3.10.2014

EN EDES HALUA KAIKKEA

Kaikkea ei voi saada - tätä on toitotettu elämäänsä ylisuorittaville äideille mm. täällä ja täällä. No, mä tiesinkin sen jo, ja olen iloinen synninpäästöstä. Olen nimittäin tässä viimeiset neljä vuotta kokenut pettäväni kaikki sukupuolten tasa-arvon puolesta taistelleet rintsikoidenpolttajat ja lasikattojenrikkojat. Jokainen syntynyt lapsi on laskenut kunnianhimoani noin 25 prosenttia, ja olisin valmis luopumaan viimeisestäkin neljänneksestä. Mies lähti riiaamaan ahkeraa, motivoitunutta "yes we can"-tyypin työnarkomaania, nyt sillä on kotona hurmosmamma, jolle riittää itsensä toteuttamiseen spinning ja synnyttäminen.

Mä en vaan halua elää niitä oikeita ruuhkavuosia. Edes se kymmenen vuotta taloudellista turvaa tarjonnut suojatyöpaikka (jonne palaan ensi viikolla kolmen vuoron ajaksi, kääk!) ei ahdista enää - joustava osa-aikatyöhän mahdollistaa tämän laiskottelun. Jos se ei olisi rahasta kiinni keskittyisin ihan mielelläni kotitöihin, majanrakennukseen ja kirjojen lukemiseen. Joskus lukiossa aion kovasti Suomen ensimmäiseksi naispääministeriksi (well, kukaan nainen ei ole vielä tainnut istua täyttä kautta siinä duunissa), nyt olen aika varma että eläisin onnellisena elämäni loppuun asti vaikka istuisin eläkeikään asti tuossa suorittavassa asiakaspalvelutyössä, helposti korvattavana rivityöläisenä.

Älkääkä nyt menestyvät muijat tai muutkaan ymmärtäkö väärin; mun mielestä on pääasia, että on itse tyytyväinen tilanteeseen. En ala mitään "tärkein tehtävä on olla kotona"-liibalaabaa, koska lapsilla on isät, mummit ja muut rakastavat aikuiset, eikä kenenkään ole järkeä istua hiekkalaatikon reunalla henkisessä pakkopaidassa jos oikeasti tekee mieli sinne uraputkeen. Tiedän, että kansantaloudellisesti tällainen tasaisin väliajoin lisääntyvä lusmu on ihan painajainen, vaikka kuinka käyn heittämässä keikkaa.

Isoin ongelma on varmaan se, etten edes tiedä mitä haluaisin oikeasti tehdä. Olen keskinkertaisen hyvä monessa asiassa, mutta tällä asenteella on turha lähteä kilpailemaan parhaiden kanssa. Kivittäkää vaan mut, modernit naiset, mutta mun suurimmat intohimot on tällä hetkellä perhe ja bodypump. En keksi yhtään sellaista juttua, joka saisi mut vapaaehtoisesti täyspäiväisesti työelämään. Paitsi tietenkin raha, mutta se ei ole varsinaisesti valintakysymys. Mielihän saattaa muuttua kun viimeinenkin vauva alkaa itsenäistyä ja pitkä piikki kotihoidontukeen loppuun, mutta epäilen. Vanha opportunisti sijoittaakin ihan älyttömiä summia Veikkaukseen vapaaherran elämästä haaveillessaan.

Tavallaan olen kyllä saanut kaiken, mitä haluan. Toimeentulo on toki tasoa kädestä suuhun, mutta se kuuluu tähän elämäntilanteeseen. Jostain vissiin pitää luopua, ja meillä se on ollut raha. Aina kun töihin palaaminen on tullut ajankohtaiseksi, olen alkanut stressata kiirettä, aikataulutusta, omista harrastuksista luopumista, huonosta omatunnosta lasten ja koiran suhteen… kaikesta. Suurin osa saa sen toimimaan. Suurin osa varmasti nauttii lapsiperhearjen ja työelämän haasteiden yhdistelmästä, etenkin jos sitä on mahdollista kompensoida ulkomaanmatkoilla ja ravintolaillallisilla (ehkä ainoat asiat, joita oikeasti ikävöin). Teille minä sanon, että edetkää munkin puolesta!  Perustakaa yrityksiä, pitäkää rattaat pyörimässä, muistakaa nauttia niistä ihan oikeista kahvitauoista. Nähdään taas viikonloppuna siinä kiipeilytelineellä.

