12.11.2014

Flashback: HELPPOA KUIN...

Tänään on tehnyt mieli. Lyödä tuota lasta.
Sitä isompaa, paria kuukautta vaille kolmevuotiasta uhmaikäistä, joka jumalauta
ei tottele, ei kuuntele, ei ymmärrä, ei usko. 
Joka kiusaa pikkuveljeä, sotkee, rikkoo, huutaa, itkee, riehuu ja raivoaa.
Minä sanon sen nyt ääneen, tai kirjoitan. Että aika monta kertaa tänään väsyneenä, vittuuntuneena ja aivan kurkkuani myöten täynnä asennevammaista kääpiötä ja sen temppuja, olen seissyt siinä äitiyden pimeän puolen rajalla ja miettinyt, että menisköhän viesti paremmin perille jos sitä vähän läpsäsis.
Tietenkään en lyö.
En ole tyhmä, vaikka olenkin väsynyt, vittuuntunut ja hetkittäin erittäin kypsä koko lapseen.
Että tämä on kehitysvaihe. Sen kuuluu uhmata, ja vanhempana, aikuisena, sen tärkeimpänä ihmisenä minun kuuluu kestää, asettaa rajoja ja kestää vähän lisää.
Että tunnetusti lyömisellä ei ole mitään terveysvaikutuksia ja aika harvan järki on lisääntynyt sillä että sitä on lyöty päähän.
Että tämä on huono päivä - sellainen, joiden hölmönä kuvittelin jo menneen ohi viime vuonna ja jääneen historiaan kunnes pikkuveli pääsee samaan pisteeseen - ja huomenna on parempi.
Että ei ole lapsen vika että minä olen väsynyt (tällä kertaa oikeasti se ei ollut lasten vika, vaan ihan omaa unettomuuttani), ja että terveyskeskus antoi korvien tarkastusajan keskelle päiväuniaikaan niin ettei kukaan sitten nuku niitä päikkäreitä.
Ja ennen kaikkea, se on kaikista rakkainta mitä mulla on, ja jos joku yli 3-vuotias sitä oikeasti löisi niin löisin takaisin. 

Ja vaikka en väkivaltaa hyväksy, varsinkaan omaan lapseen kohdistuvaa, niin kyllä mä jollain tasolla ymmärrän miten siihen tilanteeseen päätyy.
Hermostuu, ja antaa palaa. Primitiivireaktio.
Ja uudestaan, en hyväksy. 
Onneksi itse on tukiverkot ja Käytännön Mies, jolle voin delegoida diktaattorintehtävät kun oma huumorintaju loppuu. Tiedän, että lyöminen ei ole kasvatusmetodi vaan rikos.
En halua että lapsi pelkää minua vaan toivon, että se kunnioitus on molemminpuolista ja perustuu arvostukseen, rakkauteen ja hyvään tahtoon. Minä hippi.
Vaikka yhtään sen ylpeämpi en ole siitä, että tälläisinä päivinä lapsen kanssa "kommunikoi" käskyin, kielloin, uhkailuin ja ärähdyksin. Ei juuri sen sivistyneempää.
Toivon ettei ihan heti tälläisiä päiviä tule lisää.
10 tuntia kahden enemmän tai vähemmän kärttyisen lapsen kanssa (eikä tehdä tästä kärsimyskilpailua, tiedän että jotkut ovat 24/7 yksin lastensa kanssa ja respect sinne vaan).
Pitäisi vaan löytää sitä kärsivällisyyttä selittää asioita uhmaikäiselle, käydä läpi ja nimetä niitä tunteita, pitää sylissä, pitää kuria ja olla muutenkin mallikelpoinen mutsi.

