17.11.2014

TOTEUTA UNELMASI



Luitteko viime viikolla Hesarista tämän jutun perheestä, joka myy maallisen omaisuutensa ja lähtee kuudeksi vuodeksi merille? Minä luin. Melkein kuolin kateuteen. En sellaiseen "toivottavasti ajatte karille heti Kreikassa ja joudutte muuttamaan lähiöön"-kateuteen, vaan olen enemmänkin "voi kun mekin joskus"-kade. Ihailen ja inspiroidun, ja kadehdin vähän. En taloudellisia resursseja vaan ennen kaikkea rohkeutta. Seikkailuhenkeä ja sitä, ettei ole keski-ikäistymisen myötä menettänyt kipinäänsä ja uteliaisuutta.

Viimeisinä vuosina omat toiveet ja niiden toteuttaminen on liittyneet pääasiassa perheeseen. Mielessä on ollut tietty lapsiluku, ja sitä kohti on menty raskaus ja lapsi kerrallaan. Nyt kun ollaan saavutettu se toiveiden perhe, voi alkaa haaveilla uusista asioista. Arvaattekin varmaan, että omat unelmat eivät ole ammatillisia, eikä esimerkiksi mulle ole koskaan ollut kovin tärkeää omistaa asuntoa, autoa tai mökkiä. Sen sijaan nyt voi alkaa taas kasvattamaan vauvakuumeen sijaan matkakuumetta ja vähän, sivusilmällä, selata lentoja, reissuja ja lomakohteita.

Mies lähtee ensi vuoden alussa lyhyeen työharjoitteluun ulkomaille. Hän valmistuu ammattiinsa keväällä, ja sen jälkeen meidän perheen arkea kolme vuotta määritellyt opiskelu on ohi… ja mitä sitten? Mä olen aina halunnut asua ulkomailla, ja olen sitä saanut pari vuotta tehdäkin, mutta kun alettiin miehen kanssa seurustella niin tyyppi oli sidottu työhönsä Suomessa, eikä kuulostanut kovin innostuneelta mun kodinrakennussuunnitelmistani jonnekin savimajavyöhykkeelle. Nyt kuitenkin alanvaihdon myötä myös miehen sisäinen kansainvälinen seikkailija on herännyt henkiin, ja toiselle puolelle maailmaa muuttamista on harkittu jopa puolivakavissaan.

Mitään viisumeita ei ole vielä haettu, mutta olen onnellinen jo pelkästään siitä, että muille maille vierahille lähteminen on vaihtoehto. Ennen kuin tämä unelma voi toteutua, edessä on aika paljon käytännön haasteita, niin kuin ensin se valmistuminen, työpaikan löytäminen ja kaikki järjestelyt, sekä edes jonkin asteinen konsensus kompassin suunnasta: Minä haaveilen paluusta Latinalaiseen Amerikkaan, miestä kutsuu Keski-Eurooppa. Ja ehkä kaikista vaikeinta on poistua omalta mukavuusalueelta. Minä nimittäin rakastan nykyistä asuinaluetta ja pidän elämää helppona; tarha on tien toisella puolella, mulla on vakityö, lapsilla kavereita, tunnen naapurit ja rakastan asuinaluetta, sukulaiset ja tukiverkot ovat kaikki tässä kaupungissa. On ehdottomasti helpompaa jäädä kuin lähteä.

En ole huolissani lapsista, enkä kuvittele että esikoisen kouluunmeno olisi mikään deadline palata Suomeen. Kouluja löytyy pienimmistäkin tuppukylistä, ja usko suomalaisen koulun erinomaisuuteen on kärsinyt kun olen kuunnellut opettaja-äitini kertomuksia karusta todellisuudesta. Olen itse muuttanut lapsena monta kertaa, vaihtanut kouluja ja paikkakuntaa - ehkä siksi en arvosta asunto-osakkeita kovin korkealle vaan olen enemmän tällainen telttabeduiini, joka ei tahdo pysyä paikallaan. En pelkää, että muuttaminen maasta toiseen tuhoaisi lasten identiteetin ja loppuelämän, vaan uskon että uudet kulttuurit, kielet ja kokemukset tarjoaisivat jotain sellaista, mitä mikään Norssi tai Ressu ei voi tarjota. Ja pojilla on toisensa; uusia kavereita löytyy kyllä, ja kulttuurishokkeja helpottaisi varmasti kotoa löytyvä tuki.