36 kommenttia:

  1. No se on just niin, että itse pitää olla tyytyväinen valintaansa. Musta oli ihanaa olla neljä vuotta kotona ja mua ärsyttää aivan sikana sellainen keskustelu, että se joka perheessä olisi joku tasa-arvovääryys tai muu yhteiskunnallinen seikka. Mä halusin olla kotona, enkä kyllä hetkeäkään miettinyt sitä kuin puhtaasti itsekkäistä syistä (ja myös lasten kannalta, mutta ennen kaikkea itse halusin). Kukin tavallaan. Mulla on nyt kohtuu kevyt ja kiva duuni, johonkin hullun vaativaan työhön musta ei nyt olis. Ja olisin mäkin jatkanut kotona vielä vuoden, jos olisin voinut. On tämäkin nyt hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se myös vähän asennekysymys; jos nyt syystä X "joutuisin" täysipäiväisesti työelämään niin varmaan sitä oppisi ottamaan ilon irti siitäkin.
      Meillä miehen kotiinjääminen ei ole koskaan (mun onnekseni!) ollut optio, koska koulu, joka ei jousta (toisin kun tää meikäläisen forever-yliopisto). Tässä on korkeintaan kärsinyt miehen tasa-arvo ja oikeudet, mä olen itsekkään tyytyväinen tilanteeseen.
      (Kiitos linkkauksesta ja hyvästä tekstistä - tää työelämä painaa silleen päälle ettei kauheesti ehdi olla koneella! Karseeta!).

      Poista
  2. Hitsi, kaikkea tuollaista olen itsekin pyöritellyt mielessä. Ja tuo Sarin blogikirjoitus oli kyllä jäätävää luettavaa, kärjistettyä tai ei. Heti tuli ajatus etten kykenisi. Enkä halua, en ainakaan juuri nyt vaikka töihin ihan hirveästi hinkuankin. Itselläni oli loppukesästä jopa pieni itsetutkiskelun paikka kun tuntuu etten enää viihtynyt kotona, tuli se klassinen paskamutsi olo. Se olisiko sittenkin pitänyt - ajatus nakutti päässä jonkun aikaa, varsinkin kun nuorinkin tulee vasta kaksi. Mutta onneksi asiat (eli osa-aikainen hoito) onnistuivat just eikä melkeen. Nyt on taas hyvä olla. Olen silti vähän väsynyt tähän ainaiseen uraäiti-kotiäiti vastakkainasetteluun, varsinkin kun tätä toisinaan niin kärkkäästi kärjistetään. Sieltä kun kuitenkin löytyy tosi paljon toimivia perheitä joissa äidit ja isät osallistuu ihan yhtä paljon, asiat rullaa ja kaikki ovat tyytyväisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tavallaan tosi iloinen että olen "jämähtänyt" tähän työhön, missä osa-aikaisuus ja vuorotyö on helppo yhdistää perhe-elämään, melkoinen win-win monella tapaa. Toivottavasti tämä vuodatus ei ollut tulkittavissa vastakkainasetteluksi, koska se ei ollut tarkoitus. Tää on vähän vaikea aihe kirjoittaa koska omien arvojen ja valintojen avaaminen helposti luetaan toisenlaisten ratkaisujen arvosteluksi (ja siitä seuraa puolustelua ja mielensäpahoittamista). Että jos mä nyt sanon että olen kotona koska tärkeintä mulle on perhe, niin eihän se oikeasti tarkoita että työssäkäyville se perhe olisi yhtään vähemmän tärkeä.
      No, sä oot viisas, ymmärrät varmasti pointin :).
      (Ja hyvä kun teilläKIN homma toimii).

      Poista
    2. Eiku ymmärrän! Siis tästä tekstistä en saanut sitä vastakkainasettelun vaikutelmaa, ehei. Tarkoitin (jollain) yleisellä (keskustelupalsta)tasolla, haha! Tämä oli hyvä teksti ja täällä on muuten mielenkiintoisia kommentteja, vau!

      Poista
    3. Hjuva hjuva! :) (Keskustelupalstataso on paras taso!)

      Poista
  3. Meillähän eletään hc-mallia ruuhkavuosista ja mun on pakko tunnustaa, että oksensin suuhuni kun luin Sarin kirjoituksen, koska siinä musta suurin viesti oli se, miten hukassa aikuinen voi oman arkensa kanssa olla. Tuntuu, että elämme niin kiireen kulttuurin täyttämässä maailmassa, että monelta on hävinnyt täysin taito pysähtyä ja miettiä miten se arki palastellaan toimiviksi kokonaisuuksiksi. Mä esim. haluaisin uskoa, että europarlamentaarikon Suomeen jätetty semi-yh-vaimo voisi vaikka palkata itselleen kotiapua saadakseen arjen pyörimään. Tai sitten kokeilla sitä samaa mitä me tavalliset asiantuntijaduunarit. Suunnittelun opetellua. Uskallan väittää, että jos leväperäisistä ihmisistä leväperäisin (eli minä) oppi tajuamaan, että suunnittelu rokkaa perhearjessa niin minua lahjakkaammatkin ihmiset siihen kykenisivät.

