30.10.2014

MAHDOTON YHTÄLÖ

Puutalobaby-blogista (tai oikeastaan Anna-lehdestä) opin, että meidän maanantaina seitsemän vuotta täyttänyt parisuhde on jonkinlainen tilastoihme: Sekasyöjä ja kasvissyöjä, samassa avioliitossa! En tiedä mikä mutusosiologi tuon artikkelin on kirjoittanut, eikä me ehkä vastata pahimpia ääripäitä tyyliin joku makroraakavegaani ja karppaaja, mutta melkoisen yleistyksen on journalisti tehnyt. Ymmärrän kyllä laveat arviot että parisuhteet, joissa petetään tai hakataan, päätyvät useimmin eroon, mutta että ruokavaliot olisivat ratkaiseva tekijä? Voi mun.

Toisin kuin Puutalon pariskunta, meillä erilaiset ravintotottumukset ovat aiheuttaneet riidan siellä, kinan täällä. Tosin ruokapoliittiset riidat ovat aina olleet enemmän käytännöllisiä kuin ideologisia (noh, kasvissyönti nyt on ideologisesti aika ylivertainen vastus jollei satu itse kasvattamaan ja metsästämään lihaansa). Mua ärsyttää olla perheen epävirallinen keittiövastaava, mutta miehen kasvisruokarepertuaari on varsin vaatimaton. Sen lisäksi se kotiutuu koulusta suoraan päivälliselle, joten ilman teleportteria kokkaaminen olisi muutenkin haastavaa (ei, emme ole niitä reippaita ihmisiä jotka laittavat ruokia valmiiksi hyvissä ajoin etukäteen).

Olen tosiaan tätä ruokaruljanssia murehtinut aiemminkin. Kaikkea ei voi saada keittiössäkään - helppoa, hyvää ja halpaa. Mielellään myös nopeaa ja sellaista, jota jaksaa syödä useamman päivän putkeen. Tai jos voi, jakakaa salaisuutenne (osa aloitti jo paljastelun, kiitos siitä!). Ilman mun äitini jokaviikkoista visiittiä, johon kuuluu yleensä ateriapalvelukin, meillä syötäisiin varmaan pääasiassa pakasteita. Siis kaupan pakastealtaasta, ei omasta. Meidän ruokakulut ovat ihan naurettavat, ottaen huomioon että ei olla mitään hifistelijöitä eikä syödä mitään kampasimpukoita. Olen myös harkinnut jotain kotiinkuljettavaa kauppakassi-palvelua, sillä jo pelkästään maidon roudaaminen ilman autoa käy (koti)työstä. Kun me keksitään tarpeeksi riidanaiheita ilman ruoanlaitto-ongelmiakin.

29.10.2014

Flashback: (ARKI)RUOKAYMPYRÄ

Tiedättekö, kun joskus on mielessä joku kerrassaan fantastinen ja omasta mielestä
maailman omaperäisin postausidea... ja sitten joku sikamainen kanssabloggaaja menee
ja kirjoittaa just siitä jutusta ennen kuin itse ehdit ensin?
No mulle kävi just niin.
On pitänyt kirjoittaa tästä jokapäiväisen ruokahuollon haasteellisuudesta ties kuinka
kauan, ja sitten Täti-ihminen meni ja kirjoitti oikeastaan paljon paremmin kuin mitä
itse olin luonnostellut päässäni. (Onneksi Täti-ihmisellä on nyt vähän muuta 
mietittävää eikä se pääse telepaattisesti tyhjentämään mun postausideavarastoa!).

Mutta kirjoitan nyt tästä klassisesta ongelmasta minäkin. Että mitä tänään syötäisiin?

Koska vastaan arkisin perheen ravitsemuksesta (eli oikeastaan siis päivällisistä,
koska lounaaksi lapset saavat joko purkkiruokaa, tarhan tarjontaa tai sitten edellisen
päivän jämiä, tai jos äiti oikein innostuu leikkimään Nigella Lawsonia niin ehkä
munakkaan) niin tämä on oikeastaan mun ongelmani*. Koska vaikka olen itse
elänyt vuosikausia Subwayn patongeilla, Dr. Oetkerin voittamattomilla
pakastepizzoilla sekä pestopastalla, niin jopa kaltaiseni boheemi, keittiössä
kädetön huithapeli ymmärtää että em. ruokien ravintoarvoilla ei ihan taata lapsille
parasta mahdollista lähtökohtaa kasvuun ja kehitykseen.

Yritän välttää eineksiä, mutta tämä viikko on ollut jotenkin niin rankka että tänään
sitten häpeillen lämmitin perheen lihansyöjille pakastepyttipannua:
 
Yritin kyllä viherpestä ankeaa annosta pakastevihanneksilla, mikä olikin
lopulta ainoa asia mitä lapset söivät. Yleensä O:n nirsoilu ärsyttää, nyt
sen kyllä ymmärsin erittäin hyvin.

Mun ateriat on viime aikoina olleet pääasiassa saaristolaisleipää,
avokadoa ja merisuolaa:


Isänsä kokkausvuoroilla kyllä pojat saavat usein herkkuaan
pakastepinaattikeittoa tai maksalaatikkoa, enkä ole siis mikään
puritaani. Kuitenkin pyrin siihen että kerran päivässä syötäisiin
yhdessä terveellinen, ravitseva, itsetehty ateria saman pöydän
ääressä - toisaalta mun iltapainotteinen työ sekä urheiluinto on
nyt vähän verottaneet näitä yhteisiä päivällisiä/illallisia.

Sen lisäksi ruokailuhetkiä uhkaa mielikuvituksen puute, sillä mä alan
olla totaalisen kyllästynyt niin kokkaamaan kuin syömään näitä meidän
perheen "perusruokia", sillä arkiruokarotaatiossa kulkevat päivästä,
viikosta ja kuukaudesta toiseen seuraavat ruokalajit:
Feta-kikhernepihvit, lohikiusaus, soijamakaronilaatikko, lasagne (joko 
soija- tai pinaattiversiona), purjoperunasosekeitto, italianpata (soijarouheesta
sekin), fajitakset tai quesadillat (näitä voisin syödä loputtomasti, mutta kun yksi ilta
meksikolaista maksaa saman verran kuin viisi iltaa kotimaista ruokaa, niin
no can do), uuniperunat, lohipasta, tonnikalapasta, tomaattipasta,
epämääräinen kikhernemuhennos, kikhernepyttipannu, talvipasta,
perunamuussi ja kalapuikot (tunnustan, en ole tehnyt niitä itse) tai
uunilohi. Myös salaatteja syödään paljon, ja erilaisia variaatioita kasvis-
sosekeitoista.
Mutta vaikka lista ehkä näyttää hämäävän pitkältä, niin se on aika
äkkiä läpikäyty ja usein väsyneenä sitä on helpompi napata lapsille
tutut pilttipurkit ja itselle se pakastepizza kuin alkaa opetella uutta
ruokalajia - saati käydä kaupassa oikein ostoslistan, ajan, rahan ja energian
kanssa. (Joo joo, first world problems, tiedän).

