10.10.2014

PARASTA BLOGGAAMISESSA

Parasta bloggaamisessa eivät ole ne ilmaiset välikausihaalarit ja kutsut skumppa-aamiaisille (niin, tarvitsetteko osoitteeni näitä varten?) vaan ihmiset. Te lukijat, ja muut mahtavat bloggaajat. Vuorovaikutus, vertaistuki, virtuaalinen sosiaalisuus.
Olen viime aikoina (ts. toukokuusta 2010 alkaen) kipuillut sen kanssa, että vaikka arvojärjestyksessä ystävät ovat periaatteessa hyvänä kakkosena heti perheen jälkeen, käytännössä kalenterista löytyy tosi huonosti aikaa ystävyyssuhteiden ylläpitämiselle. Moni kaveruus on katkolla, toivottavasti ei ikuisesti, kun mä en vaan jaksa. Olen huono pitämään yhteyttä, lähtemään ulos kotoa ja olemaan sosiaalinen. Pelkään myös, että jos pääsen ihmisten ilmoille puhun vain pakkomielteisesti rään väristä jne.
Valitsen usein jumpan tai nukkumisen ystävien näkemisen sijaan, ja aika moni sovittu meno peruuntuu koska korvatulehdus, kurkunpäätulehdus, yllättävä työvuoro, yksinkertaisesti laiskuus. 
Mun on kauhea ikävä ihmisiä, mutta samalla tiedän että nyt ei irtoa - silläkin uhalla että tämä soimaton puhelin ei koskaan enää pirise ja lopulta muumioidun kotiin.
Noh. Bloggaus kuitenkin tarjoaa jonkinlaisen korvikkeen livekontakteille. Voin kertoa meidän kuulumisia ja ne saattavat joitain kiinnostaa, olla yhteisöllinen ja ottaa kantaa, lukea muiden elämästä, saada vähän uutta näkökulmaa elämään (ja alennusvinkkejä ja sisustusinspiraatiotakin).
Erityisen iloinen olen siitä, että olen sattumalta onnistunut verkostoitumaan (blogi)maailman viisaimpien ja hauskimpien naisten kanssa.
Tänään pääsin, vauva kainalossa, parantamaan näiden kanssa hetkeksi maailmaa, tai ainakin Helsingin terveydenhuoltojärjestelmää (soittakaa meille sieltä SoTe-lautakunnasta, visioita riittää!). Muut söivät, minä sivistyneesti vain join - vauva kainalossa. Omituista kyllä, pöydän ääressä oli kuusi bloggaajaa mutta kukaan ei kuvannut ruoka-annoksiaan! En olisi eka jaksanut yhtään lähteä (vaikka tiesinkin että luvassa on loistoseuraa); aamulla oltiin konsertissa ja sitten Hulluilla Päivillä, teki mieli vain jumpata tai mennä nukkumaan.
Mutta lähdin. Oli ihanaa, vaikka kahden tunnin aikana vauva oksensi ja kakkasi mun päälle (jostain syystä tällä kertaa kukaan ei halunnut nuuhkia vauvaa - wonder why!). Tuli sellainen olo, että olen tässä itseäni paremmassa porukassa, ja se on hyvä fiilis. Toivottavasti nähdään pian uudestaan, Anu, Siina, Saara, Lydas, Liina ja sitten ne tyypit jotka eivät tänään päässeet paikalle. Tunnen taas itseni vähän enemmän normaaliksi ihmiseksi ja vähemmän yhteiskunnasta eristäytyneeksi hulluksi kissanaiseksi. Ainakin niin kauan kuin se viini vaikuttaa. Kiitos. 

PS. Pahinta bloggaamisessa on tällä hetkellä tämä saatanan rikkinäinen näppis, jonka takia kirjaimet R-O toimivat vain kun niitä ensin hakkaa 14 minuuttia. Tämän tekstin kirjoitus kesti vaatimattomat 39 minuuttia, ja ei, en multitaskannut tai tehnyt mitään muuta, vain mätkin näppäimiä ja hankin itselleni jännetuppitulehduksen ja vitutuksesta katkenneita verisuonia. Ja tämän takia myös kommentteihin vastaaminen kestää noin kaksi kuukautta. Sori.

15 kommenttia:

  1. Samaistun ihan kympillä!!! plus että mun läppäristä on rikki a ja s.. ja hakkaussessio vie minuutteja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, periaatteessa ongelma VOISI ratketa akunvaihdolla…tai sitten ei. Tähän kommenttiin vastaaminen kesti 2 minuuttia. (Saatan jatkossa korvata i:t ykkösillä jne).

