12.11.2014

Flashback: HUUTAVA MUTSI JA MUUTENKIN HUONO KESKIVIIKKO

Mulla on monta "äitisivupersoonaa" aina sellaisesta pullantuoksuisesta ylisuorittajasta Itä-Helsingin ninamikkoseen, mutta kaikista eniten mä vihaan sitä huutajamutsia, joka musta kuoriutuu kun on tarpeeksi kiire, alhainen verensokeri, ärsyttävä lapsi ja univelkaa. Sellainen olin taas eilen aamulla ja toivon tosiaan, että oikealla lääkityksellä* raivoäiti pysyisi piilossa vaikka loppuelämäni ajan.

Sitä vanhempana/äitinä/hyväuskoisena hölmönä helposti tuudittautuu siihen uskoon, että jos on edellisenä päivänä tarjonnut lapselle ikimuistoisen elämysseikkailun, niin seuraavana päivänä se jälkeläinen kiltillä käytöksellä kiittäisi äitiään laatuajasta, ekstrahuomiosta ja taloudellisista uhrauksista. Vielä mitä. Tai ehkä tämä oli O:n tapa kiittää, mutta eilen oli taas sellainen aamu että sai hävetä itseään ja vähän sitä uhmaikäistäkin. Lapsen kaiken kauheuden voi tiivistää siihen, että koko aamun lapsi reagoi kaikkiin pyyntöihin, kehoituksiin ja käskyihin lähinnä istumalla uhmakkaasti (kuten ikävaiheeseen kuuluu) eteisen lattialla ja osoittelemalla äitiä tai pikkuveljeä sormipyssyllä ja mielenosoituksellisesti ampumalla, "piu piu!" (tarhasta opittu taito tämä).

Ja sitten se heräsi, huutajamutsi. Jonka piti syöttää lapset ja koirat, pukea ja saada koko porukka pihalle ennen kuin piti kiirehtiä kaupungin toiselle puolelle, Allergiasairaalaan taas vaihteeksi. Mikä typerä primitiivireaktio. Pääsipä suusta se "voi nyt helvetti sentään":kin. Kun koko ajan naama punaisena huutaessaan (uhkaillessaan/kiristäessään) alitajuisesti tietää, että tilanne ratkeaisi noin sata kertaa nopeammin jos vain siirtäisi lapsen huomion kiukuttelusta johonkin hauskaan. "Saat taluttaa koiraa", "mennään katsomaan näkyisikö ruohonleikkureita". Sen sijaan tarjolla oli yhden uhmiksen ja yhden ädin show, jossa toinen latoo aivan liian korkealla äänenvoimakkuudella älyttömiä uhkauksia ja heittäytyy marttyyriksi ("kyllä nyt on äidillä paha mieli, kun eilen vein sut uimaankin, en enää koskaan vie sua mihinkään kivaan paikkaan!") ja toinen on entistä vastahakoisempi ja suoraan sanoen, tekisi mieli antaa luunappi luupäälle.

Tälläisten aamujen jälkeen tuntuu, että sitä pystyy itse taantumaan vielä O:takin alkeellisemalle tasolle. Tilanne laukeaa viimeistään silloin, kun Periaatteen Nainen saa suklaakeksin, tai edes toteaa että kaikista maailman vastoinkäymisistä huolimatta lapset ovat hengissä, koirat eivät pissanneet sisälle ja lääkäriinkin ehditään ajoissa. Silloin nolo mutsi pyytää nöyrästi anteeksi lapselta ja sovitaan, että ollaan molemmat loppupäivä kilttejä (sopimus piti kyllä vain äidin osalta, mutta se oli tärkeintä).

Sen jälkeen kun oltiin selvitty ulos ja päästy ison tien varteen kävelyttämään koiria, alkoi aamun seuraava show. Pojat tuplarattaissa ja koirat remmissä, ja sitten bongasin 20 metrin päässä rusakon, ihan ison, nelikaistaisen, vilkkaasti liikennöidyn tien varrella. Pysäytin koko karavaanin ja osoitin pojille, että "katsokaa, pupu!". Ja samalla pupu katsoi meitä, pelästyi koiria... ja juoksi suoraan auton alle. Aika nopeasti piti peittää lasten silmät ja selittää, että äiti näkee harhoja eikä siellä mitään pupua ollutkaan. (Mutta loppuhuipennus, jota en paljastanut Facebookissa: Pupu heitti melkoisen voltin, seikkaili aikansa liikenteen keskellä, mutta juoksi turvallisesti tien toiselle puolelle metsään).

