31.12.2014

2014 -> 2015

Yritin löytää jonkun hauskan meemin tai gifin tähän.
Ajattelin postata viime vuotisia pohdintoja vuodenvaihteesta (eipä ne ovat kovin erilaisia).
Suunnittelin tiivistäväni ja muistelevani ja vaikka mitä.
Kuvakollaasit, ei. Listat, ei.
Oli kuitenkin hyvä vuosi. Poikkeuksena edellisvuosiin olenkin kolmen lapsen naimisissa oleva äiti.
Onnellinen, ja vähemmän poikkeuksellisesti lähden nyt yövuoroon.

Nähdään blogissa ensi vuonna. Luvassa on lupauksia, liikuntaa ja lakkoja. Ja maailmanparannusta, poikia, muutoksia ja kaikkea kivaa.

Hyvää Uutta Vuotta, kiitos tästä kaikesta, 2014.

28.12.2014

MILLAINEN ON VIISIKUINEN?

Olen vahingossa alkanut tehdä kuukausipäivityksiä kuopuksen kehityksestä ja elosta, nyt viidennen kerran. Alun perin ei ollut tarkoitus harrastaa mitään sellaista, sillä mielestäni vauvoista on aika vähän kerrottavaa. Kaikki oppivat ajallaan ne perinteiset temput kääntymisestä konttaamiseen, ja luonnekin alkaa hahmottua kakkaus- ja syömisrituaalien ja rutiinien seasta vasta hiljalleen. Toiset vauvat itkevät enemmän, toiset ovat perustyytyväisiä palleroita. Kahta ensimmäistä lasta kuvailtiin ensimmäisen vuoden ajan enimmäkseen "huonosti nukkuvina", mikä oli tavallaan sääli - eihän esimerkiksi esikoisen refluksi ja maitoallergia olleet mitään määrääviä luonteenpiirteitä. Ulkopuolisia kuitenkin kiinnostaa yleensä vain ne helposti määriteltävät ominaisuudet, kuten syöminen, nukkuminen ja juuri ne motoriset saavutukset. Ja tietenkin ne mahtavat mitat, mitkä meidän vaatimattomasti +30-käyrällä kasvavalla kaverilla on jotain 72 senttiä ja reilu kymmenen kiloa. Melkoinen kahvakuula.

Nipsu osaa kääntyä vatsalta selälleen ja toisin päin, ryömiä jonkin matkaa, nipistää omia varpaitaan, nauraa unissaan ja tarttua tosi lujaa leluihin. Hän pitää kylpemisestä kovin paljon, on intohimoinen nudisti joka inhoaa vaatteita, on selvästi päässyt yli hupitissivaiheesta ja syö vain nälkäänsä, onhan kaikki muu paljon mielenkiintoisempaa ja rinnat jo nähty. Hän haluaisi maistaa veljien voileipiä ja päästä järsimään kahdella hampaallaan muutakin kuin mun rintaani, joten seuraavan kuukauden aikana aloitetaan hiljalleen ne kuuluisat kiinteät. Mutta millainen tyyppi Nipa oikeasti on? Jos vertaa veljiinsä, niin melkein identtinen esikoisen kanssa. Samanlainen vilkkuvien silmin ja pullein poskin hymyilevä happy-go-lucky, toisin kuin hitaasti lämpeävä ja jo vauvana hieman varautunut kakkonen. Nipsu vaikuttaa samanlaiselta kuin äitinsä, joka raivostuu nopeasti mutta leppyy ehkä vieläkin nopeammin, ja on tunne-elämältään joskus aika vauvan tasolla. Muuten en osaa ennustaa kolmosen tulevasta olemuksesta mitään muuta kuin että isojalkainen siitä tulee, kuten kaikista suvun miehistä. Ja noh, naisistakin.

Uskon, että kolmikon pienimpänä Nipanderos tulee saamaan tupla-annoksen pusuja ja haleja, hellyyttä ja huomiota verrattuna kehenkään muuhun perheenjäseneen. Häntä lellitään jo nyt, jos nyt vauvaa voi hemmotella. Veljet viihdyttävät ja äiti ei malta päästää pienintä itsenäistymään vaan yöt nukutaan yhä tiiviisti vierekkäin. Toisaalta tyyppi ei pelästy veljien villejä leikkejä tai sitä, että joutuu jo nyt poikakasan päällimmäiseksi. Jos haluaa saada hörönaurut (ja puklut päällensä) niin parhaiten toimii vauvan nappaaminen polvien päälle lentokoneen kyytiin. Hän on ihan huippu.





27.12.2014

JOULU 2014


Joulu oli ja huraa, se on ohi. Yhtä nopeasti meni kuin tulikin, kaikki jäi taas vähän puolitiehen. Oli silti hyvä joulu, vähän terveempi olisi voinut olla. Maanantaina kaaduin kunnolla - varokaa, siellä on liukasta - ja olin pari päivää ihan sekaisin, taisi tulla aivotärähdys ja häntäluun murtuma. En oikeasti liioittele yhtään. Jouluostoksia hoidettiin vielä aattoaamuna, jolloin iski masennus kun Itis oli täynnä yksinäisiä ihmisiä kuluttamassa viimeisiä tunteja muiden keskellä, samalla kun me viimeiset haalittiin ruokia ja lahjoja kasaan.


Vaalittaviin perinteisiin kuuluu Lumiukko, joulurauhan julistus ja samalla shampanjalla skoolaus. Lounaaksi tehtiin pizzaa, koska perinne on syödä lempiruokia, ei jouluruokia. Ensimmäistä kertaa kattaukseen kuului glögiä ja joululimppua, kun mun äitini lisäksi myös appivanhemmat tulivat nauttimaan osansa lasten joulutunnelmista. Omppu aloitti "kun Joulupukki tulee"-jännittämisen jo marraskuussa, mutta onneksi ei osannut aattona pettyä kun partasuu ei tullutkaan vaan pihi isä törmäsi tonttuihin pihalla ja toimitti lahjat.


Perheaikaa on tullut vietettyä koko vuoden edestä, kun pihisevien poikien ja huuto-oksentavan vauvan kanssa ei ole voitu poistua kotoa. Uusi Stiga käytiin testaamassa kotipihalla. Onneksi tuli lahjoja, juuri sopivasti, enemmän laatua kuin määrää, joten olen voinut surrautella lahjablenderillä smoothieita samalla kun lapsoset rakentavat melkein sopuisasti lahjalegoilla. Vauva sai ensimmäisen joululahjansa sekä ensimmäisen maidon ulkopuolisen makukokemuksensa, ikeniin ja kahteen uunituoreeseen hampaaseen hierottua avokadoa.



