23.11.2014

VÄLIAIKAISTA, AINUTLAATUISTA

Vähän päälle vuosi sitten oli raskaustestiin piirtynyt kaksi viivaa, varovainen lupaus Nipsusta. Blogikielellä puhuttaisiin kutkuttavasta jännityksestä, oikeasti olen hermoraunio kaiken alkuraskauden epävarmuuden takia. Ja yhtä lailla loppuvaiheessa alkoi huumori loppua jokottelun, unettomuuden ja odottelun kanssa. Väliin mahtui myös närästystä, kolme kuukautta pahaa pahoinvointia ja metamorfoosi  norsuksi, mutta näin jälkikäteen se ei tunnu miltään. Raskaus, oikeastaan kaikki kolme, olivat hyvää aikaa ja kaikista ihaninta on olleet ne palkinnoksi saadut pojat. Täydellisiä, terveitä, ihmeellisiä olentoja.

Eräs itseäni viisaampi nainen totesi juuri, että tämä vauva-ajan luopumisentuska on myös oman rajallisuuden konkretisoitumista. Ihanko oikeasti en enää koskaan saa olla raskaana, tuntea potkuja, laskea viikkoja, miettiä kuka siellä on? Ja oikeasti onko tässä nyt meidän viimeinen vauva, viimeisen kerran tällainen rintariippuvainen pötkylä, suojeluvaiston herättävä tuhisija, upea tyyppi joka me on saatu kasvamaan tähän porukkaan? Mun vauva-addiktio ei ole pelkästään ylitsepursuavaa lapsirakkautta (joka tosin kohdistuu lähinnä omiin tuotoksiin), vaan myös tietynlainen tahto kokea tämä kaikki monta kertaa.

Monelle raskaus ja synnytys ovat olleet sellaisia kokemuksia, joista huokaistaan että luojan kiitos ei koskaan enää. Mulla on hurmosmamman hyvät muistot raskauksista ja synnytyksistä, mutta toisaalta pelkään että koskaan enää ei voi käydä näin hyvä tuuri kaiken kanssa. Ei voi mennä näin hyvin. Meidän perhe on tässä, tämä täydellinen trio, lapsiluku, jota toivoimmekin. Silti riipaisee, että enää koskaan en todista oman vauvan ensimmäistä hymyä, vietä sitä ensimmäistä syntymän jälkeistä yötä väsyneenä, mutta malttamatta nukkua sen uuden ihmisen vieressä. Pelkään, etten muista tästä ajasta mitään enää parin vuoden päästä, unohdan miten mahtavaa kaikki oli.

Syytän kyllä myös itseäni. Unohdan välillä keskittyä nauttimaan näistä vaiheista, kaikkine kauheuksineenkin, unohdan, että pian nämä pojat ovat oikeasti jo isoja eivätkä enää kysele, sekoile ja halaile samalla innolla. Olen kännykkäkoukussa ja saatan jäädä jumiin väittelemään someen jostain metsähakkuista silloin kun pitäisi vaan hengittää syvään vauvahöyryjä tai ihmetellä ensilunta (joka Helsingissä tuli alas räntänä, mutta yhtä kaikki teki lapsista onnellisia). Sen sijaan, että olisin helpottunut kun 27 kuukautta raskauksia on lusittu ja takapenkki on nyt täynnä, olen vain paniikissa. Vaikka edessä on vielä suuria seikkailuja ja ainakin 20 vuotta kolmen kaverin kasvattamista, onko nyt se viimeinen kerta…kaikelle?

16 kommenttia:

  1. Minä olen se onneksi ei koskaan enää - tyyppi, mutta silti se riipii joskus kun en saa nähdä enää ensihymyä tai silitellä sitä vauvannukkaa. Tosin kaipaan tätä jo olemassaolevien lasteni kohdalla, en uusien. Vauvakuvien selailu ja liikuttuminen on ihan uutta hupia. Olihan se ainutkertaista.

    Ja joo, kännykkäkoukutus. Tylsää. Jäin itse tänään lukemaan siitä perhesurmasta ja pala kurkussa piti selata ja selata viestejä. Paha olohan siitä tuli ja tajusin että halusin vain olla lasten kanssa ihan täysipäisenä ja jättää ne (suurimmaksi osaksi pelkät) spekuloinnit toisarvoisiksi.

