28.11.2014

KOLMANNESVUOSIKAS

Tänään on ollut paljon aihetta juhlaan.
Tärkeimpänä Nipanderos, joka täytti tänään komeat neljä kuukautta. Neljä!?!? Missä välissä?

Hän on yhä maailman ihanin otus. 
Hän nauraa höröttää paljon, etenkin äidin ilmeille. Hän hymyilee paljon, muikeimmat hymyt ovat varattu isoveljille.
Hän kasvaa, on pitkä poika ja painaa yli yhdeksän kiloa. 
Hän kehittyy, ryömii ympyrää, keinuu kyljeltä kyljelle ja vie leluja suuhun. Hampaita odotettavissa pian.
Hän nukkuu hyvin, syö hyvin, säteilee iloa ympäristöönsä.
Hän viihtyy vieraidenkin hoitajien kanssa, hän tunnistaa mummin äänen jo kaukaa.
Hän tuntuu niin täydelliseltä tyypiltä, sopivalta meidän perheeseen, onnellisen vauvan perikuvalta - me olemme niin rakastuneita häneen, tähän kolmoseen. 


26.11.2014

JOULU TULI STADIIN





Vaikka sunnuntaina oli jo se hetkeksi hurmannut lumi ehtinyt sulaa pois, talvi saapui kuitenkin, perinteisen pukkiparaatin muodossa. Me ja noin 40 000 muuta helsinkiläistä tahdottiin todistaa Aleksanterinkadun a.k.a virallisen joulukadun avajaisia, kun kello 16 sytytettiin valot ja kulkue lähti kiertämään. Jätettiin poikatrion kanssa suosiolla Lauri Tähkät ja muut "jouluisat" ohjelmanumerot väliin ja mentiin jo hyvissä ajoin Aleksille väijymään hyviä paikkoja. Muuten hyvä idea, mutta 4- ja 2-vuotiaiden kärsivällisyys sekä äidin usko alkoivat loppua, kun oltiin hytisty puolisen tuntia ja ainoa, mitä oltiin nähty oli venäläisturistit jotka yrittivät viedä meidän paikat. Lopulta kuitenkin odotus palkittiin, kun suoraan poikien nenän edestä marssi Myyrä, lumiukkoja, hevosia, koiria, tonttu- ja enkelilapsia, paloautoja monelta vuosikymmeneltä, poliiseja ja tietysti Joulupukki - josta ei ole yhtään kuvaa, koska siihen saakka hyvin rattaissa tuhissut Nipsu heräsi juuri sopivasti pukin pysähtyessä meidän kohdalle moneksi minuutiksi. Vaikka oli väenpaljoudessa vähän stressaavaa, niin päälle vielä kuumat kaakaot kermavaahdolla Stockalla ja kaikilla oli hyvä, jouluinen mieli.





25.11.2014

KUN LÄHIÖMAMMA LÄHTI KAUPUNKIIN

Mistä tietää, että on vähän liian syvällä tässä äititouhussa?
Kun viikon kohokohta on maanantai-iltana vakuutusaiheiseen kuluttajapaneeliin osallistuminen.
Jee, lapsivapaata! Jee, aikuiskontakteja! Jee, ilmaista vissyä!
Eikä ollut edes lapsivapaata, vaikka olin henkisesti varautunut jättämään Nipanderoksenkin hoitoon. Minut tilaisuuteen rekrynnyt nimeltämainitsematon (ura)äitibloggaaja kuitenkin vinkkasi, että vauvat saa tulla, enkä sitten malttanut jättää möllykkää kotiin. Tämä oli myös solidaarisuuden ele miehelle, sillä pyrimme siihen ettei toista hylätä yksin kaikkien kolmen kanssa kello 19-21 välillä.

Anyways, olin kuitenkin aika tohkeissani tästä tilaisuudesta puhua muustakin kuin vauvoista (nykyään dialogi menee yleensä niin että "oijoi, sulla on vauva, minkä ikäinen?" "No kohta on neljä kuukautta…" "Eikä! Ja noin iso! Paljonko se painaa?" "No vähän päälle yhdeksän kiloa…" "No oho! Onko eka?" "Ei oo kun kolmas…" "Onko ne kaikki poikia?" "Joo on ne…" "Vau, mahtaa olla melkoinen meno teillä kotona" jne.).
Halusin näyttää edustavalta, kun poistuin paria metropysäkkiä kauemmaksi, oikein Bulevardin eteläpuolelle. Halusin meikata. Olin aamulla käynyt ensimmäisellä hot mojo-tunnilla melkein vuoteen, ja tuloksena oli  melkoinen jälkihiki. Noh, nää menee hormonihikien piikkiin. Ajattelin oikein repäistä ja rajata silmät, ja vahingossa rajasin ne hopeisella glitterkynällä.
Vaihdoin pieruverkkarit farkkuihin ja mahdollisimman edustuskelpoisiin imetysvaatteisiin. Metrossa Kaisaniemen kohdalla huomasin että farkut olivat auki.
Perillä mulle tiedettiin kertoa, että liivinsuojat vilkkuivat.

Itse kuluttajatutkimuksen ajan olin suorastaan liekeissä. Puhua nyt jostain näin tylsästä! Fantastista! Meinasin koko ajan huutaa jotain, ja valitettavasti aika usein lauseet alkoi tyyliin "…no näin meillä lapsiperheessä…".
Luultavasti kaikki mun vastaukset ja ehdotukset laitetaan johonkin ö-mappiin, sarjassamme "se hullu muija joka suhtautui epäilyttävän intohimoisesti vakuuttamiseen".
Söin ainakin kolme lautasellista ilmaista ruokaa, koska se oli hyvää, ilmaista eikä kukaan yrittänyt varastaa mun leipää. Lopulta unohdin skarpata ja imetin tissit heiluen hipsterien keskellä. Ja puhuin estoitta lasten ripuleista ja siitä, täytyykö silloin mennä Lastenklinikalle vai kärsiä kotona. Luultavasti läsnäolollani lykkäsin joiden muiden osallistujien lisääntymissuunnitelmia  muutamalla vuodella.