Otan kiitollisena vastaan huonotkin ehdotukset arkimenun piristyksiksi.
Vaatimuksia on toki muutama:
- Kohtuuhintainen annos, eli toistaiseksi jätämme arkisin ruijanpallakset
ja jokiravut sinne kalatiskiin.
- Mielellään joko kala- tai kasvisruoka (mä en syö mitään millä on jalat 
tai jalka, eli se poissulkee peruslihan lisäksi äyriäiset ja sienet), tai sitten
ruoka joka on helposti muunneltavissa tekovaiheessa sekä vege- että
lihaversioksi. Sen verran yritän olla eettinen ihminen että mitään
hanhenmaksaa ei meillä myöskään syödä - tähän pätee toki se hinta-
politiikkakin.
- Mä en voi tarpeeksi korostaa sitä miten uusavuton ruoanlaittaja olen,
joten reseptin pitäisi olla sellainen että sen pystyy toteuttamaan
ala-asteikäinenkin (sellainen, joka ei ole osallistunut Junior Master
Chefiin). Mitä selkeämmin työvaiheet ja ainekset sekä niiden käsittely
on selitetty, sitä todennäköisemmin perhe saa pöytään juuri sitä ruokaa
eikä alakerran Kotipizzasta haettua hätäapua.
- Ei kapriksia, oliivia, sieniä (jalka!), homejuustoa, ruusukaalia, anjovista,
suolakurkkua, mitään quinoaa tai tollaista eksoottista hifistelyjuttua mitä
en edes löydä S-Marketista, eikä mielellään punajuurta - tässä olen
tosin valmis joustamaan koska olen kuullut villejä huhuja, että se on
oikeasti ihan hyvää. (Ja mikäli reseptissä nyt on vähän jotain em. aines-
ta, niin osaan kyllä ihan itse jättää sen pois, mutta mitään homejuustolla
täytettyjä sieniä ei kannata ehdotella).
- Olisi kiva jos ne maistuisi hyvältä ja kelpaisi alle 3-vuotiaille ilman
ketsuppikuorrutusta ja röyhkeitä valheita "Salama McQueenin lempiruoasta".

Seuraavaksi pääsen buzzaamaan Hälsans Kök-kasvispakasteita, mikä
ei sikäli ratkaise ongelmaa jos haluaa ruoan olevan ihan oikean äidin
tekemää, mutta tietysti pakastefalafeleja tarjoamalla saan vähän lisää
mietintäaikaa loppuvuoden ruokalistan suhteen.


Käytännön Miehen asenne ei ole siis mitenkään sovinistinen, että olisin
nyrkin ja hellan välissä. Perheen alfauroksella nyt on vaan
käytännöllisempi suhtautuminen ruokaan, eli pääasia että siitä saa
energiaa suht terveellisessä muodossa, kun mä taas olen nautiskelija.
Vaikka täytyy myöntää, että omat ruoat ei usein ole kovin nautinnollisia
makuelämyksiä. Auttakaa! 

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 11.4.2013

28.10.2014

NIMETTY NELJÄNNESVUOSIKAS

Nipander täytti tänään komeat kolme kuukautta. Kuopus on kyllä niin täysivaltainen perheenjäsen kuin olla vain voi. Tyyppi, jota ilman koti tuntuisi tosi tyhjältä. Sunnuntaina aika monen lykkäyksen jälkeen saatiin myös vihdoin järjestettyä juhlat hänen kunniakseen - vielä perjantaina arvottiin, jatkuuko se järkyttävä ruokamyrkytys vai saadaanko itsemme edustuskuntoon. Juhlia oli siirrelty jo sen verran usein että kynnys siirtää oli korkea, ja mun äidin alias Consuela Cateringin avulla saatiin onneksi pöytä katettua kummeille ja lähisukulaisille. 

Askartelin koristeet viimeisillä voimillani - ja nyt ne piti vielä sensuroida.
Nimijuhlasta puhuminen tuntuu vähän törpöltä kun Nipan nimi oli yleisessä tiedossa jo synnytyssalissa. Leluteekin Emilia puhuikin tervetuliasjuhlasta ja se kuulostaa heti paljon paremmalta: Toivotetaan isolla joukolla uusi tulokas tervetulleeksi ja esitellään sille samalla kaikki kahjot sukulaiset ja "kummit". Meillä on juhlittu jokaista poikaa hyvin pitkälti samalla kaavalla ilman erityisiä ohjelmanumeroita. Ompun juhlissa pidin puheen joka päättyi ensimmäisen lauseen jälkeen räkäitkuun, joten sen jälkeen lapset ovat saaneet hoitaa viihdytyspuolen. Tällä kertaa vieraille annettiin mahdollisuus kirjoittaa elämänohjeitaan kirjaan, joka annetaan Nipsulle sitten kun se on tarpeeksi vanha lukemaan hulttiokumminsa näkemyksiä elämästä ja erotiikasta.


Mulla on aina tietokoneen välilehdet täynnä Kinuskikissa-tason kakkuja ja sellaisia tuhannen ainesosan keksejä, mutta melkein joka juhlissa on tarjottu samoja helppoja luottoruokia: Munariisipasteijoita, lihapullia, fetapinaattipiirakkaa, savulohinappeja. Sama pätee koristeluihin - en ole mikään DIY-Pinterest-mutsi kuin villeimmissä unelmissani, ilmapallojen puhaltaminen on parasta mihin pystyn. Täällä ei siis kenenkään lahjattoman leipojan tarvitse potea alemmuuskompleksia; ei cakepopseja, ei mitään mangoavokadokierteitä! 


Bileet olivat kuitenkin ihanat, koska mulla on maailman parhaat pojat ja niitä kyllä kelpaa juhlistaa, ja meillä on myös ihana lähipiiri, jonka näkeminen ilahduttaa aina. Perinteitä noudattaen kummit olivat krapulassa, lapset sokerihumalassa ja vanhemmat tosi ryytyneitä, ja kaikilla oli mukavaa. Kuvaaminen jäi vähän vähille, tässä ehkä paras otos musta ja päähenkilöstä:


26.10.2014

Vieraalla maaperällä-haaste: MILLA JA KURT

"Ihana kun putsaat mun sieraimet, beibe".

Milla:

Kun Anu heitti meitä bloggaajia haasteella, mulle tuli tää heti mieleen: Parisuhdepostaus! Kurt ei ole kauheasti esiintynyt tässä blogissa, mutta se on vahvasti läsnä jokapäiväisessä arjessa; pitää lähtee pihalle silloinkin kun siellä on ihan apokalyptinen ilma, aina välillä herään öisin siihen kun joku kakoo olohuoneen matolla (ja jos ei salamannopeasti nouse ylös sängystä niin saa siivota oksennuksia aamulla… jollei koira itse ole niitä "hoidellut"), mustaa karvaa on kaikissa vaatteissa ja ruoissa ja sitä rataa. Että vaikka mä en joka päivä siitä puhukaan, niin kyllä me ollaan vielä melkein seitsemän vuoden jälkeenkin yhdessä.

Meidän suhde on kyllä kärsinyt lasten saamisesta. Ei enää joka päivä lenkkeillä yhdessä tuntitolkulla tai makoilla sohvalla. Lusikassa sentään vielä nukutaan, vaikka välillä potkinkin Kurtin sohvalle. Se ei onneksi oo pitkävihainen vaan tulee kyllä aamulla pussailemaan vaikka yöllä oliskin saanut kyytiä. Mutta kun kolme lasta vaatii huomiota ja syliä, niin kyllä siinä aina se koira valitettavasti jää kakkoseksi. Yritän sitten vähän kompensoida sitä antamalla herkkuja kun kokkailen, kun muuten Kurt syö aika yksipuolisesti.

Parasta meidän suhteessa on varmaan se, että Kurt tykkää musta just sellaisena kuin olen. Se arvostaa mun huonojakin ruokia ja on aina iloinen kun tuun kotiin. Ja musta on kiva, kun kotona on joku odottamassa. Toivoisin, että kun lapset kasvaa voisin taas panostaa meidän suhteeseen, että jaksettais kävellä välillä uusiakin reittejä, ja muistaisin rapsutella sitä aina välillä.

"Ei haittaa vaikka oot just nuollut pallejasi"

Kurt:

Mä oon ollu Millan kaa melkein mun koko elämän, se on mun paras frendi, mun pomo ja sit kaikkee silt välilt. Välillä mä kyllä oon ihan kypsä kun se bloggaa ja mun pitäis päästä pihalle kuselle, mutta toisaalta, naisii saa aina venaa. Kostoksi mä sit haistelen joka ainoon pissan korttelin säteellä ja rähjään jokaiselle vastaantulijalle, sillon mä nään et Millaa hävettää ihan hulluna. Se ei oo kummonen kurinpitäjä meinaa.

