28.1.2015

EN KESTÄ!



Mun pullanmuruni täytti tänään puoli vuotta. En ala nyt yhtään nostalgiseksi vaan kertaan kylmät faktat:

- Kaksi hammasta, vajaa viikko sitten 10,3 kiloa ja 72 senttiä. Vaatteissa 74-80. Jalka varmaan 29.
- Kääntyy, pyörii, punnertaa, yrittää sissiryömintää ja raivoaa kun ei etene. Mikään ei motivoi liikkumaan niin paljon kuin tietotekniikka - näppis numero 2 tuhoutui massiivisen kuolavahingon seurauksena.
- Harrastaa vauvauintia, filosofiakahvilassa piereskelyä sekä kuntosalin lapsiparkissa hoitajatytöille flirttailua.
- Nukkuu yöt hyvin (kiinni tississä), päivisin suunnilleen kolmet päiväunet. 
- Saanut maistaa mustikkaa, perunaa, banaania ja avokadoa sekä MeNaisia. On tykännyt vain viimeisimmästä.
- On ehdottomasti maailman rakkain mammanpoika. Ei aina arvosta omaa isäänsä, mummiaan tai muuta hoitajia, paitsi niitä kuntosalin tsubuja. Äiti saa kielareita ja kunnian olla se, jonka sylissä rauhoitutaan heti. 
- Bondaa erityisesti isoimman isoveljensä kanssa, joka kutsuu Nipaa "pikku söpöliiniksi", ja on sitä mieltä että me tarvitaan lisää vauvoja.
- Ei ole enää yhtään tuijotteleva avaruusmatkustaja vaan utelias, vauhdikkaasti kehittyvä, riehakkaasti naurava, dramaattisesti kirkuva lupaus upeasta tyypistä. 



27.1.2015

HALUJA JA HAASTETTA

Nyt kuulkaa tulin viimeisillä voimillani bloggaamaan. En tiedä onko tämän totaalisen kokovartalokooman taustalla aktiivinen päivä, johon kuului vauvan eka muskari sekä mun spinning, vai ihan vaan tämä huikea kolmen vuorokauden täysvastuu huushollista. Anyways, vähän tälleen velvollisuudentunnosta ja sitten enemmän kovasta ikävästä tulin teitä ilahduttamaan jorinoillani. Olkaa hyvät.

Samaistuttava savolaiskolleega Tintti nääs lähetti tällaisen jutun mulle:
Ja tässä ois niin kuin homman nimi copypastella, koska olen vähän tokkurassa enkä ehkä ymmärrä aivan itsekään mihin lähdin mukaan:

- Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat (päätät itse määrän). Jos haluat, ylläolevaa kuvaa saa vapaasti käyttää postauksessa!
- Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!
- Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevaa bloggaajakaveria, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa uusia kirjoittajia.

Nonniin, ja sitten keille haluan lähettää hyvää mieltä (en vielä tiedä missä muodossa, mutta jotain positiivisia viboja on luvassa!).

- Perillä-blogin Anu, koska mahdollisuudet harrastaa bloggaajakaverin ilahduttamista livenä esim. lounaan ääressä ovat todella korkeat! 
- Rullalein pohjoinen bloggaaja nunju, joka on viettänyt hiljaiseloa mutta toivottavasti herää talviuniltaan. Olen virallisesti viisi euroa auki, yritän keksiä jonkun tavan ilahduttamiseen niin, että et joudu tällä kertaa sitä lunastamaan itse postista! 
- Aikavarkaissa-Mirkku, koska Mirkku nyt on vaan mainio ja keksinyt niin hyvät bloginimet lapsilleen!

Jos joku ei ehdi, jaksa tai muista osallistua tai on jo sata kertaa haastettu niin ei väkisin, mutta laitetaan hyvä kiertämään - jos jaksetaan, ehditään ja muistetaan!

Se sama Anu muuten käski listaamaan haluamisiaan. Siis mun, Anu jo kertoikin mitä toivoo. Oli muuten aika vaikeaa, silleen hyvällä tavalla: Huomasin, että oikeasti asiat on kauhean kivasti ja suurin osa tahtomistani jutuista on joko tosi pinnallisia ("seitsemän kiloa pois läskiä ja tilalle viisi kiloa lihasta") tai sitten sellaisia korneja juttuja, missä missi toivoo maailmanrauhaa.

1. Haluaisin, että ihmiset oppisivat kävelemään. En nyt puhu kävelytekniikasta vaan siitä, että esimerkiksi metroasemalla tai kaupassa joku sunnuntaiseikkailija yhtäkkiä pysähtyy - mielellään keskelle yleistä, vilkasta kulkureittiä - tuijottamaan kenkiään tai kännykkää tai ostoslistaa. Pahimmassa tai parhaimmassa tapauksessa minä en ole osannut ennakoida tätä äkkipysähdystä ja ajan rattailla tyypin nilkoilla, ja sitten MUA paheksutaan! (Tämä on kyllä yksi syy miksi en uskalla hankkia ajokorttia…). 

2. Haluaisin harmaat Niken Rosherunit. En tarvitsisi enää yhtään paria lenkkareita, paitsi oikeasti tarvitsisin ne Rosherunit

3. Haluaisin, että ensi kuussa kolme vuotta täyttävä lapsi oppisi puhumaan. En itseni vaan ennen kaikkea lapsen takia. Samalla varmasti selviäisi, mikä ongelma tyypin suussa on, sinne se on osoitellut nyt kohta kolme kuukautta ja vieläkään en tiedä, että onko jano, sattuuko hampaaseen vai haluaako se vaan näyttää, että mykkyydestään huolimatta hänelläkin on kieli.

4. Haluaisin saavuttaa tämän vuoden urheilutavoitteeni eli yhden leuan (ilman sitä 60 kiloa keventävää kuminauhaa), joogatyyppisen käsillä/päällä-seisonnan sekä bonushaasteena hypätä taas viidestä metristä  ilman rytmihäiriöitä.

5. Haluaisin oppia olemaan hiljaa silloin, kun ei ole mitään hyvää sanottavaa. Tämä ei kyllä toimi ainakaan lasten kanssa kun niitä pitäisi kasvattaa, mutta edes aikuisten suhteen.

