3.8.2014

NÄIN SE SITTEN SYNTYI

Viikko sitten olin jo useamman tunnin kellotellut varsin vittumaisia (tai siltähän se silloin tuntui, vaikka synnytyssalissa sitten taas muistin että se oli vasta alkusoittoa…) supistuksia - kuten olin muuten joka ilta kuluneen viikon ajan. Ennätyksellisen raskaana aloin olla aika kypsä arvailemaan tilannetta, sillä kaikenlaisia enemmän tai vähemmän ällöttäviä oireita oli ollut jo viikon ajan, enkä enää edes jaksanut raportoida lapsenhoitajaksi buukatulle Consuela-mummille siitä että taas supistelee säännöllisesti. Lähdin perinteiselle vauvanhäätölenkille, eli tunniksi vaappumaan pitkin Helsingin rantoja koiran kanssa toivoen, että saisin jonkun merkin siitä, että nyt vihdoin synnytetään. Esimerkiksi lapsivesien menon, jolla kaksi aiempaa synnytystä oli käynnistynyt - ei tarvinnut arpoa onko tosi kyseessä vai ei.

Koira ainakin sai liikuntaa viimeisten viikkojen aikana.

Lenkillä supistusten väli lyheni kuuteen minuuttiin, ja kotona kellottelin vielä toisen tunnin varmistaakseni, ettei ne taas vain hiipuisi. Sitten soitin Kätilöopistolle (siinä vaiheessa olin valmis synnyttämään vaikka katuojassa, enkä muistanut toiveitani Naistenklinikasta). Siellä synnytysosaston päivystävän kätilön vastaus oli juuri se mitä pelkäsinkin; "no tule jos siltä tuntuu". Yritin puhelimessa kiristää lupausta siitä, että mua ei enää lähetetä kotiin yhtenä kappaleena, mutta vastaus oli (kuten pelkäsinkin) "katsellaan sitä sitten". Optimisti sisälläni käski ottaa mukaan sairaalakassin, mutta pessimisti päätti mennä illan viimeisellä metrolla koska en varmana maksa taksista jos joudun tulemaan saman tien kotiin.

Pinkki ranneke jäi käyttämättä.

Perillä olin puolen yön aikoihin. Pikku vinkki, jos menette synnyttämään bussilla: Kannattaa nousta valmiiksi seisomaan ennen omaa pysäkkiä, koska jos sen kohdalla sattuu oikein äkäinen supistus ette välttämättä pääse kovin vauhdikkaasti liikkeelle. Yövuorossa ollut kätilö oli ihan sympaattinen tyyppi, mutta meidän henkilökemiat ei natsanneet ollenkaan. Olin parille sormelle auki, mutta armollisesti mut jätettiin käyrille. Koko yö meni synnytyssalissa vuoroin käyrillä maaten (jolloin supistukset laantuivat ja mä torkahtelin, kuullen myös sikiön sydänäänissä erinäisiä teknobiittejä ja psykedeelisen version Röllin Tilipitappi-tunnarista) ja vuoroin pitkin synnytyssalia pomppien. Alla oli jo viikon verran supistusten ja kuumuuden ja kotikulmilla päristelevien mopopoikien takia huonosti nukuttuja öitä ja täysin valvottu yö muiden synnytyksiä kuunnellen ei varsinaisesti nostanut mielialaa.

Aamukuudelta kätilö ei vieläkään osannut sanoa, synnyttäisinkö vai en. Olin koko ajan omissa vaatteissa ja yksin, koska en tiennyt kannattaako hälyttää lapsenvahtia jos mut lähetetään kotiin jatkamaan odottelua. Alapäässä tilanne oli edennyt neljään senttiin, mutta hitaasti ja epävarmasti. Kätilö jätti päätäntävastuun koko ajan mulle ("voi olla että tämä kestää viikon tällaisena, haluatko sinä nyt olla täällä, vai mennä kotiin vai osastolle?") ja mä taas rukoilin että joku vaan puhkaisisi kalvot ja vannoin että synnytän sitten nopeasti ja valittamatta. Lopulta yökätilö totesi, että jätetään päätökset aamuvuorolaiselle ja toivotti hyvät jatkot ja että en ole enää illalla samassa synnytyssalissa.

Yritin ottaa viimeistä mahakuvaa, 39+4.

