10.1.2015

Flashback: PARISUHDEFILOSOFIAA

Pliis, ei puhuta säästä. Puhutaan parisuhteista!

Nyt kun palasin työelämään, jossa ehti olla melko rauhallista (ennen siis näitä lumimyrskyjä, nyt siellä on helvetti irti jne) niin ehdin lukea aika paljon naistenlehtiä (MeNaiset, Anna, Olivia, Trendi, Kodin Kuvalehti ja totta kai Seiska!) aikani kuluksi. Mun sisäinen sosiologini sitten innostui tästä nykyisestä parisuhdediskurssista (huomatkaa, käytän sivistyssanaa, ja varmaan sitäkin väärin!), jossa karrikoidusti on kaksi koulukuntaa: "hyppääjät" ja "kärsijät".

"Hyppääjät" on niitä carpe diem-tyyppejä, jotka uskovat rakkauteen ensisilmäyksellä, Siihen Oikeaan ja sellaiseen leffatason romanssiin. Hyppääjät ei jämähdä huonoon suhteeseen, edes lasten tai marsujen tai omistusasunnon takia, vaan etsivät aktiivisesti onnea. Hyppääjien mielestä parisuhteen eteen ei tarvitse tehdä töitä (ainakaan mitään kolmivuorotyötä) koska jos kyseessä on Tosi Rakkaus niin parisuhde toimii ilman että pitää erikseen yrittää.

"Kärsijät" taas on sitten niitä, jotka ravaa pariterapiassa, lukee selfhelp-oppaita, eivät eroa edes silloin kuin oikeasti pitäisi ja uskovat, että pitkän parisuhteen salaisuus on enemmän halu olla yhdessä kuin kiihkeä romantiikka. Kärsijät on valmiita sitten tekemään töitä suhteen eteen, ja muistavat että kaikissa suhteissa on vaiheita - vaikka se tarkoittaisi sitten jotain 15 vuoden selibaattia.

Lehdissä on ollut aika paljon sekä julkkiksia että taviksia esittämässä näitä parisuhdevisioitaan. Hyppääjät kyllä muistavat mainita, että eivät ole heti huonon hetken sattuessa vaihtamassa parempaan, mutta epäselväksi on jäänyt missä vaiheessa yrittäminen muuttuu kärsimiseksi. Kärsijät taas vetoaa siihen Facebookissakin levinneeseen (urbaani)legendaan jostain sata vuotta yhdessä olleesta pariskunnasta, jonka pitkän suhteen salaisuus on se että "olemme syntyneet aikakaudella jolloin jos jokin meni rikki, se korjattiin, eikä ostettu uutta". Hyppääjät muistuttavat monista katkerista sukupolvista, jotka on kituneet surkeissa suhteissa koska eroaminen ei ole ollut yhteiskunnallisesti, taloudellisesti tai ihan vaan yleisesti ottaen soveliasta.

Onneksi mun ei ole vielä tarvinnut varsinaisesti valita leiriä. Tavallaan kadehdin hyppääjiä; siinä on ripaus itsekkyyttä ja paljon rohkeutta, että tekee vaikeitakin valintoja oman onnensa eteen. Toisaalta ihailen kärsijöitä, joiden hetkittäin hankalistakin parisuhteista voi tulla mielettömän lujia ja hienoja liittoja. Molempia esimerkkejä löytyi lehdistä. Ja koska osa lehdistä oli vuodelta 2010, niin jälkiviisaana voin todeta että muutamat hyppääjien hehkuttamista fantastisista, tuoreista romansseista on päättynyt vähemmän fantastisesti, ja osa kärsijöistäkin kyllästyi tarpomaan suossa ja vaihtoivat parempaan.

Näinä ruuhkavuosina omaa parisuhdetta tulee pohdittua aika paljon, varsinkin kun voisi väittää että olosuhteet millekkään eroottiselle ilotulitukselle tai ylipäänsä intensiiviselle yhdessäololle ei ole kovin otolliset. Asiaa ei helpota ystäväpiiri, joka koostuu viriileistä sinkkuleideistä tai vastarakastuneista hörhöistä, joilla ei ole kahta lasta ja kahta koiraa jakamassa sänkyä. Enkä tosiaan valita näistä rakkauden hedelmistä, koska nehän on parasta mitä olla voi, mutta en voi väittää ettenkö välillä kaipaa niitä aikoja kun pystyi keskittymään itseensä ja kumppaniinsa - edes pari tuntia, ihan rauhassa. Onneksi meillä on sitä kuuluisaa tukiverkkoa, joka mahdollistaa treffipäivät ja leffaillat, ja lapset jotka molemmat menee yhdeksän aikaan nukkumaan. Sitten vielä kun joku tekisi läksyt, kotityöt, lenkittäisi koirat, kävisi yövuorossa ja nukkuisi mun puolesta...

Muoks. Kylläpä kärsiminen kuulostaa pahalta - ihan kuin koko elämä olisi kiinalaista vesikidutusta.
Ehkä oikea sana olisi tyytyminen, että tyydytään siihen mitä on tarjolla eikä kauheasti lähdetä parempien tarjousten perään.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 30.11.2012

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

i Digame !