllä helpottaa niin arkea kuin liikkumistakin!).

- Ylipäänsä vauvan itku ei ole niin dramaattista kuin oma kroppa ehkä alkuun viestittää.
Toisen lapsen kohdalla toleranssi itkuun, kitinään ja ylipäänsä ihan tavallisiin elonmerkkeihin kasvaa kummasti ja tietää, että kaikkeen ei tarvitse reagoida valonnopeudella.
Mua rehellisesti sanoen hämmentää mutsit, jotka valittaa etteivät voi käydä vessassa tai suihkussa, kun VAUVA EI ANNA. Siis miten se kaksikuinen sen estää, kahlitsee itsensä sun jalkaan vai kuinka?
Eri asia on se, saako siellä pesulla tai pissalla käydä rauhassa, mutta se ei valitettavasti muutu miksikään edes lapsen kasvaessa.
Mutta jos nyt henkilökohtainen hygienia niin vaatii, niin vauva ei kuole vaikka se joutuisi itkemään omassa sängyssään sen kymmenen minuuttia että äiti huuhtoo pahimmat hiet ja veret ja muut eritteet iholtaan.
(Korjatkaa nyt joku kehityspsykologi jos oon ihan väärässä).

- Varaudu täydelliseen sekoamiseen.
Se, että raskausaikana itkee jollekkin Finnairin poromainokselle ei tunnu enää missään.
Kun on pitänyt parin vuosikymmenen ajan itseään tasapainoisena ja terveenä ihmisenä, niin ne kielletyt ja joskus ihan yksinkertaisesti todella kipeät ajatukset yllätti.
Vauvan avuttomuus ja täydellinen riippuvaisuus saattaa ahdistaa, ja mä huomasin usein miettiväni esimerkiksi sillalla että entäs jos nyt vaan sekoaisin ja työntäisin nää rattaat tästä alas?
Jotkut kaverit on joutuneet piilottamaan omia veitsiään, kun oma mielenterveys on alkanut epäilyttää - ja tällä ei muuten ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka paljon sitä lastaan rakastaa (paitsi että kun sitä rakastaa niin käsittämättömän paljon niin myös pelottaa, mikä valta itsellä on pieneen ihmiseen).
Masentavaa on myös se, että jos lapsi sattuu olee sellaista äänekästä ja herkästi tyytymättömyyttään ilmaisevaa sorttia, niin väsyneenä sitä miettii sitä parvekkeelta pudottamistakin.
Että jos on syöttänyt, vaihtanut vaipan, kanniskellut kolme tuntia keskellä yötä ja tehnyt about kaikkensa ja se siltikin valvoo, ja vielä valvoo huutaen, niin vaikee siinä on miettiä mitään Sinkkosta ja kiintymussuhteita ja sitä että tässä se lapsi vaan kommunikoi.
Öisin pitäisi saamari nukkua eikä kommunikoida.

- Jos sattuu olemaan tosi onnekas ja ympärillä on ns. turvaverkkoja, niin niistä kannattaa ottaa ilo irti jo ennen kuin on siinä pisteessä että miettii sitä parvekkeelta pudottamista.
Lastenhoitoapua voi pyytää vaikka ihan siksi, että saa nukkua. Tai käydä yksin kaupassa (ja heijata tyhjiä ostoskärryjä). Tai että pääsee leffaan miehen kanssa. Tai yksin.
Kukaan yli 8-vuotias ei pysty parissa tunnissa pilaamaan lasta, se ei myöskään kuole nälkään vaikka ei suostuisi syömään pullosta (mikä on sellainen mukava taito, että jos vaan suinkin sen kykenee opettamaan ja taitoa ylläpitämään niin suosittelen).
Pieni ikävä yleensä tekee vaan hyvää, siis ainakin äidille.
(Ja muuten, kun lapsi on isänsä kanssa, niin sitä ei sitten lasketa "lapsen hoidossa olemiseksi", se on ihan vaan olemista).

- Vaikka olisi koko aikuisikänsä inhonnut muiden lapsia, niin omastaan kyllä tykkää.
Trust me.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 7.4.2013.

20.8.2014

KESÄHAIKEUS

On huijattu olo, samalla tavalla kuin kesäkuussa kun lapsille piti vielä juhannuksen jälkeen pukea välikausihaalarit pihalle. Nytkö se on ohi? Kesä, jonka teemana oli odottaminen.
Vaikka kesän kohokohta oli ehdottomasti Nipsun syntymä (ja ihan kiva oli esimerkiksi myös mennä naimisiin) niin tuntuu, ettei tänä kesänä tapahtunut mitään. Että kirjaimellisesti vain odotin koko kesän.
En käynyt terassilla (paitsi kerran äitini kanssa, enkä ole varma lasketaanko sitä). En puistossa pussikaljalla (tai edes pussikokiksella) ystävien kanssa, en piknikillä, en mökkireissuilla tai rapujuhlissa, keikoilla tai festareilla.
Heinäkuussa kyllä asuttiin lasten kanssa rannalla, käytiin pari kertaa puistoruokailussa, Turku nyt saa korvata ruotsinristeilyt ja muut lomamatkat. Olen syönyt jäätelöä ja mansikoita ja ruskettunut, mutta en uinut, valvonut kesäöissä (paitsi supistuksia kellotellen ja sitä ei muuten lasketa) tai edes kuullut tämän kesän kesähittiä - en edes tiedä mikä se muuten on!
Vielä on kesää jäljellä, kun kalenterissa on pakolliset kesähäät (omia ei lasketa) ja retki Linnanmäelle. Mutta huomenna on Taiteiden Yö, ulkona ei voi hillua shortseissa ja illat on pimeitä. Alkusoitto syksylle.
Ja minä olen syksyihminen, olen aina rakastanut semisateisia syysiltoja ja elän yhä kouluajassa, eli vasta lukuvuoden vaihtuminen tuntuu uudelta alulta. Pidän villatakeista ja putoilevista lehdistä, mutta olisin paljon enemmän innoissani syksyn saapumisesta jos kesä olisi eletty täysillä.
Nyt sylissä on viisi kiloa tuhisevaa kesämuistoa ja uusi, kiireinen mutta ihana arki. Kesä jäi keskeneräiseksi, mutta otetaan uusiksi vuoden päästä?