Olemme katsoneet elokuvia. Omppu tahtoo aloittaa tupakanpolton, koska Pinokkio. Nyhtöpossun, meksikolaisen, loimulohen, savusiian, pizzan sekä aivan liian vähäisen suklaansyönnin jälkeen olemme palanneet arkeen, eli makaronilaatikkoon. Pääsin myös viikon tauon jälkeen jumppaamaan, tulin hyvin onnelliseksi. Välipäivinä jatketaan paranteluprosessia sekä siivotaan kellari. Vauvan tarvikkeita lähtee myyntiin, vaikka tekisi mieli sitoa itseni kiinni niihin.


En ehtinyt, jaksanut enkä muistanut kauheasti kuvata, blogista jää nyt jouluidyllit väliin. Mutta viimeinen kuva, se ei ole mustavalkoinen.


25.12.2014

EL CLÁSICO

Tiedättekö mikä on El Clássico?
"No Espanjan kahden suurimman jalkapalloseuran, FC Barcelonan sekä Real Madridin kohtaaminen samalla kentällä!", saattaisi sanoa suuri jalkapallon ystävä, tai sellaisen kanssa parisuhteessa oleva (onnea vaan sille).
Tai sitten se on meidän perheen hartaudella vaalittu jouluperinne, johon kuuluu ankara sairastelu.

Olen itse aloittanut tämän perinteen jo 80-luvulla, terveisiä vaan Iisalmen terveysasemalle, missä piipahdettiin jokajouluisella mummollamatkalla. Omat lapseni - joiden juuri kehuin olleen jo pari kuukautta terveitä - ovat jatkaneet tunnollisesti tätä tapaa, esimerkiksi vuonna 2011 vietimme joulunpyhistä alkaen kolme yötä Lastenklinikalla osastolla Ompun kanssa.

Omppu ehti sairastaa tämän joulun kurkunpäätulehduksen aika hyvin alta pois jo ennen aattoa, mutta eilen illalla jysähti Pampulalle korkea kuume ja yöllä alkoi hyljehaukunta. Yöllä riitti pelkkä pakkasessa seisoskelu, mutta aamulla mies ja laps lähtivät Lastenklinikalle viemään jokajouluisen tervehdyksen spiran muodossa. Nyt sitten odotellaan riittääkö täksi yöksi pelkkä Panadol vai onko vielä toisen visiitin tarve. Ai niin, ja putosihan se puusta ja onnistui kolhimaan kallonsakin.

Valitettavasti myös perheen pienin sairastaa. Kaksi ensimmäistä hammasta puskivat juuri läpi, ja sen kunniaksi vauva sai eilen maistaa mikrogramman avokadoa. Ensin luulimme, että kiukku, puklailu ja vatsanväänteet johtuivat tästä, mutta ehei. Perheen pienimmällä ja kahdella isoimmalla on vatsatauti. Isot selviävät, en mene tarkempiin yksityiskohtiin mutta tämä on paljon miellyttävämpi versio kuin kaksi kuukautta sitten, mutta pienin on lämpöinen, itkuinen ja nälkäinen oksennettuaan joka millin ulos. Olen joutunut antamaan lantrattua mehua kohta viisikuiselle, koska mikään muu ei pysy sisällä. Argh.

Ja kun joskus sanotaan, että en vaihtaisi päivääkään pois elämästäni, niin tässä olisi kyllä aika vahva ehdokas vaihdokkaaksi.

Tervettä joulua teille muille!


24.12.2014

NYT TOIVOTUS HYVÄN JOULUN


Ei meillä muuta. Syödään pizzaa ja juodaan shampanjaa. Lapsilla vuotaa nenät ja muutenkin perinteisesti ollaan vähän puolikuntoisia. Tykätään toisistamme ja odotellaan sukulaisia. Joulu alkaa olla pulkassa, rauhallisia juhlapäiviä teille!

22.12.2014

IMETYSDEMENTIKKO TÄSSÄ TERVE

Viime viikolla unohdin koiran ruokakaupan eteen (taas). Huomasin vasta puolivälissä kotimatkaa, kun äitini soitti, muuten olisin varmaan lyllertänyt tyytyväisenä kotiin asti ennen kuin olisin alkanut miettiä mäyrisparan kohtaloa. Kamalaa. Muisti tökkii muutenkin, sillä lupasin jo noin sata vuotta sitten julkaista tämän:

Hei,

Olen Mari Puittinen, yhteiskuntapolitiikan opiskelija Jyväskylän yliopistosta ja teen pro gradu -tutkielmaa kotiäitiydestä. Olen kiinnostunut kotiäitien identiteetistä. Seitsemän vuoden omakohtaisella kokemuksella väitän, että kotiäitiyteen kohdistetaan ristiriitaisia odotuksia niin äitien itsensä kuin yhteiskunnankin taholta. Usein tuntuu siltä, että nuoren naisen pitäisi olla samanaikaisesti lapsivuoteessa, luentosalissa ja täyspäiväisesti työmarkkinoilla. Ja missä tahansa oletkin, olet aina väärässä paikassa. 
Jos olet ollut kotiäitinä/isänä vähintään kaksi vuotta tai pidempään, kirjoita minulle kokemuksiasi kotiäitiydestä sähköpostiini  mapuitti@gmail.com Tutkielmaa kirjoittaessa kaikki tunnistetiedot poistetaan ja kirjoittajien anonymiteetti taataan. Aineistoja ei myöskään luovuteta eteenpäin.

Kirjoitukset voivat olla vapaamuotoisia, mutta tässä muutama apukysymys, johon voit vastata:

- Kuinka pitkään olet ollut kotiäitinä ja miksi?
- Mitä kotiäitiys on sinulle merkinnyt?
- Miten kotiäitiyteen on suhtauduttu lähiympäristössäsi? (lasten isä/elämänkumppani, ystävät, työnantaja, muut läheiset?)
- Koetko jääneesi jostain paitsi ollessasi pitkään kotona?
- Ikäsi ja ammattisi

ystävällisin terveisin,
Mari Puittinen



Joten auttakaa yhteiskuntatieteilijää hädässä ja kirjoitelkaa joululomalla konvehteja syödessänne aatoksianne. Kiitos!