Sitten suunnattiin O:n kanssa Allergiasairaalaan. Tunsin itseni ehkä kaupungin kuumimmaksi kissaksi, kun sellainen rastapäinen tumma kundi alkoi jotain huudella mulle, oisko pyytänyt treffeille tjsp. Tietty olisin ollut vähän imarellumpi, jos tyyppi ei olisi ollut tupakalla Sukupuolitautiklinikan ovella. Itse lääkärikäynti oli turhaakin turhempi. Lääkäri oli nuori ja virkaintoinen, ja samaan aikaan onnistui puhumaan pelkkää lääketiedejargonia että vähättelemään mun alkeellisintakaan ymmärrystä allergioista ja ihmiskehon toiminnasta. Kuten lääkäri itsekin lopulta totesi, niin olisin voinut lukea tämän kaiken jostain Wikipediasta - no shit. No, tulipa kuitenkin käytyä - matkalla joku nainen tuli oikein kehumaan miten kivasti O oli puettu, ja heti harmitti ettei ollut kameraa mukana että olisin voinut kaikelle kansalle esitellä miten tyylikkäitä ollaan.

* Lääkitystä raivopäälle = Lapset lähti mummolaan yökylään ja Käytännön Mies yöjuoksuihin. Siis ihan_omaa_aikaa, sitä minkä perään täällä on vinguttu. Olen lähinnä leikkinyt neliraajahalvaantunutta, mutta nyt aion korkata siiderin ja mennä katsomaan Viidakon Tähtöset, minkä jälkeen olen varmasti valmis nukkumaan. Kun kerroin tästä yllättävästä vapaudesta naapurin äiti-ihmisille, oli reaktiona kollektiivinen ooh, eikä! Miten ihanaa-huokaus... Kyllä äidit tietää.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 9.5.2013

9 kommenttia:

  1. Voi, varmaan niin tuttuja ajatuksia kaikille äideille! :) Tai ainakin minulle. Joku (epänormaali) nyt voi ehkä olla aina tosi zen, mutta kyllä täällä raivoäiti nostaa välillä päätään. Usein erityisesti nukkumaanmenoaikaan, kun lapsi vaan pyörii sängyssä, mumisee käsittämättömyyksiä ja leikkii sormillaan. Kiitos vaan päiväkodin pakkopäiväunet. Meillä myös sama kuvio: äiti hermostuu, saattaa vähän korottaa ääntään ja sitten pyydetään anteeksi kun lepytään. Toisaalta välillä tuntuu myös siltä, että lapsi tarvitsee joskus sen raivostumisen, että joku asia menee perille. Ei läheskään aina, en halua puolustella, mutta joskus voi pari ärräpäätä olla paikallaan, että sanoma menee perille. Vielä kun osaisi raivostua sillä tavalla sivistyneesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä vähän pelkään että kun on päiviä jolloin "pitää" koko päivä kiljua nupit kaakossa naama punaisena niin se raivostumisen teho vähän niin kuin häviää ja lapset alkaa pitää äitiään ihan vaan kroonisesti raivotautisena.
      Me ollaan väännetty noista päikkäreistä tänä syksynä jonkin verran mutta oikeastaan kun vertailee muiden kokemuksiin niin aika kivasti on meidän tarhassa ymmärretty että puolille öin bailaava nelivuotias ON ongelma… Tsemppiä sen kanssa.

      Poista
  2. Nauroin silloin - nauran nyt, tolle sukupuolitautiklinikan womenizerille. :D :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kelaa mikä itsetunto! Oispa itselläkin. "Oon niin upee tyyppi ettei herpes hei haittaa!"

      Poista
  3. Haha! Huippu teksti ja sinä ja se sukupuolitaudin omaava mies. Ai että!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, minä ja sukupuolitautimies, huippuja molemmat :D.

      Poista
    2. Joo ja sen verran lisään vielä, että sivupersoonia löytyy täältäkin. Sukupuolitauteja onneksi ei. Mutta sairasta että joskus tulee räyhättyä. Osaan olla tosi ihana.

      Poista
  4. Näkisitpä millaisia tyyppejä siellä sukupuolitautipolin ovella on maanantaiaamuisin :D ei sais vitsailla mutku...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mut pitäähän työntekijöillä olla niistä jotain iloa. Kyllä mekin aina nauretaan asiakkaille.

      Poista

i Digame !