      Poista
  2. Kiitos itsellesi, oli ihan mahtavaa! Mä jaksan ihmetellä ihan samaa: miten oonkin voinut tutustua blogin kautta just teihin. Otetaan pian uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainiin, ja mä heitin sullekin haasteen mun blogissa eilen illalla. Kiitos ja anteeksi ;)

      Poista
    2. Hah mikä haaste, vastaan siihen heti kun muistan ketä tai mitä kuuntelin ennen kuin hiljaisuudesta tuli lempimusiikkiani…

      Ja kyllä, mikä tsäkä! Just TE eikä ketään hulluja (tai noh, vähän hulluja tekin toki olette…).

      Poista
    3. Mut kato hyvällä tavalla hulluja. Haastekin on just sellanen, että mitä nyt sairasta. Kauheen työläs. Heh.

      Poista
  3. Kiitos itsellesi! Oli parasta!

    Ja vähänkö olet muuten hoitanut vauvan oksennukset ja kakat hienovaraisesti. EN EES TAJUNNUT, ETTÄ NIIN KÄVI.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taisin vieruskaverina olla ainut, joka huomasi. Osasin olla diskreetti ja hymyillä vaan ymmärtäväisesti.

      Poista
    2. Ajattelin, etten erikseen mainosta vauvan puklaavan kokolattiamatolle. Onneksi oli diskreetti vierustoveri, ja muutenkin niin kovaäänistä seuraa etteivät vauvan pierut kaikuneet...

      Poista
  4. Voi, minä olen myös varsin kotihiiri nykyään. Mutta tuntuu, että kiirettä pitää kaikilla ympärillä, yhteisten aikataulujen sopiminen tuntuu rakettitieteeltä. Mutta olette kyllä hyvän blogipiirin saaneet kokoon, pelkkää laatua! Tällainen non-helsinkiläinen harmittelee, ettei jaksa sinnekään tulla säännöllisemmin, vaikka nyt kovasti mietin tulisinko kirjamessujen aikaan mutta ongelmana on rakettitiede.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en enää jaksa oikein sopiakaan mitään, se on meidän tavanomaisella tuurilla varma tapa saada joku mätäpaiserutto :D. Mitä enemmän muuttuvia tekijöitä (ts. lapsia), sitä vaikeampaa se elämän suunnittelu tuntuu olevan - parempi antaa virran viedä...

      Poista
  5. Tuttua... Jopa leikkipuistotreffien sopiminen 500 m päässä asuvan tutun äidin kanssa on hankalaa. Niillä on kerhoja ja uinteja ja ihan eri päiväunirytmi, sitten kun joskus onnistuu niin tosiaan, silmätulehdus sun muut kivat. Saati että aikoisi suunnata bussilla kauemmas ihmisten ilmoille! Mäkin tulen valinneeksi aikataulu- ja logistiikka- ja päivärytmistressiä välttäen mieluummin kotielämän ja päiväuniajan mahdollistaman bloggaus- tai jumppa- tai lukuhetken.

    Eiköhän me joku päivä päästä useamminkin pikkupoikamerestä naisseuraan. Luotan siihen. Sillä välin tää on tätä. (Mutta laitoin varmuuden vuoksi tekstarit muutamalle ystävälle: mä oon yhä elossa, olethan säkin.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! Yksi Ompun parhaista kavereista asuu samassa pihapiirissä, ja siltikin treffien sopiminen vaatii n. 24 tekstiviestiä! Onneksi pojat ovat jo sen verran isoja, että saavat juosta pihan poikki jo ihan yksin toisen luo leikkimään. Ja koska Pampula ei enää nuku juuri ollenkaan päiväunia, ja Nipa taas nukkuu milloin vaan missä vaan, se rutiiniosuus on hetken helpompi (kunhan ollaan kotona viimeistään klo 19.30 iltakylvyssä).
      Että oisko se pikku hiljaa maata näkyvissä täällä pikkupoikameressäkin? :)

      Poista
  6. Kiitos munkin puolesta, oli tosi kivaa!

    Enkä mäkään tajunnut mistä oli kyse, vaikka rekisteröinkin, että lähdit hetkeksi jonnekin. Huomattavan diskreettiä. Kyllä kolmen äiti on eritekatastrofitaidoissaan upeasti hioutunut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kiitos myös diskreettiyskehuista, on se hyvä että erityisosaamiseni on eritekatastrofien hoitaminen hienovaraisesti :D.

      Poista

i Digame !