    Musta on mahtavaa, että sä avoimesti myönnät, että lapsi kerrallaan sulla on prioriteetit elämässä muuttuneet ja eihän se ole mikään ihme kun miettii, että mitä kaikkea sä olet tähän mennessä jo elämässäi saavuttanut. Toki olisi mahtavaa, jos meistä jokainen olisi 23-vuotias tohtori, mutta koska suurin osa meistä on normaaleja pulliaisia, jotka ovat saaneet vielä taakakseen paskan opinnonohjauksen se oman polun etsiminen niin uralla kuin muuallakin ottaa aikansa. Sattuman vaikutus siihen mistä itsensä lopulta löytää on niin valtavan suuri ja toisaalta on myös rohkeutta päästää irti niistä vanhoista unelmista, koska et enää ole se sama ihminen, joka ne unelmalinnat rakensi.

    Ja sähän olet vielä nuori. Toki valtiovalta tekee uravaihdosta nykyään vaikempaa kuin Pohjois-Koreasta karkaamisen, mutta sullahan on valtava määrä polkuja kuljettavaksi. Siinä kohtaa kun teidän kuopus on kouluiässä niin sä olet edelleen vielä siinä vaiheessa että voit pistää pakan uusiksi kokonaan.

    Ylipäätään on hyvä muistaa, että työelämä on purskeista ja jokainen meistä vielä joutuu tekemään isojakin suunnan muutoksia ja siinä helpottaa eniten se, että tietää missä itsellä on hyvä olla. Tuntuu, että onnellisimpia maailmassa nykyään ovat ne, joilla työ ei ole määrävä arvo ja onni löytyy arjen puitteista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oih, tämä oli jotenkin ihanan kannustava ja jopa äidillinen kirjoitus :).
      Mä säälin tosi paljon "nykynuoria", joille tuntuu ainakin poliittiselta puolelta tulevan paljon enemmän paineita päättää se loppuelämän ammatti heti lukion jälkeen. En ole kokenut koskaan mitään paheksuntaa välivuosistani tai vääristä alavalinnoista, ja oma ystäväpiiri koostuu pitkälti alanvaihtajista tai ikuisista opiskelijoista. Toisaalta alan olla vähän vanha ja kyyninen, enkä enää kuvittele kaikkien ovien olevan mulle auki. Tai ainakaan mikään "ihmelapsi" en enää tule olemaan.
      Ah, musta on ihanaa että täällä käy kommentoimassa ihan oikeat asiantuntijat, siis ihmiset joilla on (työ)kokemuksen pohjaltakin vähän vahvempi visio eikä vain tällainen mutu-mamma, joka itsekseen höpisee. Arvostan :).

      Poista
  4. IHANAN vapauttava kirjotus! Hyvä Milla!

    VastaaPoista
  5. Vastaukset
    1. Ja voih, jos pääsisin tekee samaa työtä kuin sä :).

      Poista
  6. Mulla on myös kunnianhimo laskenut kuin lehmän häntä lasten myötä, mutta toisaalta olen laskenut myös niin, että kun meidän Pienempi on 15vee ja minä olen silloin 43v, eli aikaa on vaikka ja mihin :) joten eiköhän se entinen minä sieltä vielä jostain nurkan takaa löydy, kun Pienempi kasvaa isommaksi :) (toivon)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tottahan se on että sitä työuraa on tässä edessä vielä muutama vuosi, että varmaan ihan hommiinkin joutuu ja ammattia ehtii vaihtaa vaikka kuinka monta kertaa :). (Mun piti todella tsempata että sain laskettua oman iän kun Nipsu on 15: 43 kanssa! :D ).

      Poista
  7. Mahtava kirjoitus! Mulla ei ole koskaan kunnianhimoa ollutkaan, jos raha riittäisi niin voisin olla kotona vaikka kuinka pitkään lasten kanssa (toistaiseksi siis olenkin, määrittelemättömän ajan). En oikein tiedä mikä kiinnostaisi, ja koska mikään ei tarpeeksi kiinnosta niin ei ole hirveästi motivaatiota aloittaa "jonkun vaan" -alan opiskelua pienten lasten kanssa. Jos nyt jo vain kotona ollessa tuntuu että aina ei jaksa, niin mitähän se olisi sitten opiskellessa? Apua. Onneksi ainakin toistaiseksi pärjätään miehen tuloilla. Porukat yms. ympärillä hienoisesti painostavat opiskeluhommiin, mutta minulla ei kyllä aivotoiminta riitä siihen lasten ollessa näin pieniä (ja huutavia, yötkin). Ja siis oikeasti, haluan olla kotona lasten kanssa, eikä minua hävetä sanoa sitä. Ehdin minä myöhemminkin veroja maksaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, mulla on paha tapa hakea joka vuosi (sekä kevään että syksyn!) yhteishaussa opiskelemaan - mielenkiinnon kohteita riittää, voisin kuvitella itseni moneenkin eri työhön… just nyt en vaan halua tehdä juuri mitään :D. Ja onneks niitä veroja nyt tulee makseltua kun koko ajan tekee keikkaa, ja meneehän sitä näistä eduistakin - babysteps ja silleen.
      Nautinnollista kotonaoloa, se on parasta! (Pakollinen disclaimer: Kunhan vaan itse viihtyy).

