6.1.2015

KOSKA AFRIKAN NÄLKÄISET LAPSET

En syö.
Eipä se meidän esikoinen koskaan ole ollut mikään kaikkiruokaisten kruunamaton kuningas, mutta nyt ruokaperseily on saavuttanut ihan uudet mittasuhteet. Lapsi aikoo erittäin päättäväisesti olla nälkälakossa niin kauan, kunnes tarjoilut miellyttävät.
Uhma jatkuu kolmatta vuotta ja tällä hetkellä suurimmat taistelut käydään nimenomaan lautasten äärellä, kun hänen ylhäisyydelleen kelpaisivat vain herkut, herkkumakkara tai äärimmäisessä hädässä banaani, porkkana ja kurkku.
Suurin osa aterioista palautetaan koskemattomana keittiöön (ja ne kiertävät bumerangina muutaman kerran lapsen eteen, kunnes niistä on mikrotettu kaikki ravintoarvot pois), ja valitettavasti tämä nirsoilu on tarttunut myös pikkuveljeen. Erikseen ne syövät yleensä kiitettävästi, tarhassakin kelpaavat ne samat kasvissosekeitot jotka kotona ovat maailman ällöttävimpiä limalöllöjä.

Kärsivällisyys on jälleen koetuksella.
En varsinaisesti rakasta ruoanlaittoa, mutta kiltisti kokkaan joka päivä monipuolisen kasvisaterian lapsille, koska terveelliset elämäntavat. Ja sitten ne nulikat eivät syö vaan vinkuvat leipää tai lisää maitoa tai xylitolpastilleja.
Koska Joulupukki on nyt hyvin ansaitulla lomalla enkä voi vedota ikkunan takana kurkkiviin tonttuihin, olen vajonnut pohjalle ja ottanut käyttöön "mutta kaikilla lapsilla ei ole ollenkaan ruokaa"-kortin. Että rakkaat lapset, teidän ravitsemuksenne on vain äitinne hyväntahtoisuuden varassa, ette ole kovin kaukana Biafran pallovatsoista.
Kyseessähän on enemmän ikävaihe kuin kiittämättömyys tai ikuinen leipädieetti, mutta kyllä se korpeaa. Ei pelkästään kasvatusmielessä, vaan koska WWF:n tapaamisessa ekologisen elämän peruspilareiksi nimettiin ruoka, asuminen ja liikkuminen.

Ja meillä sitä ruokaa menee hukkaan. Luultavasti enemmän kuin sen keskimääräiset 20-30 kiloa per henki vuodessa. Onneksi tietty on elävä jätemylly eli koira, mutta ei se muuta hävikkiä yhtään sen paremmaksi asiaksi. Vaikka itse olen kasvanut yltäkylläisellä 80-luvulla, on omien vanhempien pula-aikaiset käsitykset jääneet elämään ja olen todella nipo mitä tulee ruoan arvosteluun tai sillä leikkimiseen.
Tuo tuleva sormiruokailija on asia erikseen, mutta isompien toivon kohtelevan ruokaansa kunnioittaen ja tiedostaen, että meillä on oikeasti asiat vähän liiankin hyvin.
Suosittelen lämpimästi WWF:n ruokaopasta, jonka avulla omia aterioitaan voi fiksata vähän ympäristöystävällisempään suuntaan - valitettavasti oppaassa ei ole kerrottu, miten kaksi uhmaikäistä saadaan koulittua kaalin ystäviksi.

24 kommenttia:

  1. Meillä on 3-vuotias myös oppinut nirsoilun jalon taidon. Aiemmin on kaikki mennyt helposti kurkusta alas, mutta joku ihmeen nirsoiluvaihe on nyt päällä. Juustoakaan ei saa enää leivän päälle laittaa... Henkilökohtaisesti nirsoilu on jotenkin kova pala itsellekin, koska juuri ne Afrikan nälkäiset lapset jne. Itse olen kyllä ihan suoraan asettanut säännöksi, että jos ei ruoka kelpaa, niin sitten pöydästä pois. Tähän saakka on vielä toiminut, joten vakavasta ongelmasta ei onneksi ole meillä kyse. Mutta kyllä se vaan pännii, kun rakkaudella laitat lautasmallin mukaiset ateriat, ja sitten vingutaan, että mä en tykkää.