Mä sanoisin että oon tosi helppo tyyppi, paitsi en viihdy yksin ja kerron sen kyllä niin että se kuuluu sit alakertaankin. Joskus ihan kiusallani syön poikien pehmoleluja, vaikka snaijaan kyllä ett se ei oo kovin siistii. Noi skidit on kyllä kieltämättä vähän pilanneet meidän suhteen, ennen Milla heitteli mulle keppii vaikka kuinka kauan mut nyt ei ikinä ehi tai jaksa. Oon kuitenkin kuullu muilta uroksilta, et tää on vaan väliaikast ja voin sit venttailla et noi skidit kasvaa ja mäkin saan taas jotain huomioo. Tosin se on ihan nastaa et enää ei skruudata pelkkää pakastepizzaa, ni mäkin saan jotain jämii. Tie uroksen sydämeen käy meinaa vatsan kautta.

Täytyy kyl sanoo et vaikka meitsi ei tosiaan oo aina mikään unelmakoira niin aika hyvä tiimi me ollaan. Mä annan anteeks sen et nyt täs elämäntilanteessa mä en oo ehkä number one, mut sit Millakin kestää mun puutteita. En oo täydellinen, mut täytyy kyl sanoo et turkki kiiltää ja oon tälleen keski-ikäiseks hurtaks aika hyvin säilyny ja lihaksikas. Oon semisti ylpee itestäni kun joka yö kuitenkin pystyn mönkii Millan ja sen vähemmän karvasen kundin väliin, ja olee ekana antaa kielarii aamusin.

"Annan sulle anteeksi kun söit mun lempikengät. Ja muutkin koiruudet"

PS. Kirjoitus osana Perillä-Anun haastetta, jossa bloggaajia kutsutaan pois omalta mukavuusalueelta.
PPS. Ja idea ei ole pahantahtoinen parodia, vaan ihan oikeasti fanitan tämän postauksen esikuvia Annaa ja Sebastiania, jotka on tosi sympaattisia kunhan tottuu siihen kirjoitustyyliin.

23.10.2014

SYNNYTYS X 3

Kun tapasin ihania naisia pari viikkoa sitten (tai ehkä kauemmin, en oikein muista lähimenneisyyttä) kääntyi toisilleen melko tuntemattomien muikkien keskustelu aika nopeasti synnyttämiseen. Vaikka ollaan sivistyneitä ja kovin kainoja muuten, synnytysjutut ovat tosiaan niitä naisten armeijajuttuja - paitsi että synnyttämässä ollaan tositoimissa, intissä vain larpataan metsässä.

Huomaan aina kun näitä tikkejä ja taisteluvaurioita aletaan vertailla, että olen ollut onnekas myös synnytyssalissa. Kaikista synnytyksistä on, jos nyt ei kauniit niin ainakin kohtalaisen kivat muistot, vaikka joka kerta mukaan on mahtunut pari tuntia infernaalista kipua jonka aikana olen hiljaa luvannut itselleni karjunut niin että muissakin saleissa kuullaan että EI VITTU KOSKAAN ENÄÄ IKINÄ TÄTÄ! Mutta yleensä siinä vaiheessa kun se vähän tahmea pikku pötkylä on laskettu mun rinnalle mönkimään olen jo huokaillut onnellisena että olipa ihanan helppoa, lisää näitä nopeasti!

Synnytys #1
Ensimmäinen synnytys oli se vaikein. Kalvoihin oli tullut reikä ja lapsivettä tihkui, mutta supistuksia tuli ehkä kerran kolmessa tunnissa, joten tapahtumia vauhditettiin cytoteceilla. Törmäsin taannoin naiseen, joka odotti myös synnytyksen käynnistystä samassa huoneessa kanssani ja muisteli minua "hulluna muijana, joka hyppi jumppapallolla ja kiljui ilosta aina kun supisti". Riemunkiljahdukset olivat ehkä liioittelua, mutta olin kyllä erittäin innoissani tulevasta seikkailusta ja siitä, että vihdoinkin tapaisin elämäni tärkeimmän ihmisen. Pääsin lopulta saliin aamuyöllä kärvisteltyäni tehottomien kipupiikkien ja kaurapussin kanssa aikani, ja siellä kyllä hymy hyytyi. Kalvojen puhkaisusta huolimatta homma edistyi sairaan hitaasti, oksentelin väsymystä ja supistuksia, tärisin ja kirosin. Epiduraali sammutti supistukset, joten jouduin ikävään epiduraali-oksitosiini-kierteeseen. Ponnistusvaihe alkoi niin tuskaisena, että mies karkasi ulos salista. Kuuli kyllä varmasti myös ulkopuolelle mitä siellä tapahtui. Ponnistusvaihe kesti varsinkin näin synnyttäjän näkökulmasta aivan helvetin k a u a n, mutta taas kuin taikaiskusta koko 10 tuntia synnytyssalissa ja sitä edeltänyt 9 kuukauden venttailu unohtuivat kun sain sinisen, nyrkkeilijältä näyttäneen yhdeksän pisteen minimiehen syliin.



Synnyttäjän ikä Raskausviikot Vauvan mitat Ponnistusvaihe
1. Synnytys 24 39+2 4156/52 47 min
2. Synnytys 26 39+1 3830/53 3 min
3. Synnytys 28 39+4 4450/53 14 min

Toinen synnytys käynnistyi perinteisemmin: Koko päivän voin pahoin (luulin, että se oli kolmas vatsatauti kuukauden sisällä) ja kärsin ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana ilkeistä suppareista. Illalla totesin miehelle, että tämä saattaa olla menoa, ja kas, menin vessaan ja vedet meni oikein leffatyyliin. Pakkasin pari pyyhettä housuihin ja lähdettiin laitokselle, koska itsepäinen Pampula ei ollut kiinnittynyt. Tilanne down there oli kuitenkin aika raaka, joten katseltuamme pari tuntia Oscar-gaalaa mies lähetettiin kotiin ja mut otettiin osastolle unilääkkeen voimin lepäämään. 8 tuntia myöhemmin heräsin pirteänä - ilman supistuksen supistusta. Söin aamupalan, odottelin ja katsoin kuinka huonetoveri toisensa jälkeen lähti synnyttämään. Osastolla kätilönä oli sama nainen, joka auttoi Ompun maailmaan vajaa kaksi vuotta aiemmin, ja hän ystävällisesti lupasi että jos käyn kakkoshädällä pääsen saliin. Ja niinpä joskus kahden aikaan iltapäivällä päästiin miehen kanssa hengailemaan synnytyssaliin.

Synnytys #2
Olimme miehen kanssa varautuneet jälleen siihen, että avautumisvaihe kestää ikuisuuden. Lähetin miehen ostamaan meille luettavaa ja söin eväitä. Sitten yhtäkkiä kivut käänsivät uuden vaihteen päälle - olin ollut omasta toiveesta luomuna, koska en halunnut epiduraalia liian aikaisin ja muut puudutteet saivat vain pään sekaisin ja toistaiseksi en kaivannut sitäkään. Oli kiireinen maanantai eikä kätilö ollut juuri meitä moikkaillut, joten ehdin tunnin itkeä ja purra huulta kunnes tilanne tultiin tarkastamaan: Olin auennut tunnissa 6 senttiä. Anestesialääkäri tilattiin pikana paikalle, ja siinä vaiheessa kun spinaalia päästiin laittamaan niin olin jo valmis ponnistamaan. Puudutus kuitenkin tehosi nopeasti ja 10 minuuttia sen jälkeen kun pääsin takaisin selälleni oli toinen yhdeksän pisteen maanantaipoika maailmassa, parilla työnnöllä, kropan toimittua täydellisessä yhteistyössä. Nauroimme miehen kanssa synnytyksen helppoudelle ja nopeudelle, tällä kertaa isäkään ei ehtinyt paeta pois salista. Pampulan synnytys oli juuri sellainen voimauttava emansipaatioelämys, josta olin hihhuliäitien kuullut joskus puhuvan.