Huomaatte ehkä, että elämässä ei tosiaan ole kauheasti tapahtunut mitään hiekkalaatikon ja kuntosalin ulkopuolella - täyspitkä postaus kolmen tunnin kaupunkiekskursiosta!
Siihen kuului myös ahdistumista vanhoilla kotikulmilla, tunsin itseni vieraaksi ja Punavuori tuntui vieraalta, vaikka 15 vuoden ajan kuvittelin käytännössä katsoen omistavani sen alueen. Palkkioksi saatiin lahjakortit Stockalle, ja päätin tuhlata siitä osan täydelliseen turhuuteen ja valitsin pussillisen kalliita konvehteja. Pystyin syömään kolme ennen kuin alkoi oksettaa.
Kotimatkalla en uskaltanut kuunnella musiikkia, kun pelkäsin että soittolistalta osuu joku herkkä balladi ja alan itkemään, sen verran olen vielä hormonaalinen. Ja kotona viidakko oli nukahtanut, ja oli ihanaa vaihtaa takaisin ne pieruverkkarit.

23.11.2014

VÄLIAIKAISTA, AINUTLAATUISTA

Vähän päälle vuosi sitten oli raskaustestiin piirtynyt kaksi viivaa, varovainen lupaus Nipsusta. Blogikielellä puhuttaisiin kutkuttavasta jännityksestä, oikeasti olen hermoraunio kaiken alkuraskauden epävarmuuden takia. Ja yhtä lailla loppuvaiheessa alkoi huumori loppua jokottelun, unettomuuden ja odottelun kanssa. Väliin mahtui myös närästystä, kolme kuukautta pahaa pahoinvointia ja metamorfoosi  norsuksi, mutta näin jälkikäteen se ei tunnu miltään. Raskaus, oikeastaan kaikki kolme, olivat hyvää aikaa ja kaikista ihaninta on olleet ne palkinnoksi saadut pojat. Täydellisiä, terveitä, ihmeellisiä olentoja.

Eräs itseäni viisaampi nainen totesi juuri, että tämä vauva-ajan luopumisentuska on myös oman rajallisuuden konkretisoitumista. Ihanko oikeasti en enää koskaan saa olla raskaana, tuntea potkuja, laskea viikkoja, miettiä kuka siellä on? Ja oikeasti onko tässä nyt meidän viimeinen vauva, viimeisen kerran tällainen rintariippuvainen pötkylä, suojeluvaiston herättävä tuhisija, upea tyyppi joka me on saatu kasvamaan tähän porukkaan? Mun vauva-addiktio ei ole pelkästään ylitsepursuavaa lapsirakkautta (joka tosin kohdistuu lähinnä omiin tuotoksiin), vaan myös tietynlainen tahto kokea tämä kaikki monta kertaa.

Monelle raskaus ja synnytys ovat olleet sellaisia kokemuksia, joista huokaistaan että luojan kiitos ei koskaan enää. Mulla on hurmosmamman hyvät muistot raskauksista ja synnytyksistä, mutta toisaalta pelkään että koskaan enää ei voi käydä näin hyvä tuuri kaiken kanssa. Ei voi mennä näin hyvin. Meidän perhe on tässä, tämä täydellinen trio, lapsiluku, jota toivoimmekin. Silti riipaisee, että enää koskaan en todista oman vauvan ensimmäistä hymyä, vietä sitä ensimmäistä syntymän jälkeistä yötä väsyneenä, mutta malttamatta nukkua sen uuden ihmisen vieressä. Pelkään, etten muista tästä ajasta mitään enää parin vuoden päästä, unohdan miten mahtavaa kaikki oli.

Syytän kyllä myös itseäni. Unohdan välillä keskittyä nauttimaan näistä vaiheista, kaikkine kauheuksineenkin, unohdan, että pian nämä pojat ovat oikeasti jo isoja eivätkä enää kysele, sekoile ja halaile samalla innolla. Olen kännykkäkoukussa ja saatan jäädä jumiin väittelemään someen jostain metsähakkuista silloin kun pitäisi vaan hengittää syvään vauvahöyryjä tai ihmetellä ensilunta (joka Helsingissä tuli alas räntänä, mutta yhtä kaikki teki lapsista onnellisia). Sen sijaan, että olisin helpottunut kun 27 kuukautta raskauksia on lusittu ja takapenkki on nyt täynnä, olen vain paniikissa. Vaikka edessä on vielä suuria seikkailuja ja ainakin 20 vuotta kolmen kaverin kasvattamista, onko nyt se viimeinen kerta…kaikelle?

21.11.2014

TAKAPIHAN TARZANIT



Olin todella helpottunut, kun Päivälehden museossa oleva Takapihan Tarzanit sai muutaman kuukauden jatkoaikaa vuoden loppuun: Alun perin näyttelyn piti päättyä lokakuussa, ja se oli tietenkin ollut jo keväästä asti mun to do-listalla. Tänään vihdoinkin sinne selvittiin!


Pojat vielä varsinaisesti ole saavuttaneet "Tarzan-ikää" (enkä tiedä tuleeko se satuna koskaan uppoamaan meikäläisen muksuille), mutta liianit, jättimäiset laatikot ja kiipeily toimivat myös näille Edgar Rice Burroughsin tarinoita tuntemattomille apinoille. Museo on ilmainen (jee!), ja me ajoitettiin käynti sopivasti kello kahteen kun eskariryhmät tekivät lähtöä.


Museosta löytyy myös Uutisten aika, eli pysyvä näyttely suomalaisen sanomalehtityön historiasta, sekä lehden valmistusta esittelevä Painokellari. Luonnollisesti mä tutustuin näihin tasan sen verran kun juoksin karkailevaa kaksivuotiasta kiinni ennen kuin se tuhoaa osan suomalaisen journalismin historiaa, mutta nämä muut näyttelyt varmasti houkuttelevat hieman isompia lapsivieraita, ehkä siitä eskarilaisesta ylöspäin?



Itse Takapihan Tarzanit on aika pieni, mutta sitäkin toiminnallisempi. Tarzan-teemaiskuja ikkunalaudoilla, triviaa, elokuva ja kaikista tärkeintä lapsille: Kiipeilypuu. Näyttelyn opettavainen anti ei ainakaan 2- ja 4-vuotiaille ollut ihmeellinen, mutta ehkä kaikista museoista ei tarvitsekaan lähteä infoähkyssä. Täällä sen sijaan oli todella ystävällistä henkilökuntaa (tai noh, työvuorossa oli vain yksi henkilö, mutta hän oli sitäkin mukavampi!), eikä heti alkanut hävettämään kun lapset päästivät köysissä roikkuessaan eläimellisiä karjuntoja!