21.12.2014

HELINÄ-KEIJU JA MIKÄ-MIKÄ-HIRVIÖN ARVOITUS



Elsa kutsui bloggaajamutseja katsomaan ennakkoon Disneyn jouluksi taktikoitua keijuleffaa, eli Helinä-Keijua ja Mikä-Mikä-Hirviön arvoitusta. Viimeksi lapsi kävi leffassa isänsä kanssa katsomassa Lentsikat, ja kun on sellainen moottoriorientoitunut tyyppi, olin vähän huolissani miten se suhtautuu puolitoistatuntiseen keijupölyannokseen. Kulttuurishokkia lievittämään mukaan kutsuttiin naisseuraa sekä haettiin paljon popcornia.

Näin aikuisena ensimmäinen shokki oli, kun tajusin ettei puhelimen nettiyhteys toiminut Kinopalatsin salissa (Huom! Olimme ylärivillä, joten vaivihkainen surffailu ei olisi häirinnyt juuri ketään). Jouduin siis minäkin keskittymään elokuvankatsomiseen, tosin myös leffaseurana ollut neiti piti huolen että piti tasaisin väliajoin muistaa kommentoida juonta. "Pelottaa!" "Se onkin kiltti!" "Miksei ne tajua että se on kiltti?" "Tappaako ne sen!?". Onneksi näissä lasten näytöksissä se ei ole niin just.

Ikäraja on ihan aiheellisesti seitsemän, tosin tällainen nelivuotias pääsee nippa nappa mukaan täysi-ikäisen seurassa. Uskon kuitenkin tarinan uppoavan parhaiten juuri alakouluikäisiin nuoriin naisiin -  ainakin elokuvan hieman haikean lopun jälkeen salissa oli  monta itkevää ekaluokkalaista. Siitä se empatiakyky alkaa kasvamaaan! Elokuvassa oli aika paljon pelottavia hetkiä, näin meidän kovaksi keitetyn esikoisen peittävän silmänsä jättimäisellä popcornsaavilla välillä, ja sinänsä kiltti hirviö koki loppua kohti melkoisen metamorfoosin ilmestyskirjan pedoksi. Juoni oli hyvin perinteistä huttua, ei niille käsikirjoittajille ole tämän takia mikään migreeni tullut, mutta lapsia ei näyttänyt häiritsevän scifi-tyyppinen sähläys tai kliseet.

Tässä on ihan varteenotettava vaihtoehto välipäivien ohjelmanumeroksi. Suomalaiset ääninäyttelijät saavat tältä äidiltä kehuja, ja kyllä sen 1 h 17 minuuttia kesti lopulta ilman kännykänräpläystäkin. Vaikka elokuvan visuaalinen ilme on tasoa more is more eikä kukkia tai kimallistu säästelty, ei elokuva ole mitenkään sukupuolisidonnainen vaan teki sopivan vaikutuksen myös miespuoliseen koekatsojaan. Ihan herkimpiä yksilöitä en veisi leffaan katsomaan, elokuvasta löytyy sekä jännitystä että surua, joten kotisohvalla kiljuminen voi olla parempi valinta mikäli lapsi kaipaa paljon keskustelua elokuvan tapahtumista.

Myös Lähiömutsi ja Hallittu Hysteria olivat paikalla, käykää lukemassa niidenkin mielipiteet!

18.12.2014

KUINKA MAAILMA PELASTETAAN?

Äitiyshän on eräänlainen ympäristörikos. Kun omakin hiilijalanjälki on ihan hävettävä, niin kuuden lisäjalan myötä olen ekologinen Slobodan Milosevic. Ei mene päivääkään, ettenkö ahdistuisi paitsi siitä, miten omalla toiminnallani vauhditan maailmanloppua, myös siitä että olen mennyt synnyttämään kolme viatonta lasta maailmaan, jota laitetaan vauhdilla sileäksi. Haluaisin todella usein valita sen strutsi-taktiikan, see no evil hear no evil ja sitä rataa. Olla lukematta lehtiä ja leikkiä, että meiltä ei koskaan lopu puhdas vesi, metsät tai amurintiikerit. 

Onneksi eräs reipas, rohkea ja valveutunut bloggaajakollega valitsi pelkän maailmantuskassa rypemisen sijaan suoran toiminnan, ja otti yhteyttä WWF:llä. Viime tiistaina pääsimme minä, Saara, eläköitynyt emerita-bloggaaja Ada sekä Arkijärki-Jenni vauvoineen tapaamaan WWF Suomen pääsihteeriä Liisa Rohwederiä sekä tutustumaan WWF:n toimintaan ihan paikan päällä Sörnäisissä - hieman ironisesti suoraan sitä valtavaa hiilikasaa vastapäätä. 


Mietin kovasti, kuinka paljon aiheesta voi kirjoittaa, ja millä tavalla. Ainakin oma syyllistymiskynnys on aika matala, kun tiedän ettei mun vuosikymmenten kasvissyönti tai meidän epävapaaehtoinen autottomuus kompensoi sitä, että tuhlaan ihan kauheat määrät rahaa halpatuotantona tehtyihin vaatteisiin, joiden valmistusprosessi ei kestä päivänvaloa - eivätkä itse vaatteet kovin montaa pesua. Suunnitteilla on jonkinlaista ostolakkoa (tarvitsen kyllä vielä kumisaappaat…) vuodelle 2015, jonkinlainen "panosta palveluihin"-kulutuslupaus ja ehkä lukijoiden avulla toteutettavia ruokapostauksia? 

Sisäinen yhteiskuntatieteilijäni on myös kiukkuinen siitä, miten pieni ihminen jätetään yksin levittelemään avuttomana käsiään kun suot jätetään suojelematta ja ydinvoimaa pukataan venäläisin voimin. Miten valita oikein, kun uusi mekko maksaa vähemmän kuin pieni rasia kotimaisia vadelmia? Kuinka tuhmaa on lentomatkustaminen? Miten yhdistää ympäristö- ja ihmisoikeudet? Miten paljon yksilöltä voi vaatia, varsinkin kun yritykset ja yhteiskunta eivät tee parastaan? Kun meille kerrotaan jatkuvasti miten huonolta maapallon tulevaisuus oikeasti näyttää, onko ylitetty se kynnys että ihmiset ovat turtuneet surkeisiin uutisiin - vai emmekö vieläkään ymmärrä? 