15.8.2014

KORKEELLA


Mustikkamaalle, Korkeasaaren naapuriin, on avattu Seikkailupuisto Korkee. Koska lopputeksti on melko ruusuinen, annan risut heti kättelyssä: Huonot olemattomat opasteet (varsinkin jos saapuu kävellen niin päätyy helposti kiertämään turhaan tenniskenttiä - bussilla tullessa viimeinen pysäkki ennen Korkeasaarta!) sekä vessojen puute. Siinä se kritiikki olikin.



Sitten on vaan pakko kehua. Lapsille rakennetut kolme kiipeilyrataa metsän keskellä eivät tee heti ohikulkijaan vaikutusta, mutta kun muksut päästää irti radalle niin ei voi kuin ihailla (ja noh, auttaa vähän sitä jälkikasvua). 12 euron hinnalla jälkikasvu saa käyttöönsä valjaat, kypärän ja rajattomasti kierroksia radoilla, jotka vaikeutuvat asteittain.



Meillä 4-vuotias selvisi kunnialla kaikista radoista ja pystyi suorittamaan ykkösradan itsenäisesti - eniten haastetta tuotti vaijerit, joiden lukkoihin valjaat välillä jäivät jumiin. Tämäkään ei ollut iso ongelma, Omppu oppi nopeasti auttamaan itse itseään, ja avuliasta henkilökuntaa oli aina lähellä. Kakkosestakin mentiin vielä ihan tyylillä, kolmosen haasteet saivat 2-vuotiaan muuttumaan makaroniksi.



2-vuotias jaksoi kiipeillä reilu tunnin, 4-vuotias piti pakottaa kotiin. Paikan päällä myydään pillimehua ja pientä purtavaa, omat eväät kannattaa pakata mukaan jos tahtoo ottaa ilon irti useamman tunnin ajan. Henkilökuntaa oli radoilla paljon (by the way, äiti-ihmiset, kaikki nuoria ja komeita miehiä!), ja he olivat aivan älyttömän ystävällisiä ja kannustavia, ja auttoivat lapsia kun vanhemmat olivat esim. imettämässä… 




En malta odottaa kun aikuisten radat latvakorkeuteen avautuvat syyskuun lopussa. Lasten kanssa käydään varmasti uudestaan; Omppu nautti onnistumisista, Pampula sai päästää sisäisen apinansa irti turvallisesti valjaissa. Aikuisen näkökulmasta tämä oli hyvä tapa purkaa energiaa JA treenata keskittymistä, tasa-painoa ja motoriikkaa. Fantastinen! Menkää sinne! 


14.8.2014

Blast from the past: JEE JEE JEESUS

Pääsiäinen lähestyy. Me pesunkestävät pakanat otamme vapaapäivämme - tai mun tapauksessa tavallista hiljaisemmat työvuorot tuplapalkalla - ihan tyytyväisenä vastaan, suklaamunatkin maistuu, mutta muuten emme pyhitä pääsiäistä.
Kuitenkin eilen O:n tarharyhmä teki retken kirkkoon, tai tarkemmin tuohon kävelymatkan päähän paikalliseen kappeliin, missä oli jonkinlainen pääsiäisjumalanpalvelus alle 5-vuotiaille.

Alunperin me ilmoitettiin päiväkotiin, ettei O osallistu tunnustukselliseen toimintaan.
Mulla on yks jos toinen juttu hampaankolossa luterilaista kirkkoa kohtaan, vaikka toki tiedostan että kirkko paikkaa isoa aukkoa sosiaaliturvassa, tekee tärkeää työtä kehitysmaissa (vaikka siinä sivussa vähän käännyttääkin vääräuskoisia) ja tarjoaa esim. lapsiperheille mainioita palveluita, kuten
perhejumppaa mihin mekin on osallistuttu. Me, kirkollisveroa maksamattomat siipeilijät.
Yleensä päiväkodin kirkkovierailut ja uskonnolliset tilaisuudet onkin järjestetty alku- tai loppuviikosta, jolloin meidän on helppo ollut aikatauluttaa kotipäivä siihen.
Koska O:n ryhmä on monikansallinen ja -kulttuurinen, on jotain vaihtoehtovirikkeitä varmasti myös tarjolla.

Mutta. O, 2 v 10 kk, haluaa olla kuin parhaat tarhakaverinsa. Tai ainakin niiden kanssa.
Joten kun omahoitaja (joka muuten opiskelee teologiaa, mutta suhtautuu ihanan ymmärtäväisesti meidän näkemyksiin näissä asioissa) kysyi, saako O istuttaa rairuohoa (kyllä saa), piirtää enkeleitä (saa) tai laulaa joululauluja (joo joo) vielä kysyi miten on pääsiäiskirkon kanssa...
...Minä, vastuullinen vanhempi, sanoin että lapsi saa itse päättää.
Jos se haluaa muun ryhmän kanssa kirkkoon niin menkööt.
Tuskin ne tunnissa sitä aivopesevät, ja kun viime aikoina lapsen kuullunymmärtäminen on ollut mitä on, niin tuskinpa se palaa kotiin virsiä veisaten.
Tietenkin tuntuu oudolta, että 2010-luvulla lapsia erotellaan uskonnon takia päiväkodin toiminnassa, olkootkin vaan kerran pari vuodessa, mutta koska me ei olla fundamentalisteja mihinkään suuntaan niin ajattelin, että jos O on utelias ja haluaa mennä niin saisi mennä.