Oikeastaan tämä viiden minuutin vaunukävelymatkan päässä Stockalta oleva näyttely on juuri sitä mitä Helsingissä kaivataan. Jos sanon "köyhän miehen Rum för Barn" se kuulostaa pahalta, koska näyttely on sopivan kokoinen, kiva ja hauskaa vaihtelua aikuisellekin. Tila, jossa lapsi saa roikkua ja remuta (mitään temppurataa ei kannata odottaa, mutta olen kyllä oppinut että yksikin köysi riittää viihdyttämään lapsiyleisöä), ja vähän isommille muutakin ihmeteltävää.



Näyttely itsessään ei ole niin iso ja erikoinen, että kannattaisi välttämättä pakata kolmea lasta tuplarattaisiin ja seikkaila Itä-Helsingistä räntäsateessa Ludviginkadulle, mutta kun oltiin jo valmiiksi kaupungissa oli tämä täydellinen pysähdys - jälleen kerran lapset itkivät räkä poskella kun piti lähteä, mikä on varma merkki onnistuneesta visiitistä. Vastapäätä löytyy Rikhardinkadun kirjasto, joten tähän on helppo yhdistää toinenkin sivistävä piipahduskohde. Kiitos kuitenkin Päivälehden museolle siitä, että ovet on avattu näin reippaasti lapsivieraille!



Jos siis lapset heittäytyvät levottomiksi kesken joulushoppailujen, hypätkää kympin ratikkaan tai puskekaa pakaratreenimielessä Korkeavuorenkatua ylöspäin ja päästäkää pienet viidakkoihmiset vapaaksi. Jos lapsella on keskivertoa enemmän keskittymiskykyä, voi näyttelyistä jopa jäädä muutakin muistoksi kuin hikiset hymyt ja toive, että käydään pian uudestaan.


20.11.2014

VANHASSA VINKKI PAREMPI


Mä en ole mikään kasvatusoppaiden suuri fani. Se pakollinen Anna Wahlgrenin Lapsi-kirja löytyy, mutta en muista sitäkään selannneeni kuin ennen esikoisen syntymää  - ja kaikessa epävarmuudessani todennut silloin, että eiköhän tästä ihan maalaisjärjellä selvitä. Meiltä löytyy kuitenkin mun äidin muinaisjäänteenä Vauvamme-kirja vuodelta 1978, joka on aika koominen katsaus siihen, millaista odotus, synnytys ja lastenkasvatus on ollut yli 30 vuotta sitten.


Tässä kirjassa vauvat syntyvät avioliittoon, äidit käyvät korkeintaan täsmällisissä kahdeksasta neljään päivätöissä ja synnytys maksetaan sairaalasta lähtiessä. Ihanan vanhanaikaista! Miten kamalaa olisikaan olla tällainen testihullu aikakaudella, jolloin virstatesti oli hifistelyä: Kaksi tuntia odottelua, että lääkäri tulkitsee tuloksen!


Kirjassa siviilirekisteriin kuuluminen on omituinen, marginaalihippien vaihtoehto ristiäisille. Hedelmöityshoitoja saa vain isän sukusoluilla, äärimmäisissä tapauksissa. Kirjan mukaan äidin pitää odottaa yhdeksän kuukautta ennen seuraavaa raskautta - jos nyt enää lapsia haluaa. Tuoreiden äitien on turha murehtia kotitöistä, sillä kirja tietää! "Kodin pitäminen siistinä ei ole mikään suuri ongelma. Vauva nukkuu niin paljon, että äidillä on mieluummin liikaa kuin liian vähän aikaa, jos vauva on perheen ainoa lapsi. Kaiken perusta on töiden tekeminen sitä mukaa kun niitä tulee eli pyykit pestään kun koneellinen on odottamassa, ja ne ripustetaan kuivumaan heti koneen pysähdyttyä". Jos kirjan kirjoittaja on vielä elossa, kutsun hänet mielelläni kylään katsomaan meidän vähäunista vauvaa, joka nukkuu päivisin maksimissaan pari tuntia. Pätkissä, totta kai.


Osa kirjan tiedoista on varmasti yleispätevää vauvadataa, joka toimii tänäkin päivänä. Lukukokemus on kuitenkin aika huvittava, ja esimerkiksi vaunut ovat kehittyneet hieman tässä vuosikymmenten saatossa… Sen verran moderneja myös 80-luvun Suomessa on oltu, että äidin suostumuksella äitiysrahaa on voitu maksaa myös isälle! Oikeastaan monet tuet näyttävät olevan tasoltaan ja vaatimuksiltaan ennallaan. Mikä tietty ei välttämättä ole vain hyvä asia, vaikka en liputakaan minkään 6-6-6-mallin puolesta.


Kun mua on joka raskaudessa ultrattu ainakin neljästi, tuntuvat kirjan esittelemät raskaudenseurantamenetelmät hellyyttävän vanhanaikaisilta. You know, kätilöntorvi ja tyhjä vessapaperirulla. Mua odottaessaan äitiäni ei ultrattu kertaakaan, ja pakko ihailla äidin uskoa ja luottamusta ja kärsivällisyyttä. On vain tyynesti odotettu yhdeksän kuukautta, että kohta sieltä tulee vauva, välillä kuultu sydänäänet ja itse tunnusteltu potkuja. Ehkä oma suhtautuminen odotukseen on sieltä toisesta ääripäästä, kun ramppasin raskauksissa 4D-ultrissa, alkuraskaudenultrissa ja esikoista odottaessa sellaisissa "mahaan sattuu, saletisti meni kesken"-ultrissakin…


Parhaat vinkit tulivat tietty raskaudenaikaiseen yhdyselämään. "Raskauden edetessä ja vatsan kasvaessa yhdynnän tekninen toteuttaminen perinteisessä nainen alla-mies päällä-muodossaan alkaa käydä molemmille hankalaksi. Raskauden loppuvaiheessa on ehkä hyvä siirtyä kyljelleen". Että huraa, vaihtoehtoja on nykyään enemmän tässäkin asiassa! (Tähän sopisi jo hymiö).

17.11.2014

TOTEUTA UNELMASI



Luitteko viime viikolla Hesarista tämän jutun perheestä, joka myy maallisen omaisuutensa ja lähtee kuudeksi vuodeksi merille? Minä luin. Melkein kuolin kateuteen. En sellaiseen "toivottavasti ajatte karille heti Kreikassa ja joudutte muuttamaan lähiöön"-kateuteen, vaan olen enemmänkin "voi kun mekin joskus"-kade. Ihailen ja inspiroidun, ja kadehdin vähän. En taloudellisia resursseja vaan ennen kaikkea rohkeutta. Seikkailuhenkeä ja sitä, ettei ole keski-ikäistymisen myötä menettänyt kipinäänsä ja uteliaisuutta.