6. Vaikka tässä on luvassa kaikkea kivaa ohjelmaa, haluaisin silti että mies tulisi jo kotiin. Toisaalta haluaisin kyllä, että sillä on antoisa ja opettavainen työharjoittelu sekä loma perhearjesta, mutta haluaisin ehkä enemmän jonkun silittämään hiuksia ja tyhjäämään tiskikonetta.

7. Haluaisin, tai oikeastaan nöyrästi toivon, että tämä tukanlähtö loppuisi näillä näppäimillä, koska tätä menoa joudun ostamaan vappuna peruukin jos toisenkin varastoon.

8. Haluaisin jo tietää, missä me olemme syksyllä. Odottaminen on ihan okei, mutta epätietoisuus ei sovi uteliaalle ihmiselle. Todennäköisin vaihtoehto on muuten Jyväskylä, kääk.

9. Haluaisin, että kaikki tuottamani roska muuttuisi mystisesti vaikka keijupölyksi. Haluaisin myös, että kaikki vaatteet, joita en ikinä käytä mutta joista en kuitenkaan pysty luopumaan, muuttuisivat yhtä mystisesti vaikka kympin seteleiksi.

10. Haluaisin jatkaa tätä listaa ikuisesti, mutta haluan myös nukkumaan. Hyvää yötä!

PS. Haastan tahtotilaansa tilittämään Kukkavarpaan ja Taikinanaaman
PPS. Haluaisin tietää miksi nämä fontit menee näin vammaisesti, mutta olkoot. 

24.1.2015

VAIHTO-OPPILAAN VAIMONA

Okei, otsikko on hieman harhaanjohtava: Mies ei lähtenyt vaihto-oppilaaksi vaan työharjoitteluun. Irlantiin. Aamuyöllä se teki katoamistempun, johon onneksi ehdittiin henkisesti varautua koko syksy.
Mutta aika nopeasti se tammikuun 24. sitten kuitenkin tuli.

Tiedän, että oikeat yksinhuoltajat eivät arvosta mitään "nyt olen kaksi viikkoa yksinhuoltajana"-marinaa, varsinkin kun meillä on mummi apuna melkein koko ajan. Oikeastaan en ole kovin kauhuissani käytännön selviämisestä: Mies on koulussa suunnilleen 10 tuntia päivässä ja olen oppinut luovimaan aamut ja päivät lasten kanssa. Haastetta tuovat ehkä isojen poikien iltarutiinit, jotka ovat miehen erikoisalaa, sekä koiran ulkoiluttamiset.

Me ei olla meidän parisuhteen aikana oltu pahemmin erossa. Ihan suhteen alkumetreillä lähdin Karibialle viiden viikon työmatkalle, ja ennen raskautumistani kävin isäni kanssa Etelä-Afrikassa. Kuitenkin lasten saamisen jälkeen erot ovat olleet maksimissaan kolmen yön kotimaanmatkoja, nyt ekaa kertaa mies karkasi maailmalle. Ja huomaan, että se tuntuukin aika isolta asialta.

Luultavasti eniten ikävöin iltaisin. Meillä on yleensä pari tuntia omaa aikaa kun juniorit nukkuvat. Silloin yleensä katsellaan sängyssä sarjoja tai muuten vaan hengaillaan lähekkäin. Olen aika tottunut siihen, että joku silittää hiuksia tai hieroo selkää. Toivottavasti seuraavan 15 päivän aikana mikään kovin tärkeä kodinkone ei hajoa, koska suurin osa kodin korjaustehtävistä on delegoitu miehelle. En juuri nyt kaipaa mitään feminististä emansipaatiota mitä tulee vaikka leivänpaahtimen korjaamiseen.

Koska aika on kulunut tosi nopeasti ennen tätä, menee tämä pari viikkoakin varmasti vauhdilla. Kalenteri on täynnä harrastuksia, mennään käymään Tampereella, on töitä ja tekemistä. Mutta kyllä mua vähän jännittää.

22.1.2015

Flashback: KOLMEN VUODEN IKÄVÄ

Kolme vuotta sitten oli tälläinen samanlainen kaunis, kylmä talvipäivä.
Kolme vuotta sitten kuoli harvinaisen moni suomalainen - tämä selvisi mulle vasta monta kuukautta myöhemmin, kun Helsingin Sanomat kertoi siitä ja tilastoi päivän kuolemantapauksia.
Yksi kolme vuotta sitten kuolleista oli mun isäni.
Vain muutama viikko syöpädiagnoosin jälkeen, 54-vuotiaana. Liian nuorena, ihan väärä mies meni.

Kolmessa vuodessa mä olen saanut ihanan perheen. Kaksi poikaa.
Molemmat osaa jo kävellä (no, P nyt vähän horjuen ja pari askelta kerrallaan, mutta ensi kuussa sekin täyttää jo vuoden, ei ole enää mikään pikkuvauva), toisella kasvaa tukkakin.
Ei mene päivääkään, ettenkö surisi sitä ettei mun isä ole täällä, näe lastenlastensa kasvavan, kuuntele mun valituspuheluitani, myöhemmin opeta pojille kaikkia niitä tärkeitä juttuja joita isoisien pitää opettaa.
Onneksi pojilla on loistava pappa, Käytännön Miehen isä, ja pari isoisoisääkin elossa.
Silti toivoisin enemmän kuin mitään muuta, että olisivat saaneet tutustua mun pitkään, hauskaan, viisaaseen isääni joka ei ollut täydellinen, mutta maailman paras isä kuitenkin.
Ja asetti riman tosi korkealle Käyttiksellekin.


Pojat tulevat kasvaessaan kuulemaan ihan loputtomasti tarinoitaan siitä papasta, jota eivät koskaan saaneet tavata.
O näyttää vähän isoisältään lapsena, ja ehkä ne perivät sieltä ison jalan ja leveän hymyn.
Toivottavasti ainakin vähän älyä, huumorintajua ja humaania luonnetta.
Ehkä vuosien päästä ei tämäkään päivä aina muistuta menetyksestä vaan siitä, että sain 24 vuotta nauttia siitä että mulla oli aina lähelläni maailman mahtavin isä.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 22.1.2013

19.1.2015

OLENKO MÄ AIKUINEN?

Tänään jumpassa aloin miettimään Vähäkyröä.
Samalle tunnille osui eräs Vähäkyröstä kotoisen oleva tuttu, ja aloin muistella omaa suhdettani Vähäkyröön: Enoni asui siellä aikoinaan, ja minä lapsena vietin usein lomia siellä, hänen ja hänen vaimonsa luona.
He olivat molemmat luokanopettajia, ja sain usein olla heidän mukanaan koulussa. Vähäkyrössä sai myös ratsastaa tai käydä Vaasassa ostoksilla.