Aika paljon isoja kysymyksiä yhdelle univelkaiselle äidille mietittäväksi, mutta yritän hyötykäyttää äitiyslomaani hieman - jos vaikka parantamalla vähän maailmaa. 


16.12.2014

Flashback: VAATII VIHERPESUA

Myöhäisherännäinen täällä jälleen, hei.
Eli ihan varmasti blogimaailman viimeisenä tartun tähän bleuen inspiroimaan itsetutkiskeluun, josta haasteen mulle heitti Jennijee (kiitos ja anteeksi!). Toisaalta tämä mun angstinen analyysi on aika turha, koska esimerkiksi Sikuriina ja Wandabe sanoivat sen kaiken jo paremmin.

Sillä vaikka mulla on jokin epämääräinen viherpiipertäjän maine ystäväpiirissäni, niin me eletään niin epäekologisesti että sattuu. Okei, kaikki on suhteellista ja jos johonkin keskiluokkaiseen keskivertoespoolaisperheeseen vertaa niin ehkä me ei olla niin pahoja, eikä ainakaan jos vertailukohtana on joku viisi Hummeria omistava jenkkiräppäri, joka kiertää yksityiskoneella ympäri maailmaa. Mutta jokainen asettaa ne standardit itse, ja mitä enemmän tiedostaa niin sitä kiusallisemmalta tuntuu esimerkiksi seuraavat faktat:

- Olemme surkeita kierrättäjiä. Paperi ja pahvi 99,8% (luku on arvaus ja perustuu lähinnä ystävän kanssa käytyyn keskusteluun hormonikierukan ehkäisytehosta, mutta vastannee totuutta myös tässä asiassa), mutta esimerkiksi biojäte (jota meillä syntyy luvattoman paljon, koska ruokaa menee hukkaan ihan hirveästi, minä syön maailman toiselta puolelta rahdattuja lentoavokadoja kilotolkulla ja lapset liki elävät pelkillä banaaneilla, joita niitäkään ei taida ihan Vantaalla kasvaa) menee useammin sekajätteeseen kuin kompostoitavaksi. Lasia ja metallia yritän kierrättää, mutta siinä on omat haasteensa kun lähimpään lasinkeräyspisteeseen on pari kilometriä ja meillä ei ole autoa - jälkimmäisestä saamme kuitenkin pari säälipistettä, eikö?
- Meillä on kaksi koiraa, jotka kakkaavat yhteensä noin neljä kertaa päivässä, ja ne kakat kerätään pieniin, ei-maatuviin kakkapusseihin (koska en muuten maksa maatuvasta Hauska-pussista 20 senttiä, kun se pitää kuitenkin laittaa samaan roskikseen kun kaikki muu). Sen lisäksi vaikka olen itse ollut suurimman osan elämästäni kasvissyöjä, niin koirat nauttivat yhden liha-aterian päivässä, samoin muut perheen urokset. Viimeisetkin kestovaippamme lähtivät juuri kiertoon, koska minusta ei vain siihen ollut (eikä paksureitisistä lapsista), mutta voidaanko ekotekona pitää sitä että vihdoin ja viimein toteutimme intensiivisen pottatreenin ja perheen kertakäyttövaippojen käyttäjien määrä laski puolella?
- Tällä hetkellä emme lennä, mutta olen kyllä elämäni aikana kerännyt lentokilometrejä vähintäänkin kohtuullisesti. Ja heti kun perheen talous antaa myöten aion palata vanhan, rakkaan harrastuksen pariin ja laittaa jopa lapseni lentämään. Sori. Sen lisäksi ostan vaatteita aivan liikaa, liian usein, liian halpaa, sellaisia jotka menevät nopeasti rikki tai ainakin pois muodista. Ei paljoa lohduta, ettei meillä polteta tupakka tai katsota Formuloita, kun ostoskiimani käyttää tätä menoa luonnonvarat loppuun ennen vuosikymmenen puoliväliä (onneksi näyttää siltä, että rahani loppuvat ensin, ja maailma pelastuu).
- Läträämme joka ilta kylvyssä poikien kanssa ainakin puoli tuntia. Olemme myös sellaisia sottapyttyjä, että pyykkiä tulee pestyä ainakin koneellinen päivässä (onneksi laiskuus ja kiire estävät kokopäiväisen pyykkäysharrastuksen). Joskus olen niin laiska että en jaksa huuhdella käsin edes pastalävikköä vaan laitan senkin tiskikoneeseen viemään tilaa.

Toki me tehdään jotain oikeinkin. Suurin osa sähkölaitteista on liitetty katkaisijalla varustettuun jatkojohtoon, ja Käytännön Mies yleensä pitää huolen että niissä ei ole virtaa turhaan (ei kylläkään ympäristön vaan hysteerisyytensä takia). Koska me ei voida itse säätää kodin lämpötilaa, niin talvisin ollaan aivan umpijäässä kämpässä jonka huonekorkeus on parhaimmillaan jotain 40 metriä (tämä on naisen arvio, totuus lähempänä neljää metriä). Vaikka itse ostan uutta identiteettiä ruotsalaisten halpaketjujen verkkokaupoista, niin tunnollisesti kierrätän kyllä tekstiilit ja muut isot tavarat, vaikka se ei oikeastaan ole ekoteko vaan just sellaista epämääräistä viherpesua, jolla hankitaan parempaa omatuntoa ja oikeutusta ääliömäisille kulutustottumuksille. Rakastamme kirjastoa, tosin viime aikoina P ja koirat on tuhonneet sieltä niin paljon omaisuutta että meillä on kulunut korvaaviin kirjoihin enemmän rahaa kuin viimeisen viiden vuoden omiin kirjaostoksiin yhteensä. Kuitenkin.

Yritystä on. Voisi olla enemmänkin.
Uskon, että pieni syyllistäminen ja syyllistyminen on hyvästä; se saa yrittämään enemmän. Pätee paitsi arjen ekotekoihin myös about kaikkiin muihinkin elämän osa-alueisiin. Näissä kulutusvalinnoissa ja ilmastovanhemmuudessa on vaan sellainen ongelma, että asiasta kiinnostuneet ja asioille jotain tekevät ovat yleensä sitä ryhmää, jonka elämä on jo valmiiksi ekologista ja tiedostavaa (sama pätee oikeastaan kaikilla sektoreilla; yleensä ne sitten syyllistyvät, keillä todellisuudessa on siihen vähiten syytä). Sen sijaan ne, joilla olisi todella paljon "parantamisen varaa" eivät yleensä juuri välitä koko aiheesta, saati että viitsisivät tinkiä omasta mukavuudenhalustaan tai kiireisistä aikatauluista tai etelänlomista. Enkä oikein voi sitä porukkaa syyttääkään, kun teollisuus, hallitukset ja suurin osa muusta maailmasta on halutonta luopumaan omista eduistaan yhteisen tulevaisuuden nimissä.