Viimeisinä vuosina omat toiveet ja niiden toteuttaminen on liittyneet pääasiassa perheeseen. Mielessä on ollut tietty lapsiluku, ja sitä kohti on menty raskaus ja lapsi kerrallaan. Nyt kun ollaan saavutettu se toiveiden perhe, voi alkaa haaveilla uusista asioista. Arvaattekin varmaan, että omat unelmat eivät ole ammatillisia, eikä esimerkiksi mulle ole koskaan ollut kovin tärkeää omistaa asuntoa, autoa tai mökkiä. Sen sijaan nyt voi alkaa taas kasvattamaan vauvakuumeen sijaan matkakuumetta ja vähän, sivusilmällä, selata lentoja, reissuja ja lomakohteita.

Mies lähtee ensi vuoden alussa lyhyeen työharjoitteluun ulkomaille. Hän valmistuu ammattiinsa keväällä, ja sen jälkeen meidän perheen arkea kolme vuotta määritellyt opiskelu on ohi… ja mitä sitten? Mä olen aina halunnut asua ulkomailla, ja olen sitä saanut pari vuotta tehdäkin, mutta kun alettiin miehen kanssa seurustella niin tyyppi oli sidottu työhönsä Suomessa, eikä kuulostanut kovin innostuneelta mun kodinrakennussuunnitelmistani jonnekin savimajavyöhykkeelle. Nyt kuitenkin alanvaihdon myötä myös miehen sisäinen kansainvälinen seikkailija on herännyt henkiin, ja toiselle puolelle maailmaa muuttamista on harkittu jopa puolivakavissaan.

Mitään viisumeita ei ole vielä haettu, mutta olen onnellinen jo pelkästään siitä, että muille maille vierahille lähteminen on vaihtoehto. Ennen kuin tämä unelma voi toteutua, edessä on aika paljon käytännön haasteita, niin kuin ensin se valmistuminen, työpaikan löytäminen ja kaikki järjestelyt, sekä edes jonkin asteinen konsensus kompassin suunnasta: Minä haaveilen paluusta Latinalaiseen Amerikkaan, miestä kutsuu Keski-Eurooppa. Ja ehkä kaikista vaikeinta on poistua omalta mukavuusalueelta. Minä nimittäin rakastan nykyistä asuinaluetta ja pidän elämää helppona; tarha on tien toisella puolella, mulla on vakityö, lapsilla kavereita, tunnen naapurit ja rakastan asuinaluetta, sukulaiset ja tukiverkot ovat kaikki tässä kaupungissa. On ehdottomasti helpompaa jäädä kuin lähteä.

En ole huolissani lapsista, enkä kuvittele että esikoisen kouluunmeno olisi mikään deadline palata Suomeen. Kouluja löytyy pienimmistäkin tuppukylistä, ja usko suomalaisen koulun erinomaisuuteen on kärsinyt kun olen kuunnellut opettaja-äitini kertomuksia karusta todellisuudesta. Olen itse muuttanut lapsena monta kertaa, vaihtanut kouluja ja paikkakuntaa - ehkä siksi en arvosta asunto-osakkeita kovin korkealle vaan olen enemmän tällainen telttabeduiini, joka ei tahdo pysyä paikallaan. En pelkää, että muuttaminen maasta toiseen tuhoaisi lasten identiteetin ja loppuelämän, vaan uskon että uudet kulttuurit, kielet ja kokemukset tarjoaisivat jotain sellaista, mitä mikään Norssi tai Ressu ei voi tarjota. Ja pojilla on toisensa; uusia kavereita löytyy kyllä, ja kulttuurishokkeja helpottaisi varmasti kotoa löytyvä tuki.

Mikäli siis kuviot järjestyisivät, mitään oikeita esteitä muuttamiselle ei olisi. Unelmien toteutuminen voisi kaatua vain siihen, että en uskaltaisi. Haluaisin jäädä tänne Itä-Helsinkiin, sadan metrin päähän merenrannasta, paikkaan missä olen oikeasti onnellinen ja tyytyväinen. Lähtemisessä olisi se riski, että päädymme jonnekin järkyttävään loukkoon, missä meidän päälle syljetään tai muuta vastaavaa. Ja on sekin riski, että viihtyisimme maailmalla, emmekä enää haluaisi palata Suomeen. Ensi syksynä ollaan suunnitelmien osalta toivottavasti vähän viisaampia. Siihen asti on ainakin ihan hauska haaveilla vaihteeksi eksoottisista ruoista, uusista maisemista sekä suurista seikkailuista, ei pelkistä vauvoista (vaikka ainahan niistäkin voi haaveilla!).


PS. Mä en oikeesti yleensä harrasta näitä paolocoelhomaisia mietelause/inspiraatiokuvia, mutta nyt oli sellainen fiilis. Sori.

13.11.2014

UHMAN UUSI TULEMINEN

Olette ehkä viime aikaisista postauksista voineet päätellä, että elämme uhmakauden renessanssia. Parasta on, että yhden uhmiksen sijaan niitä on kaksi, ja saamme kehityspsykologisen oppitunnin siitä, miten eri tavoin uhmaikä ilmenee 2- ja 4-vuotiailla.

Nelivuotias yrittää neuvotella, manipuloida ja jopa huijata. Minun lapseni! Valehtelee silmät kirkkaana syöneensä kaikki porkkanansa ja totuus paljastuu seuraavana päivänä, kun koira kakkaa oransseja klönttejä. Nelivuotias yrittää pelata peliä vanhempiensa säännöillä ja kiristää: Minä annan teille kaksi vaihtoehtoa, joko saan leivän tai en syö mitään. Yleensä lapsi häviää tämän pelin. Nelivuotiaasta on tullut raivostuttavan nirso, ja pahimmat valtataistelut käydään ruokapöydässä. Vastaavasti kaupassa lapsi haluaa tasan kaiken ja monkuu ja vinkuu koko nelivuotisen elämänsä harjoituksen tuloksena. Jos ei tasainen kitinä auta, hän katsoo silmiin ja huokaisee ilmeisesti päiväkodista opitulla kerjäävällä intonaatiolla: Äiti pliiiiis… Nelivuotias on samalla parhaimmillaan - hauska huumoriveikko, jonka mielikuvitus ja ymmärrys lumoavat vanhemmat joka päivä - ja pahimmillaan, maailmanomistajan itsetunnolla varustettu despootti. Ai että.