Mutta tarkoitus ei ollut muistella varsinaisesti pikkukuntaa Pohjanmaalla.
Meinasin romahtaa upeasta silta-venytyksestäni, kun tajusin että visiittieni aikana enoni oli saman ikäinen kuin mitä minä nyt
Enoni, joka täytti kaikki vaatimukset aikuiselle, näin lapsen näkökulmasta: Työpaikka. Oma koti. Ajokortti ja auto. Naimisissa. Kauluspaidat. Tenniksen peluu. Ryppyjä ja silmäpusseja. Lemmikkikissa.
Ja hitto, mulla ei ole ajokorttia mutta ryppyjä ja silmäpusseja senkin edestä. Ei omistusasuntoa mutta koti täynnä lapsia, koirakin. 
Eikä siltikään tunnu yhtään aikuiselta.

Vaikka täytän tänä vuonna 30, mitään ikäkriisiä ei ole ollut eikä varmaan tulekaan.
Suhtaudun terveellä uteliaisuudella uuteen vuosikymmeneen. Tuntuu, että paranen koko ajan - niin oma elämä tässä ympärillä, kuin minä itse. Olen kroonista väsymystä lukuunottamatta paremmassa kunnossa kuin kymmenen vuotta sitten, tunnen itseni ja tiedostan omat heikkouteni ja vahvuuteni paremmin. 
On perhe, kumppani, keskeneräinen koulutus, vakityö - hyvät lähtökohdat aloittaa uudet kymmenluvut, ei pelota.
Sen lisäksi niin monta ystävää on jo astunut maagisen rajan yli, ja nekin ovat vain parantuneet. 
Tätä en kyllä tajunnut nuorempana, kun pidin kolmekymppisiä ihan ikäloppuna. Nyt katson jotain Anne Kukkohovia, sekin on yli neljäkymmentä, että bring it on - lisää vuosia vaan.

Mutta en siltikään tunne itseäni aikuiseksi, vaikka pikkuhiljaa kai pitäisi.
En osaa kuvitella omien lapsieni ja heidän ystäviensä katsovan minua samanlaisena ikäloppuna auktoriteettina kuin itse katsoin kolmekymppisiä lapsena. 
Kaikesta vastuusta huolimatta tunnen itseni ihan huithapeliksi, en osaa ottaa itseäni vakavasti, suhtaudun elämään yhä innokkaasti ja leikkisästi. En tiedä kuuluisiko noiden ominaisuuksien kadota iän ja kypsymisen myötä, mutta huonolta näyttää. 

Tämä saattaa olla jokin sukupolvijuttukin.
80-luvulla syntyneet eivät tahdo kasvaa aikuisiksi, vaikka 90-luvulla syntyneet pitäisivät meitä jo ihan kääkkinä. Kieltäydytään näkemästä totuutta, jatketaan nuoruutta, ei osata asettua aloilleen.
Tai sitten tämä on salaliitto, eikä enonikaan oikeasti ollut 20 vuotta sitten mikään kalkkis, vaan tyyppi joka vaan esitti siskontytölle astetta vakavamminotettavaa aikuista. Lapsille ei haluta paljastaa, miten laskuista ja ruuhkavuosista huolimatta voi olla tosi hauskaa olla aikuinen.
Ihan hyvä niin.
Mä katson nyt pari jaksoa Girlsiä - sarjaa, jossa pari vuotta mua nuoremmat mimmit on ihan hukassa, ja se on mahtavaa. 

16.1.2015

FILOSOFIAA, NÄIN ON SE VAAN






Olen nyt hieman jäävi kirjoittamaan meidän filosofiakahvilakokemuksesta, koska Leluteekin Emilia on jo vuosia ollut paitsi yksi suosikkibloggaajistani, niin nykyään myös ihan tosielämän tuttu. Kun Emilia kertoi hieman uhkarohkeasti ryhtyvänsä yrittäjäksi, hypin suunnilleen kattoon riemusta: You go girl, upea idea ja mahtavaa, että ihminen jolla on ammattitaitoa ja osaamista lähtee kokeilemaan jotain uutta ja Suomessa ennennäkemätöntä. Olen siis vähän fani, minkä takia objektiivisuuteni on koetuksella.

Me päästiin eilen osallistumaan Ompun kanssa lasten filosofiakahvilaan Hakaniemessä, ja tätä oltiin jo odotettu. 4-vuotiasta olin prepannut etukäteen: Toivomme kuulevamme lasten puhuvan, ja nyt aikuisia nimenomaan kiinnostaa lasten ajatukset. Samalla tajusin hieman nolosti, että tämän korostaminen ehkä antoi O:lle kuvan, että noin yleensä lasten mielipiteet eivät kauheasti paina… Lasta huolestutti, saako uudessa paikassa leikkiä ja saako siellä uusia ystäviä - voin jo nyt paljastaa, että vastaus molempiin on kyllä

Legendaarisella av-palstallakin oli spekuloitu, mitä ihmettä lapsilla on tarjota filosofialle, tai filosofialla lapsille. Vastaan tähänkin: Aika paljon. Mun mielestä kivointa oli mennä ryhmään, jossa itse ei joutunut minkäänlaiseen vetovastuuseen ja jossa sai vain keskittyä nauttimaan lasten aivoituksista. Emilia on ihan oikea filosofianopettaja, joka ensimmäisessä kahvilassa ihastutti kärsivällisyydellään ja kyvyllään nähdä jotain logiikkaa lasten sekoilussakin. Vaikka kaikki neljä osallistujaa olivatkin vähän ujoja ja vieraskoreita alkuun, niin oman lapsen kohdalla kotona olisin jo monta kertaa lakannut kuuntelemasta epämääräistä mölinää, mutta niin vain Emilia kaivoi lapsista ajatuksia ulos. Ihailen, varauksettomasti (niin ihaili Valeäitikin!). 