Äh. Tulipa paatoksellista.
Poden vaan suunnatonta maailmantuskaa tästä aiheesta, ja etenkin äitiyden myötä halu sulkea silmät ja korvat huonoilta uutisilta - etenkin niitä dystopioita maalailevilta - on lisääntynyt entisestään. Omakin toiminta on osa tätä strutsi-taktiikkaa, että leikitään me tällä puhtaalla vedellä viisi tuntia viikossa ja opetetaan lapset kakkaamaankin sinne, koska eihän se voi loppua, ei loppunut äidinkään elinaikana. Tai mistä sitä tietää.

PS.  HS:n hiilijalanjälkitestin tulos ei ollut kovin imarteleva; 9953 kg CO2:sta vuodessa. 38% tästä tulee kulutuksesta. Touché.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 5.5.2013

15.12.2014

MUTSILLA ON MORKKIS

Pidän itseäni suhteellisen hyvänä äitinä. Lapset ainakin ovat onnistuneita yksilöitä - eivät ehkä äitinsä ansiosta, mutta en ole niitä vielä pystynyt pilaamaankaan. Mun nahka on aika paksu näissä äitiasioissa, missä usein syyllistytään: Tällä hetkellä huomio jakautuu aika tasaisesti kaikille kolmelle, hoitoratkaisu tuntuu sopivalta kunnes huhtikuussa isotkin pojat jäävät taas puolen vuoden kesälomalle, lapset saavat terveellistä kotiruokaa jota kompensoidaan kerran kuussa Mäkkärillä. Ei mitään raivokasta huutamista, aika hyvin läsnäoloa ja yhteistä touhua. Homma tuntuu tällä hetkellä olevan sellaisessa hanskassa, joka ei poikkeuksellisesti ole hukassa.



Mutta sitten on muutama osa-alue, mitkä aiheuttavat morkkista senkin edestä. Ulkoilu ja elektroniikka. Kesällä me käytännössä katsoen asuttiin uimarannalla ja käytiin kotona vaan nukkumassa, mutta nyt mun mukavuudenhaluni alkaa voittaa perisuomalaisen sisun. Kolmen pukeminen oma operaationsa, varsinkin kun noilla semikylmillä kurakeleillä tarvitaan todella mielikuvitukselliset varusteet etteivät lapset kastu, jäädy tai liukene tihkusateeseen. Myös mun omassa garderoobissa olisi toivomisen varaa, tosin mitkään naparetkeilijän kerrokset eivät muuttaisi sitä faktaa että minä vihaan tätä  eteläsuomalaista ilmastoa suunnilleen marraskuusta maaliskuuhun. 


Tiedän, ettei kukaan lapsi ole kuollut siihen, ettei ole saanut joka päivä ulkoilla tuntitolkulla raittiissa ilmassa. Lapset on pakko viedä ulos joka päivä, vähintään kauppa- ja koiranpissatusreissuille, mutta nyt joulukuussa monena päivänä on ulkoilukiintiö tullut täyteen sillä korttelin kiertämisellä. Haluaisin myöntää jonkin urhollisuuspalkinnon kaikille niille goretexeihin peittyneille perheille, jotka jaksavat seisoa tuolla pimeässä pikkupakkasessa. Pääasiassa päivät sisällä sujuvat rattoisasti, kun isot veljet leikkivät, riitelevät ja piirtelevät. Mutta yleensä iltaa kohden alkaa purkamaton energia pyrskähdellä varsin epätoivotulla tavalla, ja keittiösaarekkeen ympäri on jo kulunut pieni juoksurata kun bimbot jahtaavat toisiaan - terveisiä vaan sinne alakertaan.


Usein sitten näissä tilanteissa turvaudutaan keinoista alhaisimpaan, eli tablettiin. Typerään näyttöön, jota meille ei pitänyt tulla aluksi ollenkaan, mutta joka nykyään tuntuu vessapaperin tasoiselta välttämättömyydeltä. Koska kumpikaan isoista pojista ei nuku päiväunia, kertyy 14 hereilläolotunnin aikana ruutuaikaa aivan liikaa. Aamun ja illan Pikku Kakkoset, joiden aikana kyllä yleensä touhutaan kaikkea muutakin, sekä usein päälle vielä joku elokuva, tai ainakin pari jaksoa Doraa tai Maailman ympäri 80 päivässä-sarjaa. Vaikka modernin teknologian voimin lapset saakin hetkeksi rauhoitettua, lopputuloksena on harvoin harmonisemmat jälkeläiset.


Tähän ei tietenkään ole mitään patenttiratkaisua. Tai ehkä paksummat takit ja joku kommandopipon tyyppinen naamio, jotta herkkä ihoni ei joutuisi kosketuksiin talvisen tuulen kanssa. Au pair, joka pukisi kaikki kolme tai ainakin vahtisi, ettei yksi riisu kurakamojaan samaa tahtia kun toista puetaan. Muutto Karibialle, tai sitten edes sellaiselle leveyspiirille jossa on oikeasti neljä vuodenaikaa eikä yhdeksän kuukauden epämääräistä ankeutta kolmen ihanan kesäkuukauden vastapainoksi. Tai sitten menen hypnotisoitavaksi, jos vaikka tämä ulkoiluvastainen asenne korjaantuisi ammattiavulla…

PS. Kuvat on syyskuulta, mutta ollaan me senkin jälkeen kyllä oltu pihalla.

12.12.2014

KAUHUJEN PIPARKAKKUTALO



Hei te kaikki, joille lifestyleblogien jouluhifistely aiheuttaa alemmuuskompleksin ja eksistentiaalista ahdistusta! Tervetuloa Y Tu Mamá También-jouluspesiaalin pariin, jossa parkinsonintautia sairastava sokea mustekalakin pääsisi pätemään kädentaidoillaan! Tehtiin meinaan Consuela-mummin kanssa elämämme ensimmäinen piparkakkutalo. Kyllä, ymmärsitte oikein: Olen elänyt 29 vuotta pääsemättä koskaan osalliseksi tästä jouluperinteestä. Nyt vihdoin tämäkin vääryys on korjattu, ja tyylillä korjattiinkin!