No. Mitä ne olivat sitten tehneet 1-5-vuotiaiden kanssa siellä kirkossa?
Oli rukoiltu. Luettu Raamattua. Pappi oli käynyt siunaamassa lapsia ja tehnyt ristinmerkkejä - tämän olivat lapset oppineet, tarkoituksella tai ei. Siunailivat sitten toisiaan tarhassa iltapäivällä.
Kieltämättä tuli vähän WTF-olo.
Kun näitä kirkollisten menojen sisällyttämistä päiväkodin ja koulujen ohjelmaan perustellaan yleissivistyksellä, niin en kyllä ihan tiedä miten paljon tämä sivisti alle kouluikäisiä.
Kuvittelin, että pappi kertoisi lapsille ymmärrettävällä tavalla miksi pääsiäistä vietetään.
Kuolema tai ylösnousemus ovat niin abstrakteja käsitteitä, että kovin syvällisesti niitä ei voi tuonikäisten kanssa käsitellä. Sellainen K-2 versio.
Mutta tämä kyllä vahvisti mun mielipidettä siitä, että kaikki tunnustuksellinen toiminta pois päiväkodeista ja kouluista, ja äkkiä.

Miksi?
Koska uskonnonvapaus.
Koska uskontokasvatus kuuluu kodeille. 
Koska se ei ole "yleissivistävää", sillä kirkollisiin tilaisuuksiin osallistuu ne lapset, jotka jo valmiiksi ovat kristinuskon välittömässä vaikutuspiirissä.
Askartelu tai kotileikit eivät yleissivistä sitä päiväkotiin odottamaan jäävää joukkoa.
Jos ne tekisivät tarhassa jonkun yleisen uskonto-tournéen, jossa tutustuttaisiin sen lähikirkon lisäksi synagoogaan ja moskeijaan ja vaikka Jehovan todistajien valtakunnansaliin niin hienoa, se olisi yleissivistävää. On hyvä, että lapset kuulevat eri uskonnoista ja jopa näkevät kuinka niitä harjoitetaan.
Mutta ei ole verorahoilla tuotetun kunnallisen palvelun tehtävä viedä lapsia siunattavaksi tai opettelemaan rukoilemaan.
Korkeintaan tarhapäivän jälkeisenä ylimääräisenä ohjelmanumerona, jos jotkut vanhemmat eivät itse viitsi tätä osuutta uskontokasvatuksesta suorittaa (koska se on ehkä vähän tylsää?).
Mä en usko että se palvelee tarkoitustaan, että muutenkin jo melkoisesta resurssipulasta kärsivä päivähoitolaitos jakaa lapsia melko erottelevasti ryhmiin joista toiset viedään siunattavaksi ja toiset jäävät leikkimään piilosta.
Ja kun nyt on niin monessa paikassa puhuttu subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ja kuinka sen mahdollinen tarveharkintaisuus olisi leimaavaa, niin kyllä tässä on kyse aikamoisesta ruohonjuuritason segregaatiosta. 

Mutta tulipahan sekin nähtyä. Ensi kerralla sitten taas se kotipäivä, kun varhaiskasvatuksen sijaan keskitytään kirkkotouhuihin.


Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 21.3.2013. Ja valitettavasti vieläkin ajankohtainen

12.8.2014

RISTIRIITOJA

En osaa päättää.

Haluaisinko, että aika pysähtyisi kokonaan ja saisin ikuisesti pitää yhden vauvan, Nipsu olisi mahdollisimman pitkään tällainen tiedoton pötkylä (vähän niin kuin Simpsonien Maggie?). Toisaalta en malta odottaa, että kuopus kasvaa, alkaa ottaa kontaktia, opimme tuntemaan tyypin todellisen luonteen. Tiedän jo valmiiksi, että tämä maaginen alkuvaihe unohtuu nopeasti, alan sekoittaa poikien vauvakuvat ja kuka teki mitäkin, niin paljon kuin olenkin sitä mieltä, että lapset ne vasta paranevat iän myötä.

Ja miten kaksivuotias voi olla samaan aikaan parhaimmillaan ja pahimmillaan. Hellyyttävän hauska, toisaalta karkaileva, tottelematon, kamala kauhukakara. Joka tietty sekaisin perhedynamiikan muutoksesta, päiväkodista ja omasta kasvustaankin. Käy hermoille, saa äidin etsimään jotain uhmaikäisille suunnattua ympärivuotista sotilasakatemiaa, samalla sulattaa sydämen olemalla oma ihana itsensä, joka vasta alkaa - anteeksi vain kliseinen ilmaisu - puhjeta kukkaan.

Itsenäistyvä nelivuotias, jolta tulee vaadittua ihan liikaa, onhan se nyt isoin isoveli, osaava ja taitava mutta kuitenkin pieni kaveri, joka tahtoo tulla väliin nukkumaan kun näkee painajaisia. Huolehtii veljistään liiankin paljon, ja äiti kasaa liikaa vastuuta: Odota. Auta. Tee sitä. Älä tee tuota. Voitko nyt hetken katsoa Pampulan perään? Silitätkö hetken Nipaa? Ihan kohta on sinun vuorosi (eli viimeisenä. Anteeksi kulta). Kiltti, herkkä ja liiankin helppo, jääkö se nyt ihan paitsioon, parka.

Mullistus, ikää 2 viikkoa ja 8 tuntia, yhä täydellinen.

11.8.2014

RANDOM

Ajatuksia kuluneen 2 viikon ajalta. Juuri parempaan postaukseen en tällä hetkellä pysty, sori.

- Synnytyssalissa (joo, vielä ainakin yksi synnytysjuttu) tuijotin varmaan kolme tuntia "BIOLOGINEN JÄTE"-laatikkoa ja mietin, mikä helvetti on "15 tukka". No se on tietenkin ISTUKKA.