Olen kiitellyt kaikkia synnytysjumalia siitä, että aamuvuorossa mulle osui kokenut ja reipas, no-nonsense kätilö. Se käski suihkuun, toi aamupalaa ja lupasi puhua lääkärille kalvojen puhkaisun puolesta, koska se oli aiemmissa synnytyksissä vauhdittanut prosessia (O:n tapauksessa vedet vain tihkuivat). Tässä vaiheessa uskalsin jo varoittaa miestä, että en tulisi kotiin ilman vauvaa ja voisi hyvin rauhallisesti alkaa valmistautua tulemaan tueksi. Lääkäri tuli ja teki taikansa kello 8.55, ja sitten supistukset lähtivät aivan uudelle kierrokselle ja synnyttäjä alkoi kuulostaa merimieheltä neljän minuutin välein. Siihen asti olin mennyt luomuna, mutta aika nopeasti aloin ulista epiduraalin perään ja onneksi anestesialääkäri olikin lähellä. Joskus 10.30 aikaan sain puudutukseni, ja mies pyöräili paikalle sopivasti siinä vaiheessa kun olin helpottuneessa pöllyssä enkä enää halunnut tappaa ketään/sektiota/lähteä sittenkin kotiin odottelemaan.

Vain vauva puuttuu.

Epiduraali toimi kuin unelma, tosin sain oksitosiinitipan että supituksissa pysyisi teho. Torkuin 45 minuuttia tuntien tasaisin väliajoin kuinka vauva laskeutui alaspäin, mutta olo oli seesteinen ja hyvä. Kello 11.15 kätilö tuli tarkastamaan tilanteen, ja totesi yllättäen että olisi aika synnyttää (en sittenkään ollut ihan vielä valmis). Ponnistusvaiheen kesto on virallisesti 14 minuuttia. Ei mikään maailman miellyttävin kokemus, kun kuopuksella oli kokoa sen 4450 grammaa ja päänympärys 37 cm sekä bonuksena napanuora kaulan ympärillä, mutta kroppa oli yhteistyökykyinen ja sekä äiti että lapsi selvisivät vahingoittumattomina synnytyksestä. 11.39 saatiin taas ihmetellä pienintä veljeä (joka oli syntyessään O:n toiveiden mukaisesti "tummansininen, koska se on minun lempivärini").

Salissa hengailtiin aika kauan, koska osastolla ei ollut tilaa. Mies haki mulle berliininmunkin, kävin suihkussa, imetin, päivitettiin sosiaalista mediaa ja mä höpötin ummet ja lammet siitä miten ihmeellistä kaikki on, kolmas terve lapsi, meidän soluista, voitko uskoa. Mies valitti hammaskipua, koska oli syönyt liikaa Daimeja. Oma vointi oli loistava heti synnytyksen jälkeen, maailma on menettänyt mussa hyvän lestadiolaisen koska raskaudet ja synnytykset ovat kaikki sujuneet mainiosti ja olisin taas valmis uudelle kierrokselle (no ei ihan, mutta melkein).

Oi onni

Osastolla sain hetken nauttia ylhäisestä yksinäisyydestäni, kun sain alkuun majailla itsekseni kolmen hengen huoneessa. Consuela sekä miehen vanhemmat ja sisko tulivat heti vierailuaikana ruokkimaan mua (olen nirso, en syö laitosruokaa) ja ennen kaikkea ihailemaan suvun tuoreinta tulokasta. Muuten vain nuuhkuttelin vauvaa, syötin, ihmettelin ja torkuin, kunnes yöllä huoneeseen tuli uusi asukas, jonka jälkeläinen huusi viisi tuntia putkeen (ja äiti yritti rauhoittaa lastaan laulamalla lujempaa kuin vauva huutaa, ja lopulta reilu huonekaveri eli minä hermostuin ja pyysin ystävällisesti lopettamaan sen laulamisen HETI… noh, meistä ei tullut elinikäisiä ystäviä). Aamulla olin entistä väsyneempi, mutta onneksi Nipsu läpäisi lääkärintarkastuksen ja hapetustestit ja mäkin olin iskussa, joten vauvan ollessa 25 tuntia vanha me päästiin vihdoinkin kotiin.


PS. Blogi on ihan retuperällä, kuvat Instagramista ja kommenttipuoli hunningolla. Noh, ymmärrätte varmaan. 