Meidän 4-vuotias ajattelija piti konseptista erittäin paljon. Alkukankeutta oli, kun neljä toisilleen tuntematonta lasta laitetaan rinkiin keskustelemaan unista, olkootkin että lämmiteltiin puhumalla lempipyjaman väristä (sitä kysyttiin aikuisiltakin, enkä viitsinyt mainostaa vähäistä yövaatetustani). Äitinä suurin pelkoni oli, että jälkeläinen paljastaa julkisesti jotain epäeettisistä kasvatustyyleistäni tai huonoista vitseistäni, ja niin se taisi jotain puhua auton alle jäävistä lapsista - liikenneturvallisuus on näinä pimeinä ja liukkaina aikoina ollut pinnalla arkijutustelussa. Tiedän jo nyt, että kahviloista jää käteen ideoita lapsilähtöisiin pohdintoihin myös aamiaispöydässä tai iltasadun aikana. Kuunteleminen on taitolaji, ja tämä oli hyvää treeniä tälle omaa ääntään rakastavalle päällepäsmärille. 

Ensimmäinen filosofian parissa vietetty tunti oli siis oikein myönteinen kokemus. Omppu varmisteli lähtiessä, että ensi viikolla tullaan uudestaan. Lapsesta itsestään parasta oli rakentaa erilaisista tarvikkeista unimaailmoja: Maailmat vastasivat hyvin pitkälti sitä lasten tavanomaista leikkiä, missä kaikki on mahdollista kunnes rajoittunut aikuinen tulee kertomaan elämän realiteeteista jne. Uskoisin kaikkien osallistujien nauttineen myös siitä, että omat näkemykset tulivat hartaasti kuunnelluiksi. Myönnän, että voi kuulostaa huuhaaharrastukselta mennä tunniksi juttelemaan lasten kanssa, mutta ei me ihan tällaista kokemusta oltaisi kotona saatu aikaiseksi, vaikka äiti onkin hyvin filosofinen henkilö. 

14.1.2015

TARINOIDEN PUISTO



Me ollaan aina vähän viime tingassa näiden menojen suhteen, mutta vielä on kaksi viikkoa aikaa viedä lapset keskelle kirjallisuutta! Virkagalleriassa Kauppatorin kupeessa on kuun loppuun asti auki Tarinoiden Puisto-näyttely, josta lapsille löytyy katsottavaksi paitsi kirjoja, myös kirjojen kuvitusta ja gallerian muita näyttelyitä. Puhumattakaan peitoista tehdystä Möröstä, hattivattiluolasta sekä vaihtuvista työpajoista.




Me osuttiin paikalle rauhalliseen iltapäiväaikaan - onneksi, koska hunnilauma kyllä ns. otti tilan haltuun. Ensireaktio oli, että "tätä en ainakaan suosittele blogissa", koska ekalla silmäyksellä tila vaikutti kolkolta eikä kovin houkuttelevalta. Sinällään arvio oli oikeudenmukainen, ettei avara aula varsinaisesti kutsu hengailemaan, mutta onneksi lapsia ei tällaiset seikat häiritse, päinvastoin, oli vain enemmän kiinnostavia portaita ja portaikkojen alusia piiloleikeille, kun varta vasten lapsivieraille rakennetut kolot eivät enää riittäneet.



Paikalla ramppaa myös kaupungin virkamiehiä sekä eläkeläisiä surffaamassa netissä, mutta sopu sijaa antaa: Lasten ilonkiljahduksiin ja hengenvaaralliseen kilpajuoksuun suhtauduttiin varsin lungisti. Bonusta muuten myös varmasti kaupungin hienoimmasta vessasta! Harmitti, etten ottanut sinne kameraa mukaan (vaan uskalsin jättää keskelle näyttelyä, koska paikka on aika hyvin piilotettu ja sinne ei varmasti varkaat ihan vaan eksy). Paikan päällä on myös havainnekartta Helsingistä sekä Juhlaa ja arkea Kauppatorin laidalla-näyttely, jonka nukkehahmot ehkä tunnistatte…





Siellä siis riitti ihmeteltävää. Ja tekemistä. Me osuttiin paikalle erään työpajan (ja niitä on monia ja ihanan mielenkiintoisia, ja hienoja vierailijoita!) päätteeksi ja pojat ehtivät askarrella kortit kiiltokuvia liimaillen. Paikan päällä sai myös piirtää seinään, mikä teki vaikutuksen nuorisoon. Lastenkirjojen kuvitukseen ei ehditty tutustua kovin tarkasti, kun lapset suhailivat eri tilojen ja alueiden välillä. Vähän paremmalla keskittymiskyvyllä varustettu lapsi innostuu varmasti ihailemaan niitäkin.




Voin siis melkein kolmetuntisen visiitin päätteeksi sanoa, että suosittelen. Remonttien ja portaiden takia ei mikään esteettömyysunelma, paikan päällä ei ole kahvilaa missä lahjoa lapsia pillimehulla ja pullalla. Paikan päällä mitä mukavinta henkilökuntaa, jota tekisi mieli halata kun ovat niin sympaattisia, sekä sitten muita kaupunkilaisia siedättymässä älämölölle. Lapsille hattivattiluola, joka luultavasti normaalilla itsesuojeluvaistolla varustettua muksua ensin järkyttää, mutta myöhemmin sieltä ei saa niitä ulos kuin jalasta kiskomalla.





Jos yksi rakkaussuhde ei haalistu, niin tämä romanssini Helsingin kanssa. Kaikista kurjista puolistaan huolimatta kotikaupunki hellii lapsiperheitä ihan älyttömän upealla kulttuuritarjonnalla, tämäkin taas niitä elämän ilmaisia iloja ydinkeskustassa. Kelatkaa! Ja menkää äkkiä käymään! Nimittäin taidan sittenkin suositella…




10.1.2015

NIIN HYVÄÄ PUUTA

Parhaatkin parisuhteet alkavat jossain vaiheessa maistua puulta.
Tämä radikaali yleistys perustuu siihen omaan hyvin kapeaan vertailupohjaan eli tähän yhteen seitsemän vuotta kestäneeseen parisuhteeseen sekä tuttavien puheisiin. Tietty on olemassa sellaisia luonnonoikkuja, jotka ovat kuin vastarakastuneita vuosikymmeniä, mutta uskaltaisin väittää että monta pientä lasta ja nää ns. ruuhkavuodet on aika idioottivarma tapa avioeroon. Tai ei välttämättä siihen että pistettäisiin likapyykit jakoon mutta vähintäänkin siihen, että unohtaa kotiavainten ja laktoosittomien ruokakermojen ostamisen lisäksi sen, mihin siinä kumppanissaan joskus sata vuotta sitten rakastui.