Juuri kukaan mua ei saa mua samalla tavalla räjähdyspisteeseen kuin oma lapsi.
Aina välillä epäilen sitä omuutta - miten näin älykäs ja hillitty nainen voi saada noin itsepäisen ja ilkikurisen lapsen? 
(Tämä on itse asiassa kauheata liioittelua, koska O on oikeasti kovin kiltti ja helppo lapsi, useimpina päivinä).
Onko parisuhdeväkivallassa sama laukaiseva tekijä, tunne, alkukantainen raivo?
Että vastapuoli ei ymmärrä. Ei kunnioita auktoriteettia. Osoittaa täydellistä välinpitämättömyyttä toisen ajatuksia, sanomisia tai tekemisiä kohtaan. Ei tajua omaa parastaan.
Se ei ole mikään mieltäylentävä olotila, kun oma lapsi ärsyttää niin paljon että miettii mikä toimisi, ja hetken, mustan huumorin siivittämänä, pohtii rangaistuskeinoja muutaman vuosikymmenen takaa.
Luunappi, tukistus, miten ois vaikka piiskaaminen.
Enkä oikeasti sekuntiakaan usko niiden tehoon. Meidän lapsuudenperheessä ei suvaittu ruumiillista kuritusta edes nakkikioskilla, saati sitten kodissa, kaiken perusturvan tyyssijassa.
Ja varsinkin viimeaikaiset uutiset siitä, kuinka lapselle koti voi olla se kamalin kidutuskammio ja oma ahdistus siitä, että jollain lapsella oikeasti on asiat olleet niin huonosti.
Ja silti se oma ärsytys.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Omppua kyllä lyötiin tänään, valitettavasti, mutta se en ollut minä vaan tasavertainen taapero, tyttö joka oli pikku välikohtauksesta huolimatta yhä O:n paras kaveri.
Mä sain mennä jumppaan päästämään höyryjä, sen jälkeen jaettiin O:n kanssa suklaamuna. Lapsi sai sisällön. 
Yritän olla vähemmän skitso, koska oma käytös hävettää välillä niin paljon että sorrun sitten lepyttelemään lasta yhtä liioittelevin elein kuin olen torunut tai kieltänyt. Ei kovin johdonmukaista.
Juon tämän siiderin, luen kirjaa ja blogeja, en tee läksyjä. 
Huomenna on pakko olla parempi päivä.

(Vaikka pikkuveljen kiusaaminen on ehkä, se mikä herkimmiten laukaisee mussa sen raivohulluuden, niin oli myös vaikeaa pitää pokkaa kun O on keksinyt uuden leikin.
Meillä on katsottu nyt kaikki jaksot Maailman ympäri 80 päivässä-tv-sarjaa, mun lapsuudensuosikkia, ja O halusi olla Passepartout, ja P:n rooliksi lankesi Tico.
Se päättyi siihen, että Passepartout yritti tunkea Ticoa matkalaukkuun, eli peitosta tehtyyn pussiin…).

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 18.3.2013

6 kommenttia:

  1. Joskus, kun nuoremmalla oli ihan raivostuttava kausi (2-3 vuotiaana), ja valvoi aina keskellä yötä monta tuntia riuvaten ja rissaten ihan vain piruuttaan, nostin keskellä yötä pakan jätskiä pöytään ja kaksi lusikkaa. Likka katseli minua hyvin vakavana ja varovasti (nyt se sekosi), söi jäätelön, ja meni sitten hissunkissun nukkumaan. Siltä erää monta viikkoa jatkunut riuvaaminen loppui. Alkoi (alkaa) uudestaan tasaisin väliajoin eri muodoissa aina kun on stressaantunut, riippumatta siitä miten hienosti tai huonosti olen säilyttänyt kasvattajan logiikkani. Olen ihan vain statisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei, pitäisköhän meidän kokeilla jäätelötaktiikkaa keskimmäisen yösekoilujen kanssa. Ainakin se jäätelö helpottaisi mun oloa, jos ei lapsen. Huh.

      Poista
  2. Medän keskimmäinen haluaa jotain vähintään tuhat kertaa päivässä, koska haluaa käytännössä kaiken mitä sattuu näkemään. Koska kaikkea ei arvatenkaan saa, meillä myös kiukutellaan aika paljon. Kirjoitin kiukusta uunituoreeseen blogiini. Jopa Sinkkosen mukaan on ihan tervettä hiiltyä uhmaikäiseen, koska sitä lapsi juuri tavoittelee.
    http://tuulikaapin.blogspot.fi/2014/11/tunteet-ja-sukupolvien-ketju.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulenpas lukemaan!
      Ja heh, lapseni siis saavat mitä haluavat kun mutsin sytytyslanka loppuu…
      Sinkkonen asuu jossain tässä mun naapurustossa, taidan joku päivä stalkata sen ja mennä hakemaan vertaistukea ihan livenä :).

      Poista
  3. Tämä teksti oli kuin omasta päästä! Vanhemmuus tuo itsestä esille todellakin välillä ne pahimmat puolet (onneksi myös ne parhaimmat!) Olen aina pitänyt itseäni melkoisena viilipyttynä ja lehmänhermoisena, niin on ollut hämmentävää miten oikeasti raivonpartaalle tuommoiset pienet ihmiset (omat) voi sinut ajaa.... Mutta se terveen ihmisen raja menee juurikin siinä, alkaako toteuttaa näitä primitiivireaktioita...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, ne synkät ajatukset vaan täytyy jättää ajatuksen tasolle - onneksi meitäkin on kaksi vuorottelemassa, sen verran osataan tulkita miehen kanssa toisiamme että kuullaan äänestä kun alkaa olla vuoro päästää toinen hermolevolle.

      Poista

i Digame !