1.12.2014

TAITEENKERÄILIJÄN TILADILEMMA


Nelivuotias on toden teolla innostunut taiteilusta. Se on aika hyvä asia. Hienomotoriikka kehittyy. Keskittymiskyky paranee. Hän viihtyy tunteja (okei, nyt liioittelin, mutta kymmeniä minuutteja parhaimmillaan) piirrellen ja aktiivisen osallistumisen sijaan riittää, että tasaisin väliajoin käyn kehumassa pikku ekspressionistin luomuksia. Uusi keittiönpöytä on nyt tussissa ja joskus taiteilijan luonteen päälle käy, kun emme tunnista sinisiä möykkyjä mandariineiksi tai erota junaa kerrostalosta. Pidän kuitenkin uusista rutiineistamme, kuten siitä että minä laitan ruokaa ja samalla esikoinen istuu pöydän ääressä ja selostaa tauotta piirustusprojektejaan. Taisin olla itse aika samanlainen lapsena.


Tämä kukkaan puhjennut luovuus on synnyttänyt kuitenkin uudenlaisen ongelman. Uniikkeja taideteoksia syntyy kotona kuin liukuhihnalta, ja jokaisen tarhapäivän päätteeksi lokeroon on ilmestynyt monta pientä paperirullaa askarteluja, maalailuja tai jotain epämääräisiä lippulappuja, joilla on kuitenkin tunnearvoa niin paljon että Omppu huomaa heti jos yritän sujauttaa turhimmat työt paperinkeräykseen. Ylipäänsä lapsella on kuudes aisti sen suhteen, kun yritämme salakuljettaa edes muutaman, nopeimmin hutaistun piirustuksen pihalle. Hän on hyvin loukkaantunut mikäli yllättää vanhempansa yrittämässä tuhota sydänverellä värittämiään Salama McQueenejaan.


Osa Suuren Taiteilijan töistä on näin maallikkokriitikon silmin ihan vaan töherryksiä. Tornadoja, joista artisti itsekään ei muista tai tunnista mitä mikäkin esittää. Mutta äitinsä poika se on, toivoton hamsteri, ja ne epämääräisimmätkin tussintappotyöt pitäisi säästää, tai oikeastaan mieluummin ripustaa seinälle. Jos piilotamme sinitarran, luova nero ratkaisee ongelman piirtämällä suoraan seinään. Seiniin taiteilu olisi hyvä ratkaisu tähän kaikista isoimpaan ongelmaan - säilytystilan puutteeseen - mutta en usko, että vuokraisäntä arvostaisi näitä ainutlaatuisia installaatioita.


Tavaramäärä ahdistaa jo muutenkin. Vauvanvaatteita jää pieneksi päivittäin ja pohdin, kuinka paljon kehtaan säästää pojille - entä jos ne eivät halua aikuisina lapsia, tai miniät vihaavat mun hartaudella säästämiäni söpöjä Lindex-bodeja? Ja kuinka paljon pojat aikuisina kaipaavat muistoksi näitä tekeleitään? Mä olin Steiner-lapsi koulu-urani viisi ensimmäistä vuotta, joten kellarissa on pari laatikollista harmonisia vesiväritöitä ja vahakynillä jyystettyjä seimikuvauksia. Ja mitä mä niillä aikuisena teen? En mitään. Ehkä nauran näkemyksilleni yksijalkaisista poneista ja muista möykyistä, mutta en ole vielä niitä papereita tuijottamalla päässyt aikamatkalle lapsuuteen. Miten siis pojat, tahtovatko ne edes näitä ihania askartelupaskartelujaan isoina?


Paperikriisin lisäksi taiteilijan äidillä on kyllä toinenkin huolenaihe. Lapsi tahtoo lähettää teoksensa Pikku Kakkoseen, ja aikoo joka lauantaiaamu odottaa, että oma kuva ilmestyy ruutuun. Tämä nostaa kylmän hien äidin iholle. Entä jos sitä ei näytetä tai julkaista? Lannistuuko lapsi loppuiäkseen? Heittää kynät nurkkaan ja alkaa pelata WoWia? Ja ylipäänsä, milloin aloin itse suhtautua piirtämiseen näin tunteellisesti!?

12 kommenttia:

  1. Eikös just kaikki ammattijärjestäjät neuvo, että lapsen taiteellisen itseilmaisun tuotteista voi ottaa myös kuvat, ja sitten yön pimeinä tunteina roudata piirrokset roskiin? Tai siis.