Anu kirjoitti pitkän parisuhteen salaisuudesta ja mä allekirjoitan omasta perspektiivistäni Anun näkemyksen siitä, että kyse on pitkälti päätöksestä - ja nyt en tällä tarkoita, että kritisoisin yhtään ketään siitä, että joskus lopettaa yrittämästä, koska se on joskus paras päätös minkä voi tehdä. Eroaminen on käytännössä niin veemäistä touhua, että sitä tuskin kukaan harrastaa ihan huvin vuoksi. Ja jätetään suosiolla keskustelun ulkopuolelle kaikki tunnevammaiset narsistit, patologiset uhkapelaajat ja muut ikävät ihmistyypit. 
Mutta kun tulee se vaihe romanssissa, että tekee mieli vain syyttää toista oman elämän pilaamisesta, tarvitaan jo vähän tahtoa. Varsinkin, jos se vaihe kestää vähän pidempään kuin viikon.

Meidän suhdehan on oikeastaan aika nuori, mutta olemme olleet masokisteja ja hankkineet liudan lapsia ehkä haastavimpaan elämäntilanteeseen, kun kumpikin yrittää tarpoa opiskeluja, selviytyä pienellä budjetilla ja samalla katsoa sivusta kun kolmekymppiset kaverit bailaavat Balilla ja Flowssa ja me vaan vuorotellaan siitä, kumpi valvoo oksennustautipotilaan kanssa. Kirjoitettiinhan tästä ihan osuvasti Hesarin blogissakin - vanhemmuus on todellinen extremelaji, ainakin parisuhteelle (jos se ei sitä ole koskaan sinun liitollesi ollut, pliis älä tule kertomaan!). Vaikka tällä hetkellä elämä on aika seesteistä, on silti ihanaa tietää että jossain lähitulevaisuudessa odottaa ajat, jolloin kaikki lapset ovat hieman isompia ja sitä mukaa jossain määrin helpompia, meillä on kahden ihmisen normaalit palkkatulot ja ehkä asutaan jossain lämpimässä, missä mun ei tarvitse repiä verkkareitani jatkuvasti katoilevien kaulureiden takia.

Vähän myöhäinen uudenvuodenlupaus voisi olla vähentää miehelle ja miehestä valittamista. Olen niin tottunut kommunikoimaan uhmaikäisten kanssa, että toistan ja nalkutan ja yritän myös kasvattaa aikuista aviomiestäni. Lapsia muistan kehua joka päivä, mutta miestä en - enkä tarkoita nyt että taputtaisin sille, että kumppani osaa laittaa tiskit astianpesukoneeseen, vaan kiittäisin jo ihan pelkästä olemassaolosta. Miehestä on vaikea kirjoittaa mitään siirappista ylistyslaulua blogiin, koska meidän parisuhteemme parhaat hetket ovat sellaista huomioimista ja hellyyttä, joka tuntuu liian henkilökohtaiselta jakaa muille, varsinkaan julkisesti. Meidän rakkaudesta saa aika vähän materiaalia Instagramiin, ei yllätysmatkoja tai kukkia eikä edes vihkisormusta, mutta sitten paljon sellaista hyvää ja kaunista, minkä avulla jaksaa huonoja päiviä ja välillä vielä huonompia öitä. 

Ja koska tiedän, että mies lukee salaa blogia, niin kirjoitan tänne sen mitä sanoin myös eilen: Pienistä asioista tiedän, että sinun kanssasi on hyvä olla, enkä varmaan enää edes osaisi olla muiden kanssa. 

(Kävimme eilen treffeillä, ihan syömässä ravintolassa - koko ateriointi kesti noin vartin kun on tottunut syömään seisaaltaan samalla kun imettää - ja teatterissa. Aluksi oli vaikeaa keksiä puhuttavaa, ainakaan muusta kuin lapsista, mutta sitten teatterissa koitti ne hetket, kun huomasi tietävänsä ilman sanojakin mitä toinen ajattelee. Samat asiat naurattivat, samat ärsyttivät. Että kai sitä pitkässä parisuhteessa alkaa vähän muistuttamaan jo toisiaan?). 


Flashback: PARISUHDEFILOSOFIAA

Pliis, ei puhuta säästä. Puhutaan parisuhteista!

Nyt kun palasin työelämään, jossa ehti olla melko rauhallista (ennen siis näitä lumimyrskyjä, nyt siellä on helvetti irti jne) niin ehdin lukea aika paljon naistenlehtiä (MeNaiset, Anna, Olivia, Trendi, Kodin Kuvalehti ja totta kai Seiska!) aikani kuluksi. Mun sisäinen sosiologini sitten innostui tästä nykyisestä parisuhdediskurssista (huomatkaa, käytän sivistyssanaa, ja varmaan sitäkin väärin!), jossa karrikoidusti on kaksi koulukuntaa: "hyppääjät" ja "kärsijät".

"Hyppääjät" on niitä carpe diem-tyyppejä, jotka uskovat rakkauteen ensisilmäyksellä, Siihen Oikeaan ja sellaiseen leffatason romanssiin. Hyppääjät ei jämähdä huonoon suhteeseen, edes lasten tai marsujen tai omistusasunnon takia, vaan etsivät aktiivisesti onnea. Hyppääjien mielestä parisuhteen eteen ei tarvitse tehdä töitä (ainakaan mitään kolmivuorotyötä) koska jos kyseessä on Tosi Rakkaus niin parisuhde toimii ilman että pitää erikseen yrittää.

"Kärsijät" taas on sitten niitä, jotka ravaa pariterapiassa, lukee selfhelp-oppaita, eivät eroa edes silloin kuin oikeasti pitäisi ja uskovat, että pitkän parisuhteen salaisuus on enemmän halu olla yhdessä kuin kiihkeä romantiikka. Kärsijät on valmiita sitten tekemään töitä suhteen eteen, ja muistavat että kaikissa suhteissa on vaiheita - vaikka se tarkoittaisi sitten jotain 15 vuoden selibaattia.

