4.12.2014

Flashback: TOINEN TEKEE ÄIDIN?

Tai ainakin asiantuntijan?

Viikko sitten oli P:n lääkärintarkastus, tuo rutiininomainen tsekkaus joka tehdään Helsingissä kahdeksankuisille.
Katsotaan että poikavauvoilla on pallit paikoillaan, ne kuulee ja näkee joten kuten, refleksit on hävinneet tai ilmestyneet - riippuen siitä kumpi kuuluu kehitysvaiheeseen, ja kysellään vähän vanhempien vointia.
No, se ei ollut ihmeellinen tarkastu - P todettiin kaikin puolin (munuaisjuttua lukuunottamatta) mitä normaaleimmaksi vauvaksi. Äiti, eli minä, sanoisi että täydellinen.
Nuori, mukava naislääkäri innostui kehumaan mun "äidintaitoja". Että olen luonteva ja asiantunteva ja kyseli, olenko töissä lasten kanssa tai jopa terveydenhoitoalalla, kun termistökin on hallussa.
Punastuin kehuista, ja niistä tuli totta kai hyvä mieli. Olen ammattilaisenkin mielestä pätevä mutsi!

Sitä tämä nuori naislääkäri (jolta en muuten kysellyt onko sillä omia lapsia, kuten jotkut kuulemma neuvolan henkilökunnalta kyselevät, koska uskon että 6 vuoden lääkäriopintojen jälkeen se pystyy hoitamaan myös mukuloita vaikkei olisi ikinä vaihtanut yhtään vaippaa) ei muistanut, että minä ja esikoinen oltiin hänen "asiakkainaan" kaksi vuotta sitten.
Kun O oli puolivuotias ja mä noin satakuuskytvuotias sen hetkisen olotilan perusteella, laittoi huolestunut neuvolatäti meidät lääkärille.
Sitä oli edeltänyt kuusi kuukautta valvottuja öitä, kun esikoinen viimeistään kahden aikoihin alkoi tuskaisesti kitistä, vääntyillä, rohista. Lapsi ahmi öisin mutta ylös oli noustava viimeistään aamuneljältä, koska muuten vauvan olo kävi liian tukalaksi ja alkoi huuto.
Ja minä, ensikertalainen äitinä, puoli vuotta uskoin ihmisten kommentteja ("kyllä se kohta helpottaa, sitten viimeistään kun aloitatte kiinteet", "anna velliä, sillä on totta kai nälkä kun on noin iso vauva", "toi on vaan vaihe, kaikki vauvat itkee kolmekuisina, odota kuukausi ja se nukkuu kahdeksan tuntia putkeen". Ei muuten nukkunut) ja odotin, että vaihe toisensa jälkeen menisi ohi ja meidän vauva nukkuisi edes neljä tuntia putkeen.
Sitten olin jo niin väsynyt, että olin valmis laittamaan lapsen vaikka laatikkoon kunhan saisin vähän nukkua.
Ystävällinen nuori naislääkäri siis otti meidät vastaan ja empaattisesti kyseli elämäntilanteesta.
Kerroin kauhujen öistä ja siitä, että epäilin lapsella olevan refluksitauti, ns. silent refluksi.
Olin lukenut netistä, puhunut muiden äitien kanssa, ja 95% oireista täsmäsi siihen.
Mitä vastasi lääkäri?
Ai olet googlannut? No ei kannata näitä sairauksia netissä diagnosoida.
Onko tää ensimmäinen lapsi? No sitten....
Kuule, se voi tulla yllätyksenä, mutta jotkut vauvat nyt vaan ei nuku.
Lopullinen tuomio oli siis se, että meillä vaan on sellainen vauva joka ei nuku - viis siitä että lapsi oli väsynyt, tyytymätön ja jopa puolen vuoden tuttavuuden perusteella uskalsin arvioida, että se ei valvonut vain valvomisen ilosta.

Me mentiin sitten yksityiselle, missä pH-mittarit pistettiin O:lle saman tien ja tulokset tulivat seuraavana päivänä; silent refluksi, ja takaisinvirtausten perusteella varsin ärhäkkä sellainen.
Jatkotutkimukset paljastivat suolistoperäisen maitoallergian. 

Lesson learned. Hyvä kun kuuntelin sitä legendaarista äidinvaistoa. Lapsi oli kipeä. 
Ei sen nukkuminen ole hääviä vieläkään, mutta ainakin tiedän ettei se valvo siksi että närästää.