- Hajuaisti on aisteista aliarvostetuin. Ihan mieletöntä, miten tutulle kaikki tuoksuu/haisee. Vastasyntyneiden ja -synnyttäneiden vuodeosasto. Maitokakka. Hikinen vauva. Uusi tuttavuus oli napatynkä mätäkuussa, se onneksi irtosi viiden päivän iässä.

- Jos pelkät uutiset eivät maksimoi maailmantuskaa, niin kannattaa katsoa Yle Areenasta dokumentteja esim. Nicaragualaisista katuvauvoista. Toimii…

- Mikä musta muuten tulee isona? (Kävin kyllä yhdessä pääsykokeessa keväällä, terveisiä varasijalta 243! Mikä ei oikeasti ole niin paha miltä kuulostaa, kun hakijoita oli yli 1400…).

- Ei ainakaan mikään sihteeri. Jos viime viikolle oli tasan kaksi sovittua ohjelmanumeroa (puolustus: Molemmat sovittu synnärillä alle vuorokausi synnytyksestä, kalenterikaan ei ollut mukana) niin vain tosi ammattilainen buukkaa ne päällekkäin.

- Vastakkainasettelun aika ei ole ohi, tai sitten Sanomalla maksetaan toimittajille jotain tähtitieteellisiä palkkoja, jonka takia olemme saaneet ensin lukea köyhästä eläkeläispariskunnasta ja sitten pienituloisesta lapsiperheestä (jätin lainausmerkit haastateltuja kuvaavien adjektiivien edestä, koska se olisi ollut liian ilmeistä).

- Huomatkaa tämä, bloggaajat ja kaikki hyväntahtoiset ihmiset! Oisin heti kävelemässä (huh, kerrankin ei tarvitse juosta!) mutta katos, Nipsulla on nimijuhlat samana päivänä.

Oli mulla jotain muutakin, mutta enhän mä näillä aivoilla mitään muista. Hasta pronto!

7.8.2014

VAROKAA, VIRIKELAPSET TULEE!

Kolme aamupäivää on istuttu tutun päiväkodin pihalla. Virallisesti harjoittelu alkaa vasta ensi viikolla, mutta oma leikkipuisto on tyhjentynyt ikätovereista joten olemme aloittaneet "pehmeän laskun". Tarkoitus olisi, että isoveljet kävisivät kunnallisessa, käyttäjilleen naurettavan halvassa päivähoidossa kolmena päivänä viikossa kuusi tuntia. Mulle se tarkoittaa 18 tuntia viikossa vauvan tuijotteluun, kotitöihin ja kauppareissuihin, nukkumiseen, opiskeluun ja ihan vaan olemiseen. Tarhalaisille se toivottavasti tarkoittaa 18 tuntia touhua, leikkiä, retkiä, laulua ja varmaan vähän niitä päiväunia (mistä ei voi valittaa, koska kuuluu pakettiin - vaikka kumpikaan ei enää päikkäreitä kotioloissa nuku). Luultavasti luvassa on myös sairastelukierre, kiukuttelua ja kadonneita kurahanskoja.

Olen varsin sinut tämän päätöksen kanssa, vaikka aika monelta taholta - myös päiväkodista - on annettu ymmärtää että isojen sisarusten kärrääminen hoitoon on kardinaalimunaus ja johtaa häiriintyneeseen kiintymyssuhteeseen, mustasukkaisuuteen ja käytöshäiriöihin. Olen ilmeisesti kasvattanut tarpeeksi paksun nahan näissä kasvatusasioissa, ja uskon, että tämä on paras ratkaisu koko perheelle. Jos ei ole, pojat voivat taas jäädä kotiin, ja sen ne tekevät viimeistään taas keväällä kun luvassa on ainakin neljän kuukauden kesäloma. Viimeiset 8 kuukautta, jotka Omppu on ollut kotona, sujuivat yllättävän hyvin. Nyt kuitenkin olen maalannut pari pirua seinälle: Isoveljet ovat olleet huonoja nukkujia ja jos pienin veli on samaa sarjaa niin oman mielenterveyden ja jaksamisen kannalta äidin päiväunet kolmena päivänä viikossa kuulostavat henkiseltä pelastusrenkaalta.

Päiväkoti on sama, missä pojille on ollut paikat jo pidempään. O jäi kotiin viime talvena kun aamuisin itku ei loppunut ja lapsi koki tulleensa kiusatuksi - eikä se tunne ollut ihan tuulesta temmattu. Toivon hartaasti, että uudella yrityksellä ei näitä sopeutumisvaikeuksia tule. Pampulan osalta toivon tarhan tekevän ihmeitä niin sosiaalisille taidoille kuin toistaiseksi olemattoman puheen kehitykselle. Mitään sirkustemppuja en odota, pääasia että lapset viihtyisivät ja haluaisivat käydä tarhassa - osa-aikaisina niin kauan kunnes pikkuvelikin liittyy remmiin. Töitä palaan luultavasti tekemään jonkin verran jo jouluun mennessä, toisaalta kaikki opiskelu- ja työkuviot vaativat vielä aika paljon pohdintaa. Siihen ajatustyöhönkin ajattelin käyttää niitä 18 tuntia ilman viihdytys- tai vahdintavastuuta.

Onneksi meillä on mahdollisuus muuttaa mieltä tarvittaessa, sillä napanuora poikiin onkin ollut hieman tiukemmalla kuin kuvittelin. Melkein 2,5-vuotiaana Pampula alkaa olla ikämiessarjaa päiväkodinaloittajana, ja 8 kuukautta mulla oli Omppu joka päivä juttuseurana. Yhtäkkiä kotona voi olla aika hiljaista, ja jopa yksinäistä. Tuntuu kovin dramaattiselta luovuttaa kasvatusvastuu kolmena päivänä viikossa jollekin toiselle, olkootkin alan ammattilainen. Luultavasti niistä rauhallisista päivistä oppii nopeasti nauttimaan, mutta vierotusoireita on varmasti tiedossa.