Kolmas kerta käynnistyi vähän vahingossa, kun supistuksia oli tullut jo pidempään iltaisin, pettäen kuitenkin lupauksensa aina aamuyöllä. Tällä kertaa reissasin sunnuntai-iltana bussilla Kätilöopistolle, kun kaksi edellistä kertaa oli suhattu omalla autolla Naistenklinikalle. Nipan syntymästä on tarkemmin täällä, mutta se oli yhdistelmä ensimmäistä ja toista synnytystä. Avautumisvaihe oli jälleen pitkä ja hikinen, kiitos tosin sen nihkeän yövuorolaisen jonka mielestä näin "pienillä" viikoilla ei synnytystä vauhditeta kalvojen puhkaisulla… Kuitenkin kun vauhtiin päästiin niin homma sujui suorastaan rutiinilla, viimeiset neljä senttiä avauduin samalla kun nukuin epiduraalin voimin. Silloin tuntui taas aika helpolta koko homma.

Synnytys #3
Yhteistä kaikille kolmelle synnytykselle ollut:
- Käynnistyneet hitaasti, laitokselle lähdetty sunnuntaina, vauva saatu aina syliin maanantaina. Ei mitään syöksysynnytyksiä, mutta toisaalta ei varsinaisia vääriä hälytyksiäkään.
- Puudutusarsenaalia testattu, vain epiduraali/spinaali todettu toimiviksi. Mitään "eksoottista" kuten TENSiä, aquarakkuloita tai ammetta ei konservatiivinen synnyttäjä ole kokeillut.
- Aina selvitty pelkillä pintanaarmuilla ja salista kävelty omin jaloin osastolle, muutenkin toipuminen ollut nopeaa ilman komplikaatioita ennen tai jälkeen synnytyksen.
- Vaikka synnyttäjä itkeekin aina kun joku synnyttää televisiossa, omat synnytykset ovat vain naurattaneet (toki olen ulvonut kivusta ennen kuin vauva on saatu pihalle, mutta sen jälkeen on vain hihitetty helpottuneena).
- Kaikille synnytyksille on voinut antaa hyvän arvosanan, sillä jokainen synnytys on päättynyt onnellisesti yhdeksän pisteen maanantaipojan syntymään.

22.10.2014

SYYSSIIVOUS

Harmi, että se tapahtuu vain suolistossa eikä kotona, kun kuopuksen nimenantojuhlatkin lähestyvät uhkaavasti sunnuntaina (ja niitä on jo siirretty niin monta kertaa, että nyt ne pidetään puolikuolleinakin).
Tais olla viimeinen kerta vähään aikaan kun tässä taloudessa syödään lohipastaa, sillä jäljet johtavat jääkaappiin: Nirsot lapset eivät a.) syöneet pastaa tai b.) sairastuneet. Me vanhemmat sen sijaan olemme nauttineet kaksi vuorokautta erittäin tyhjentävästä pikku paastosta, jonka ainoa hyvä puoli on se, että mahtunen viikonloppuna mihin tahansa mekkoon. Säästän teidät tarkemmilta yksityiskohdilta, jokainen on varmasti joskus elämässään saanut nauttia tällaisesta ruokamyrkytyksestä, mutta nämä karmaisevat vatsakrampit ovat inspiroineet kirjoittamaan raskausvertailun jatkoksi synnytysvertailun, ehkä saan sen ulos tällä viikolla. Sunnuntaina on myös Anun haasteen deadline, ei muuta kuin uhkarohkeasti osallistumaan. Nyt menen jatkamaan itseni säälimistä tuohon uuteen lempihuoneeseeni eli vessaan.
(Äitiys on kyllä toden teolla madaltanut kynnystä kirjoittaa kakkajuttuja.)


Mies osti taannoin vessanpönttöön uuden kannen.
Suhteeni delfiineihin on viime päivinä kärsinyt huomattavasti.

18.10.2014

OTA MUTSI MALLIA

Kuten tiedätte, kävin viime viikolla töissä. Ja kuten tiedätte, olen aina tykännyt pitää itseäni korvaamattomana kotona. Että kyllähän ne ehkä pärjää kun lajittelen joka vaatekappaleen valmiiksi, annostelen maidot pulloon etukäteen ja jätän jääkaapin oveen minuutintarkan aikataulun. Että 10 tuntia, kai ne jotenkin selviävät.

Eniten kyllä jännitti omasta puolesta: Miten pystyn, maltan ja osaan olla erossa maailman ihanimmasta kaksikuisesta pallerosta, josta tähän saakka olin ollut erossa vain parin tunnin pätkiä kun kävin jumpassa. Nyt kokonainen työvuoro. Tämä vaati myös vähän säätöä; jos ehkä henkisesti selviäisin erosta niin fyysisesti en, maidontuotantolaitos ei todellakaan ollut tottunut tuntien tuotantotaukoihin. Niinpä kävin tasaisin väliajoin duunin vessassa manuaalipumppailemassa. Työkaverit ilmeisesti ovat tottuneet mun outouksiin, kun eivät juuri ihmetelleet että parin tunnin välein sulkeuduin vessaan tyhjine tuttipulloineni.

Myös Nipa selvisi hengissä ja hyvinvoivana toisen vanhempansa hellässä huomassa.
Ensimmäisenä työpäivänä apuna olivat häärimässä myös isovanhemmat, kun silmä- ja korvatulehtuneita isoveljiä ei voitu dumpata kunnallisen päivähoidon kiusaksi.
Kun tulin kotiin odotti täällä iloinen naurava nakki, joka ei selvästikään kantanut kaunaa eikä toivottavasti joudu aikuisenakaan tilittämään terapiassa hylkäämiskokemuksiaan.

Toisena työpäivänä mies pääsi roolileikkimään mua, kun koko aamushow jäi hänen vastuulleen. Morkkiksiani helpottaakseni olin kyllä asetellut jo edellisenä iltana isoveljien vaatteet kalsareista kaulureihin valmiiksi - voisin kyllä harrastaa tätä myös muulloin, helpottaa aamuangsteja kummasti kun ei kauheassa kiireessä tarvitse alkaa kaivella kadonneita rukkasia ja sukkia sohvan alta.
Jälleen kerran mua odotti työpäivän päätteeksi tyytyväinen kuopus, joka väläytti leveän hymyn ja ryhtyi välittömästi helpottamaan painetta äitinsä tisseissä. Mies sen sijaan oli hieman yllättynyt siitä miten vaativaa voi joskus olla pelkkä vauvan kanssa hengailu (tähän vahingoniloinen hymähdys).

Mutta mikä oli parasta tässä kahden päivän työputkessa (paitsi palkka)?
Mies opetti vauvan sekä syömään tuttia että matkustamaan vaunuissa. Tähän saakka rattaissa kulkeminen on aiheuttanut rituaaliteurastukselta kuulostavaa huudon, ja olen oman selkäni kustannuksella kuljettanut kahdeksan kiloa kuopusta jatkuvasti rintarepussa - usein oman etuvarustukseni toimiessa samalla tuttina, tarjoten näin vastaantulijoille vähän säädyttömän näkymän.
Mutta nyt, kiitos päättäväisen isäihmisen, vauva viihtyy vaunuissa tutti suussa, joskus kolmekin tuntia torkkuen. Halleluja!

Tänään menen sitten yövuoroon, ja miehellä taitaa olla elämänsä ensimmäistä kertaa koko yön vauvavuoro (tähän saakka yövalvominen on ollut eksklusiivisesti mun iloni sillä a.) kestän valvomista paremmin ja b.) kaikki kolme kaveria ovat tissimiehiä, jotka rauhoittuvat parhaiten ruoalla). Odotan innolla aamua, että näen mitä temppuja mies on taas Nipsulle opettanut.