Pikkasen kärähtänyt pohja kuvastaa hyvin ilmastonlämpeämisilmiön leudontamaa joulukuuta.

Tästä oltiin puhuttu jo pitkään, eli siis suunnilleen vuodesta 2010 kun Omppu syntyi. Piparkakkutalo olisi pakko tehdä - vaikka kumpikaan meistä ei tosiaan ole erityisen strömsöläinen tai askarteluhenkinen. Leipojana olen toki keskinkertainen: Tuotokseni usein maistuvat erinomaiselta, mutta näyttävät hiiripöllön oksentamalta karvapallolta. Leivoksetkin. Nyt tein kuitenkin pohjaa lukuunottamatta taikinan itse, oli muuten hyvää, söin suunnilleen puoli kiloa eilen iltapalaksi!
Seinätkin näyttää siltä, että hometalo on tulossa.



























Mä toimitin materiaalit, Consuela vastasi suunnittelusta ja pitkälti toteutuksestakin. Mummi oli vahvasti sitä mieltä, että taiteellisena ihmisenä ei tarvitse mitään pohjapiirustuksia, onhan hän melkein arkkitehti itsekin. Vapaalla kädellä sitten toteutettiin seinät ja katto, jotka olivat pohjanmaalaisittain varsin leveällä ja korkealla. Itse asiassa niin leveällä ja korkealla, etteivät oikein kokoamisvaiheessa edes osuneet toisiinsa…


Mun tekemä taikina oli aivan liian pehmeää rakennushommiin (vähän niin kuin minäkin), yksi seinä lahosi käsiin ja harjakatosta puolet otettiin seinätarpeksi. Toisaalta tollainen tasakattokin oli meille aika haasteellinen. Ohjeita yritettiin katsoa Youtuben piparkakkuvideoilta, lopputuloksena vain yksi palovamma ja sekin Consuelalla. Sen lisäki suunnilleen kahdet pissat housuissa, kun naurettiin tälle kunnianhimoiselle projektillemme.


Onneksi Omppu on ihan mieletön optimisti, joka jaksoi ihailla upeaa taloa ja huokailla "juuri tämän muotoisen talon minä tahdoinkin!". Lapset siis ainakin arvostivat tätä monen tunnin urakkaa, kun me hikoiltiin kahden sukupolven voimin keittiössä. En enää lähtenyt koettamaan onneani tekemällä itse sokerikuorrutteen, joten tyypit saavait koristelussa tyytyä kaupan mömmöihin ja pastilleihin, jotka onneksi olivat tarpeeksi eksoottisia pitääkseen koristelijat tyytyväisenä.



Positiivista oli, että lapset eivät ole kovin montaa piparkakkutaloa nähneet eivätkä odotukset muutenkaan olleet kovin korkealla - ovathan ne ennenkin nähneet meidän kakkuja ja keitoksia. Äidille ei tullut mitään pakottavaa tarvetta toteuttaa sisustusvisioitaan vaan sai antaa lapsen vapaasti koristella "sekotyylillä", kuten hän itse suuntaustaan kuvasi. Tätä taideteosta ei myöskään aleta säästämään jotta voidaan esitellä sukulaisille, vaan luultavasti syödään huomenna ne osat, jotka eivät ole jo romahtaneet. Koirakin kävi jo koemaistamassa. Oliskohan joku kilpailu, johon voisin tämän komistuksen lähettää?

Lunta satoi vähän raskaammalla kädellä - todellinen romahtamisvaara.


9.12.2014

NOTE TO SELF


Älä lue Oulun vauvasurmista. Älä oikeastaan lue mistään kauheuksista, mitä vanhemmat tekevät omille lapsilleen. Äläkä lue niistä kauheuksista, mitä maailma voi tehdä omille lapsille. Oikeastaan peruuta koko Hesarin verkkotilaus.

7.12.2014

MITÄ SE KOLMAS MUUTTI?

Eräs ystävä ilmaisi kohteliaasti, että olemme ylittäneet kantokykymme. Meillä on enemmän lapsia kuin aikuisia, kainaloita ja käsiä vielä riittää mutta sylit loppuvat kesken. Hän oli oikeassa. Rakkauden määrä on lisääntynyt, aika vähentynyt entisestään. Kolmosen syntymä ei kuitenkaan ole aiheuttanut samanlaista riittämättömyyskriisiä kuin lapsiluvun tuplaantuminen kaksi vuotta sitten. Olemme ehkä ylittäneet sen kriittisen pisteen, että lapsien määrä ei tunnu enää missään. Niitä on samalla liikaa ja liian vähän, ovat ihania, pahimmillaan tuntuu että tästä ei tule mitään, tulkaa ottamaan ne kaikki pois, parhaimmillaan tunnen itseni vuosisadan supermutsiksi joka voisi hoitaa kaikki maailman muksut.

Yhtään viisaammaksi ei kolmas lapsi ole meitä tehnyt. Oikeastaan jo toisen lapsen kohdalla tajusin, että on hyvin vähän yleispäteviä kasvatusneuvoja - sellaisia, mitä olin saattanut joskus ennen lapsia jaella - ja on erittäin paljon erilaisia lapsia, joilla on erilaiset ongelmat, joihin toimii erilaiset ratkaisut. Olen saanut enemmän vertailupohjaa, kun olen imettänyt, nukuttanut ja hoitanut kolmea erilaista vauvaa, mutta mikään varsinainen vauvanhoidon asiantuntija en kuitenkaan ole. Nyt on erilaisia kikkakolmosia kolmen lapsen kokemuksella, mutta ei mitään universaalia tietämystä vauvojen syvimmästä olemuksesta.

Ensimmäisen lapsen syntymä oli suuri mullistus. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä, vaiheet tuntuivat ikuisuudelta ja kaikki "se menee nopeasti ohi"-kommentointi kauhealta vittuilulta. Esikoinen oli ihana, outo otus, ja sen kanssa selviäminen jatkuvaa taiteilua oman fiiliksen, netin keskustelupalstojen ja neuvolan ohjekirjojen välillä. Toisen lapsen kohdalla tiesi jo pystyvänsä pitämään lapsen hengissä ainakin kaksivuotiaaksi, uskoi, että maito riittää eikä pelästynyt niskapaskoja, vauvarokkoa tai sitä, kun ryömimään yllättäen oppinut vauva olikin lyhyen vessareissun aikana kadonnut näköpiiristä pöydän alle. Mutta tästä uudesta itseluottamuksesta ei oikein pystynyt nauttimaan, kun samalla tunsi itsensä riittämättömäksi, surkeaksi kasvattajaksi, kun esikoisen uhmaikä ja uuden perheenjäsenen aiheuttama trauma purkautuivat käytöksenä, jota oli nähnyt aiemmin vain kauhuelokuvissa.

