28.8.2014

MINIPOSSU 1 KK!

Vauvaelämä on hämärtänyt ajantajun; kuukausi sitten olin jo selvinnyt synnytysseikkailusta ja nuuhkuttelin väsyneenä, mutta onnellisena pienintä veljeä. Mikään ei ole ihanampaa kuin tämä uusi perheenjäsen, jo nyt omaa persoonaansa vähän paljastava jytky, joka on kuukaudessa ehtinyt tutustua Lastenklinikkaan, poseerata Kaksplussassa (bongaatte syyskuun numerosta äitinsä tissin vierestä), matkustaa Imatralle häähumuun ja hurmata kaikki lähikontaktiin joutuneet. Vauvakuplassa on kuitenkin pimeä puolensa, ja totuus on että takana on raskain vauvakuukausi ever (tosin aika on kullannut  muistot niin esikoisen refluksiajoista ja keskimmäisen käynnistämän äitiyskriisin osalta). Muistin kyllä kahden ja puolen vuoden takaa nämä riittämättömyyden tunteet, morkkiksen ja pakokauhun siitä, että olen pilannut lapseni pysyvästi lisääntymällä liian tiheästi. Kolmonen on kuitenkin osoittautunut vaativammaksi vauvaksi kuin isoveljensä ja ensimmäistä kertaa tunnistan baby bluesin piirteitä vauvahattaran lomasta. Järki sanoo, että aika kuluu nopeammin kuin toivonkaan ja pian saan taas käydä vessassa, blogata ja jopa poistua kotoakin ilman huutokonserttia. Toisaalta ahdistaa, kun kuopus on maailman suloisin otus, jota tahtoisi vain paijata ja suojella - mutta myös hetken olla rauhassa ilman ihokontaktia, non-stop imetystä tai kanniskelua. Olen aloittanut varmuuden vuoksi varovaisen imetysdieetin ja karsinut ruokavaliosta pois kaikki ne ruoat, jotka ovat vaivanneet isoveljien vatsoja. Erityisesti negatiiviset fiilikset harmittaa kun tiedostan tämän olevan erittäin todennäköisesti viimeinen kerta, kun nautin vastasyntyneen tuhinasta. Haluaisin nauttia täysillä, painaa mieleen tuoksut ja kieroon katsovan vauvan ensimmäiset oikeat hymyt, fiilistellä täysillä tätä viimeistä kertaa. Ja samalla haluaisin olla parempi äiti - ja tällä tarkoitan ihan normaaleja standardeja, ei mitään ylisuorittavaa supermarjoilua - kahdelle isommalle; ei sellainen, jonka pinna on kireällä kolmesta suusta kuuluvien vaatimusten takia, joka voi osallistua leikkeihin vain huutelemalla sohvan nurkasta ja jonka jälkeläisten ei tarvitsisi koko ajan odottaa, että vauva rauhoittuu. Äh. Tämä on vaihe. Ja puolen vuoden päästä muistan vain pulleat sormet ja silkinpehmeän tukan. Tämä on vain vaihe, ja tätä tulee vielä ikävä.


PS. Toistan itseäni joka postauksessa ja bloggaan muutenkin matalalentoisesti, puhumattakaan kommenteista tai kommentoinnista. Te ymmärrätte. 

12 kommenttia:

  1. En kestä miten suloinen toinen on nallepuvussaan!

    Mutta joo, meilläkin yksi kolmesta lapsesta oli juuri tuollainen äidinmussu. Ensimmäinen. Kaikki periaatteet lensi seinään samantein. Ei nukkunut omassa sängyssä (siis ei tod!), päiväuniakin vaunuissa vain 40 min kerrallaan (sitten piti jo heilutella hulluna), hereillä aina sylissä ja vielä puolivuotiaanakin mun piti istua sen kanssa lattialla että se viihtyi, ei edes sohvalla saanut olla. Oli aika rankkaa, kun just vessaan eikä minnekään päässyt. Mutta hei, nyt se poju on jo 15v ja ihan suht itsenäinen kaveri :-) ei edes tule äidin viereen öisin eikä mitään. Eka 3kk oli ehkä rankin, sitten vähän jo alkoi helpottaa. Eiköhän teilläkin sitten aleta jo seurailla isoveljen tekemisiä. Ja toi on hyvä, että tiedostaa kaiken olevan vain vaihetta (joskin niitä tulee kolnen lapsen kans jatkuvalla syötöllä - meillä nyt tämä esikoinen selvinnyt ehkä murkkuiästä hyvinvähin kiukuin, mutta perässätulija 12v on jo alkanut ovia paiskoa :-/ tokaluokkalaisella on nukkumakriisi ja jotain pullistelu-uhmaa, ja näillä tässä vielä 10v mennnään ainakin....)

    tsemppiä, ja muista tosiaan nauttia hetkistä! Ne menee oikeasti niin pian ohi... - LeenaK

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pullistelu-uhma! Kuulostaa, öhm, mielenkiintoiselta (ts. pelottaa jo nyt).
      Meillä suihkut ja vessakäynnit vaatii ensin sellaisen kahden tunnin syöttösession ja sitten kun vauva on maitokoomassa selviän ehkä pariksi minuutiksi karkuun - onneksi toistaiseksi tyyppi viihtyy myös Manducassa ja on mies, joka ei ole kovin huutoherkkä…
      Ja hei, tekin selvisitte! :)

      Poista
  2. No voihan. Mutta älä liikaa soimaa itseäsi niistä negatiivisista tunteista, niitä tulee ja niitä menee ja kaikki ne kuuluu elämään. Helpommin ne ehkä menee, jos niistä ei tee liian isoa numeroa.

    Ja sohvannurkasta huutelu on ihan hyvä sekin.

    Ihana pieni karhunpentu siellä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon ehkä ollut enemmän shokissa omasta reaktiostani kuin siitä, että vauva käyttäytyy niin kuin vauva… Ehkä tässä on ollut niin intensiivistä kotielämää, että kun pääsi vähän itsenäistymään (minä siis, toki lapsetkin) niin paluu nollapisteeseen olikin vähän raskaampaa kuin kuvittelin/muistin/uskoin.
      Karhunpentu on onneksi niin ihana, että tunteet pysyy pääasiassa positiivisen puolella.

      Poista
  3. Me ymmärretään.

    Ihana kuulla että konkarinkin pinnaa voi kiristää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Konkari!? Haa! Siis mikään konkari oo - lapsien tekeminenhän ei oo silleen taitolaji, että välttämättä kehittyisi määrän kasvaessa. Toki enemmän vertailupohjaa, mutta aika amatööriolo tässä on. Ainakin silloin kun kaikki huutaa ja itkee samaan aikaan.

      Poista
  4. Pakko ilmeisesti ostaa syyskuun 2+ et näkee ne äidin tissit ja sen vauvan ;D

    Eikun ihana toi nallekarhuvauva, mistä noita saa...? ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon luvannut kavereille vilautella ilmaiseksi, en ihan usko että meikäläisen rintavarustus on sen 4,90 euron arvoinen :D.
      Nallekarhuvauva… no garderoobi on Lindexistä, sisällönhankinta onkin vähän pidempi prosessi...

      Poista

i Digame !