    Ja anteeksi, kirjoituksesi oli ihana, en halunnut sitä synkistää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noh, ei se tuolla vielä synkisty - mutta kyllä noi kauheudet jää mieleen ja monta kertaa omia ihanuuksia katsellessa miettii, missä mielentilassa täytyy olla, että omiaan voisi ikinä satuttaa.

      Ja joo, kauhean haikeaa (ja hienoa ja mahtavaa) kun nämä kasvavat, mä en muista oikein mitään isompien vauva-ajoista. Onneksi sentään on kamera ollut käsillä, että jotain todistusaineistoa on olemassa siitä, että nekin ovat joskus olleet pieniä palleroita.

      Poista
  2. Mä olen miettinyt vähän samansuuntaisia. Kolme tervettä lasta, ennenkaikkea kolme elossaolevaa lasta. Voiko se sama muka vielä onnistua?
    Lohduttelen itseäni onneksi sillä että meidän nuoriso on ainakin tosi halailuriippuvaista sakkia ja ovat alvariinsa kyllä siinä kaulassa roikkumassa. Että ei se onneksi ihan heti lopu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuskin tää syli ihan heti tyhjenee, mutta vähän on dramaattinen olo tämän suhteen. Kuten kaiken. Tilastot kyllä pelottaa, kun tiedostaa kerta toisensa jälkeen paremmin miten kamalaa olisi jos jotain menisi pieleen, ja onhan jo näiden olemassaolevien puolesta ihan hitosti pelättävää. (Tietty, sit taas, jos ja kun kaikki menee hyvin niin onhan nää ihania).

      Poista
  3. Tämä oli niin suoraan minun ajatuksista että huh. (Paremmin vaan muotoiltu :D) Kaikki tässä. Paitsi se että meillä on vasta kaksi lasta ja mun on pakko saada se kolmas, ja järjenvastaisesti olen nyt jo haikea että se on sitten (luultavasti) viimeinen. En ole vielä edes raskaana ja koen jo nyt luopumisen tuskaa. Jep, fiksua. Mutta oikeasti, miten tästä vauvakuumeesta pääsee? Minua ajoittain ahdistaa jo tämä että kaksi lasta on terveenä saatu tähän maailmaan, helppojen raskauksien kautta. Miten tämä hyvä tuuri vois jatkua, uskaltaako sitä uhmata? Mutta kuitenkin, ei tämä voinut olla viimeinen kerta..
    Tosi hyvä kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla meni se kakkosen vauvavuosi monella tapaa vähän "ohi", kun tuli uhmaa ja ikäero oli vähän huonosti suunniteltu ja kaikkea, mutta lohduttauduin aina väsyneenä sillä, että "no sit kolmannen kanssa ehdin vielä kokea kaiken ja nauttia". Mutta voi ääh, ohi tuntuu tämäkin vilahtavan, perjantaina on jo kolmannes koettu ja tuntuu, että en enää muista millainen tuo oli pari kiloa pienempänä…
      Luopumista ja ikävää, jo valmiiksi.

      Poista
  4. Jaan täysin ajatuksesi. Paljon ajatellut tätä juurikin nyt kun mun "viimeinen" vauvavuosi loppu kolmen viikon päästä. Eikö koskaan enää... tuskin. Vaikkakin samalla aika sairas ajatus! Eiköhän näiden 5v, 3v ja pian siis yksivuotiaiden kanssa päivät täyty, vielä vuosia, ilolla, uudella, syvillä huokauksilla, huolella ja rakkaudella. Mutta kuitenkin vauvat ♡ ja odottaminen. Ihana kirjoitus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen toki sitä mieltä, että lapset vain paranevat kasvaessaan ja koko ajan koittaa hauskempi ikä (ei nyt puhuta niistä vähemmän hauskoista "vaiheista"), mutta onhan vauvoissa jotain ainutlaatuista - nyt tuntuu että ensimmäisen kerran osaa rauhassa nauttia tuollaisesta puolitiedottomasta madosta, kun esikoisen kanssa oli kauhea kiire että oppispa kääntyy ja söispä jo kiinteitä, nyt yritän vaan venyttää tätä vauvailua! :)
      Onneksi en ole yksin näiden haikeiden ajatusteni kanssa.