    Meillä myös joululahjojen kanssa yritettiin kasvattaa ja avartaa lapsen näkemystä siitä, että kaikki eivät välttämättä saa niitä lahjoja ollenkaan. Ostettiin yhdessä lapsen kanssa lahjakin vähävaraisille. Silloin tällöin hän jaksaa muistaa, että ne höykät (=köyhät) lapset ei saa lahjoja ollenkaan, ja niitä pitää auttaa. Ihanaa, että joku asia sentään mennyt perille! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mekin joululahjojen suhteen puhuttiin aika paljon siitä, paljonko on tarpeeksi, miten kaikkien lapsien pitäisi saada lahja ja yritän jo nyt iskostaa lapsiin länsimaisen syyllisyyden siemenen, että meillä on asiat niin naurettavan hyvin.
      Meillä yleensä mun ei tarvitse käskeä lapsia pois pöydästä, jos ruoka ei miellytä, vaan ne poistuvat ihan omatoimisesti tsekattuaan lautasen sisällön (rehellisyyden nimissä meidän aterioinnit on yleensä aika kaoottisia tilanteita, kun on harrastuksia, töitä ja muita menoja, ja haaveilen yhteisistä päivällisistä JOKA PÄIVÄ, eikä vain erityistilaisuuksissa). Äh, en ole vieläkään kehittänyt mitään pysyvää linjaa miten reagoida tähän ruokakiukutteluun. Paitsi aina ärsyttää yhtä paljon :D.

      Poista
  2. Meilläkin perseillään ruokapöydässä. Hermot menee kun joka aamu se väninä alkaa jo ennen aamupalaa ja sitten sitä pirun puuroa ei haluta syödä, pyöritellään lautasella ja vingutaan syöttämään (kolmevuotias, osaisi ehkä itsekin). Minä en tosiaankaan ole nykyisin innoissani ruuanlaitosta, joten kyllähän se kyrsii kun sitä ei syyä vaan vingutaan leipää ja banaania. Mä en käsitä miten kahdesta näin paljon ruokaa rakastavasta vanhemmasta on voinut tulla noin nirsoileva lapsi!

    Ennakkoluuloja on joka ruokaa kohtaan ja mitään salaattia ei vahingossakaan syödä. Lihakin ja lautaselle ja kasviksetkin on aika heikkoja välillä. Lapsi haluais syödä oikeesta ruuasta (siis banaanin yms lisäks) varmaan vaan kaupan makaroonilaatikkoo, edes se mun tekemä ei kelpaa niin hyvin kuin kaupan versio. Että kiinnostaa kokata tuntitolkulla. Saakeli. Meillä onkin ruokahommat vähän keturallaan nykyisin, me aikuiset saatetaan skipata ruoka leivällä ja syödään sit illalla pakastepizzaa (uudet, terveelliset elämäntavat odottaa vielä toteutusta). Lapset syö sitten tyyliin sitä kaupan makaroonilaatikkoo tai makaroonia ja kanaa, tai "syövät". Huoh. Onneksi päiväkodissa esikoinen syö kuulemma paremmin, mutta mietin vaan miks ei kotona voi.. Eikä sitä siellä tasan syötetä, mutta kotona vaatii varsinkin iltapalalla väsyneenä. Että jos keksit jonkun taikatempun nirsoiluun niin kerro mullekin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä lapset syö iltapuuronsa (jokailtaisen…) ilolla ja kiltisti (koska ovat yleensä paastonneet koko päivän) mutta mulla on siitäkin vähän ongelma: Mä en ikinä jaksaisi itse syödä JOKA ILTA samaa ruokaa - voinko vaatia samaa lapsilta?
      Mä mietin niitä taikatemppuja. Meillä lapset on aina olleet vähän valikoivia enkä voi niitä syyttää, kun mä olen tosi nirso; kasvissyöjä, joka syö hyvin rajoittuneesti niistä kasviksiakin. Käytännössä katsoen elin pakastepizzalla pari-kolme vuotta, nyt lasten takia olen opetellut ne hiton makaronilaatikotkin :D.