16.10.2014

Flashback: LIKE A BOSS

Mua ei voi millään tasolla väittää perfektionistiksi. Olen oikeastaan enemmän sellainen "vähän sinne päin"-tyyppi. Mutta jos nyt jotain elämän osa-aluetta suoritan, tai suorastaan ylisuoritan, niin se on äitiys. Tänä aamuna taas jouduin puremaan huultani, etten päästänyt pätemisenhalua valloilleen. Olin lähdössä töihin kun Käytännön Mies ja Pampula heräilivät, ja heti teki mieli aloittaa päällepäsmäröinti; valita lapselle aamupala (koska tosiaan, Käytännön Mies ei kolmen vuoden kokemuksella varmasti osaisi valita kolmesta vaihtoehdosta sopivaa hedelmäsosetta lapselle), vaatteet ja neuvoa päivän ohjelma ja aikataulu. Onneksi oli sen verran kiire, ettei ollut edes aikaa sanella Käyttikselle miten lasta hoidetaan, sillä eihän se raukka selviä päivää lapsensa kanssa jollen mä jätä kirjallisia ohjeita ja anna minuutintarkkaa aikataulua.

Argh.

Mä en varmaan ole ainoa äiti, jota ei miehen lapselle valitsemat vaatteet aina miellytä. Joskus toki sattuu ihan oikeita lapsuksia, kuten esikoiselle kuopuksen vaatteet tai toisin päin, ja silloin pidän ihan soveliaana että jälkeläisen varustus vaihdetaan sopivan kokoiseen. Sen verran olen oppinut hölläämään, että kotioloissa isän valitsemat vaatteet, vaikka ne eivät matchaa sisustukseen, sovi toisiinsa tai ole ehkä kaikkein käytännöllisimmät, saavat kelvata. Jos lähdetään julkisille paikoille niin haluan yleensä itse päättää, mitä lapsilla on päällä - tässä tosin alkaa olla haastetta  kun O haluaa yhä enemmän itse valita vaatetuksensa. Käyttis suhtautuu tähän hyvin ymmärtäväisesti; koska minä ostan vaatteet ja olen kokeneempi pukija, niin mun vaatevouhotus ei liene iso uhka miehen egolle tai isyydelle.

Mutta se ei jää vaan vaatteisiin.
Olen palannut työelämään molempien poikien ollessa alle vuodenikäisiä, ja silloin lapset ovat olleet heitteillä, eli isänsä hellässä huomassa, ainakin kymmenen tuntia putkeen. Kuten voitte blogista päätellä, pojat ovat ns. alive and kicking, suorastaan hyvinvoivia, terveitä ja tyytyväisiä lapsia. Sen lisäksi joudun myöntämään, että perheen miespuolinen huoltaja hallitsee iltarutiinit ja nukutuksen jopa paremmin kuin minä. Voin siis jättää lapset isälleen, joka on ollut vanhempi aivan yhä kauan kuin minäkin, ilman että pitäisi pelätä soittoa poliiseilta, sairaalasta tai muilta viranomaisilta.
Silti jatkuvasti puutun Käyttiksen tapaan hoitaa lapsia (joskus myös kotia ja koiria, mutta niiden suhteen en ole niin just). Kerron mitä lapsille pitää syöttää, milloin ja mitä niiden kanssa pitää tehdä. Tähän liittyy toki huoli siitä, saavatko lapset tarpeeksi kasviksia tai raitista ilmaa, mutta lienee melko epärealistista että kukaan, saati lasten täyspäinen ja pätevä isä, onnistuisi pilaamaan perusterveet pojat parissa tunnissa.

Perheen ulkopuoliset hoitajat toki arvostavat tarkkoja kirjallisia ohjeita, mutta voisin ehkä luopua tästä kontrolloinnista kun kyse on ihmisistä, joille lapset ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin mulle. Nekin haluavat lasten parasta! Meillä voi ehkä olla erilaiset metodit ja vähän eriäviä kasvatusperiaatteitakin, mutta lähtökohtaisesti Käytännön Mies on loistava isä - vaikka se ei osaa värikoodata veljeksiä, laittaa ruoaksi lähinnä pakastepinaattikeittoa eikä jaksa istua tuntitolkulla hiekkalaatikolla. Koska mä oppisin olemaan kysymättä, onko Käyttis pessyt poikien hampaat tai milloin viimeksi O on pakotettu pissalle. Kyllä se varmasti osaa. Ja jos ei osaa, seuraukset ovat yhtä lailla Käytännön Miehen kannettavana; aika monta kertaa sekin on pessyt lattiaa O:n pissavahingon seurauksena.

Kyse ei ole siitä, että haluaisin kokea itseni edes jollain sektorilla korvaamattomaksi. Tiedän etten ole, ja että mun korvaamattomuus lapsille ei liity vaatteisiin, välipaloihin tai vaippoihin vaan siihen, ettei kukaan rakasta poikia niin paljon kuin minä (no, ehkä lasten isä myös...). Enkä epäile Käytännön Miehen selviämistä isänä, sehän on luonnonlahjakkuus. Yleensä en ole tälläinen hallinnanhimoinen kontrollifriikki, joka tahtoo päättää mitä kotona tapahtuu, vaikka olisin kilometrien päässä koko paikasta. Käytännön Miehen sietokyky mun pomottelun suhteen on ihailtavaa, se on oppinut ohittamaan mun vouhkaamisen stoalaisella tyyneydellä. Sen sijaan olen itse sabotoinut tasavertaista vanhemmuutta käyttäytymällä kuin toinen ei osaisi edes vaippaa vaihtaa oma-alotteisesti, ja seurauksena tosiaan Käyttiksestä on tullut passiivisempi kasvattaja - minähän näistä asioista kuitenkin päätän, tai ainakin haluan päättää.

Alan nyt hokea itselleni mantraa, että erilaisuus on rikkaus myös kasvatuskysymyksissä ja että oman mielenterveyteni takia olisi hyvä suunnata energia vähän järkevämmin. Tänäänkin voin olla kellon ympäri pois kotoa, ja kun päivä on pulkassa palaan kotiin, missä on siistimpää ja rauhallisempaa kuin mun hoitovuoroni jälkeen. Käytännön Mies hoitaa hommansa hyvin, ja selvästi rennommin kuin minä - se ei koskaan lähetä mulle niitä avautumistekstareita eikä odota itku kurkussa ovella, valmiina myymään lapset sirkukseen, kun mä tulen töistä kotiin. Ehkä se on sittenkin Käytännön Mies, jonka pitäisi ohjeistaa mua näissä hommissa.

PS. Kohtasin kaupungilla vanhan koulukaverin, joka oli jo ala-asteella melkoisen omalaatuinen persoona. Me ei oltu ystäviä, lähinnä ikäeron takia, mutta muistan kuinka tyypillä oli koko koulu-uransa melkoinen friikin maine. Lähinnä koska pukeutui persoonallisesti, kuunteli erilaista musiikkia ja kulki muutenkin omia polkujaan. Nyt 15 vuotta myöhemmin tyypillä oli yhä samanlainen tyyli ja oli oma erikoinen itsensä, ja olin suorastaan kateellinen; se on tosiaan ollut oma itsensä, muista välittämättä, kohta kaksikymmentä vuotta, ja vaikutti erittäin tyytyväiseltä tilanteeseensa. Ei ehkä helpoin ratkaisu, mutta varmasti vähemmän kaduttavaa kun on koko ajan kuunnellut enemmän itseään kuin ulkopuolisia. Olisipa sitä erilaisuutta osannut arvostaa jo silloin, niin itsessään kuin toisissakin.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 16.6.2013

14.10.2014

MURULANDIA

Nyt kun pojat ovat vihdoin toipuneet viime viikon silmä- ja korvatulehduksista, koitti sopiva hetki lähteä hankkimaan uusia tartuntoja. Kohteeksi valikoitui puoli vuotta sitten Sörnäisiin avattu lasten sisäleikkipuisto Murulandia - josta minä, aktiiviteettihaukka, en ollut ennen eilistä kuullutkaan. Eikä ilmeisesti moni muukaan, sillä syyslomankin aikana paikalla oli meidän seurueemme lisäksi vain kaksi muuta perhettä.