Mikäli siis kuviot järjestyisivät, mitään oikeita esteitä muuttamiselle ei olisi. Unelmien toteutuminen voisi kaatua vain siihen, että en uskaltaisi. Haluaisin jäädä tänne Itä-Helsinkiin, sadan metrin päähän merenrannasta, paikkaan missä olen oikeasti onnellinen ja tyytyväinen. Lähtemisessä olisi se riski, että päädymme jonnekin järkyttävään loukkoon, missä meidän päälle syljetään tai muuta vastaavaa. Ja on sekin riski, että viihtyisimme maailmalla, emmekä enää haluaisi palata Suomeen. Ensi syksynä ollaan suunnitelmien osalta toivottavasti vähän viisaampia. Siihen asti on ainakin ihan hauska haaveilla vaihteeksi eksoottisista ruoista, uusista maisemista sekä suurista seikkailuista, ei pelkistä vauvoista (vaikka ainahan niistäkin voi haaveilla!).


PS. Mä en oikeesti yleensä harrasta näitä paolocoelhomaisia mietelause/inspiraatiokuvia, mutta nyt oli sellainen fiilis. Sori.

22 kommenttia:

  1. Voi mä jostain syystä ihailen tuollaisia suunnitelmia. Olen itse sellainen suomikotihiiri (ainakin vielä) mutta koen muiden ulkomaille muuttamishaaveet jotenkin kansainvälisen hohdokkaina ja kihisen itsekin innosta. Siksi pitääkin siis todeta että go for it! Sitten voit itse alkaa tehdä tuollaisia voimauttavia mietelauseita :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noh, suunnittelen myös lotossa voittamista, että ihaillaan kun päästään toteuttamaan jotain :D. Varsinkin kun ne toistaiseksi harkinnassa olevat paikat ei ole mitään varsinaisia Manhattaneita… Mutta jännityksellä odotan missä ollaan vuoden päästä, ja mitkä mietelauseet siihen tilanteeseen sopii...

      Poista
  2. Mäkin ihailen sua, kun vielä perheellisenäkin matkakuume polttaa! Asuin itse 1,5 vuotta ulkomailla ja johtopäätös oli, että arki on samanlaista kaikkialla. Suomessa se vaan voi olla sujuvampaa, jossain toisessa kulttuurissa ehkä rennompaa. Arjen sujuvuuden vuoksi en lasten kanssa ihan vielä haluaisin lähteä ulkomaille. Toisaalta opin myös, että ihmisillä eri puolilla maailmaa on paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Ja se olikin hyvä läksy, joka lastenkin olisi hyvä oppia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, arkihan on oikeasti samanlaista joka puolella ja mullakaan ei ole mitään kuvitelmia että ulkomailla olisi se vaippojenvaihto kauheasti hohdokkaampaa tai muuta. Toisaalta ihan käytännön syistä lämpimämpi ja aurinkoisempi ilmanala houkuttelee, tahtoisin että lapset saisivat uida joka päivä (ei vain uimahallissa) jne. Toki tiedän jo valmiiksi, että suomalaista neuvolajärjestelmää, julkista liikennettä ja miljoonaa muuta asiaa tulee ikävä, mutta onneksi aina pääsee takaisin!

      Poista
  3. Ollaanpa me tässä asiassa samanlaisia! Mä aina halkean kateudesta, kun kuulen muiden rohkeudesta vaan mennä ja teen siinä kohtaa aina pienen sisäisen kuoleman. Mun miestä ja mua kyllä molempia polttelee ulkomaille muutto ja uskon kyllä, että joskus vielä. Kunhan tästä nyt eka pari muuta juttuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ehtishän tämän myöhemminkin, mutta nyt on kyse oikeastaan miehen urasta. Toisaalta vastaavasti jäädän tänne jos hänelle löytyy hommia kotikulmilta, eikä se ole sellainen vaihtoehto mikä mua harmittaisi. Älä suotta sisäisesti kuole, ehtii sitä vielä! Monta kertaa!