14 kommenttia:

  1. Kyllä me todella ymmärrämme, ettei blogi ole nyt se ykkösprioritetti :-)
    Mä luen aina superkiinnostuneena muiden synnytyskertomuksia, koska ainokainen sektioni oli ihan täysin erilainen prosessi. En kyllä varmaan olisi ollut ihan noin reipas... mutta hyvä sinä!

    Ja vauveli on TOSI suloinen, onnea vielä kerran!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen tässä oppinut että ykkösprioriteetti on tuottaa maitoa. Kaikessa muussa olen juuri nyt aika turha.
      Mä huomaan että vaikka sinänsä en ehkä aina fiilistele muiden synnytyksiä (paitsi nyt kun oma oli niin lähellä niin parin muun heinäkuussa synnyttäneen bloggaajan jutut luin erityisen huolella) niin AINA, AINA kun mammajengi tapaa niin jossain vaiheessa käydään synnytykset läpi :D. Vaikka kaikki ollaan kuultu toistemme jutut miljoona kertaa…
      Kiitos vielä :).

      Poista
  2. Ihana kertomus! Vieläkin luen näitä mielelläni, vaikka omat synnytysmuistot alkaa olla ajan kultaamia eikä uusia ole edessä. :)

    Siis että hampaaseen sattui kun söi liikaa Daimia.... Haha...! Miehet! Itse oksensin sektion jälkeen sänkyyni ja miehen piti mennä käytävään ettei hänelle tulisi paha olo...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä sama juttu, esikoisen syntyessä mun oksentelu oli liikaa ja ekalla kerralla jäikin sit sen takia syntymän ihmeet näkemättä :D. Ja myös aika pian O:n syntymän jälkeen jossain kurjuuskilpailussa kehtasi argumentoida, että "sä et tiedä mitä todellinen kipu on". Jep, mulla ei ole mitään aavistusta! (Ja sori rakas, jos tätä luet…).

      Poista
  3. Mä keskityn olennaiseen, ja harmittelen, että Turussa noita vaaleanpunaisia sairaalakaapuja oli vain koossa xs. Se olisi kuvissa niin paljon kivampi kuin oksennuksenvihreä. :)

    Mut vitsit kun Nipa on ihana! Ja tää lempinimikin ihan huippu, oikeasta nimestä puhumattakaan! Voi sniff, eilen mä ihastelin sitä teidän kuvaa fb:ssa ja jotenkin oma päätös täydestä lapsiluvusta alkoi horjua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuolla noi oli kokojen mukaan värikoodattu, että nyt kaikki näkevät jo pinkistä kaavusta että L-koossa pyöritään :D.
      Päätökset horjumaan, siihen tässä pyritään! :D Lisää lapsia maailmaan!

      Poista
  4. Täysin ymmärrettävää ja ihanaa(kin) <3 Voi kakka tuollaisia vauvakuvia jotka saa heti helteisen pään sekaisin ;D

    Repesin kokonaan O:n toiveesta sinisestä vauvasta :D mutta hyvä, että kaikki on hyvin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ensin se toivoi pikkuveljeä ja sen sai, onneksi väritys ei jäänyt pysyväksi… :D.
      Kohta loppuu helteet, ja vauvakin kasvaa :).

      Poista
  5. Leppoisan kuuloinen synnytys :D
    Toivottavasti huonetoveri osasi edes laulaa!
    Niin ja aivan ihana nyytti <3
    Onnea vielä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos.
      Ja ei, ei se osannut laulaa - en kyllä olisi arvostanut maailman upeinta ääntäkään klo 4.30...

      Poista
  6. Mahtavaa, ei kun neljättä peliin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä nää nyt riittää toistaiseksi, ja taisin vannoa niin siinä synnytyksessäkin aika monta kertaa...

      Poista
  7. Rakastan synnytystarinoita, kiitos kun jaoit! Synnyttäneiden osaston hajumuistot lienee ikuisia. Tavallaan tekisi mieli vielä kerran, mutta ehkä ei kuitenkaan... :D

    Mahtavaa, kun miehet tsemppaa ja on mukana synnytyksessä, mutta miten ne aina keksii jotain marisemista?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli melkoinen de ja vu kyllä kun pääsi taas saliin - sykekäyrät, hajut, ja se helvetinmoinen tuskakin. Kiljuin kyllä pariin otteeseen että ei enää ikinä kiitos tätä, mutta hitto että on haikeaa - ei enää koskaan sitä??

      Poista

i Digame !