      Poista
  3. Ruoan kanssa pelleily ottaa kyllä luonnon päälle. Mulla ei tosin olisi varaa lapsille naputtaa, koska itse kelpuutin 16-vuotiaaksi asti noin kolme ruoka-ainetta, biafralaisista huolimatta (vaihto-oppilasvuonna en sitten kehdannutkaan enää nirsoilla ja huomasin hämmästyksekseni että sekä vihreät kasvikset että kala maistui oikeastaan aika hyvältä). Mutta naputan mä silti. Meidän ennakkoluulottomin ruokailija on nyt ruvennut karttamaan kaikkia eläinkunnan tuotteita, mikä on näin sekasyöjäperheessä ravitsemuksellisesti aika ongelmallista. En ole keksinyt vielä mitään toimivaa keinoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, antakaa lapsen alkaa kasvissyöjäksi! Voitte kaikki vähentää lihaa! Oikeasti! (Sori, olen hihhuli tämän asian suhteen…).
      Mä olen kanssa ollut niin hiton nirso koko elämäni, että on melkoisen tekopyhää valittaa lapsille että miksei parsakaali kelpaa (perkele). Mutta kai se on tätä "tee niin kuin minä sanon, ei niin kuin minä teen"-meininkiä :D.

      Poista
  4. No äläpä! Mä olen niin onnellinen kun saan huomenna taas jälkikasvun kipattua päiväkotiin kunnallisten pöperöiden pariin. Niitä ne kuulemma vetävät kaksi kertaa enemmän kuin päiväkotikaverinsa. Ja koska näin, niin en hirveästi stressaa jos iltaruoka jää vähemmälle. Just tänään lämmitin iltapalaksi syömättömän iltaruoan. Ihan vain siksi, että en vaan hyväksy sitä että pääateriat jätetään väliin ja sitten syödään maha täyteen sekä välipalalla että iltapalalla. Mutta 4-vuotiaan lempiruokaa ovatkin kuulemma keksi, karkki ja pinaattilätyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkään ei sinällään tarvitse pelätä mitään aliravitsemusta, kun molemmat ovat kasvaneet plussakäyrillä ja vaikka ovatkin nyt hoikkia, liikunnallisia lapsia niin ovat yhä kaukana riisitautisista. Meillä myös palautetaan usein ateriaa eteen, tosin ovelat lapset saattavat syöttää ruokansa koiralle kun vanhempi erehtyy kääntämään selkänsä.
      Meillä 4-vuotiaan suosikkeja ovat myös pinaattilätyt - onneksi itsetehdyt, joissa ei kyllä ole rasvassa säästelty :D. Ja "herkut ja herkkumakkara" (eli meetvursti).

      Poista
  5. Niin. Ja tää aamupuuro. Lapset syövät aamupalan päiväkodissa. Mä syön puuron kotona. Ja voi että miten usein ne lapsukaiset tulevat siihen itkemään miten haluavat puuroa kans ja millä ruokahalulla se sitten meneekään kurkusta alas! Mutta annapa olla kun on vapaapäivä ja aamupalaksi puuroa. Ei kelpaa. Ei sitten millään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta eiks vapaapäivänä pidä olla jotain luksusta? Niin kuin croisantteja, joita meidän lapset ulvovat Lidlissä - kun vapaapäiviäkin on 4 viikossa :D.