      Poista
  8. Hooh.. Mistäköhän oikein aloittaisin.. :)

    Luin tämän puhelimesta samalla kun nukutin lapsia. Ja joo, olen kyllä niin samaa mieltä monestakin kohtaa. Kirjoitinkin juuri muutama päivä sitten sivuten samaa aihetta: Paskamutsi töihin ja isä kotiin!"

    Minulla on ne haaveet ja tarve saada tehdä jotain järjellistä. On ollut ne omat haaveet jo pienestä asti. Vaan ei koskaan siksi, että minun pitäisi naisena olla jossain ensimmäisenä tai koska naisten pitäisi sitä tätä ja tuota. (No ja tähän toki liittyy pitkälti se, etten edes lokeroi itseäni naiseksi, joten en osaa ajatella näitä tavallaan sen sukupuolen näkökulmasta. Siis kun juuri korostetaan sitä, että naiset pitäisi saada sinne ja tänne ja naisia tarvitaan lisää johtopaikoille, jne. Että häh?! Miksi?)

    Inttiinkin menin, koska 1) halusin 2) olin halunnut alle kouluikäisestä ja päätin näyttää naureskelijoille, kun se tuli myös mahdolliseksi ja 3) koska puhutaan yleisestä asevelvollisuudesta, koen sen myös tarkoittavan molempia sukupuolia. Minulle tasa-arvo tarkoittaa yhtäläisiä velvollisuuksia ja mahdollisuuksia - ja sitä että ne valinnat ja velvollisuudet on samat jo lapsesta asti sukupuolesta riippumatta. Jokainen tehköön sitä mitä kiinnostaa.

    Velvollisuus on siis tässä tapauksessa asevelvollisuus. Ja sappeni kiehuu, kun epätasa-arvoa puolustetaan synnyttämisellä ja kuukautisilla.

    Ja ne mahdollisuudet, että jokaisella on mahdollisuus valita kykyjensä, taitojensa ja ennen kaikkea kiinnostuksen mukaan mitä elämällään tekee. Jos äiti haluaa olla kotona ja se puolisolle käy paremmin kuin hyvin, niin mikäs siinä! Tai toisinpäin, jos isä haluaa olla kotona ja se puolisolle käy paremmin kuin hyvin, niin mikäs siinä!

    Lapset todellakin on vain kerran pieniä (ja kerran keskikokoisia ja kerran teini-ikäisiä ja kerran varhaisakuisia jajajajja..) Mutta jokainen valitsee sen oman polkunsa. Meillä oli onnea kun saimme (noh, kolmas ja viimeinen vielä odottaa ulospääsyään) lapset nuorena kuten toivottiin. Ja yksi syy siihen miksi toivottiin nuorena, oli että saataisiin elää sitä pikkulapsiarkea "rauhassa" ilman niitä ura- ja työelämäpaineita. Ja kun lapset kasvaa, sitten mahdollisesti hypätä siihen oravan pyörään - tai siis niin että minä hyppäisin ja mies saisi sitten jäädä pois ja viettää aikaa enemmän lasten kanssa. Hänelle ehkä tuo vauva-ajan jälkeinen aika on muutenkin enemmän mieleen.

    Mutta siis, että jokaisella lapsella ja nuorella olisi se mahdollisuus valita aidosti sellainen ammatti, joka kiinnostaa. Ei siksi että joku ulkopuolinen taho niin vaattii joko normien tai tasa-arvon nojalla, että tähän ja tähän tarvitaan vähintään 40-60 kiintiö ja samoin tähän ja tähän ...

    Musta on ihanaa jos joku oikeasti viihtyy hiekkalaatikolla ja roolileikeissä. minä en. Haluan kyllä olla lasten seurassa, syliä, halia ja viettää aikaa. Mutta kun samaan aikaan kaipaan sitä jotain järjellistä toimintaa. (No, näillä yöunilla aivotkin on karkuteillä että niin.. saahan sitä haaveilla aivotoiminnasta, vaikkei sellaiseen olisi edes mahdollisuuksia.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En myöskään oikein ymmärrä tuota ajatusta, että naisia johtopaikoille ja kiintiöt pitää olla. Eiköhän sinne ansioilla pitäisi päästä.