Blast from the past: JÄNNÄKAKKA

Nyt täällä on yks tosi väsynyt äiti, jota ei valvottanut omat lapset vaan jumaliste, synnyttämään karannut kaveri.
Mulla olisi ollut tilaisuus päästä todistamaan tätä elämän suurinta ihmettä kun synnyttäjän siippa sairastaa, mutta kun omat lastenhoitokuviot ei ihan järjestyneet klo 3.05 yöllä niin mun rooliksi jäi olla hengessä mukana ja päivystää puhelimen ääressä koska kuuluu ilouutisia Kätilöopistolta.
Pianhan sieltä kuului, nopea ja luomu (voi kääk!) synnytys, tuloksena terve je terhakka tyttövauva, vaikka saapuikin maailmaan yli kuukauden ennen aikojaan.
Nyt en malta odottaa että pääsen syöksymään sairaalalle nuuhkuttelemaan ja nyyhkyttelemään.

Ja myös Käytäntö-Periaatteen perheessä puhaltaa uudet tuulet.
Ensi viikolla esikoinen aloittaa päiväkodissa ja mies aloittaa koulussa. 
Muutoksia, uusi arki, superjännää.

Esikoisen puolesta jännittää, tai ehkä enemmänkin omasta puolesta. 
Miten mä pystyn olemaan useampana (3-4) päivänä viikossa erossa omasta lapsesta sen kuusi tuntia?
Joku muu saa lohduttaa mun vauvaa, ja joku muu saa nauttia sen aivoituksista. 
Toisaalta en näe vaihtoehtona sitä, että sosiaalinen ja ikäistään seuraa kaipaava esikko olisi kotona kaikki päivät mun ja vauvan kanssa, kun yritän opiskella ja kaikki ikätoverit pihapiiristä aloittaa tarhassa.
2 v 3 kk on aika hyvä ikä mun mielestä aloittaa, ja kuopuksenkin kohdalla pyrin siihen että saisin pitää pojan kotona ainakin kaksivuotiaaksi.
(Ja ei, en haasta riitaa/tuomitse/arvostele ihmisiä, jotka laittaa nuoremman/vanhemman päiväkotiin vaan totean, että MINÄ olen sellainen nössöäiti joka tahtoo notkua kotona veronmaksajien rahoilla vuositolkulla ja katsoa pienten ihmeidensä kasvavan. Meillä on ollut siihen mahdollisuus, koska teen osa-aikaduunia öisin ja viikonloppuisin, eli ihan helpoin mahdollinen ratkaisu ei tämäkään ole aina ollut).
Tosin ennen lapsia olin sitä mieltä, että ei kukaan täyspäinen äiti pidä toista lasta tarhassa samalla kun itse on kotona toisen kanssa. Että jos lapsia hankkii niin paree ois hoitaa ne itse.
No, nytpä tiedän ettei tämäkään asia ole ihan niin yksinkertainen - vaikkakin yhä olen sitä mieltä että subjektiivista päivähoito-oikeutta voisi rajoittaa jos molemmat tai toinen vanhemmista on kotona.

No, tää on aihe josta saa melkoisen tappelun aikaiseksi nanosekunnissa.
Jokainen perhe varmasti tekee päätökset ajatellen lasten parasta, mutta kun näitä periaatteita ja kasvatusmetodeja on joka lähtöön ja jotkut on niin idealisteja ettei aina näe metsää pupuilta.

Meillä tärkeimmät syyt esikoisen osa-aikahoitoon oli lapsen luonne; tyyppi on reipas, rohkea ja kaipaa kauheasti leikkiseuraa. Kotona ei kestä puoltakaan päivää ilman että sekä äiti että lapsi on sekoamispisteessä, joten talvi kotona tällä kokoonpanolla luultavasti tuhoaisi kaikkien mielenterveyden.
Lapselle tekee hyvää päästä ryhmään, sen lisäksi sillä on toivottavasti positiivista vaikutusta pottailuun ja puheenkehitykseen.
Ja musta on kiva antaa välillä aikaa vain vauvalle, keskittyä yhteen lapseen, tehdä kotityöt rauhassa, opiskella ja nukkua päiväunia kuopuksen kanssa. Itsekästä, joo varmaan, mutta myös parhaaksi tälle perheelle.

Nyt vaan pitää kovettaa itsensä etten ala itkemään kahden viikon päästä, kun koittaa eka päivä kun esikoinen jää "vieraiden" vastuulle. Snif.


Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 3.8.2012.

4.8.2014

VIIKKO AVARUUSMATKAAJAN KANSSA


Jos raskauden viimeiset viikot matelivat, niin nyt aika on lentänyt. Klassinen kuka voisi kellot seisauttaa-syndrooma, kun tuhisevasta vauvasta vaan ei saa tarpeeksi - tosin kolmannella kierroksella keskittyminen vauvaan tapahtuu lähinnä yöaikaan kun yksikään isoveli ei vaadi huomiota (tai vaihtoehtoisesti ole niin epäilyttävän hiljaa, että pitää mennä tarkastamaan tilanne). Avaruusmatkaaja on asunut meillä viikon ja kietonut koko perheen pullean pikkusormensa ympärille.

Perinteiset, jo Pampulan syntymästä tutut riittämättömyyden tunteet ja morkkikset ovat olleet toki läsnä kun kainalot loppuvat kesken. On ollut hetkiä, jolloin kaikki kolme poikaa ja niiden äiti kaikki itkevät, ja yksi mutsin meltdown julkisella paikalla kun lähdin ylisuorittamaan vauvan kanssa. Kuitenkin pääasiassa arki on sujunut yllättävän hyvin. Isoveljet pitävät pikkuveljestään, etenkin O on osallistuva, huolehtiva ja kaikin puolin ihana isoveli. Kumpikin on sekoillut normaalia enemmän ja varmasti muutosta oireillaan vielä pitkään, mutta kuopus on saanut onneksi osakseen vain rakkautta.