Lehdissä on ollut aika paljon sekä julkkiksia että taviksia esittämässä näitä parisuhdevisioitaan. Hyppääjät kyllä muistavat mainita, että eivät ole heti huonon hetken sattuessa vaihtamassa parempaan, mutta epäselväksi on jäänyt missä vaiheessa yrittäminen muuttuu kärsimiseksi. Kärsijät taas vetoaa siihen Facebookissakin levinneeseen (urbaani)legendaan jostain sata vuotta yhdessä olleesta pariskunnasta, jonka pitkän suhteen salaisuus on se että "olemme syntyneet aikakaudella jolloin jos jokin meni rikki, se korjattiin, eikä ostettu uutta". Hyppääjät muistuttavat monista katkerista sukupolvista, jotka on kituneet surkeissa suhteissa koska eroaminen ei ole ollut yhteiskunnallisesti, taloudellisesti tai ihan vaan yleisesti ottaen soveliasta.

Onneksi mun ei ole vielä tarvinnut varsinaisesti valita leiriä. Tavallaan kadehdin hyppääjiä; siinä on ripaus itsekkyyttä ja paljon rohkeutta, että tekee vaikeitakin valintoja oman onnensa eteen. Toisaalta ihailen kärsijöitä, joiden hetkittäin hankalistakin parisuhteista voi tulla mielettömän lujia ja hienoja liittoja. Molempia esimerkkejä löytyi lehdistä. Ja koska osa lehdistä oli vuodelta 2010, niin jälkiviisaana voin todeta että muutamat hyppääjien hehkuttamista fantastisista, tuoreista romansseista on päättynyt vähemmän fantastisesti, ja osa kärsijöistäkin kyllästyi tarpomaan suossa ja vaihtoivat parempaan.

Näinä ruuhkavuosina omaa parisuhdetta tulee pohdittua aika paljon, varsinkin kun voisi väittää että olosuhteet millekkään eroottiselle ilotulitukselle tai ylipäänsä intensiiviselle yhdessäololle ei ole kovin otolliset. Asiaa ei helpota ystäväpiiri, joka koostuu viriileistä sinkkuleideistä tai vastarakastuneista hörhöistä, joilla ei ole kahta lasta ja kahta koiraa jakamassa sänkyä. Enkä tosiaan valita näistä rakkauden hedelmistä, koska nehän on parasta mitä olla voi, mutta en voi väittää ettenkö välillä kaipaa niitä aikoja kun pystyi keskittymään itseensä ja kumppaniinsa - edes pari tuntia, ihan rauhassa. Onneksi meillä on sitä kuuluisaa tukiverkkoa, joka mahdollistaa treffipäivät ja leffaillat, ja lapset jotka molemmat menee yhdeksän aikaan nukkumaan. Sitten vielä kun joku tekisi läksyt, kotityöt, lenkittäisi koirat, kävisi yövuorossa ja nukkuisi mun puolesta...

Muoks. Kylläpä kärsiminen kuulostaa pahalta - ihan kuin koko elämä olisi kiinalaista vesikidutusta.
Ehkä oikea sana olisi tyytyminen, että tyydytään siihen mitä on tarjolla eikä kauheasti lähdetä parempien tarjousten perään.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 30.11.2012

8.1.2015

HYVÄSTI, HARMAA

Näinä synkkinä aikoina, kun koululaisia ja sarjakuvapiirtäjiä ammutaan, ei jaksaisi yhtään enempää harmautta kuin on pakko (vaatteita ei lasketa). Tässä vaiheessa postausta siirryn pinnalliselle puolella ja alan puhua taas tukastani: Sen on pakko muuttua. Vaikka olen epätoivoisesti yrittänyt kasvattaa sitä omaa väriäni, niin huomenna upotan koko pääni vetyperoksidiin.


Ystävän ottamat kuvat paljastivat totuuden luonnonvalossa - yleensä peilattua tulee vain nopeasti vessakäynneillä, enkä oikein ole tiedostanut tukkani todellista tilaa. Se on aika harmaa. Kesällä ehkä aurinkoraidoitettu, vivahteikas ja whatnot, mutta nyt nopeasti rasvoittuva ja maaliskuisen hiekkapolun värinen liuhu. Tähän päälle pahin karvanlähtökausi, kiitos vaan imetyksen, kun tukkaa jää tukoittain käsiin joka suihkukäynnillä.


Tiedän ettei vaaleampi väri kavenna postia tai mystisesti taio silmäpusseja pois. Hyvä alku olisi, jos jaksaisi vähän meikata ja panostaa kampaukseen ponnaria enemmän. Mutta luulen, että nyt on aika luovuttaa. Onneksi hiukset ovat uusiutuva luonnonvara, ja voin aloittaa ikuisuusprojektini oman värin osalta uudestaan vaikka heti värjäyksen jälkeen. Jos taas alkaa kaduttamaan.

6.1.2015

KOSKA AFRIKAN NÄLKÄISET LAPSET

En syö.
Eipä se meidän esikoinen koskaan ole ollut mikään kaikkiruokaisten kruunamaton kuningas, mutta nyt ruokaperseily on saavuttanut ihan uudet mittasuhteet. Lapsi aikoo erittäin päättäväisesti olla nälkälakossa niin kauan, kunnes tarjoilut miellyttävät.
Uhma jatkuu kolmatta vuotta ja tällä hetkellä suurimmat taistelut käydään nimenomaan lautasten äärellä, kun hänen ylhäisyydelleen kelpaisivat vain herkut, herkkumakkara tai äärimmäisessä hädässä banaani, porkkana ja kurkku.
Suurin osa aterioista palautetaan koskemattomana keittiöön (ja ne kiertävät bumerangina muutaman kerran lapsen eteen, kunnes niistä on mikrotettu kaikki ravintoarvot pois), ja valitettavasti tämä nirsoilu on tarttunut myös pikkuveljeen. Erikseen ne syövät yleensä kiitettävästi, tarhassakin kelpaavat ne samat kasvissosekeitot jotka kotona ovat maailman ällöttävimpiä limalöllöjä.

Kärsivällisyys on jälleen koetuksella.
En varsinaisesti rakasta ruoanlaittoa, mutta kiltisti kokkaan joka päivä monipuolisen kasvisaterian lapsille, koska terveelliset elämäntavat. Ja sitten ne nulikat eivät syö vaan vinkuvat leipää tai lisää maitoa tai xylitolpastilleja.
Koska Joulupukki on nyt hyvin ansaitulla lomalla enkä voi vedota ikkunan takana kurkkiviin tonttuihin, olen vajonnut pohjalle ja ottanut käyttöön "mutta kaikilla lapsilla ei ole ollenkaan ruokaa"-kortin. Että rakkaat lapset, teidän ravitsemuksenne on vain äitinne hyväntahtoisuuden varassa, ette ole kovin kaukana Biafran pallovatsoista.
Kyseessähän on enemmän ikävaihe kuin kiittämättömyys tai ikuinen leipädieetti, mutta kyllä se korpeaa. Ei pelkästään kasvatusmielessä, vaan koska WWF:n tapaamisessa ekologisen elämän peruspilareiksi nimettiin ruoka, asuminen ja liikkuminen.