Kolmannen kanssa on helpointa nauttia. Paitsi että ne kaksi isompaa viihtyvät hyvin keskenään ja saan melko rauhassa imettää sohvalla ja katsoa hääohjelmia, olen jo hyväksynyt että en ehdi yhtä aikaa vastaamaan kolmeen eri vaatimukseen, itkut on priorisoitava ja joskus pitää vain hakea suklaata, ehkä myös niille isommille lapsille, ja istua sohvalle odottamaan että tilanne menee ohi. Koska se menee. Vähän liiankin nopeasti. Olisipa tämä äititouhu tuntunut yhtä helpolle aina. Tässä ehtii ehkä vähän kerätä voimia kolmatta uhmakierrostan varten. Haluan muistaa vauva-ajan juuri tällaisena, rentona röhnöttämisenä ja vauvan pussailuna ja isoveljinä, jotka satunnaisesta sekoilusta huolimatta ovat erittäin hyvää seuraa äitiyslomalla.

Käytännössä kolmas lapsi on tähän mennessä muuttanut hyvin vähän. Neliöt tuntuivat ahtaalta jo ennen vauvaa, toisaalta nyt pienistä vaatteista on pakko luopua kun lapsiluku on täynnä eikä ole enää haavevauvaa, jota varten sittereitä ja kehtoja säästellä. Takapenkki ei täyttynyt kun ei ole autoa, tuplarattaat toimivat entiseen tapaan. Lähteminen hidastui taas vartilla, mutta olen hyväksynyt jatkuvan myöhästelyn ja kevyen kiireen. Pyykkiä tulee enemmän ja kunhan alamme kokeilla kiinteitä, jääkaappi täyttyy entisestään. Olemme varmaan pulassa kun yritämme ensimmäisen kerran lähteä matkalle viisikkona, ja monet menot vaativat lasten jakamista vanhempien kesken, tai isovanhempien. Mutta silti, jos vähänkään epäröi oman kantokykynsä ylittämistä, suosittelen. Lämpimästi. 

4.12.2014

Flashback: TOINEN TEKEE ÄIDIN?

Tai ainakin asiantuntijan?

Viikko sitten oli P:n lääkärintarkastus, tuo rutiininomainen tsekkaus joka tehdään Helsingissä kahdeksankuisille.
Katsotaan että poikavauvoilla on pallit paikoillaan, ne kuulee ja näkee joten kuten, refleksit on hävinneet tai ilmestyneet - riippuen siitä kumpi kuuluu kehitysvaiheeseen, ja kysellään vähän vanhempien vointia.
No, se ei ollut ihmeellinen tarkastu - P todettiin kaikin puolin (munuaisjuttua lukuunottamatta) mitä normaaleimmaksi vauvaksi. Äiti, eli minä, sanoisi että täydellinen.
Nuori, mukava naislääkäri innostui kehumaan mun "äidintaitoja". Että olen luonteva ja asiantunteva ja kyseli, olenko töissä lasten kanssa tai jopa terveydenhoitoalalla, kun termistökin on hallussa.
Punastuin kehuista, ja niistä tuli totta kai hyvä mieli. Olen ammattilaisenkin mielestä pätevä mutsi!

Sitä tämä nuori naislääkäri (jolta en muuten kysellyt onko sillä omia lapsia, kuten jotkut kuulemma neuvolan henkilökunnalta kyselevät, koska uskon että 6 vuoden lääkäriopintojen jälkeen se pystyy hoitamaan myös mukuloita vaikkei olisi ikinä vaihtanut yhtään vaippaa) ei muistanut, että minä ja esikoinen oltiin hänen "asiakkainaan" kaksi vuotta sitten.
Kun O oli puolivuotias ja mä noin satakuuskytvuotias sen hetkisen olotilan perusteella, laittoi huolestunut neuvolatäti meidät lääkärille.
Sitä oli edeltänyt kuusi kuukautta valvottuja öitä, kun esikoinen viimeistään kahden aikoihin alkoi tuskaisesti kitistä, vääntyillä, rohista. Lapsi ahmi öisin mutta ylös oli noustava viimeistään aamuneljältä, koska muuten vauvan olo kävi liian tukalaksi ja alkoi huuto.
Ja minä, ensikertalainen äitinä, puoli vuotta uskoin ihmisten kommentteja ("kyllä se kohta helpottaa, sitten viimeistään kun aloitatte kiinteet", "anna velliä, sillä on totta kai nälkä kun on noin iso vauva", "toi on vaan vaihe, kaikki vauvat itkee kolmekuisina, odota kuukausi ja se nukkuu kahdeksan tuntia putkeen". Ei muuten nukkunut) ja odotin, että vaihe toisensa jälkeen menisi ohi ja meidän vauva nukkuisi edes neljä tuntia putkeen.
Sitten olin jo niin väsynyt, että olin valmis laittamaan lapsen vaikka laatikkoon kunhan saisin vähän nukkua.
Ystävällinen nuori naislääkäri siis otti meidät vastaan ja empaattisesti kyseli elämäntilanteesta.
Kerroin kauhujen öistä ja siitä, että epäilin lapsella olevan refluksitauti, ns. silent refluksi.
Olin lukenut netistä, puhunut muiden äitien kanssa, ja 95% oireista täsmäsi siihen.
Mitä vastasi lääkäri?
Ai olet googlannut? No ei kannata näitä sairauksia netissä diagnosoida.
Onko tää ensimmäinen lapsi? No sitten....
Kuule, se voi tulla yllätyksenä, mutta jotkut vauvat nyt vaan ei nuku.
Lopullinen tuomio oli siis se, että meillä vaan on sellainen vauva joka ei nuku - viis siitä että lapsi oli väsynyt, tyytymätön ja jopa puolen vuoden tuttavuuden perusteella uskalsin arvioida, että se ei valvonut vain valvomisen ilosta.