      Tuosta asevelvollisuudesta oon eri mieltä - tosin ehkä siks kun mua ei itteäni yhtään se nappaa :D Toi synnytyskorttihan on hyvä ;) Synnytys voi olla joskus aika paha rasti.. Mut joo, tää asevelvollisuusjuttu ei oo mulle mikään intohimon asia, vaikka tuntuukin, että moni nainen menee inttiin hirveen uhon takia ja itselle tulee siitä touhusta lähinnä myötähäpeän tunne. Joten niinpä, jokainen tehköön sitä mikä kiinnostaa :)

      Mua ihmetyttää se, että monista tasa-arvoasioista tehdään hirveen iso numero. Esim. just intti tai sukupuolisensitiivinen kasvatus. Että vahingossakaan meidän Maijalle (tytön nimi ;) ) ei osteta nukkea, ettei vain opi sitä roolia. Kultainen keskitie olis kai kaikessa se paras juttu.

      Hmm.. tän takia en usein kommentoi blogikirjoituksiin, kun kuitenkin mussakin jonkinlainen intohimo nostaa päätään ja usein poistankin kirjoitetun kommentin, kun olisi niin paljon sanottavaa, että ihan pakahtuu :D

      Poista
    2. Voi ttuima, sun pitää ehdottomasti tulla avautuun mun blogiin asiasta!! :D Voidaan ottaa yhteen vaikka oikein kunnolla - ja jatkaa sitten hyvässä hengessä. :D

      Minä en taas näe tuota että inttiin mentäis hirveen uhman kanssa, en ainakaan sen kokemuksen pohjalta mitä itse siellä näin - sukupuolista riippumatta. Kyllä suurin osa tuli (naisista) omasta tahdosta ja kokemuksen mielenkiinnosta - ja ajatuksesta että velvollisuus se on siinä missä miehillekin, kiinnosti tai ei. :) Ja se synnytys, joo, paha rasti, mutta mikään laki ei siihen velvoita. Ja toivon ettei sellaista lakia tulekaan jossa lukee (kuten yleisessä asevelvollisuudessa) että jokaisen naisen on synnytettävä viimeistään 28-vuotiaana yksi lapsia, jos ei, täytyy suorittaa sivari (tai kärsiä vuoden vankilatuomio).

      Ja eieieieie, se ettei osta tytölle nukkea, ei liity sukupuolisensitiivisyyteen (tai "neutraaliuteen") millään tavalla. :) Nuo on kyllä kaksi NIIN erillistä asiaa kuin voi olla.

      Poista
    3. En mä sano, että viihtyisin Duploja rakennellen niin hyvin etten muuta elämää kaipaisi - nyt vaan ollaan saatu hyvä balanssi siihen, että saan "toteuttaa itseäni" (työt/urheilu/opiskelu/yksin olo) ja olla lasten kanssa. Totta kai pari lisätuntia nukkumiseen, ystävien näkemiseen ja parisuhteelle olisi poikaa, mutta…kaikkea ei voi saada. :)
      Totuus kuitenkin on se, että aika iso osa joutuu tyytymään muuhun kuin ihan unelmiensa ammattiin ja tiedän senkin, ettei oma työni ole lapsuuden haaveiden toteutusta vaan rahan tienaamista. Voi olla etten koskaan tule tekemään sellaista duunia, mikä muuttaisi maailmaa ja toisi mulle mainetta ja kunniaa - ja olen sen kanssa sinut. Ja iloinen kaikkien niiden puolesta jotka saa tehdä unelmaduuniaan.
      Sukupuolikiintiöitä mäkin boikotoin (ja, eh, asevelvollisuutta noin yleensä, mutta ei mennä siihen :D ).

      Poista
  9. Kiitos! Sain ahaa-elämyksen ja oivalluksen :) Nyt taas tätä omaa touhua katselee ihan toisenlaisin silmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä!
      Toki mua nyt uteliaana kiinnostaa millaista se oma touhu on ja mikä on oivalluksen laatu :D.

      Poista
  10. Mulla oli pitkään aika samanlainen olo. Kunnes isot lapset kasvoi niin isoksi että han oikeasti joutui miettimään sitäkin että se lapsiaika hurahtaa aika äkkiä ohi. Mitäs sitten?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noh, toisaalta lapsille kelpaa varmaan nössömutsi kotona vähän vanhempanakin, mutta ymmärrän pointin - ei tämä "elätä" eikä ole niin merkityksellistä enää parin vuoden päästä, ja vauvakoneeksi musta ei taida olla (mitä nyt pari vielä vois olla… :D ).
      Olisi jo todella old schoolia olla kotirouva kun lapset on koulussa - nukkua kauneusunia ja käydä emansipoitumassa Stockalla kaikki päivät...