Mähän aina näissä lasten aktiviteetteja käsittelevissä postauksissa nurisen hinnasta ja nyt jo valmiiksi olin kauhuissani hieman suolaisesta hinnasta: meidän pojilta (2- ja 4-vuotiaat) yhteensä 32 euroa, yksi aikuinen per lapsi ilmaiseksi mukaan. Jo puolivuotiaasta vauvasta pitää maksaa 10 euroa, mikä mun mielestä on - olkootkin, että paikassa viihtyvät vauvatkin ja on erikseen vauvoille sisustettu huonekin - aika kova hinta; ehdottaisin, että jatkossa alle vuoden vanhat pääsisivät isompien sisarusten siivellä ilmaiseksi sisään. Nämä hinnat ovat ilmeisesti erityistarjous lokakuulle, mutta jo tällä aletaan olla monen perheen (kuten meidän) kipurajoilla.


Me kuitenkin lopulta leikittiin tuolla tänään yhteensä 4 tuntia - 2,5 h aamupäivällä ja 1,5 h illalla - joten tuntihinnaksi tuli sitten 4 euroa per lapsi. Ei paha. Ja SnadiStadikin on alkanut veloittaa 2 euroa aikuisilta sisäänpääsystä paikkaan, jonne ei kukaan täyspäinen täysikäinen varmastikaan eksy ilman maksavia lapsiasiakkaita… Murulandian ruokatarjonnasta en osaa sanoa juuta enkä jaata (pillimehuja ja karkkia ainakin oli myynnissä, listalla näkyi myös salaattia ja patonkia), koska parin minuutin kävelymatka metroasemalle mahdollisti sen, että käytiin keskellä päivää kotona lepäämässä ja syömässä.




No millainen paikka Murulandia sitten on? Äidin ensireaktio teollisuuskiinteistön alakertaan rakennettuun leikkipaikkaan oli rehellisesti sanoen o ou - kotikutoista, sekavaa ja isojen leikkiareenoiden rinnalla vähän vanhanaikaista ja, noh, pientä. Todettakoon nyt sitten heti, että äiti ei tiedä mistään mitään, sillä lapsille tämä upposi kuin väärä raha. Useampi pienempi teemahuone (laboratorio, planetaario, askarteluhuone, seikkailurata jne) ja sitten isompi halli, josta löytyi niin ikään kymmeniä eri "pisteitä" teemoineen. Todellista runsaudenpulaa.

Laboratorion antia

Mun mielestä osa huoneista tuntui aluksi vähän turhilta (aikuisten rentoutumishuone! Joulumaahuone!) mutta lapset viihtyivät jokaisessa, eikä ehditty edes käydä kaikkia läpi. Paikan kuvailu on sinänsä hankalaa, koska yksityiskohtia, leluja ja pelejä oli loputtomasti. Kauppaleikkiä, junarataa, kengurupalloa. Seikkailurata kiipeilyseinineen ja köysiratoineen vaikutti aikuisista ahtaalta ja sellaiselta minkä Pinterestiä käyttävä DIY-mutsi voisi itsekin tehdä, mutta lapsista se oli hurja ja hurjan hauska.




Parasta oli kuitenkin näin vanhemman näkökulmasta se, että toisin kuin pelkästään fyysiseen rasitukseen perustuvissa leikkipaikoissa, Murulandiassa lapset eivät kilju ja sekoile kunnes ovat juosseet itsensä tainnoksiin. Sekin konsepti toimii, jos pointtina on saada lapsista kaikki tehot irti turvallisissa olosuhteissa. Murulandiassa oli enemmän tilaa leikille ja mielikuvitukselle (sitä on suunnitellut lastenpsykologi, henkilökunta tiesi kertoa), ja erilaiset yksityiskohdat houkuttelivat lapsen keskittymään. Vuorovaikutukselle aikuisen kanssa oli myös paremmat puitteet, mun mielestä oli ainakin mahtavaa selittää lapselle laboratoriotiloissa esim. sydämen toimintaa.




Paikan kohderyhmä on ilmeisesti vieläkin idempää kuin Herttoniemestä saapuvat lapsiperheet. Sinällään sääli, että markkinointi on kohdistettu näemmä enemmän venäläisturisteille, sillä tuonne olisi mahtunut hyvin myös Kallion kakarat leikkimään. Toki nyt käynti oli poikkeuksellisen rentouttava; ei kirkuvia lapsimassoja joiden joukosta ei löydä omaansa, ei riitoja liukumäessä. Ehti hyvin jutella ystävän kanssa ja istuskella säkkituoleilla. Henkilökunta oli enemmän kuin ystävällistä, sillä lähtötilanteissa mulla itkivät kaikki kolme poikaa, ja aina joku tuli auttamaan - heijaamaan vaunuja tai lahjomaan Omppua, joka nyyhki koko kotimatkan koska ei tahtonut lähteä.

Vauvojen huone


Kun on tottunut HopLoppeihin ja muihin vastaaviin, Murulandia ei välttämättä tee vaikutusta. Mutta tää oli poikien suosikki kaikista meidän pääkaupunkiseudun retkikohteista, ja poikkeuksellista kyllä mulla ei visiittien jälkeen ollut mitään migreeniä tai kramppia siitä, kun on joutunut etsimään lapsiaan jostain tarhaikäisten Nälkäpeliä muistuttavista olosuhteista. Pieni on kaunista! Ja vessat olivat muuten huomattavan siistit kilpailijoihin verrattuna, mitä pöpökammoinen mutsi arvostaa.


Loistava pallomeri lasten pimeähuoneessa (myös aikuisille oli omansa)
Antakaa Murulandialle siis tilaisuus. Voi olla, että maksatte itsenne kipeäksi siitä ilosta, että lapsi leikkii pari tuntia just samanlaisella leikkikeittiöllä kuin teillä kotona on. Tai sitten käy niin kuin meille, ja on syysloman paras päivä (okei, poikien virallinen syysloma kestikin vain tämän päivän, mutta kyllä oli onnellisia lapsia mulla).

Pampula rauhottui tuijottamaan aikuisten rentoutushuoneen akvaariotelevisiota - aikuista huvitti, lapset rentoutui

PS. Murulandia - siis nimihän on ihan kuin jostain äitiysblogista!

Joulumaa
PPS. Sori nää 27 kuvaa, siellä oli vaan niin paljon kuvattavaa (ja tehtävää!) että tämäkään ei riitä. Ja sori pelottava retusointi poikien kasvokuvissa, en vaan jaksanut etsiä niille mitään söpöjä eläinnaamoja.


PPPS. Kun kaipaatte raitista ilmaa, Korkee on vielä auki, käykää sielläkin!


11.10.2014

LINNANMÄKI YLI METRIN MITTAISEN KANSSA


Heinäkuussa käytiin koeajamassa Lintsin ilmaislaitteita Pampulan kanssa. Se ei ehkä ollut mikään maailman suurin menestys, ja ehdin jo epäillä että 2-vuotias hurjapää ei oikeasti tykkää huvipuistoista. No, syyskuussa päästiin jopa kahdesti hurvittelemaan isojen poikien kanssa, ja tällä kertaa myös keskimmäinen kaveri innostui. Rekkaralli, Hepparata ja Maisemajuna toimivat paljon paremmin kuin pelkät ilmaislaitteet. Tämä tarkoittanee ensikesällä melkoista rahanmenoa, kun molemmat pojat tarvitsevat 39 euron rannekkeet.


Omppu on omituisen valikoiva sen suhteen, mihin laitteisiin uskaltaa. Vekkulaan suostui menemään (ja jopa tykkäsi siitä, vaikka oli mun mielestä lapsena jotenkin ahdistava…), maailmanpyörään ei (onneksi ei tuhlattu siis siihen Katajanokan pyörään…). Kasvuvauhtia on vähän vaikea ennakoida, mutta aika monen vähän hurjemman laitteen vaatima 120 cm tuskin tulee ihan lähiaikoina täyteen. Lapsi ehtii vielä hyvin kerätä rohkeutta Vuoristorataan ja muihin vauhdikkaampiin.