Kaksivuotias taas on siinä klassisessa uhman vaiheessa, missä täysi pillimehu lentää metron seinään, koska se on väärän makuista. Kun lapselle luvataan jälkiruoka kun pääruokaa on syöty vielä neljä lusikallista, hän syö kolme lusikallista ja viimeisen kohdalla alkaa armoton arvovaltataistelu. Sama pätee moneen muuhun ihan arkiseen asiaan: Käsien peseminen saattaa olla Lähi-Idän kriisin veroinen väsytystaistelu, kun kaksivuotias mieluummin makaa räkä poskella huutaen vessan lattialla tunnin kuin pesee käsiään kolme sekuntia. Kaksivuotiaan uhmakohtaukset ovat välillä niin absurdeja, että äidin on poistuttava toiseen huoneeseen nauramaan. Pipovalinta voi olla elämän ja kuoleman kysymys, kaksivuotiaalle siis. Kaksivuotiaan kanssa pääsee ihan konkreettisesti painimaan, mutta perustason uhma ei kuormita henkisesti niin paljon kuin nelivuotiaan manipulointiyritykset. Kaksivuotias lähinnä on sekaisin omien tunteidensa kanssa, ja kaikessa ärsyttävyydessään on usein myös hellyyttävän koominen.

Että sellaista meille. Kerta kaikkisen opettavainen tämä 1 v 9 kk-ikäero, suosittelen lämpimästi kaikille masokisteille. Hyvin hartaasti toivon, että kun kolmas saavuttaa tämän viehättävän vaiheen, on edes isoin lapsista vähän yhteistyökykyisempi.


12.11.2014

Flashback: HELPPOA KUIN...

Tänään on tehnyt mieli. Lyödä tuota lasta.
Sitä isompaa, paria kuukautta vaille kolmevuotiasta uhmaikäistä, joka jumalauta
ei tottele, ei kuuntele, ei ymmärrä, ei usko. 
Joka kiusaa pikkuveljeä, sotkee, rikkoo, huutaa, itkee, riehuu ja raivoaa.
Minä sanon sen nyt ääneen, tai kirjoitan. Että aika monta kertaa tänään väsyneenä, vittuuntuneena ja aivan kurkkuani myöten täynnä asennevammaista kääpiötä ja sen temppuja, olen seissyt siinä äitiyden pimeän puolen rajalla ja miettinyt, että menisköhän viesti paremmin perille jos sitä vähän läpsäsis.
Tietenkään en lyö.
En ole tyhmä, vaikka olenkin väsynyt, vittuuntunut ja hetkittäin erittäin kypsä koko lapseen.
Että tämä on kehitysvaihe. Sen kuuluu uhmata, ja vanhempana, aikuisena, sen tärkeimpänä ihmisenä minun kuuluu kestää, asettaa rajoja ja kestää vähän lisää.
Että tunnetusti lyömisellä ei ole mitään terveysvaikutuksia ja aika harvan järki on lisääntynyt sillä että sitä on lyöty päähän.
Että tämä on huono päivä - sellainen, joiden hölmönä kuvittelin jo menneen ohi viime vuonna ja jääneen historiaan kunnes pikkuveli pääsee samaan pisteeseen - ja huomenna on parempi.
Että ei ole lapsen vika että minä olen väsynyt (tällä kertaa oikeasti se ei ollut lasten vika, vaan ihan omaa unettomuuttani), ja että terveyskeskus antoi korvien tarkastusajan keskelle päiväuniaikaan niin ettei kukaan sitten nuku niitä päikkäreitä.
Ja ennen kaikkea, se on kaikista rakkainta mitä mulla on, ja jos joku yli 3-vuotias sitä oikeasti löisi niin löisin takaisin. 

Ja vaikka en väkivaltaa hyväksy, varsinkaan omaan lapseen kohdistuvaa, niin kyllä mä jollain tasolla ymmärrän miten siihen tilanteeseen päätyy.
Hermostuu, ja antaa palaa. Primitiivireaktio.
Ja uudestaan, en hyväksy. 
Onneksi itse on tukiverkot ja Käytännön Mies, jolle voin delegoida diktaattorintehtävät kun oma huumorintaju loppuu. Tiedän, että lyöminen ei ole kasvatusmetodi vaan rikos.
En halua että lapsi pelkää minua vaan toivon, että se kunnioitus on molemminpuolista ja perustuu arvostukseen, rakkauteen ja hyvään tahtoon. Minä hippi.
Vaikka yhtään sen ylpeämpi en ole siitä, että tälläisinä päivinä lapsen kanssa "kommunikoi" käskyin, kielloin, uhkailuin ja ärähdyksin. Ei juuri sen sivistyneempää.
Toivon ettei ihan heti tälläisiä päiviä tule lisää.
10 tuntia kahden enemmän tai vähemmän kärttyisen lapsen kanssa (eikä tehdä tästä kärsimyskilpailua, tiedän että jotkut ovat 24/7 yksin lastensa kanssa ja respect sinne vaan).
Pitäisi vaan löytää sitä kärsivällisyyttä selittää asioita uhmaikäiselle, käydä läpi ja nimetä niitä tunteita, pitää sylissä, pitää kuria ja olla muutenkin mallikelpoinen mutsi.

Juuri kukaan mua ei saa mua samalla tavalla räjähdyspisteeseen kuin oma lapsi.
Aina välillä epäilen sitä omuutta - miten näin älykäs ja hillitty nainen voi saada noin itsepäisen ja ilkikurisen lapsen? 
(Tämä on itse asiassa kauheata liioittelua, koska O on oikeasti kovin kiltti ja helppo lapsi, useimpina päivinä).
Onko parisuhdeväkivallassa sama laukaiseva tekijä, tunne, alkukantainen raivo?
Että vastapuoli ei ymmärrä. Ei kunnioita auktoriteettia. Osoittaa täydellistä välinpitämättömyyttä toisen ajatuksia, sanomisia tai tekemisiä kohtaan. Ei tajua omaa parastaan.
Se ei ole mikään mieltäylentävä olotila, kun oma lapsi ärsyttää niin paljon että miettii mikä toimisi, ja hetken, mustan huumorin siivittämänä, pohtii rangaistuskeinoja muutaman vuosikymmenen takaa.
Luunappi, tukistus, miten ois vaikka piiskaaminen.
Enkä oikeasti sekuntiakaan usko niiden tehoon. Meidän lapsuudenperheessä ei suvaittu ruumiillista kuritusta edes nakkikioskilla, saati sitten kodissa, kaiken perusturvan tyyssijassa.
Ja varsinkin viimeaikaiset uutiset siitä, kuinka lapselle koti voi olla se kamalin kidutuskammio ja oma ahdistus siitä, että jollain lapsella oikeasti on asiat olleet niin huonosti.
Ja silti se oma ärsytys.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Omppua kyllä lyötiin tänään, valitettavasti, mutta se en ollut minä vaan tasavertainen taapero, tyttö joka oli pikku välikohtauksesta huolimatta yhä O:n paras kaveri.
Mä sain mennä jumppaan päästämään höyryjä, sen jälkeen jaettiin O:n kanssa suklaamuna. Lapsi sai sisällön. 
Yritän olla vähemmän skitso, koska oma käytös hävettää välillä niin paljon että sorrun sitten lepyttelemään lasta yhtä liioittelevin elein kuin olen torunut tai kieltänyt. Ei kovin johdonmukaista.
Juon tämän siiderin, luen kirjaa ja blogeja, en tee läksyjä. 
Huomenna on pakko olla parempi päivä.