      Poista
  4. Mä liputan kyllä ihan täysillä tämmöisiä! Mulla itsellä ei ulkomaille muutto innostele, isot on jo niin isoja että tuntuisi vaikealta. Mutta ehkä sellainen puolet vuodesta Suomessa, puolet poissa vois olla jonain päivänä se mun juttu.
    Jokatapauksessa, ei ihminen sitten vanhana mieti että no hitto kun en ottanut enempi sitä asuntolainaa ja hitto kun en ollut enempi töissä vaan ihminen harmittelee vanhana juuri sitä että miksi en uskaltanut unelmoida, miksi en uskaltanut tavoitella unelmiani? Ja vaikka kaikkia ei lähtisikään toteuttamaan niin jo se, että uskaltaa haaveilla voi joskus olla se juttu.
    Kaupunginosat, merenranta jne ei häviä mihinkään. Siellä ne odottaa jos päätättekin lähteä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän ne odottaa. Ja jos ei odota, voi löytyä joku uusi, hieno asuinpaikka - ihailin just niitä melko uusia townhouseja teidän kulmilla.
      Ja joo, en usko että nämä kotona lasten kanssa pääosin vietetyt vuodet harmittaa, saati se jos lähdetään vähän seikkailemaan. Vaikka jos se toive ei nyt toteudu niin ehtiihän vielä, jos vaan en jää auton alle tms.

      Poista
    2. Joo muuttakaa tänne meidän seudulle! Hyvä paikka asua, isoja kämppiä ja mahtava yhteisöllisyys ja paljon puuhaa lapsille ja kivoja ihmisiä ja paljon kaikkea! Tänne vaan :) saan mäkin seuraa hoitovapailleni :P

      Poista
    3. Joo, mä en ole ihan varma riittääkö meidän budjetti yhtään lännemmäksi...

      Poista
  5. Heh,ja mä oon taas niiiiiiin tyytyväinen lähiöelämääni, kun lastenvahti-mummokin asuu lähellä ja kaikki on helppoa eikä tarvitse pähkäillä, missä on lähin ruokakauppa ja miten tässä maassa todistetaan henkilöllisyytensä kun haluaa tehdä osoitemuutoksen... huoh! Ihanaa saada olla Suomessa, missä kaikki toimii! :) Mutta ehkä siksi arvostankin tätä lähiöelämää niin paljon, kun olen ollut ihan tarpeeksi maailmalla.

    Miehen mielestä sitten, kun lapset alkaa valittaa siitä, ettei meillä ole tarpeeksi hienoja ja kalliita videopelivehkeitä, muutetaan just johonkin savimajaan toiselle puolelle maailmaa. Että lapsetkin alkais arvostaa juoksevaa vettä jne. Että sellaisia kasvatussuunnitelmia meillä :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No siis mähän rakastan meidän lähiöelämää (ja jos johonkin lähetään niin lastenvahti-mummo otetaan varmaan mukaan :D ) ja tähän helppouteen, mutta joku hullu sisäinen ääni sanoo, että nyt olisi hauska vähän sekoittaa pakkaa. Arvostan kyllä Suomea ja onhan sitä jo ulkomailla asuttu, mutta silti, veri vetää taas liikkeelle. Toisaalta tykkään nykytilanteestakin, eli mikään kauhea menetys ei ole jos mikään ei muutukaan.

      Mä olen, vastoin omia periaatteitani, kerran jo käyttänyt tätä "Afrikan nälkäänäkevät lapset"-korttia meidän ruoasta nirsoilijoille… Voi nolous.

      Poista
  6. Mä aina säännöllisin väliajoin myös haaveilen muutosta ulkomaille, mutta mulla se haavekohde olisi keski-eurooppa. Miehellä on kuitenkin oma firma täällä näin, eikä sen pyörittäminen onnistu ulkomailta. Vielä en oo keksinyt, miten saisin sen puolen järjestettyä. Mut hyvä täälläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, hyvä täälläkin. Olen iloinen että mies innostui ammatista, jota voi toteuttaa ympäri maailmaa, kun entinen oli niin tiukasti paikkaan sidottu. Toisaalta lisää epävarmuuttakin, mutta ehkä myös mahdollisuuksia.

      Poista
  7. Mä ilmoittaudun kanssa kotihiirien joukkueeseen, mutta katselen kyllä mieluusti toisten unelmia näin kotisohvalta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen tällainen 50-50, kotihiiri ja hullu rinkkamuija. Katsotaan kumpi puoli lopulta voittaa.

      Poista
  8. Ah, näin mäkin ajattelin ennenkuin kohdalle osui se ensimmäinen muutto lapsiperheellisenä. Olen ennen äitiytymistäni asunut useampaan otteeseen ulkomailla ja miehenkin kanssa muutettiin kerta vuoteen vuosien ajan. Joten tuli todella puskista se, että millaista on se lapsiperheen muutto. Tajusin, että siihen lystiin en kovin heppoisin perustein lähde enkä ihan vain huvikseni esim. vuodeksi ulkomaille. Ennen oli niin, että vkonloppuna muutto ja sitten maanantaina töihin ihan muina naisina. Nyt oli kyllä sellainen koko perheen sopeutumiskriisi ja lapsilla ankaria reaktioita muutokseen, että en vain yksinkertaisesti ollut pystynyt sellaiseen varautumaan. Tosin, lapsetkin lienevät erilaisia. Number two ottanee tällaiset asiat aina elämässään lunkimmin kuin se esikoinen.