      Poista
    2. Mä en tarkoita edes sitä että kun lapset on koulussa ;) vaan jo sitäkin aikaa kun ne lentää pesästä. Ja puhun nyt siis vain itsestäni! Mulla ei kuitenkaan todennäköisesti ihan järjettömän montaa vuotta siihen ole kun ensimmäinen pesästä lentäminen on ajankohtaista. Musta tuntuisi jotenkin "hankalalta" alkaa luomaan uraa vasta siinä vaiheessa. Mä en laske alan vaihtoa kuitenkaan niin että aloittaisi työelämässä alusta, vaikka eräänlainen kaiken uusiksi aloitushan se on. Mä koen että jos mä elän vaan äitinä ja siinä roolissa niin jotain mussa romahtaa ja isosti siinä vaiheessa kun ne lapset muuttaa pois. Ja nehän muuttaa, siltä ei vaan voi sulkea silmiään. Siksi mä haluan sen työntekijän roolinkin niin isosti että saan sitä "mua tarvitaan"-oloa sieltäkin. Mä koen että pistäisin omille lapsilleni liian isot paineet jos mun elämä olisi vaan lapsia. Tiedän että toki näitä on hankala miettiä silloin kun ne lapset on pieniä. Mutta siksi olen pauhannut oman blogin puolella niin paljon siitä että sitä tulevaakin on mietittävä ja nimenomaan tulevia ansioita. Vaikka mä olen aina noiden tyyppien äiti niin en mä ole kuitenkaan samalla tavalla niiden äiti siinä vaiheessa kun ne on omillaan. Ne ei tarvitse mua samalla tavalla silloin. Mutta duuni on se osasto jossa mä voin kehittyä nimenomaan sillä saralla että mua tarvitaan. En tarkoita että olisin korvaamaton mutta voin olla tarvittu, aina sinne eläkeikään asti.
      Olipa kiva paasata tästä joskus jossain muuallakin kuin omalla tontilla :P

      Poista
    3. I get it. Mä jotenkin näen itseni tekemässä JOTAIN, mutta toivon voittavani lotossa ja voivani valita aikatauluni ja tekemiseni sen mukaan. Tai siis, ääh, rehellisesti sanoen mun tulevaisuusperspektiivi ei riitä kovin kauas juuri nyt ja siksi totuus on, että viimeistään 15 vuoden päästä olen tosi eri mieltä :D. Nyt pitäis vaan keksii mitä se on mitä tahtois noin leipätyökseen tehdä.

      Poista
  11. Mä kehotan lukemaan tämän postauksen uudestaan vuoden päästä kun vauvakupla on hiipunut - kummasti ne ajatukset muuttuu!

    Ja sanoisin kyllä, että et sinä nytkään mikään "vain perheestä ja pumpista" innostuva oo; on yliopisto-opintoja (olkoonkin, että taustalla - koska mä saan tulla tekemään sen sun virkamiesruotsin? Jonkun aineen ainakin kirjoittaisin mieleluusti :D ), osa-aikatöitä, kaikenlaisia viritelmiä. Jotenkin sitä ehkä vain tuntuu, että kun muita katsoo, kaikilla on niin kovasti hienoja virityksiä päällä, ja itse vain lojuu kalsareissa kotona. Vaikka se ei ihan niin olekaan.
    Esim. mä pidän teidän perheen tilannetta jotenkin tosi kadehdittavana: molemmat pääsee opiskelemaan/tekemään osa-aikatöitä - olkoonkin, että ala ei oo the one.

    Ja eiköhän ne omat haaveetkin sieltä selkiydy, jonakin päivänä.
    Ja eikö duunari oo uusi musta - siellä ainakin tuntuu se kovin palkka tänä päivänä asuvan.

    Olikohan tässä kommentissa mitään järkeä? No, syytän flunssaa ja kuumetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin siis eihän mulla ole oikeasti kokemusta siitä, millaista se täydellinen kotiäitiydelle omistautuminen on - tällä viikolla olin pari vuoroa töissä, koko ajan teen jotain koulutöitä jne. Ja ehkä just siksi tämä illuusio, että tässä on nyt just sopivassa mittasuhteessa kaikkea. Tosin olin noiden työvuorojen jälkeen niin naatti etten kyllä tajua miten perheelliset ihmiset pystyy muka oikeesti käydä töissä. Niinku monta kertaa viikossa, huh huh.
      (Toivottavasti olette jo paranemaan päin, eihän mulla mennyt kuin viikko vastata tähän viestiin joten juoksette varmaan jo maratooneja…).