Ilmeisesti kahdessa vuodessa musta oli tämän lääkärin silmissä tullut aivan supermutsi.
Taatusti otteet on varmemmat ja oma suhtautuminen rennompi kuin ensimmäisellä kierroksella, mutta äitinä pidän itseäni melko samanlaisena kuin vielä yksi lapsi ja kaksi vuotta sitten.
Kuitenkin lääkärin kannustavista kommenteista jäi huono jälkimaku.
Onko ihan oikeasti niin, että ensimmäisestä lapsesta huolissaan oleva äiti on vaan hysteerinen? Ei saisi etsiä netistä tietoa jos epäilee lapsella olevan jotain vialla (okei, rajansa silläkin, mutta käsi ylös kuka ei ole koskaan googlannut oireita...)
Alkaako se äidinvaisto toimia vasta kun lapsia on kaksi tai enemmän?
Olen kuullut liian monta surullista tarinaa siitä, että äidin aiheellisia epäilyksiä ei ole otettu vakavasti. Varmasti on yhtä monta tarinaa siitä, kuinka äidin ylireagoinnin takia on tutkittu turhaan ja todettu lapsi lopulta terveeksi ja äiti vähän luulosairaaksi. Mutta siinä ei mene hukkaan kuin rahaa.
Sama pätee aikuisiinkin, mutta erityisesti lasten kohdalla tälläinen säästölinja ja asennevamma mua harmittaa.
Siksi meillä on vakuutus, vaikka toistaiseksi asiat ovat julkisella puolella sujuneetkin upeasti.
Jos kuitenkin joskus joudun taas olemaan huolissani jälkeläisistä, niin tahdon että se huoli otetaan tosissaan, riippumatta lapsiluvusta tai siitä, olenko selvittänyt asiaa myös omatoimisesti.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 8.11.2012.

4 kommenttia:

  1. Se on sitten ikävää, jos ei oteta tosissaan huolta/epäilyksiä! Ja äidinvaisto - sen kanssa sitä moni varmasti "painii". Joillakin se vaisto äänekkäämpi ja selkeämpi, toisilla arempi ja moneen muuhun tunteeseenkin ehkä sekoittuva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suurin osa näistä äidinvaiston aiheuttamista "vääristä hälytyksistä" on varmaan aika helppo sulkea pois jollain rutiiniverikokeella, joten tavallaan toivoisin neuvoloihin ainakin enemmän kiinnostusta tutkia kuin aina vastata sillä "jotkut vauvat nyt vaan on sellaisia"-mutinalla. Tuntuu olevan enemmän sääntö kun poikkeus, ainakin kun puhutaan esim. allergioista.

      Poista
  2. No nythän sä oot sitten ihan ekspertti!

    Pohdin tätä tänään meidän 1,5-vee neuvolalääkärissä.
    Meidän osalta oli ihan tavattoman turha reissu: nuori lääkärimies ei selvästikään osannut olla lasten kanssa, ja päätyikin ekaksi ihmiseksi jota meidän E on kunnolla vierastanut (enkä ihmettele, kyllä mäkin pelkäisin miestä, joka ei puhu mitään, iskee vaan ykskaks kylmän stetoskoopin rintaan). Lääkäri kyseli sitten samat kysymykset kuin th eilen, kirjoitti neuvolakorttiin mm. "ei varmaankaan karsasta, ei antanut tutkia" ja päästi meidät kotiin.

    Money and time well spent.

    Pohdiskelin siinä sitten kotimatkalla itsekseni, että kaikista meidän perheen neuvolalääkärikokemuksista kolme on ollut mun mielestä tarpeellisia: ne ihan ekat, kun sen pikkuihmisen kanssa on niin kovin sekaisin, ja lisäksi I:n 8kk-neuvolalääkäri. Mutta noin niin kuin muuten mä olisin mieluusti antanut ne meidän 20-minuuttiset niille, jotka oikeasti lääkäriä tarvitsevat. Ja vahvalla mutulla sanoisin, että nla-lääkärikäynneistä noin 80% on näitä "tultiin nyt kun pakko oli" -pistäytymisiä.
    Suomen neuvolajärjestelmä on siitä tosi hölmö, että tällä tasapäistämisellä osa joutuu ramppaamaan neuvolassa ihan tyhjänpanttina, ja ne joilla oikeasti on huolta lapsen kehityksestä, eivät saa kunnon hoitoa koska kiire.
    Ei sillä että tää kyseinen lääkäri varmaankaan saisi mitään tutkittua, mutta noin niin kuin periaatteessa tämän resurssin voisi jotenkin fiksumminkin jakaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hear hear. Meillä kaikki tarkastukset on olleet viiden minuutin pyrähdyksiä. Toki arvostan mittailua ja tutkimista, koska kaikkea ei voi megamutsikaan silmämääräisesti havaita, mutta esim. tässä viimeisen raskauden viimeisellä (eiku ainoalla) nla-lääkärikäynnillä oli joku just valmistunut mimmi, joka ei erottanut päätä ja peppua ultratessaan ja sitä rataa. :/ Toisaalta mä olen hyvä koekaniini, mutta niinä päivinä kun pitää pukea ja kuljettaa julkisilla kolme lasta vain parin minuutin "on sillä kivekset, kiitos hei"-käyntiä varten vähän ärsyttää. Tai silloin kun ei saa aikaa, vaikka sitä oikeasti tarvitsisi.
      ("Ei antanut tutkia". Kirjoitti noin? Voi apua…).

      Poista

i Digame !