Perusrutinat koskevat taas ruokaa ja hintaa, kun ensi kesänä 5-vuotias on pituutensa ja uskalluksensa puolesta melkoinen väliinputoaja. On ikävä vanhaa kunnon Miniranneketta. Ja se safka. Kyllä meidänkin huvipuistoelämykseen kuuluu metrilaku, jäähilejuoma ja hattara, mutta miksi ainoat nopeat vaihtoehdot on tasoa makkaraperunat (ketuttaa etenkin näin kasvissyöjänä). Joku vähän fiksumpi tietty pakkaisi omat eväät, mutta mun organisointikykyni ei tällä kertaa riittänyt siihen.


Tänään alkoivat Linnanmäen Valokarnevaalit, joita suosittelen lämpimästi. Kunhan muistaa kerrospukeutua kunnolla on huvipuistoilu vielä ihan nautinnollista, ja ainakin viime vuonna pikkupojat tykkäsivät tunnelmavalaistuksesta. Sitä paitsi viimeinen tilaisuus fiilistellä huvipuistoa ennen ensi kesää, apua!


10.10.2014

PARASTA BLOGGAAMISESSA

Parasta bloggaamisessa eivät ole ne ilmaiset välikausihaalarit ja kutsut skumppa-aamiaisille (niin, tarvitsetteko osoitteeni näitä varten?) vaan ihmiset. Te lukijat, ja muut mahtavat bloggaajat. Vuorovaikutus, vertaistuki, virtuaalinen sosiaalisuus.
Olen viime aikoina (ts. toukokuusta 2010 alkaen) kipuillut sen kanssa, että vaikka arvojärjestyksessä ystävät ovat periaatteessa hyvänä kakkosena heti perheen jälkeen, käytännössä kalenterista löytyy tosi huonosti aikaa ystävyyssuhteiden ylläpitämiselle. Moni kaveruus on katkolla, toivottavasti ei ikuisesti, kun mä en vaan jaksa. Olen huono pitämään yhteyttä, lähtemään ulos kotoa ja olemaan sosiaalinen. Pelkään myös, että jos pääsen ihmisten ilmoille puhun vain pakkomielteisesti rään väristä jne.
Valitsen usein jumpan tai nukkumisen ystävien näkemisen sijaan, ja aika moni sovittu meno peruuntuu koska korvatulehdus, kurkunpäätulehdus, yllättävä työvuoro, yksinkertaisesti laiskuus. 
Mun on kauhea ikävä ihmisiä, mutta samalla tiedän että nyt ei irtoa - silläkin uhalla että tämä soimaton puhelin ei koskaan enää pirise ja lopulta muumioidun kotiin.
Noh. Bloggaus kuitenkin tarjoaa jonkinlaisen korvikkeen livekontakteille. Voin kertoa meidän kuulumisia ja ne saattavat joitain kiinnostaa, olla yhteisöllinen ja ottaa kantaa, lukea muiden elämästä, saada vähän uutta näkökulmaa elämään (ja alennusvinkkejä ja sisustusinspiraatiotakin).
Erityisen iloinen olen siitä, että olen sattumalta onnistunut verkostoitumaan (blogi)maailman viisaimpien ja hauskimpien naisten kanssa.
Tänään pääsin, vauva kainalossa, parantamaan näiden kanssa hetkeksi maailmaa, tai ainakin Helsingin terveydenhuoltojärjestelmää (soittakaa meille sieltä SoTe-lautakunnasta, visioita riittää!). Muut söivät, minä sivistyneesti vain join - vauva kainalossa. Omituista kyllä, pöydän ääressä oli kuusi bloggaajaa mutta kukaan ei kuvannut ruoka-annoksiaan! En olisi eka jaksanut yhtään lähteä (vaikka tiesinkin että luvassa on loistoseuraa); aamulla oltiin konsertissa ja sitten Hulluilla Päivillä, teki mieli vain jumpata tai mennä nukkumaan.
Mutta lähdin. Oli ihanaa, vaikka kahden tunnin aikana vauva oksensi ja kakkasi mun päälle (jostain syystä tällä kertaa kukaan ei halunnut nuuhkia vauvaa - wonder why!). Tuli sellainen olo, että olen tässä itseäni paremmassa porukassa, ja se on hyvä fiilis. Toivottavasti nähdään pian uudestaan, Anu, Siina, Saara, Lydas, Liina ja sitten ne tyypit jotka eivät tänään päässeet paikalle. Tunnen taas itseni vähän enemmän normaaliksi ihmiseksi ja vähemmän yhteiskunnasta eristäytyneeksi hulluksi kissanaiseksi. Ainakin niin kauan kuin se viini vaikuttaa. Kiitos. 

PS. Pahinta bloggaamisessa on tällä hetkellä tämä saatanan rikkinäinen näppis, jonka takia kirjaimet R-O toimivat vain kun niitä ensin hakkaa 14 minuuttia. Tämän tekstin kirjoitus kesti vaatimattomat 39 minuuttia, ja ei, en multitaskannut tai tehnyt mitään muuta, vain mätkin näppäimiä ja hankin itselleni jännetuppitulehduksen ja vitutuksesta katkenneita verisuonia. Ja tämän takia myös kommentteihin vastaaminen kestää noin kaksi kuukautta. Sori.

6.10.2014

TAUKO TYÖELÄMÄSSÄ


Tiedän, ettei mun tuuribloggaajana tarvitse pyydellä keneltäkään anteeksi mutta pyydänpä kuitenkin, kun edellisen postauksen kommenttiboksissa on ihan älyttömän hyvää keskustelua jota tekisi mieli kommentoida (mutta ei ehdi, ja koska tää hemmetin näppis joka ei vieläkään toimi…). Isoilla pojilla on tuplapotti, kummallakin silmä- ja korvatulehdus, ja mä karkaan huomenna töihin kolmeksi päiväksi kouluttautumaan (ja sekä mun silmät että rinnat vuotavat valtoimenaan tämän takia - 30 tuntia erossa vauvasta!). Mutta yritän, yritän, yritän löytää omaa aikaa, eli aikaa bloggaamisellekin. Heti kaiken muun jälkeen.

3.10.2014

EN EDES HALUA KAIKKEA

Kaikkea ei voi saada - tätä on toitotettu elämäänsä ylisuorittaville äideille mm. täällä ja täällä. No, mä tiesinkin sen jo, ja olen iloinen synninpäästöstä. Olen nimittäin tässä viimeiset neljä vuotta kokenut pettäväni kaikki sukupuolten tasa-arvon puolesta taistelleet rintsikoidenpolttajat ja lasikattojenrikkojat. Jokainen syntynyt lapsi on laskenut kunnianhimoani noin 25 prosenttia, ja olisin valmis luopumaan viimeisestäkin neljänneksestä. Mies lähti riiaamaan ahkeraa, motivoitunutta "yes we can"-tyypin työnarkomaania, nyt sillä on kotona hurmosmamma, jolle riittää itsensä toteuttamiseen spinning ja synnyttäminen.

Mä en vaan halua elää niitä oikeita ruuhkavuosia. Edes se kymmenen vuotta taloudellista turvaa tarjonnut suojatyöpaikka (jonne palaan ensi viikolla kolmen vuoron ajaksi, kääk!) ei ahdista enää - joustava osa-aikatyöhän mahdollistaa tämän laiskottelun. Jos se ei olisi rahasta kiinni keskittyisin ihan mielelläni kotitöihin, majanrakennukseen ja kirjojen lukemiseen. Joskus lukiossa aion kovasti Suomen ensimmäiseksi naispääministeriksi (well, kukaan nainen ei ole vielä tainnut istua täyttä kautta siinä duunissa), nyt olen aika varma että eläisin onnellisena elämäni loppuun asti vaikka istuisin eläkeikään asti tuossa suorittavassa asiakaspalvelutyössä, helposti korvattavana rivityöläisenä.