      Poista
  12. Jee, tää oli hyvä kirjoitus! Mä en ole koskaan ollut kovin kunnianhimoinen, ja siksi yrittäjäksi ryhtyminen tuntui aluksi ihan karsealta, koska olisin halunnut vaan olla tavallinen palkollinen - mun alalla se ei vaan oikein onnistu näinä päivinä. Mut sit huomasin, että yrittäjänä on siistiä, mulla on ammattitaitoa ja kysyntää. Ja kasvava kunnianhimo.

    Just luontaisen kunnianhimottomuuteni takia viihdyin niin hyvin kotiäitinä ja kriiseilin potenssiin kymmenen kun se loppui. Palleroitten kanssa oli mahtavaa ja ammatillinen itsemurha ei vituttanut yhtään, lapset on vaan niin paljon tärkeämpiä. Mua riipii pitkän linjan feministinä se tietty feministinen diskurssi, että kotiäidit on alistettuja, jokainen nainen haluaa pian takaisin töihin ja jatkaa elämäänsä kuten ennen lapsia. Mulla on useita, älykkäitä ja menestyneitä FB-kavereita jotka tätä toitottaa, eräs kirjoitti aiheesta kirjankin. Se on äärettömän keskiluokkainen ja varsin empatiakyvytön lähtökohta: ei likimainkaan kaikilla naisilla ole unelmaduunia, nousujohteista uraa tai ylipäätään työpaikkaa mihin palata. Ei kaikille lasten kanssa vietetyt vuodet ole sumeaa ja vitutuksentäyteistä pakkopullaa. Eikä kotiäiti ole feministin vihollinen, vaan voi olla sellainen itsekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin. Kiitos, tiivistit tähän kommenttisi jälkimmäiseen kappaleeseen koko pointin, vieläpä raflaavammin, perkele. Voin lopettaa bloggaamisen tähän :D.
      Veit kaikki sanat suustani…ja hei ootsä SEN kaveri?
      PS. Ihanaa kun jengi on alkanut yrittää. Nostan siitä virtuaalihattua tosi korkealle. Arvostan.

      Poista
  13. Luit ajatukseni. Tarkoitus oli siirtyä tähän ruuhkavuosiputkeen, valmistua ensi kevääseen mennessä ja etsiä joku kiva kokopäivätyö. Ensinnäkin vaihdoin unelma-ammattini vähemmän unelmaan opiskelujen loppumetreillä, koska päivätyö oli aivan ehdoton. Mutta nyt. Aion ollakin vielä ensi kevään kotona mahdollisesti tehden keikkatöitä / etsin osa-aikaista duunia 2-3 päivää viikossa, se siitä valmistumisesta. Lykkään sitä, koska sitten ei ole kiirettä sinne ruuhkavuosiputkeen. Sehän jää vaan muutamien harjoitteluviikkojen tekemisestä kiinni.

    Mä en vaan jaksa. Me voidaan kaikki huonosti nyt kun molemmat aikuiset on jotakuinkin kokopäiväisesti jossain muualla kuin kotona ja lapsi on ulkoistettu päivähoidolle. (no, siis jompikumpi tekee kyllä koko syksynkin 4pv viikkoa, mutta sekään ei riitä) Meillä on "vaan yksi kohta 4-vuotias lapsi", ei siis mitään sisarusparvea kotona. Silti se aika lapsen kanssa on vaan mulle niin tärkeätä. Ja se, että ehdin näkemään kavereita, olla puolison kanssa, käydä jumpassa ja olla yksin ajatusteni kanssa (minkä 4v luojan kiitos mahdollistaakin ihan kiitettävästi). Nyt on jatkuva suorittamisen tunne: juostaan päivästä toiseen ehtien pysähtyä mihinkään, tässähän nää vuodet valuu läpi sormien. Aivan kamalaa, aivan kamalaa.

    Mieskin haluaa siirtyä opiskelijaksi ja yrittää päästä vaihtamaan alaa. Siinäpä sitten kituutellaan, asuntoa ollaan vaihtamassa pienempään ja sitä rataa :) Elämänlaatu on jossain muualla MEILLE kuin töissä ja rahassa.