Ja meillä sitä ruokaa menee hukkaan. Luultavasti enemmän kuin sen keskimääräiset 20-30 kiloa per henki vuodessa. Onneksi tietty on elävä jätemylly eli koira, mutta ei se muuta hävikkiä yhtään sen paremmaksi asiaksi. Vaikka itse olen kasvanut yltäkylläisellä 80-luvulla, on omien vanhempien pula-aikaiset käsitykset jääneet elämään ja olen todella nipo mitä tulee ruoan arvosteluun tai sillä leikkimiseen.
Tuo tuleva sormiruokailija on asia erikseen, mutta isompien toivon kohtelevan ruokaansa kunnioittaen ja tiedostaen, että meillä on oikeasti asiat vähän liiankin hyvin.
Suosittelen lämpimästi WWF:n ruokaopasta, jonka avulla omia aterioitaan voi fiksata vähän ympäristöystävällisempään suuntaan - valitettavasti oppaassa ei ole kerrottu, miten kaksi uhmaikäistä saadaan koulittua kaalin ystäviksi.

Flashback: NÖSSÖMUTSI VS. NATSIMUTSI

 Mä yritän välttää valittamista, koska kukaan ei jaksa lukea jatkuvaa narinaa ja koska se ei ehkä anna ihan realistista kuvaa mun elämästäni, mutta todettakoon että koska viikonloppu oli luvattoman mukava niin maanantai on ollut sitten niitä päiviä. You know.

Jotain Super-Nannya meidän iltoihin kaivataan, kun nukutusbileet karkaavat käsistä ja esikoinen on keksinyt uuden harrastuksen (vanha harrastus on esim. jatkuva vessaan tahtominen, koska luonnollisesti tässä kuivaksiopetteluvaiheessa me ei voida - vaikka haluttaisiin - käskeä pöntölle pyytävää poikaa kakkaamaan vaippaan)
Tänään sitten herralle ei kelvannut päivällinen eikä iltapala. Ei mikään uusi ilmiö, koska lapsi on nirso ja sitä ei ruokailu kiinnosta, mutta nyt se ei sitten syönyt yhtään mitään ja alla oli kuitenkin mm. melkein tunnin mittaiset (ensimmäiset) futistreenit.

Ja kuinka ollakaan niin sängyssä lapsonen sitten alkaa itkeä nälkäänsä.

Tässä vaiheessa pitäisi taas ratkaista moraalinen, tai ehkä enemmänkin kasvatuksellinen dilemma:
Annetaanko nälkäiselle lapselle ruokaa vai pidetäänkö kiinni periaatteista?

Mä lopulta päädyin surkeaan kompromissiin eli banaaniin.
En ollut johdonmukainen (koska kun lasta oli yritetty ruokkia tunnin verran niin luovutettiin ja todettiin, että seuraava ateria tässä taloudessa tarjoillaan vasta aamulla) enkä toteuttanut uhkauksiani, ja toisaalta eipä se banaani sitä koko yöksi täytä.
Eli todennäköisesti herään sitten aamuyöllä antamaan keittiössä kiljuvalle riiviölle lisää ruokaa ja aamulla se hilpeänä taas piupaut piittaa puurostaan.

Mitä tässä pitäisi tehdä? Laittaa sille illalla nenämahaletku ja pakkosyöttää? Antaa huutaa nälkäänsä ja itkeä itsensä uneen? Ääh. Käytännön vinkkejä, anyone?
(Tai edes keksejä?)

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 1.10.2012

4.1.2015

HEUREKA!


To do-listalla on jo aika kauan keikkunut käynti Heurekassa - etenkin 4,5-vuotias esikoinen on varsin uteliaassa iässä, ja toiminnallinen tutustuminen tieteeseen tuntui sopivan myös ylienergiselle 2-vuotiaalle. Vuoden 2014 viimeisenä päivänä planeetat osuivat kohdilleen, kun paikallisten äitien Facebook-ryhmässä tahdottiin vaihtaa Heureka-liput teepakettiin, ja kas, näin perheemme suuntasikin jo kohti Tikkurilaa.


Niin kuin suurin osa näistä hauskoista aktiviteeteista, Heureka on tosi kallis. Alle 6-vuotiaat pääsevät sisään onneksi ilmaiseksi, mutta aikuisen sisäänpääsy on ilman planetaariokäyntiäkin 19 euroa. Mutta Heureka tarjoaa kyllä erittäin hyvin vastinetta rahoille - tämä kävi selväksi viimeistään siinä vaiheessa kun lohduttomasti itkevää esikoista kannettiin ulos. Nyt keväälle on luvattu uusi Heureka-reissu, sillä tekemistä riittää paitsi useammaksi tunniksi, niin useammaksi päiväksi: Oivalluksen ilo ei ihan heti hälvene.


En pysty tarpeeksi fiilistelemään lapsien ahaa-elämyksillä, kun fysiikan lait ja maailman ihmeet tulivat tutuiksi toiminallisesti ja konkreettisesti havainnollistaen. Vajaa 3-vuotias ei ollut ehkä niin kiinnostunut miksi asiat toimivat niin kuin toimivat, mutta kyselyikäinen Omppu jaksoi ihmetellä pintajännitettä, ilmavirtauksia ja muuta sellaista, jonka selittämisen avuksi jokaisessa pisteessä oli onneksi selkokielinen selostus. Sen lisäksi ystävällinen henkilökunta oli heti apuna, jos vanhemmilla meni sormi suuhun lapsen monipuolisiin kysymyksiin vastatessa.


Maan alle-näyttelyssä lapset pääsivät virtuaalisesti räjäyttämään kalliota ja porautumaan maan ytimeen, kokeilemaan kaivinkoneen ohjausta, huuhtomaan kultaa ja tutustumaan kivilajeihin. Lasten Heurekassa oli mun lapsuudensuosikkini kuukävely, nuorallataiteilua, iglujen ja kaarisiltojen rakentelua, fakiirin sänkyä ja noin sata muuta mahtavaa juttua, jolla testata äänen liikkuvuutta tai painovoiman tehoa. Klassikot toimivat myös aikuisille - kerrankin me oltiin miehen kanssa vähintään yhtä innoissamme kuin jälkeläiset!