Älkääkä nyt menestyvät muijat tai muutkaan ymmärtäkö väärin; mun mielestä on pääasia, että on itse tyytyväinen tilanteeseen. En ala mitään "tärkein tehtävä on olla kotona"-liibalaabaa, koska lapsilla on isät, mummit ja muut rakastavat aikuiset, eikä kenenkään ole järkeä istua hiekkalaatikon reunalla henkisessä pakkopaidassa jos oikeasti tekee mieli sinne uraputkeen. Tiedän, että kansantaloudellisesti tällainen tasaisin väliajoin lisääntyvä lusmu on ihan painajainen, vaikka kuinka käyn heittämässä keikkaa.

Isoin ongelma on varmaan se, etten edes tiedä mitä haluaisin oikeasti tehdä. Olen keskinkertaisen hyvä monessa asiassa, mutta tällä asenteella on turha lähteä kilpailemaan parhaiden kanssa. Kivittäkää vaan mut, modernit naiset, mutta mun suurimmat intohimot on tällä hetkellä perhe ja bodypump. En keksi yhtään sellaista juttua, joka saisi mut vapaaehtoisesti täyspäiväisesti työelämään. Paitsi tietenkin raha, mutta se ei ole varsinaisesti valintakysymys. Mielihän saattaa muuttua kun viimeinenkin vauva alkaa itsenäistyä ja pitkä piikki kotihoidontukeen loppuun, mutta epäilen. Vanha opportunisti sijoittaakin ihan älyttömiä summia Veikkaukseen vapaaherran elämästä haaveillessaan.

Tavallaan olen kyllä saanut kaiken, mitä haluan. Toimeentulo on toki tasoa kädestä suuhun, mutta se kuuluu tähän elämäntilanteeseen. Jostain vissiin pitää luopua, ja meillä se on ollut raha. Aina kun töihin palaaminen on tullut ajankohtaiseksi, olen alkanut stressata kiirettä, aikataulutusta, omista harrastuksista luopumista, huonosta omatunnosta lasten ja koiran suhteen… kaikesta. Suurin osa saa sen toimimaan. Suurin osa varmasti nauttii lapsiperhearjen ja työelämän haasteiden yhdistelmästä, etenkin jos sitä on mahdollista kompensoida ulkomaanmatkoilla ja ravintolaillallisilla (ehkä ainoat asiat, joita oikeasti ikävöin). Teille minä sanon, että edetkää munkin puolesta!  Perustakaa yrityksiä, pitäkää rattaat pyörimässä, muistakaa nauttia niistä ihan oikeista kahvitauoista. Nähdään taas viikonloppuna siinä kiipeilytelineellä.

2.10.2014

Flashback: MYÖHÄSTYNYT PALAUTUS

Viime kuussa fiksu ja filmaattinen Liina käynnisti ainekirjoitushaasteen, jossa tarkoitus on palata henkisellä tasolla koulun penkille - kirjoittamaan siis ihan perinteisiä aineita, jos joku ei vielä haasteen nimestä sen luonnetta ymmärtänyt (todettakoon että kirjoitan tätä junassa aamuviiden herätyksen jälkeen, selittänee ehkä tekstin epäloogisuuden, sillä itse olen loogisuuden ruumiillistuma). Ensimmäinen aihe oli Minusta tulee isona, ja siihen osallistui moni mainio bloggaajaLeopardikuningatar on jo jakanut seuraavan kirjoitushaasteen otsikon, ja tällä kertaa aion olla ajoissa. Koska tuntuisi suorastaan huijaukselta liittyä mukaan vasta toisessa haasteessa, palautan nyt pahasti myöhässä ensimmäisen aineen. Tiedän - oikeassa elämässä sitä ei enää edes arvosteltaisi. Mutta kun paluu ihan oikean koulun penkille on koittanut, tuntuu tämäkin aihe ajankohtaisemmalta kuin koskaan.


Tämä on ihan oikeasti meillä lukulistalla
tällä hetkellä.
MINUSTA TULEE ISONA

Meribiologi. Juristi. Toimittaja. Kätilö. Tuottaja. 
Vissiin joku valtion virkamies?
Jos en muuten keksisi kadehdittavaa ihmisissä, niin erityisesti kateuteni kohteena ovat intohimoiset, määrätietoiset menestyjät. Menestymisellä en tarkoita tässä sitä, että nauraa räkäisesti matkalla pankkiin tai pääsee pomoksi alle kolmekymppisenä.
Tarkoitan sitä, että löytää oman alansa, nauttii työstään ja hyvällä tuurilla saa siitä sen verran korvausta, että matkalla pankkiin edes vähän hymyilyttää. Tai ainakaan ei itketä.

Kahden lapsen äitinä, pitkälti yli kymmenen vuotta työelämässä olleena, yhden asuntolainankin läpikäyneenä en vieläkään osaa mieltää itseäni aikuiseksi enkä isoksi.
Suurin syy tähän ikuiseen ajelehtimiseen epämääräisen nuorison sekä vastuullisten aikuisten välissä on ammatti-identiteetin puuttuminen. Kun kaupungilla törmää vanhoihin luokkakavereihin, jotka kysyvät mitä minä nykyään teen, ei ole mitään yhtä, oikeaa vastausta.
Olen äiti. Olen asiakaspalvelija. Olen opiskelija. Olen tietysti paljon muutakin, kuten naapuri ja kummitäti, mutta länsimaisessa yhteiskunnassa on ihmisillä tapana määritellä itsensä ensisijaisesti työnsä kautta.

Toki minulla on työ, muutakin kuin kotityöt. Nykyisellä työnantajalla olen, jos nyt en viihtynyt, niin kuitenkin pysynyt jo melkein yhdeksän vuotta. Työhistoriaa viime vuosituhannelta, useampia kymmeniä työtehtäviä, laidasta laitaan. Tarjoilijana Forrest Gump-teemaravintolassa Meksikossa, sumopainijaksi pukeutuneena jääkiekko-otteluissa kännykkäliittymiä mainostamassa, projektinvetäjänä kehitysyhteistyökeikalla toisella puolella maailmaa.

Ongelma ei oikeastaan ole se, ettenkö tietäisi mikä haluaisin olla, mutta kun haluaisin tehdä ja kokeilla kaikkea, mielellään vielä seuraavan kymmenen vuoden sisällä, että ehdin tarvittaessa vaihtamaan alaa.
Politiikka, järjestötehtävät, ulkomaankomennukset - kaikki kiinnostaa.
Toisaalta ennen kuin voin hakea "aikuisten töitä", pitäisi ehkä myös valmistua.

Yhteistä kaikille urahaaveille on ollut maailmanparantamisen tarve.

Sekin on kyllä karissut; iän myötä idealistista on kuoriutunut kyyninen realisti.
Poikien synnyttyä ne radikaaleimmat suunnitelmat sotajournalistista ja kehitysmaiden kenttätyöntekijästä on vaihtuneet hieman sovinnaisempiin tehtäviin, vaikka toivon yhä että tulevaisuudessa työt vievät minua Haagaa kauemmaksi.
Sen lisäksi lasten saaminen on vähentänyt kunnianhimoani huomattavasti, ja nyt voisin mainita unelma-ammatiksi edustusvaimon ja kotirouvan tehtävät, joita voisin välillä maustaa jollain vapaaehtoistyöllä.
En haluaisi työtä, joka vie liikaa aikaa ja energiaa, toisaalta nykyinen liukuhihnahommakaan ei ole minua varten - näin melken kymmenen vuoden kokemuksella sanoisin.
Ehkä siis ensimmäiseksi yritän isona tulla vähän määrätietoisemmaksi, kunnianhimoisemmaksi sekä rohkeammaksi uusien ura-askelien suhteen. 

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 18.9.2013