(Vaikka pikkuveljen kiusaaminen on ehkä, se mikä herkimmiten laukaisee mussa sen raivohulluuden, niin oli myös vaikeaa pitää pokkaa kun O on keksinyt uuden leikin.
Meillä on katsottu nyt kaikki jaksot Maailman ympäri 80 päivässä-tv-sarjaa, mun lapsuudensuosikkia, ja O halusi olla Passepartout, ja P:n rooliksi lankesi Tico.
Se päättyi siihen, että Passepartout yritti tunkea Ticoa matkalaukkuun, eli peitosta tehtyyn pussiin…).

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 18.3.2013

Flashback: HUUTAVA MUTSI JA MUUTENKIN HUONO KESKIVIIKKO

Mulla on monta "äitisivupersoonaa" aina sellaisesta pullantuoksuisesta ylisuorittajasta Itä-Helsingin ninamikkoseen, mutta kaikista eniten mä vihaan sitä huutajamutsia, joka musta kuoriutuu kun on tarpeeksi kiire, alhainen verensokeri, ärsyttävä lapsi ja univelkaa. Sellainen olin taas eilen aamulla ja toivon tosiaan, että oikealla lääkityksellä* raivoäiti pysyisi piilossa vaikka loppuelämäni ajan.

Sitä vanhempana/äitinä/hyväuskoisena hölmönä helposti tuudittautuu siihen uskoon, että jos on edellisenä päivänä tarjonnut lapselle ikimuistoisen elämysseikkailun, niin seuraavana päivänä se jälkeläinen kiltillä käytöksellä kiittäisi äitiään laatuajasta, ekstrahuomiosta ja taloudellisista uhrauksista. Vielä mitä. Tai ehkä tämä oli O:n tapa kiittää, mutta eilen oli taas sellainen aamu että sai hävetä itseään ja vähän sitä uhmaikäistäkin. Lapsen kaiken kauheuden voi tiivistää siihen, että koko aamun lapsi reagoi kaikkiin pyyntöihin, kehoituksiin ja käskyihin lähinnä istumalla uhmakkaasti (kuten ikävaiheeseen kuuluu) eteisen lattialla ja osoittelemalla äitiä tai pikkuveljeä sormipyssyllä ja mielenosoituksellisesti ampumalla, "piu piu!" (tarhasta opittu taito tämä).

Ja sitten se heräsi, huutajamutsi. Jonka piti syöttää lapset ja koirat, pukea ja saada koko porukka pihalle ennen kuin piti kiirehtiä kaupungin toiselle puolelle, Allergiasairaalaan taas vaihteeksi. Mikä typerä primitiivireaktio. Pääsipä suusta se "voi nyt helvetti sentään":kin. Kun koko ajan naama punaisena huutaessaan (uhkaillessaan/kiristäessään) alitajuisesti tietää, että tilanne ratkeaisi noin sata kertaa nopeammin jos vain siirtäisi lapsen huomion kiukuttelusta johonkin hauskaan. "Saat taluttaa koiraa", "mennään katsomaan näkyisikö ruohonleikkureita". Sen sijaan tarjolla oli yhden uhmiksen ja yhden ädin show, jossa toinen latoo aivan liian korkealla äänenvoimakkuudella älyttömiä uhkauksia ja heittäytyy marttyyriksi ("kyllä nyt on äidillä paha mieli, kun eilen vein sut uimaankin, en enää koskaan vie sua mihinkään kivaan paikkaan!") ja toinen on entistä vastahakoisempi ja suoraan sanoen, tekisi mieli antaa luunappi luupäälle.

Tälläisten aamujen jälkeen tuntuu, että sitä pystyy itse taantumaan vielä O:takin alkeellisemalle tasolle. Tilanne laukeaa viimeistään silloin, kun Periaatteen Nainen saa suklaakeksin, tai edes toteaa että kaikista maailman vastoinkäymisistä huolimatta lapset ovat hengissä, koirat eivät pissanneet sisälle ja lääkäriinkin ehditään ajoissa. Silloin nolo mutsi pyytää nöyrästi anteeksi lapselta ja sovitaan, että ollaan molemmat loppupäivä kilttejä (sopimus piti kyllä vain äidin osalta, mutta se oli tärkeintä).

Sen jälkeen kun oltiin selvitty ulos ja päästy ison tien varteen kävelyttämään koiria, alkoi aamun seuraava show. Pojat tuplarattaissa ja koirat remmissä, ja sitten bongasin 20 metrin päässä rusakon, ihan ison, nelikaistaisen, vilkkaasti liikennöidyn tien varrella. Pysäytin koko karavaanin ja osoitin pojille, että "katsokaa, pupu!". Ja samalla pupu katsoi meitä, pelästyi koiria... ja juoksi suoraan auton alle. Aika nopeasti piti peittää lasten silmät ja selittää, että äiti näkee harhoja eikä siellä mitään pupua ollutkaan. (Mutta loppuhuipennus, jota en paljastanut Facebookissa: Pupu heitti melkoisen voltin, seikkaili aikansa liikenteen keskellä, mutta juoksi turvallisesti tien toiselle puolelle metsään).

Sitten suunnattiin O:n kanssa Allergiasairaalaan. Tunsin itseni ehkä kaupungin kuumimmaksi kissaksi, kun sellainen rastapäinen tumma kundi alkoi jotain huudella mulle, oisko pyytänyt treffeille tjsp. Tietty olisin ollut vähän imarellumpi, jos tyyppi ei olisi ollut tupakalla Sukupuolitautiklinikan ovella. Itse lääkärikäynti oli turhaakin turhempi. Lääkäri oli nuori ja virkaintoinen, ja samaan aikaan onnistui puhumaan pelkkää lääketiedejargonia että vähättelemään mun alkeellisintakaan ymmärrystä allergioista ja ihmiskehon toiminnasta. Kuten lääkäri itsekin lopulta totesi, niin olisin voinut lukea tämän kaiken jostain Wikipediasta - no shit. No, tulipa kuitenkin käytyä - matkalla joku nainen tuli oikein kehumaan miten kivasti O oli puettu, ja heti harmitti ettei ollut kameraa mukana että olisin voinut kaikelle kansalle esitellä miten tyylikkäitä ollaan.