Muistoiksi saatiin tehdä pojille kolikot omilla profiileilla, huuhtoa kultaa (tälle pisteelle persaukinen äiti olisi voinut jäädä koko päiväksi) ja näytti siellä olevan muitakin konkreettisia muistoja tarjolla. Heureka on onnistunut jatkamaan käyntiä myös nettiin, missä rannekkeen koodin avulla voi vähän muistella omaa visiittiään kotioloissa. Näin hyvä panostaminen virtuaaliseen puoleen on aika ainutlaatuista Suomessa.


Heurekaa voi kyllä varauksetta suositella kaikille. Tuon nuoremman kaverin kanssa ei ehkä pääse ihan niin syvällisesti kiinni tutkittaviin ilmiöihin, mutta tekemistä riitti hänellekin. En malta odottaa uutta käyntiä kaksin Ompun kanssa, kun voidaan keskittyä jokaiseen kohteeseen rauhassa ilman aikatauluja, sillä nyt osa näyttelyistä tuli vain juostua läpi - Suolistossa suhisee-osiossa kuunneltiin pieruja ja Suojaan!-sektorilla maalattiin maastoutumisasuja. Heurekan ruokatarjonta jäi siis meiltä testaamatta (ainakin buffetti näytti löytyvän), mutta kaupasta kyllä tarttui mukaan kaikkea virikkeellistä…


Sinne siis sankoin joukoin! Tikkurilan juna-asema on lähellä, joten jos saavutte julkisilla on siinä vielä lisäjännitystä lapsille! Varatkaa aikaa ihmetellä ja ihailla, koska tuolla saa hyvin kulumaan koko päivän. Sen jälkeen ei käy ylikierroksilla pelkkä lapsi vaan myös omat aivot. Tämä vanha nörtti on nyt ihan Heureka-fani!

Mistä tunnistaa bloggaajan?

Pampulan suosikki oli Musta aukko.

Bloggaaja painaa yhden suden verran.

Täällä pelataan rottakorista.

Lapsi rakentaa virtuaalikaupunkia.

Ikiliikkuja ei tehnyt vaikutusta - meillä on noita kolme kotona.


2.1.2015

HYVIN URHEILTU

Viime vuosi oli monella tapaa aivan fantastinen, esimerkiksi sain vauvan ja menin naimisiin, mutta omat henkilökohtaiset saavutukset jäi juuri näihin 50-lukulaisiin perhekeskeisiin suorituksiin. Opintoja sain kasaan ehkä kahden pisteen verran, en seikkaillut enkä sikaillut ja bloggauskin on sujunut vähän niin ja näin. Mutta minä urheilin. Vielä yli 90-kiloisena manaattina kyykkäsin ja poljin, ja tämä on asia mistä olen iloinen, tyytyväinen ja vähän ylpeäkin - ei hullumpi saavutus naiselta, joka kymmenen vuoden ajan vältteli hikiliikuntaa kaikin mahdollisin keinoin.


Tuossa ne viime vuoden treenit on ihan virallisesti, siihen päälle satunnaisia kotitreenejä, noin tuhat kilometriä kävelyä koiran kanssa ja tietty sellainen pikku puristus kuin synnytys. Tänä vuonna tavoite on nostaa määrää ja laatua, ja mennä vielä omien mukavuusrajojen ulkopuolelle. Olen listannut lajeja, joita haluan kokeilla vuonna 2015 joko uudestaan tai ensi kertaa:


  • SUPpailu 
  • Kiipeily 
  • Ratsastus (olin pienenä heppatyttö kuten kaikki pikkutytöt, mutta se oli kallis ja autottomalle perheelle Helsingissä melko haastava harrastus. Ja sitten tuli muutenkin teini-ikä.)
  • Aikuisbaletti (kuten suurin osa pikkutytöistä, harrastin myös balettia lapsena Elva Molinin opissa,  ja tuli kyllä hyvin selväksi että meikäläiselle ei löydy roolia Joutsenlammesta, jollei lampeen laskeudu joka ranskalaisten rasvamaksaksi lihottama hanhi.)
  • Crossfit/Crosstraining
  • Tankotanssi 
  • Sisäsurffaus Siriuksessa - ja ehkä lentäminenkin!
  • Ilmajooga


Tiedetään, tiedetään, osa noista on olevinaan tosi trendilajeja…vuodelta 2009. Mutta mä olen aina myöhäisherännäinen ja haluan seurata tilastoja, kuinka paljon päänvammoja tulee tankotanssissa, ja nyt ehkä sitten itsekin uskallan kokeilemaan käsivoimiani. Käsivoimista puheenollen, tahtoisin pystyä vetämään vuoden lopuksi edes yhden leuan ja pystyä seisomaan käsilläni (seinää vasten, tietenkin).

Olen todella onnellinen, että vuosien urheiluantipatioiden jälkeen olen saanut liikkumisen osaksi arkea ja sellaiseksi elämäntavaksi, että jos liikkumiseen tulee viikon tauko alan seota. Toisaalta viime vuonna valitsin monta kertaa jumpan silloin kun olisi voinut tavata ystäviä, ja yritän nyt löytää jonkun hyvän balanssin urheilun ja sosiaalisen elämän välille. Kai se on vanhuuden merkki, kun karkaa bileistä jo kymmeneltä että seuraavana aamuna jaksaa treenata. Tai jos ei vanhuuden niin jonkun mielenhäiriön?

Ja jos ei mikään muu motivoi urheilemaan niin ainakin se tähtitieteellinen kuntosalin kuukausimaksu, joka kyllä sinänsä on joka sentin arvoinen: Voin roudata meidän hunnikolmikon vaikka joka päivä pirtsakoiden lapsiparkkimimmien paapottavaksi ja mennä itse tunniksi purkamaan uhmaiän aiheuttamia aggressioita turvallisempaan ympäristöön. Halleluja!

PS. Olkoot tämä nyt ensimmäinen vuosi sitten vuoden 2008 etten ole ollenkaan raskaana, joten mun ja sixpackin väliin ei tule yhtään vauvaa!