    Mutta kyllä. Unelmia pitää olla. Ja niitä mekin lähdettiin toteuttamaana. Meni kyllä vaan niin persiilleen kuin olla voi, mutta ainakin tuli yritettyä. Nyt yritetään korjata tilannetta. Liittyy asuntokauppoihin ja yllättäviin löydöksiin muuton jälkeen. Näiden johdosta muutamme jälleen. Neljän kuukauden sisään siis kahteen kertaan kamat kassiin ja menoksi. Se ei lapsiperheelliselle ole kyllä mun näkökulmasta mikään varsinainen riemun aihe.

    Mutta silti olen sitä mieltä, että jos ei yritä eikä mitään tee niin ei sekään hyvästä ole. Elämää tää kaikki vaan on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi perse teidän viimeisintä asunto"seikkailua". Musta ei ikinä olisi ostamaan tai omistamaan omakotitaloa esimerkiksi, jos se ei olisi valmiiksi laho niin vuosi mun vastuulla mädättäisi minkä tahansa hirsilinnan.
      Mä oon muuttanut elämässäni 27 kertaa, mikä tarkoittaa parhaimmillaan 3 muuttoa per vuosi. Nyt on oltu paikoillamme ja haalittu tavaraa viisi vuotta, ja olen jo valmiiksi rikki siitä miten tavaran määrä on lisääntynyt, ja just tää hiton kerrossänky… kokoaminen kesti puolipäivää, purkaminen vie varmasti yhden ihmiselämän...

      Poista
  9. Hieman vihreyttä aiheuttaa täälläkin moinen.

    Eräs ikäiseni ystävä elää sinkkuna ja tekee freelancer-töitä omalla tietokoneella. Milloin Roomassa, milloin Nizzassa. Hänet nähdessäni aina huokailen,kuinka ihanaa kun saa asua missä huvittaa ja matkustaa minne huvittaa. Minut nähdessään hän aina huokailee,että minulla on kaikki mitä hän tahtoisi, oma koti suomessa ja perhe ja mielenkiintoinen työ. Tämä ajatus aina herättää. Haaveillako vai ollako tyytyväinen siihen mitä juuri nyt on.

    Mutta ei. En minä tyydy olemaan tyytyväinen jos jokin voisi olla vielä mieluisampaa. Siksi muutankin niin usein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Onhan se muuttaminenkin eräänlainen harrastus. Lapseni ilmoitti tänään, että tahtoo vain suihku- ja nukkumisharrastuksen, samaan sarjaan menee muuttaminen. Onneksi olet minimalisti, tekee siitä vähän siedettävämpää hommaa.
      Ja mä oikeastaan olen tosi tyytyväinen tähän mitä on, mutta haaveilen kuitenkin. Helpottaa, kun ei ole mikään maailmanloppu jos kaikki ne haaveet eivät toteudukaan.

      Poista
  10. Luin! Ja huokailin.

    Me voitais hyvin lähteä. Ei ole mitää, mikä sitoisi väkisin tänne. Mutta mutta ... musta on tullut niin haluton matkustamaan. Oon monesti niin väsähtänyt, että pelkkä ajatus matkailusta saa mut tuntemaan suorituspaineita. Janne haluaisi mennä ja mä haluaisin jäädä kotiin. Ihan pelkästään tän perusteella tekisi mieli haastaa itsensä ja kokeilla millaista olisi edes muutamia kuukausia tai puoli vuotta kantaa aina rinkka uuteen paikkaan, kun vanha alkaa tulla tutuksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun matkustelua motivoi ehkä muistot ajasta, jolloin asuin Meksikossa vailla velvoitteita ja elämä koostui kolmesta ravintola-ateriasta, kaksista päiväunista, uimisesta ja surffauksen harjoittelusta ja bilettämisestä. Nykyään rytmi voisi olla hieman erilainen…
      Sen sijaan Suomessa en meinaa jaksa lähteä kotoa just mihinkään, mukavuudenhalu, laiskuus ja väsymys ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti viimevuosina. Onneks ei oo aina pakko. :)
      (Mutta kannustan toki pakkaamaan rinkan!)

      Poista

i Digame !