* Lääkitystä raivopäälle = Lapset lähti mummolaan yökylään ja Käytännön Mies yöjuoksuihin. Siis ihan_omaa_aikaa, sitä minkä perään täällä on vinguttu. Olen lähinnä leikkinyt neliraajahalvaantunutta, mutta nyt aion korkata siiderin ja mennä katsomaan Viidakon Tähtöset, minkä jälkeen olen varmasti valmis nukkumaan. Kun kerroin tästä yllättävästä vapaudesta naapurin äiti-ihmisille, oli reaktiona kollektiivinen ooh, eikä! Miten ihanaa-huokaus... Kyllä äidit tietää.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 9.5.2013

9.11.2014

VIHAINEN ISÄ JA MUITA IKÄVIÄ TOTUUKSIA

Aijai, kyllä tällaisen vähemmän strömsöläisen äidin mieltä lämmittää kun kunnallinen päivähoito pitää huolen siitä, että isällä on tänään kortti (ja lahjoja - vaikka toki sitä on perinteiset sukat ja bokseritkin käyty hakemassa). Mä en ole tosiaan mikään askartelun suurvisiiri ja kaikki rairuohon istuttamiset ja lumihiutaleiden leikkelyt ulkoistan ilolla kelle tahansa sellaiselle, joka ei liimaa sormiaan yhteen välittömästi liimapurkin avattuaan. Mutta, en tullut isänpäivän kunniaksi kertomaan olemattomista kädentaidoistani, vaan Ompun tekemästä isänpäiväkortista.


Siinä on nimittäin vihainen isä. Ilmeisesti tarhantädit ovat yrittäneet saada lapsista ulos jonkinlaista luonneanalyysia, mitä sitten voidaan korttiin kirjoittaa. Tarkoitus on varmasti ollut saada jokin viaton ja symppaattinen toteamus, tyyliin isi leikkii junaradalla tai isi osaa ajaa autoa. No, Omppu julisti jo viikko sitten, että isi on aina kiukkuinen. Kertoi tämän ylpeällä, kirkkaalla lapsenäänellä kun olin hakemassa päiväkodista päivän päätteeksi. Lastentarhaopettaja vieressä yritti pehmentää tätä hymyllä ja huokailemalla, että jokainen isä on paras omalle lapselleen. Minä nyökkäilin naama punaisena ja päätin olla testaamatta tädin huumorintajua lisäämällä, että paitsi ne jotka hakkaa tai hyväksikäyttää lapsiaan ja sitä rataa.

Olen tunnettu paketoinnista, josta tosiaan näkee että itse oon käärinyt. Kuin sokea mustekala.
Ennen kuin alatte väkertää lastensuojeluilmoituksia, teen paljastuksen: Mies ei ole aina vihainen. Jos nyt olisi ollut äitienpäivä, olisi mutsin määritelmä ollut todennäköisesti ihan samanlainen. Molemmilla "isoilla pojilla" on käynnissä joku uhman renessanssi, ja kun siihen lisää keskimmäisen järjestämät miljoonat herätykset niin avot, meillä on vihaiset vanhemmat. Yritän kompensoida jatkuvaa komentamista, kieltämistä ja kiristämistä kehumalla, halimalla, keskittymällä oikein intensiivisesti yhteisiin puuhiin (ts. jätän kännykän pois) ja muutenkin olemalla kauhean kiva. Olen ilmeisesti epäonnistunut. Ainakin esikoisen silmissä me ollaan takakireitä nihilistejä, jotka vain rajoittavat, nalkuttavat ja uhkailevat. Pahimmassa tapauksessa Ompun näkemys meistä säilyy tällaisena siihen asti, kunnes se saa omia lapsia.


Me keskivertovanhemmat toki ymmärrämme, että kyse on vain vaiheesta. Väliaikaista, niin kuin Veskukin laulaa. Tässä on ollut elämänmuutosta kerrakseen ja normaali nelivuotias sekoilisi muutenkin, ja kaksivuotiashan olisi ihan luonnonoikku jos ei koettelisi rajoja, ja vanhempiensa hermoja. Olen luottavainen, että tilanne on normalisoitunut isoveljien osalta siihen mennessä kun kuopus saavuttaa uhmaiän. Mutta millainen mielikuva Ompulle jää tästä ajasta? Muisteleeko se vielä keski-ikäisenä terapiassa, että isi oli aina vihainen. Jääkö sen muistijäljen alle kaikki hyvät hetket isän kanssa? Voi apua. Pysyisivät aina vauvoina, tämä kasvattaminen on kamalan monimutkaista.

Omppu oli tehnyt pokaalin.
Rehellisesti sanoen mietin myös, mitä ne siellä päiväkodissa ajattelevat. Että jos lapsi kuvailee isäänsä kiukkuiseksi. Aina. Halusin selventää, etteivät lapsemme ole lähiaikoina olleet varsinaisesti mitään enkeleitä ja ääntä pitää korottaa kun esimerkiksi kommunikoivat nyrkein (ja vielä lisätä, että siksi tyyppi on ihan mustelmilla!). Tyydyin kuitenkin vaan naureskelemaan ja hiljaa kiittämään luojaa siitä, ettei Pampula vielä puhu. En edes uskalla arvailla millaista diagnoosia sieltä tulisi. Onneksi minä kuitenkin tiedän. Että pojilla on, kuten hoitajakin sanoi, paras mahdollinen isä heille. Viime aikoina kurinpitäjän rooli on korostunut, mutta sieltä löytyy myös leikkiä, laatuaikaa, hellyyttä ja hulluttelua. Toivottavasti pojat muistavat senkin.

Pampulan kortti
Hyvää isänpäivää kuitenkin, kaikille isille, iloisille ja äkäisille. Ollaan kaikki parhaita vanhempia omille lapsillemme.