Nipsu on maailman nauravin vauva. Sillä mahtaa olla hulvattomat unet, sillä pääasiassa nukkuessaan tyyppi hekottelee itsekseen, ja hereillä ollessaankin lähinnä hymyilee universumille. Syntymäpaino saavutettiin jo neljän päivän iässä, eli ruoka maistuu ja posket kasvavat silmissä. Jonkin verran vatsavaivoja on itketty, mutta yöt nukkuu aika hyvin. Boikotoi kyllä hoitotoimenpiteitä äänekkäästi eikä pikku nudistina erityisemmin perusta pukemisesta, mutta noin yleisesti ottaen hän on täydellinen. Näin ihanaa tyyppiä en edes osannut kuvitella kasvattaneeni vatsassani.

Ja mä olisin ihan valmis vaikka maratoonille, jos vain malttaisin olla erossa vauvasta. Palautuminen on ollut nopeaa kahdessa aikaisemmassakin synnytyksessä, mutta nyt olo on ennätyksellisen hyvä. Tällä kertaa maito nousi kivuttomasti ja nopeasti, hormonitasot eivät heittele ihan niin pahasti kuin esikoisen syntyessä, öisin saan nukuttua kivasti sen mitä vauvan tuijottelulta maltan ja kroppa on toipunut 4,5 kilon puskemisesta tosi hyvin. Näillä vauvahöyryillä jaksaa hyvin. Kyllä oli hyvä idea antaa lupa kolmannelle lapselle tulla!


Flashback: VAPAATA RIISTAA

Se tais alkaa koirista.
Että ventovieraat ihmiset alkoi kadulla puhua mulle. Siis muutkin kuin kylähullut, kerjäläiset (joista mun suosikki on se "anna rouva kaksi euroa"-mummeli, joka sattui asumaan samassa rapussa meidän kanssa kun olin lapsi. Ja asuttiin muuten Bulevardilla) ja turistit (mulla on selvästi sellainen streetwise-naama, koska multa kysytään usein suunnistusapua, myös ulkomailla).
Niin siis mihin mä jäinkään...
Joo.
Siis niihin kadullajuttelijoihin.
Etenkin kun meidän maastonakit oli pentuja, niin tietty joka toinen ohikulkija halusi rapsuttaa ja kertoa oman elämäntarinansa, tai ainakin oman koiransa elämäntarinan.
Suosittelen lämpimästi kaikille sinkuille koiranpentua (lähinnä lainaan) koska aivan takuuvarmasti vedät puoleesi kaikki yhtään hoivaviettiset tai eläinrakkaat ihmiset - molempia sukupuolia.
Lasten kanssa efekti ei ole ihan sama, eli pariutumismielessä ei niitä kannata hankkia.

Nykyään ainakin kerran päivässä tulee joku mummo tai pappa juttelemaan, yleensä julkisissa kulkuneuvoissa.
Me tietty liikutaan paljon kaupungilla ja lapset ei oikeastaan koskaan itke tai kitise, joten ollaan selvästi vähän vanhemman väestön mielestä potentiaalisia juttukavereita - etenkin kun niiden rattaiden kanssa ei pääse bussissa karkuun vaan siinä sitten nökötät rollaattorivanhuksen vieressä ja kuuntelet, miten kaikki nykylapset on konsolipelikoukussa ja eri asia oli silloin talvisodan aikoihin...
Epämiellyttävin keskustelu oli sekin bussissa, kun keski-ikäinen nainen jota ei olemuksen perusteella voi itseäänkään tituleerata miksikään työn sankariksi, alkoi tivata multa ja toiselta vaunumatkustajalta että onko meillä rattaissa oikeat vauvat vaan nuket.
Kun kuulemma kaikki me pummit vaan halutaan matkustaa ilmaiseksi ja siksi kuljetetaan tyhjiä lastenvaunuja mukanamme - sitä varten on kuulemma ne harsot aina viritetty ettei voi tarkastaa onko siellä vaan bussilipuista säästetyillä rahoilla hankittuja minkkiturkkeja vai oikeita lapsia.
Jep.
Tervetuloa vaan nauttimaan lastenrattaiden työntelystä umpihankeen. Jos joku ihan oikeasti jaksaa joka reissulla jännittää mahtuuko bussiin ja sitten seisoa siinä keskellä tönittävänä niin ole hyvä, olet kaksi ja puoli euroasi ansainnut.

Muutama asia kuitenkin on, mistä poikkeuksetta tulee positiivista palautetta kanssaihmisiltä.
(Kylläpä kesti pitkään päästä itse aiheeseen...).

1. Manduca-reppu
Tässä kuvassa en ole minä
eikä P
Kaikkien mielestä rintarepussa tuhiseva vauva on söpö (tai tukehtumaisillaan, kuten monet ovat huolensa ilmaisseet). 
Olen saanut myös kiitosta siitä, että ruuhka-aikaan suosin reppua enkä vie vaunuineni tilaa.
Mä suosin Manducaa monestakin syystä ja yksikään niistä ei ole se, että veisin vähemmän elintilaa vauvan kanssa liikkuessani.
Manduca on vaan meillä (toisen kanssa - esikoinen vihasi sitä syvästi) ihan suunnattoman kätevä, helppo ja hyvä.
Vauva viihtyy siinä ja saa olla lähellä, mä pystyn imettämäänkin kun beibi kulkee mukana. Okei, ilmaisia matkoja ei sen kanssa saa mutta kyllä Manducan kanssa on kivempi kulkea kuin rattaiden kanssa - suurin osa niistä, jotka ovat ikinä yrittäneet Stockalle sisään lastenrattaiden kanssa ehkä ymmärtävät mitä tarkoitan...