    Ja entäs jos pyhittäisitte jonkun seinäpinta-alan vaihtuvasisältöiselle näyttelylle, johon ipana saa viikottain valita parhaat ja muut laitetaan, erm, "varastoon". Tai miksei vaikka varastoon ihan oikeastikin, mutta kuten itsekin sanoit, kuka oikeasti haluaa aikuisena ihailla 4-vuotiaana askartelemiaan asioita. Ja jos haluaa, kuvat riittää siihen mahtavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta mä voin säästää kaikki nää sydämeenkäyvät askartelut, ja annan luvan polttaa ne mun mukana kun sen polttohautauksen aika koittaa? (Itse asiassa isäni arkkuun sujautin, vastoin varmasti protokollaa, isälleni rakkaan, mun tarhassa askarteleman kirjanmerkin, joten sehän ois jo vähän niinkuin perinne!).
      Mutta nyt olen piilotellut piirustuksia Hesarin ja muiden lehtien väliin, ja yritän hoitaa salakuljetuksen sellaiseen aikaan ettei taidehaukka ole hereillä… :)
      Voin sit kutsua teidät taidenäyttelyyn!

      Poista
  2. Hei olin ihan samanlainen lapsena! :D meillä ratkaisuna toimi se, että työni mapitettiin ja niitä oli sitten helppo selata eivätkä ne mapit sitten vieneet hillittömästi tilaa. Sitten meillä oli kotona yksi kaapin ovi, johon sovittiin että laitetaan ne kauneimmat piirustukset :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joku mappi tai kansio ois nyt varmaan se paras ratkaisu, siitä ois myös helpompi vähän raakata niitä identtisiä pääjalkaisia, ettei olisi samaa tyyliä koko kansio :D.
      Me ollaan aika vapaasti annettu nyt ripustaa sitä taidetta, koska seinät...

      Poista
  3. Täällä on jo lausuttu viisaita ajatuksia säilyttämisestä, joten mä tyydyn vain toteamaan, että tuo lusikkatonttu on ihana. Mä en kestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiks oo! Tunnistin sen jo ilman nimeäkin, kaikkien 15 lusikkatontun joukosta. Se myös hävisi heti kuvan ottamisen jälkeen, mutta lapsi suhtautui asiaan tosi lungisti: Tehdääs sit uus!

      Poista
  4. Argh, sama ongelma (?) meilläkin. Mappiin laitan joskus jotain, päivämäärät ja aiheet tosin jää usein kirjaamatta, niitä varmaan jää kaipaamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No varmaan just tärkeintä oiskin saada talteen ne (uskomattomat) tarinat tuherrusten takana, niillehän se sydän sulaa eikä niille viivoille ja pääjalkaisille. Ryhdistäydyn, ja säästän jatkossa vain ne joihin jaksan kirjoittaa itsekin tiedot!

      Poista
  5. Epäilen että tämä on universaali ongelma pikkulapsiperheissä. Inspiroiduin kuitenkin aiheesta ja kirjoitin omasta systeemistäni juuri selostuksen omaan blogiin!

    VastaaPoista
  6. Taitaa olla jokaisen äidin ongelma! odotapas kun koulu alkaa ja saat näitä puukäsitöitä, mun neuvo on raivata jo etukäteen jokin lipaston isohko laatikko, jossa voit säilyttää mm. puukauhaa, leikkuulautaa, uistinta ja muuta kohtuu tilaavievää ja jos ei lapsi ole hirveän hirveän taitava niin valitettavan käyttökelvotonta :D Ei kun nyt olin liian julma, meillä on ihan käytössäkäytössä talouspaperirullateline (onneksi poitsu kysyi etukäteen et mitä väriä toivon ja sain haluamani mustan, muuten se pojan ensin ehdottama tummanvihreä tai se toisena vaihtoehtona ollut kirkas pinkki raastaisi hieman esteettistä silmääni, pakko sanoa) ja puukukka on myös ikkunalaudalla jne
    Uistinkin on todella todella hieno, mutta ei meillä kukaan kalasta :D
    Leikkuulaudassa ja puukauhassa näkyy ilmiselvä hoppu tulleen ;)

    Itse säilytän siis näitä + piirustuksia yms lipaston laatikossa ja sit vuoden päästä harvennan. Säilytän parhaat ja loput vien "varastoon" (suom.huom. roskiin....) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mystinen se "varasto". :D
      Mä toivon, että meidän lapset menee kouluun ehkä ulkomailla, missä taidekasvatus on tyyliin museovierailua, kaikki ne kässän käsinuket ja puutyön voiveitset pelottaa jo valmiiksi. Kolmena kappaleena!
      Meillä on vielä jäljellä kaikki mun tekemät muotopuolet, voi kääk.

      Poista

i Digame !