    (hurmos??)mamma 25v

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillähän mies on opiskelija, vaihtamassa tasaisen varmalta ja hyvin palkatulta epävarmemmalle ja uudelle, mutta toivottavasti sellaiselle johon ei vituta aamuisin mennä. Mä kyllä yhä ikävöin DINK-aikojen toimeentuloa ja mahdollisuutta matkustella ja syödä ulkona, mutta nyt kun on joutunut tekemään valintoja niin lompakko on ollut ensimmäinen kärsijä. Onneksi ei olla hankittu autoa tai asuntolainaa, niin köyhäily on helpompaa. :)
      Mutta tunnistan yhtä lailla omat ajatukset ja fiilikset sun tekstistäsi. Mä tosin tykkään kolmivuorotyöstä just sen takia, että se mahdollistaa enemmän aikaa itselle ja lapsille - kärsijöinä ovat sitten koko perheen yhteinen aika, parisuhde ja yöunet...

      Poista
  14. Mulla on tällä viikolla tulossa teksti, joka nappaa jostain kulmasta tästä asiasta kiinni. Mä en ole koskaan kokenut mitään paineita olla kotona tai töissä. Siis, että meillä on lähipiirissä niin järkyttävän erilaisia perheitä, että on saanut ihan täydet vapaudet tehdä miten tykkää. Poika meni 1-vuotiaana hoitoon, koska mun läpällä haettu koulupaikka aukesi ja se oli siihen tilanteeseen täydellinen juttu. Sain itselleni ihan uuden aluevaltauksen eikä kukaan ole tätä kummastellut.

    Jos meille lapsia vielä suodaan niin nyt ajatus on se, että tämä työhomma on nähty ja aion olla pitkään kotona. MUTTA tämmöinen yrittäjäleidi kun oon mieleltäni niin varmasti tulee hommailtu paljon muutakin kuin istuttua hiekkiksellä. Se kun varsinaisesti ei oo mun juttu, mutta yritän välttää, että en ottaisi sitä läppäriä kuitenkaan sinne mukaan vaan niille töille tehdän se aika jostain muualta sitten.

    En nyt osaa tiivistää mun ajatuksia tähän, mutta tuu sit lukemaan mun blogista. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkään en ole mistään muualta kuin poliittisten päättäjien taholta - niiden näkökulmasta kun kotona olevat äidit on melkoinen ongelma, näkemättä tilanteiden, perheiden ja työpaikkojen monimuotoisuutta. Perhe ja ystävät ovat taas kannustaneet tekemään aina miltä itsestä tuntuu, ja niin on tehtykin.
      Mua harmittaa etten ole niin sporttinen ja reipas persoona, että voisin esim. ohjata ryhmäliikuntaa, koska siinä yhdistyisi työ, harrastus ja itsensä kehittäminen kivasti. Muutenkaan en kyllä ole luonteenlaadultani varsinaisesti yrittäjämatskua… Paitsi että yritän ahkerasti vältellä töitä! :D
      (Ja luen blogia, "sattuneesta syystä" kommentointi hieman kärsinyt…).

      Poista
  15. Mahtavaa Milla ! se on juuri niin - ihan sama mitä, kunhan itse tykkää.

    Jos tekisi nuorena ihan tosissaan kamalan suuria suunnitelmia (tyyliin isona minusta tulee suurperheen äiti, yrittäjä ja rikas) niin luultavasti sitä pettyisi kuitenkin jossain vaiheessa. Jos ei koskaan sano - ei koskaan - tule otettua niin raskaasti niitä eteen tulevia muutoksia. Ja voi yllättää itsensä nauttimasta ihan suunnittelemattomistakin asioista. Jos osaa nauttia pienistä arkiasioista, hetkistä, on varmaan keskimäärin onnellisempi. Mä oon ainakin päättänyt, että antaa mennä vaan, eikä liikaa mieti :)

    Nii ... ja piti vielä kertoa, että yhden mun tutun isä ei halunnut koskaan lotota. Hän sanoi, että ei haluaisi sitä rahaa, koska jos saisi sen, niin luultavasti joutuisi luopumaan jostain. Sitä mäkin oon miettinyt. Jos olisin terve ja olisin saanut lapsia, niin en varmaan olisi saanut niin ihanaa miestä ja Tyynelää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen ollut aina avoin suunnitelmien muutoksille. Olen sellainen "dream big"-tyyppi, joka on kuitenkin pohjimmiltaan mukavuudenhaluinen laiska realisti. Olen onnellinen ja kiitollinen kaikesta, ja luulen että olisin sitä toisenlaisessakin tilanteessa, esim. ilman lapsia. En oikein tiedä siitä "saat sen mistä luovut"-filosofiasta, mutta uskon että esim. tahaton lapsettomuus on sellainen kriisi, mistä vaatii todellista asennetta selvitä ilman katkeroitumista.
      Mutta jatkakaamme hetkistä nauttimista, mä voisin kyllä vähän treenata läsnäoloa niin ettei niistä hetkistä nauttisi aina kännykän kautta...

      Poista

i Digame !