      Poista
  5. Niinpä! Niin hyvin kirjoitettu. Meillä ihan samanikäiset lapset, pojat 8/10 ja 3/12 sekä tyttö 8/14 (laskettu aika oli 31.7). Samat haikeat tuntemukset siitä, että tämä on viimeinen vauva enkä saa enää olla raskaana ja synnyttää. Ne ensihetket vastasyntyneen kanssa on jotain niin ihanaa ja uuteen ihmiseen rakastuminen sekä tutustuminen. Ja vielä se, että ei ehkä edes uskaltais lähteä tähän enää uudestaan. Mä ainakin pelkäisin koko raskauden, että voiko enää neljättä kertaa mennä kaikki näin hyvin..
    Kiitos, ihanaa lukea samoista fiiliksistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kiitos, musta on ihanaa ettei kaikki pidä ihan hulluna, "nyt muija ne piuhat poikki! Fokus!".
      Koska vaikka raskaus ärsytti ja synnytyksessä oli tilanne, että olin valmis peruuttamaan kaiken, niin onhan tämä jotenkin taianomaista. Mieletön lahja, joka paljastuu pikku hiljaa.
      Mutta myös se pelko, mulla jo nyt odotusaikana oli -kuten kyllä joka kierroksella- päällä välillä ihan täysi paniikki, että tällä kertaa tulee joku pääjalkainen.

      Poista
  6. Olen myös se ei koskaan enää -tyyppi. Tällaisen huolentäytteisen raskausajan loppupuolella oon vaan niiiin onnellinen, ettei koskaan enää tarvitse. Kohta meitä on viisi ja se riittää. Yöllä kun en saanut unta mietin kyllä, että kohta tässä mun vieressä köllöttää joku aivan pieni, miten ihmeessä maltan nukkua! Mulla on aina ollut järjetön vauvakuume, mutta kummasti vaikkapa se kaksosarjen (ja raskauksien) rankkuus saa kuumeilun loppumaan, onneksi. Mua järkyttää jo se, että meillä on kohta kolme(!) lasta, en ole koskaan osannut kuvitella itseäni kolmen äitinä. Ja olen huomannut, että kasvaessaan lapset vasta hauskoja ovatkin. Vauvat on toki suloisia, mutta onneksi ne kasvaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, vauva-aika on ihanaa just max sen aikaa kun se kestää - kahdella ekalla kerralla olin aika malttamaton, nyt on hyvin zen-olo ja haluan vain hönkiä tätä vauvailua. Tosin jo tällainen kolmannesvuosikas on aika paljon hereillä, meillä muutenkin iso pötkylä, se ihan vauvamaisin aika on jo mennyt. Nyyhkis.
      Ja kolmen äitinä on kivaa! Varsinkin varmaan, kun saa sen raskaan raskauden taakse ja voi huokaista, ja noh, alkaa pyörittämään arkirumbaa. Voin kuvitella että kaksoset ovat vauvakuumeeseen vähän liian tuju lääke...

      Poista
  7. Ihana.

    Hetkiä kun voisi purkittaa. Ne kun tuppaavat tosiaan unohtumaan niin pian. Tai hetket muistuu, mutta se tietty tunne siitä hetkestä haalistuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Toisaalta ehkä se sitten muistuu vaikka lastenlasten myötä, tai jos joskus pääsee lainaamaan vauvoja tai muuta. Pääasia, että nää persoonat kasvaa ja pääsevät olemaan omia itseään, tulee niitä hetkiä lisää. Mutta huoh silti.

      Poista
  8. Osui ja upposi! Ihana teksti ♥ Meillä 2- ja 4-vuotiaat ja järjellä ajatellen enempää ei tule. Tuntuu, että vauvavuoden jaksaisi, mutta uhmasta en mene takuuseen... Mutta ei enää ikinä potkuja masussa eikä voimaannuttavaa synnytystä eikä ihania ensi hetkiä? Nyyh.. Kaikki mennyt niin hyvin, että parempi olla uhmaamatta kohtaloa. Jospa sitä osaisi nauttia näistä kasvavista naperoista ja haikeudella katsella vauvakuvia! :) T.Vakilukija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, tää uhma on kyllä niin kamalaa että taisin just vannoa että en enää haaveile edes neljännestä, koska en uskalla kuvitella edes Nipsun uhmakierrosta… Kääk.
      Mutta juuri, ensihetket, hyvä synnytys, ja tämä vauva - luopuminen tuntuu ihan kauhealta, vaikka tilalle saa ihanan, rakastavan taaperon. Ja joskus koululaisen ja teinin. Ja sit niitä lapsenlapsia.

      Poista

i Digame !