2.10.2014

Flashback: MYÖHÄSTYNYT PALAUTUS

Viime kuussa fiksu ja filmaattinen Liina käynnisti ainekirjoitushaasteen, jossa tarkoitus on palata henkisellä tasolla koulun penkille - kirjoittamaan siis ihan perinteisiä aineita, jos joku ei vielä haasteen nimestä sen luonnetta ymmärtänyt (todettakoon että kirjoitan tätä junassa aamuviiden herätyksen jälkeen, selittänee ehkä tekstin epäloogisuuden, sillä itse olen loogisuuden ruumiillistuma). Ensimmäinen aihe oli Minusta tulee isona, ja siihen osallistui moni mainio bloggaajaLeopardikuningatar on jo jakanut seuraavan kirjoitushaasteen otsikon, ja tällä kertaa aion olla ajoissa. Koska tuntuisi suorastaan huijaukselta liittyä mukaan vasta toisessa haasteessa, palautan nyt pahasti myöhässä ensimmäisen aineen. Tiedän - oikeassa elämässä sitä ei enää edes arvosteltaisi. Mutta kun paluu ihan oikean koulun penkille on koittanut, tuntuu tämäkin aihe ajankohtaisemmalta kuin koskaan.


Tämä on ihan oikeasti meillä lukulistalla
tällä hetkellä.
MINUSTA TULEE ISONA

Meribiologi. Juristi. Toimittaja. Kätilö. Tuottaja. 
Vissiin joku valtion virkamies?
Jos en muuten keksisi kadehdittavaa ihmisissä, niin erityisesti kateuteni kohteena ovat intohimoiset, määrätietoiset menestyjät. Menestymisellä en tarkoita tässä sitä, että nauraa räkäisesti matkalla pankkiin tai pääsee pomoksi alle kolmekymppisenä.
Tarkoitan sitä, että löytää oman alansa, nauttii työstään ja hyvällä tuurilla saa siitä sen verran korvausta, että matkalla pankkiin edes vähän hymyilyttää. Tai ainakaan ei itketä.

Kahden lapsen äitinä, pitkälti yli kymmenen vuotta työelämässä olleena, yhden asuntolainankin läpikäyneenä en vieläkään osaa mieltää itseäni aikuiseksi enkä isoksi.
Suurin syy tähän ikuiseen ajelehtimiseen epämääräisen nuorison sekä vastuullisten aikuisten välissä on ammatti-identiteetin puuttuminen. Kun kaupungilla törmää vanhoihin luokkakavereihin, jotka kysyvät mitä minä nykyään teen, ei ole mitään yhtä, oikeaa vastausta.
Olen äiti. Olen asiakaspalvelija. Olen opiskelija. Olen tietysti paljon muutakin, kuten naapuri ja kummitäti, mutta länsimaisessa yhteiskunnassa on ihmisillä tapana määritellä itsensä ensisijaisesti työnsä kautta.

Toki minulla on työ, muutakin kuin kotityöt. Nykyisellä työnantajalla olen, jos nyt en viihtynyt, niin kuitenkin pysynyt jo melkein yhdeksän vuotta. Työhistoriaa viime vuosituhannelta, useampia kymmeniä työtehtäviä, laidasta laitaan. Tarjoilijana Forrest Gump-teemaravintolassa Meksikossa, sumopainijaksi pukeutuneena jääkiekko-otteluissa kännykkäliittymiä mainostamassa, projektinvetäjänä kehitysyhteistyökeikalla toisella puolella maailmaa.

Ongelma ei oikeastaan ole se, ettenkö tietäisi mikä haluaisin olla, mutta kun haluaisin tehdä ja kokeilla kaikkea, mielellään vielä seuraavan kymmenen vuoden sisällä, että ehdin tarvittaessa vaihtamaan alaa.
Politiikka, järjestötehtävät, ulkomaankomennukset - kaikki kiinnostaa.
Toisaalta ennen kuin voin hakea "aikuisten töitä", pitäisi ehkä myös valmistua.

Yhteistä kaikille urahaaveille on ollut maailmanparantamisen tarve.

Sekin on kyllä karissut; iän myötä idealistista on kuoriutunut kyyninen realisti.
Poikien synnyttyä ne radikaaleimmat suunnitelmat sotajournalistista ja kehitysmaiden kenttätyöntekijästä on vaihtuneet hieman sovinnaisempiin tehtäviin, vaikka toivon yhä että tulevaisuudessa työt vievät minua Haagaa kauemmaksi.
Sen lisäksi lasten saaminen on vähentänyt kunnianhimoani huomattavasti, ja nyt voisin mainita unelma-ammatiksi edustusvaimon ja kotirouvan tehtävät, joita voisin välillä maustaa jollain vapaaehtoistyöllä.
En haluaisi työtä, joka vie liikaa aikaa ja energiaa, toisaalta nykyinen liukuhihnahommakaan ei ole minua varten - näin melken kymmenen vuoden kokemuksella sanoisin.
Ehkä siis ensimmäiseksi yritän isona tulla vähän määrätietoisemmaksi, kunnianhimoisemmaksi sekä rohkeammaksi uusien ura-askelien suhteen. 

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 18.9.2013

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

i Digame !