2. Ja jos kuitenkin pitää lähteä rattaiden kanssa liikkeelle, niin...
Ja ei, tässäkään kuvassa en ole minä
(luojan kiitos), eivätkä minun lapseni.

... me olemme valinneet Phil & Tedsin Explorerit, ja niistäkin tykätään.
Päällekkäinistuttavat sisarusrattaat ovat vieläkin eksoottinen näky vanhemmalle sukupolvelle, ja alhaalta kurkkiva vauva herättää hilpeyttä.
P&T:t on kätevät, kevyet ja ketterät ja vievät vaan yhden vaunupaikan bussissa. 
Tuplat alkavat olla pikkuhiljaa turhat, kun esikoinen jaksaa kävellä ja vauva viihtyy repussa, mutta ne ovat kyllä silti palvelleet meitä hyvin tämän puoli vuotta.
Tietenkään mulla ei ole kokemusta muista tuplista, mutta ihan kauheasti valittamista en Explorereista keksi.

Ja vauva-ajan suosikkini:
3. Bebe au lait-imetyssuoja.
Nope, not me.

Vaikka tässä onkin vähän burkhamainen-fiilis, kun kaivan mustan hunnun vauvan (ja ennen kaikkea rinnan) suojaksi, niin ah, silti tämä on chic ja tykkään siitä!
Olihan se vähän arvokas (joku 35 euroa, ostettu ennen O:n syntymää kun olin vielä varoissani) ja saman asian ajaisi hyvin viritelty harso. Ja jos ois tosi näppäräsorminen niin itsekin vois virittää rautalangan kankaan sisään ja voilà, mutta tää on kyllä ollut hintansa väärti.
Lapsi saa syödä rauhassa (ja toimii muuten myös Explorereissa vaununsuojana kun vauva oli vielä kantokassissa alaistuimessa!), ja kukaan ei paheksu kun on ns. tissit tiskillä.
On toiminut meillä häissä, ravintolaillallisilla, bussissa - ihan missä nyt vaan olen keksinyt imettää.
Ja en ole tosiaan mikään kaikista häveliäin ihminen, mutta mun mielestä on kohteliasta ettei esim. ruokaravintolassa (mammakahvilat on asia erikseen) kaiveta näitä maitotankkeja esiin.
Ja tästä saa hyvän tappelun aikaiseksi enkä halua ottaa enempää kantaa asiaan - imettäminen on tärkeä juttu ja tämä ihana imetyssuoja on tehnyt siitä mulle paljon helpompaa, piste.

PS. Ja jos jotenkin nyt ei otsikon merkitys oikein aukee niin lähinnä yritin sanoa, että koiran tai lapsen saaminen (no, koirat yleensä ostetaan, mutta anyways) tekee ihmisistä vapaata riistaa myös tuntemattomien kommentoinnille.
Onneksi omalle kohdalle on osunut lähinnä hyväntuulista hämmästelyä tai kannustavia kommentteja - varmaan suureksi osaksi myös sen ansiosta, että lapset yleensä on vieraskoreita ja käyttäytyy julkisilla paikoilla parhaimmilleen.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 17.9.2012

3.8.2014

NÄIN SE SITTEN SYNTYI

Viikko sitten olin jo useamman tunnin kellotellut varsin vittumaisia (tai siltähän se silloin tuntui, vaikka synnytyssalissa sitten taas muistin että se oli vasta alkusoittoa…) supistuksia - kuten olin muuten joka ilta kuluneen viikon ajan. Ennätyksellisen raskaana aloin olla aika kypsä arvailemaan tilannetta, sillä kaikenlaisia enemmän tai vähemmän ällöttäviä oireita oli ollut jo viikon ajan, enkä enää edes jaksanut raportoida lapsenhoitajaksi buukatulle Consuela-mummille siitä että taas supistelee säännöllisesti. Lähdin perinteiselle vauvanhäätölenkille, eli tunniksi vaappumaan pitkin Helsingin rantoja koiran kanssa toivoen, että saisin jonkun merkin siitä, että nyt vihdoin synnytetään. Esimerkiksi lapsivesien menon, jolla kaksi aiempaa synnytystä oli käynnistynyt - ei tarvinnut arpoa onko tosi kyseessä vai ei.

Koira ainakin sai liikuntaa viimeisten viikkojen aikana.

Lenkillä supistusten väli lyheni kuuteen minuuttiin, ja kotona kellottelin vielä toisen tunnin varmistaakseni, ettei ne taas vain hiipuisi. Sitten soitin Kätilöopistolle (siinä vaiheessa olin valmis synnyttämään vaikka katuojassa, enkä muistanut toiveitani Naistenklinikasta). Siellä synnytysosaston päivystävän kätilön vastaus oli juuri se mitä pelkäsinkin; "no tule jos siltä tuntuu". Yritin puhelimessa kiristää lupausta siitä, että mua ei enää lähetetä kotiin yhtenä kappaleena, mutta vastaus oli (kuten pelkäsinkin) "katsellaan sitä sitten". Optimisti sisälläni käski ottaa mukaan sairaalakassin, mutta pessimisti päätti mennä illan viimeisellä metrolla koska en varmana maksa taksista jos joudun tulemaan saman tien kotiin.

Pinkki ranneke jäi käyttämättä.

Perillä olin puolen yön aikoihin. Pikku vinkki, jos menette synnyttämään bussilla: Kannattaa nousta valmiiksi seisomaan ennen omaa pysäkkiä, koska jos sen kohdalla sattuu oikein äkäinen supistus ette välttämättä pääse kovin vauhdikkaasti liikkeelle. Yövuorossa ollut kätilö oli ihan sympaattinen tyyppi, mutta meidän henkilökemiat ei natsanneet ollenkaan. Olin parille sormelle auki, mutta armollisesti mut jätettiin käyrille. Koko yö meni synnytyssalissa vuoroin käyrillä maaten (jolloin supistukset laantuivat ja mä torkahtelin, kuullen myös sikiön sydänäänissä erinäisiä teknobiittejä ja psykedeelisen version Röllin Tilipitappi-tunnarista) ja vuoroin pitkin synnytyssalia pomppien. Alla oli jo viikon verran supistusten ja kuumuuden ja kotikulmilla päristelevien mopopoikien takia huonosti nukuttuja öitä ja täysin valvottu yö muiden synnytyksiä kuunnellen ei varsinaisesti nostanut mielialaa.