5.11.2014

SE OIKEA ÄITIYDEN MUSTA AUKKO

Mä en ole melkein viisivuotisen äitiurani aikana tavannut yhtään sellaista kestovaippoihin hurahtanutta soseuttajaa, joka on kadottanut oikean identiteettinsä muuttuessaan intohimoiseksi täysimettäjäksi. En ole osannut samaistua ylisuorittavista hurmosmutseista ahdistuviin tiedostaviin toimittajiin - ehkä olenkin osa sitä salaliittoa, who knows, mutta jos multa kysytään äitiyden mustasta aukosta niin se kyllä liittyy aikaan. Se on nimittäin kadonnut, niin mikro- kuin makrotasollakin.

Sekunnit, minuutit, tunnit. Kuukaudet. Vähän vuodetkin.
Mä olen kävelevä klisee kun päivittelen jatkuvasti sitä, mihin aika oikein menee? Vauva on yhtäkkiä kolme kuukautta. Yhtäkkiä esikoinen on itsenäistynyt, oppinut ovikoodin ja kulkee pihan poikki kaverille kylään ihan yksin. Keskimmäinen heitti hetkessä hyvästit vaipoille, sai Shakira-nimisen ystävän päiväkodissa ja kasvaa varmaan metrin viikossa.

Mulla ei ole aikaa mihinkään, vaikka äitiyslomalla pitäisi vaan istua lattella kahvilassa ja katsoa päivisin imetysmaratoonejen aikana kokkausohjelmia ja ihailla vauvaa. No, vauvaa kyllä ihailen kaiken aikaa, mutta muuten kyllä to do-lista vaan venyy ja paukkuu.
Isänpäiväkortit on yllättäen lähettämättä. Kirjapinot vaan kasvaa, kun lainaan maanisesti kaiken mielenkiintoisen, mitä en ehdi lukea vaikka uusisinkin lainan viisi kertaa. Oletteko huomanneet miten mahtavan usein päivitän blogia? Poikien päiväkirjatkin laahaavat viikkoja.
En muka ehdi nähdä ystäviä, tehdä koulutöitä, siivota, etsiä niitä jo viime vuonna vastaanottokeskusta varten pakattuja talvivaatteita, nukkua päiväunia, päivittää vanhempainyhdistyksen Facebook-sivua.
Yöt ne vasta nopeasti menee. Illalla nukahtaa sikeistä unista unelmoiden, aamulla on entistä väsyneempi.
Elän aikalailla ilman kalenteria, riskillä oman muistini varassa. Elämää rytmittävät tiistaiaamun spinning, keskiviikon Oktonautit, torstaina pitää muistaa ottaa poikien tavarat tarhalta kotiin. Torstaisin Instagramissa on vanhoja valokuvia, sunnuntaina sataa.

Ja sitten tietty on tilanteita, jolloin aika suunnilleen pysähtyy.
Kello 15-17 kun odotetaan isää kotiin koulusta. Klo 20.30 kun kaksi hysteeristä pikkupoikaa eivät osoita merkkiäkään nukahtamisesta. Kello 04.15 kun maailman ihanin pallero vieressä päättää, että nyt on hyvä hetki hymyillä niin leveästi, että eihän siinä voi nukkua.

2.11.2014

KAHDEN KERROKSEN VÄKEÄ

Vaikkei meillä mikään Skönä Hem-koti ole koskaan ollutkaan, jopa tällainen antisisustaja osasi hävetä lastenhuoneen häpeäpilkkua: 2-vuotiaan Pampulan "sänkyä". Nimittäin kesällä vanha pinnasänky (joka nykyään on olevinaan vauvan sänky, eli vaatevarasto…) kävi auttamatta liian pieneksi metrikkäälle, joka öisin tuplaa pituutensa nukkumalla raajat joka suuntaan sojottaen. Kun kesällä ei muka ollut äitiyslomalla aikaa tätä hoitaa, joutui lapsiraukka nukkumaan vieraspatjalle. Sitten kuivaksi opettelun aikana kävi yksi pissavahinko, ja patja jouduttiin korvaamaan äärimmäisellä hätäratkaisulla eli ilmapatjalla, joka muistutti pomppulinnaa ja josta keskimmäinen yleensä putosi jossain vaiheessa yötä alas. Sen seurauksena Pampula on viimeisen kuukauden ajan kömpinyt viimeistään aamuyöllä meidän jo muutenkin aika täyteen parisänkyyn, ja kaikki ovat nukkuneet huonosti.


Anyways, kerrossänkyshoppailu aloitettiin jo keväällä. Halusin ekologisesti ja järkevästi jonkun käytetyn ja melkein ostin Huuto.netistä huikean halvan LUNDBY-sängyn kunnes kävi ilmi että se ei olekaan Ikean vaan nukkekodin sänky. Facebookissa ystävät kyllä sitten auttoivat, haaveilin Unipuusta mutta se kuulemma on ihan passé ja käskettiin tilata tämä. Se olikin ostoslistalla, kunnes todettiin ettei meillä tässä elämäntilanteessa ole 600 euroa löysää. Onneksi on aina Ikea, tuo opiskelevan suurperheen ystävä. Perjantaina haettiin kotiin sitten tämä.

Sängyn kokoaminen oli juuri niin kamalaa kuin Ikean huonekalujen kokoaminen noin yleensä on. Triljoona osaa, mutta paketista puuttui kypärät joita ehdottomasti tarvittaisiin Pampulan harjoitellessa base-hyppyjä yläsängystä. Vain yksi yläsänky, kun molemmat tahtoisivat juuri sen. Ei viinipulloa vanhemmille ja paketista puuttui myös lahjakortti pariterapiaan. Pampulalla on sopivasti jo huuli ja leuka verillä ulkona tapahtuneen toilailun seurauksena, eiköhän sillä ehdi joku luu murtua ennen ensiviikon tarhakuvausta.


Kuvat ovat mustavalkoisia koska lakanat eivät mätsää, valaistus on kuin invavessassa ja kukaan ei ole vielä lähettänyt mulle niitä blogipäiväpeittoja, joilla saadaan Turtlesit piiloon ja katu-uskottavia kuvia nettiin. Muutenkin olisi voinut vähän stailata, mutta halusin nyt napsia teille nämä todisteet että yksikään lapsi ei enää nuku lattialla vaan niillä on omat sängyt. Päällekkäin - niistä saa myös kaksi erillistä sänkyä jos tarvitaan kompromissi joskus. Parasta on, että Pampula on nukkunut nyt uudessa pedissään joka yö eikä tullut potkimaan mua päähän, kukaan ei ole vielä murtanut yhtään luuta ja isoveli on selvinnyt turvallisesti öisistä vessareissuista. Eikä kokoaminen aiheuttanut avioeroakaan.