Me mentiin sitten yksityiselle, missä pH-mittarit pistettiin O:lle saman tien ja tulokset tulivat seuraavana päivänä; silent refluksi, ja takaisinvirtausten perusteella varsin ärhäkkä sellainen.
Jatkotutkimukset paljastivat suolistoperäisen maitoallergian. 

Lesson learned. Hyvä kun kuuntelin sitä legendaarista äidinvaistoa. Lapsi oli kipeä. 
Ei sen nukkuminen ole hääviä vieläkään, mutta ainakin tiedän ettei se valvo siksi että närästää.

Ilmeisesti kahdessa vuodessa musta oli tämän lääkärin silmissä tullut aivan supermutsi.
Taatusti otteet on varmemmat ja oma suhtautuminen rennompi kuin ensimmäisellä kierroksella, mutta äitinä pidän itseäni melko samanlaisena kuin vielä yksi lapsi ja kaksi vuotta sitten.
Kuitenkin lääkärin kannustavista kommenteista jäi huono jälkimaku.
Onko ihan oikeasti niin, että ensimmäisestä lapsesta huolissaan oleva äiti on vaan hysteerinen? Ei saisi etsiä netistä tietoa jos epäilee lapsella olevan jotain vialla (okei, rajansa silläkin, mutta käsi ylös kuka ei ole koskaan googlannut oireita...)
Alkaako se äidinvaisto toimia vasta kun lapsia on kaksi tai enemmän?
Olen kuullut liian monta surullista tarinaa siitä, että äidin aiheellisia epäilyksiä ei ole otettu vakavasti. Varmasti on yhtä monta tarinaa siitä, kuinka äidin ylireagoinnin takia on tutkittu turhaan ja todettu lapsi lopulta terveeksi ja äiti vähän luulosairaaksi. Mutta siinä ei mene hukkaan kuin rahaa.
Sama pätee aikuisiinkin, mutta erityisesti lasten kohdalla tälläinen säästölinja ja asennevamma mua harmittaa.
Siksi meillä on vakuutus, vaikka toistaiseksi asiat ovat julkisella puolella sujuneetkin upeasti.
Jos kuitenkin joskus joudun taas olemaan huolissani jälkeläisistä, niin tahdon että se huoli otetaan tosissaan, riippumatta lapsiluvusta tai siitä, olenko selvittänyt asiaa myös omatoimisesti.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 8.11.2012.

1.12.2014

TAITEENKERÄILIJÄN TILADILEMMA


Nelivuotias on toden teolla innostunut taiteilusta. Se on aika hyvä asia. Hienomotoriikka kehittyy. Keskittymiskyky paranee. Hän viihtyy tunteja (okei, nyt liioittelin, mutta kymmeniä minuutteja parhaimmillaan) piirrellen ja aktiivisen osallistumisen sijaan riittää, että tasaisin väliajoin käyn kehumassa pikku ekspressionistin luomuksia. Uusi keittiönpöytä on nyt tussissa ja joskus taiteilijan luonteen päälle käy, kun emme tunnista sinisiä möykkyjä mandariineiksi tai erota junaa kerrostalosta. Pidän kuitenkin uusista rutiineistamme, kuten siitä että minä laitan ruokaa ja samalla esikoinen istuu pöydän ääressä ja selostaa tauotta piirustusprojektejaan. Taisin olla itse aika samanlainen lapsena.


Tämä kukkaan puhjennut luovuus on synnyttänyt kuitenkin uudenlaisen ongelman. Uniikkeja taideteoksia syntyy kotona kuin liukuhihnalta, ja jokaisen tarhapäivän päätteeksi lokeroon on ilmestynyt monta pientä paperirullaa askarteluja, maalailuja tai jotain epämääräisiä lippulappuja, joilla on kuitenkin tunnearvoa niin paljon että Omppu huomaa heti jos yritän sujauttaa turhimmat työt paperinkeräykseen. Ylipäänsä lapsella on kuudes aisti sen suhteen, kun yritämme salakuljettaa edes muutaman, nopeimmin hutaistun piirustuksen pihalle. Hän on hyvin loukkaantunut mikäli yllättää vanhempansa yrittämässä tuhota sydänverellä värittämiään Salama McQueenejaan.


Osa Suuren Taiteilijan töistä on näin maallikkokriitikon silmin ihan vaan töherryksiä. Tornadoja, joista artisti itsekään ei muista tai tunnista mitä mikäkin esittää. Mutta äitinsä poika se on, toivoton hamsteri, ja ne epämääräisimmätkin tussintappotyöt pitäisi säästää, tai oikeastaan mieluummin ripustaa seinälle. Jos piilotamme sinitarran, luova nero ratkaisee ongelman piirtämällä suoraan seinään. Seiniin taiteilu olisi hyvä ratkaisu tähän kaikista isoimpaan ongelmaan - säilytystilan puutteeseen - mutta en usko, että vuokraisäntä arvostaisi näitä ainutlaatuisia installaatioita.


Tavaramäärä ahdistaa jo muutenkin. Vauvanvaatteita jää pieneksi päivittäin ja pohdin, kuinka paljon kehtaan säästää pojille - entä jos ne eivät halua aikuisina lapsia, tai miniät vihaavat mun hartaudella säästämiäni söpöjä Lindex-bodeja? Ja kuinka paljon pojat aikuisina kaipaavat muistoksi näitä tekeleitään? Mä olin Steiner-lapsi koulu-urani viisi ensimmäistä vuotta, joten kellarissa on pari laatikollista harmonisia vesiväritöitä ja vahakynillä jyystettyjä seimikuvauksia. Ja mitä mä niillä aikuisena teen? En mitään. Ehkä nauran näkemyksilleni yksijalkaisista poneista ja muista möykyistä, mutta en ole vielä niitä papereita tuijottamalla päässyt aikamatkalle lapsuuteen. Miten siis pojat, tahtovatko ne edes näitä ihania askartelupaskartelujaan isoina?


Paperikriisin lisäksi taiteilijan äidillä on kyllä toinenkin huolenaihe. Lapsi tahtoo lähettää teoksensa Pikku Kakkoseen, ja aikoo joka lauantaiaamu odottaa, että oma kuva ilmestyy ruutuun. Tämä nostaa kylmän hien äidin iholle. Entä jos sitä ei näytetä tai julkaista? Lannistuuko lapsi loppuiäkseen? Heittää kynät nurkkaan ja alkaa pelata WoWia? Ja ylipäänsä, milloin aloin itse suhtautua piirtämiseen näin tunteellisesti!?