Aamukuudelta kätilö ei vieläkään osannut sanoa, synnyttäisinkö vai en. Olin koko ajan omissa vaatteissa ja yksin, koska en tiennyt kannattaako hälyttää lapsenvahtia jos mut lähetetään kotiin jatkamaan odottelua. Alapäässä tilanne oli edennyt neljään senttiin, mutta hitaasti ja epävarmasti. Kätilö jätti päätäntävastuun koko ajan mulle ("voi olla että tämä kestää viikon tällaisena, haluatko sinä nyt olla täällä, vai mennä kotiin vai osastolle?") ja mä taas rukoilin että joku vaan puhkaisisi kalvot ja vannoin että synnytän sitten nopeasti ja valittamatta. Lopulta yökätilö totesi, että jätetään päätökset aamuvuorolaiselle ja toivotti hyvät jatkot ja että en ole enää illalla samassa synnytyssalissa.

Yritin ottaa viimeistä mahakuvaa, 39+4.

Olen kiitellyt kaikkia synnytysjumalia siitä, että aamuvuorossa mulle osui kokenut ja reipas, no-nonsense kätilö. Se käski suihkuun, toi aamupalaa ja lupasi puhua lääkärille kalvojen puhkaisun puolesta, koska se oli aiemmissa synnytyksissä vauhdittanut prosessia (O:n tapauksessa vedet vain tihkuivat). Tässä vaiheessa uskalsin jo varoittaa miestä, että en tulisi kotiin ilman vauvaa ja voisi hyvin rauhallisesti alkaa valmistautua tulemaan tueksi. Lääkäri tuli ja teki taikansa kello 8.55, ja sitten supistukset lähtivät aivan uudelle kierrokselle ja synnyttäjä alkoi kuulostaa merimieheltä neljän minuutin välein. Siihen asti olin mennyt luomuna, mutta aika nopeasti aloin ulista epiduraalin perään ja onneksi anestesialääkäri olikin lähellä. Joskus 10.30 aikaan sain puudutukseni, ja mies pyöräili paikalle sopivasti siinä vaiheessa kun olin helpottuneessa pöllyssä enkä enää halunnut tappaa ketään/sektiota/lähteä sittenkin kotiin odottelemaan.

Vain vauva puuttuu.

Epiduraali toimi kuin unelma, tosin sain oksitosiinitipan että supituksissa pysyisi teho. Torkuin 45 minuuttia tuntien tasaisin väliajoin kuinka vauva laskeutui alaspäin, mutta olo oli seesteinen ja hyvä. Kello 11.15 kätilö tuli tarkastamaan tilanteen, ja totesi yllättäen että olisi aika synnyttää (en sittenkään ollut ihan vielä valmis). Ponnistusvaiheen kesto on virallisesti 14 minuuttia. Ei mikään maailman miellyttävin kokemus, kun kuopuksella oli kokoa sen 4450 grammaa ja päänympärys 37 cm sekä bonuksena napanuora kaulan ympärillä, mutta kroppa oli yhteistyökykyinen ja sekä äiti että lapsi selvisivät vahingoittumattomina synnytyksestä. 11.39 saatiin taas ihmetellä pienintä veljeä (joka oli syntyessään O:n toiveiden mukaisesti "tummansininen, koska se on minun lempivärini").

Salissa hengailtiin aika kauan, koska osastolla ei ollut tilaa. Mies haki mulle berliininmunkin, kävin suihkussa, imetin, päivitettiin sosiaalista mediaa ja mä höpötin ummet ja lammet siitä miten ihmeellistä kaikki on, kolmas terve lapsi, meidän soluista, voitko uskoa. Mies valitti hammaskipua, koska oli syönyt liikaa Daimeja. Oma vointi oli loistava heti synnytyksen jälkeen, maailma on menettänyt mussa hyvän lestadiolaisen koska raskaudet ja synnytykset ovat kaikki sujuneet mainiosti ja olisin taas valmis uudelle kierrokselle (no ei ihan, mutta melkein).

Oi onni

Osastolla sain hetken nauttia ylhäisestä yksinäisyydestäni, kun sain alkuun majailla itsekseni kolmen hengen huoneessa. Consuela sekä miehen vanhemmat ja sisko tulivat heti vierailuaikana ruokkimaan mua (olen nirso, en syö laitosruokaa) ja ennen kaikkea ihailemaan suvun tuoreinta tulokasta. Muuten vain nuuhkuttelin vauvaa, syötin, ihmettelin ja torkuin, kunnes yöllä huoneeseen tuli uusi asukas, jonka jälkeläinen huusi viisi tuntia putkeen (ja äiti yritti rauhoittaa lastaan laulamalla lujempaa kuin vauva huutaa, ja lopulta reilu huonekaveri eli minä hermostuin ja pyysin ystävällisesti lopettamaan sen laulamisen HETI… noh, meistä ei tullut elinikäisiä ystäviä). Aamulla olin entistä väsyneempi, mutta onneksi Nipsu läpäisi lääkärintarkastuksen ja hapetustestit ja mäkin olin iskussa, joten vauvan ollessa 25 tuntia vanha me päästiin vihdoinkin kotiin.


PS. Blogi on ihan retuperällä, kuvat Instagramista ja kommenttipuoli hunningolla. Noh, ymmärrätte varmaan.