      Poista
  6. Kaikkea pitää maistaa vähän. Tästä en tingi, istutaan vaikka maailmanloppuun pöydässä kunnes on maistettu (luottaen siihen että aikuisen pinna on pidempi). Mitään vaihtoehtoja en tarjoile, sitä syödään mitä nenän eteen tuodaan. Ateria myös palaa nenän eteen seuraavalla aterialla jossei sitä ole syöty. Yritän myös muistuttaa, että ruoka on ensisijaisesti ravintoa ja toissijaisesti nautinto. Eli syömme, jotta jaksamme ja kasvamme, emme niinkään koska jokin on hyvää. (Ja itselleni muistuttelen, että lasta ei voi tappaa nälkään jos sille säännöllisesti tarjoaa ruokaa.) Tiukka linja, mutta 4- ja 6-vuotiaani syövät nykyään melkein mitä vaan mutisematta ja lautaset tyhjiksi, vaikka aika monta toistoa tämän saavuttaminen onkin vaatinut.
    Astetta haastavampaa kaikkiruokaisuuden markkinointi on uusioperheemme kouluikäisillä, jotka mokomat osaavat jo itse hankkia ruokaa esim. jääkaapilla piipahtamalla kun silmä välttää tai kaupasta tms. Suosittelen siis lämpimästi käymään ruokataistot jo leikki-iässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua istutettiin pöydässä pienenä pitkään ja siitä jäi kyllä itselle aika paljon traumoja. Olin varsin herkkä lapsi, joten vahvemmat luonteet eivät varmaan kärsi samalla tavalla. Vasta aikuisiällä opin nauttimaan ruuasta, kun se ei ollut enää vihollinen. Omille lapsille en ole pakottanut (oli alusta lähtien omien kokemusten takia itsestäänselvyys) ja hämmästelenkin, että rento asenne ruokaan on tuottanut hyvän tuloksen. Molemmat lapset pitävät mm. kasviksista.

      Poista
    2. Sama juttu kuin Pihi naisella. Minuakin on istutettu pienestä pitäen pöydässä jopa useita tunteja, jos en syönyt. Ja kun ei jaksanut, ei tykännyt, ei mennyt alas, niin siinähän sitten istuttiin. Vuodesta toiseen. Pitkään oli kammo ruokailua kohtaan ja sattuneesta syystä, meilläkään ei pakoteta syömään. Toisinaan syövät hyvin, kun on nälkä ja ruoka maistuu ja toisinaan ei. Ei ne lasten annoskoot aina vastaa sitä mitä vanhemmat ajattelee eikä edes joka ruokailukerta ole se nälkä samanlainen.

      Poista
    3. Tää on aika mielenkiintoinen kasvatus"väittely".
      Mulla on hämärä muistikuva, että muakin ois kerran pari kotona istutettu, mutta ei kyllä millään muotoa johdonmukaisesti tai niin säännöllisesti, että olisin ehtinyt siitä sisuuntua. Meillä toisaalta syötiin lähes aina "hyvää" ruokaa, eli koska vanhemmat pitivät ruoanlaitosta ja osasivat tehdä tosi hyvää ruokaa, ei siinä yleensä ollut valittamista, maistamiset hoidettiin lahjomalla (linjaus, jota noudatan niin tympeää kuin se onkin).
      Meillä ei istuteta. Se johtuu lähinnä kaoottisista ruokailutilanteista ja mun "pick your battles"-mentaliteetista, missä se "pakko maistaa" (saati "pakko syödä lautanen tyhjäksi")-tyyli tuntuu itselle liian paljon lapsen itsemääräämisoikeuteen kajoamiselta. Ruoan valitsen minä, ja usein sen saman lautasen saa eteensä pari kertaa kunnes alkaa kunnon ruoka kelvata, mutta mä oon liian nössö pakottamaan ketään syömään, edes henkisellä painostuksella.
      Ja ihan rehellisesti myös siksi, että kun on kolme kundia ja ruokailutilanteissa yleensä vain yksi aikuinen, niin ne pääsee aika nopeasti karkuun…
      Mutta alkuperäinen kommentoija on kyllä 100%oikeassa siinä, että ne taistot olisi hyvä käydä ennen teini-ikää.

      Poista
    4. Maistamisen pakottaminen (joka harvoin on pakottamista tai vie juurikaan aikaa, koska se on jo vakiintunut käytäntö) perustuu yksinkertaisesti siihen, ettei uusiin makuihin totu, jossei niitä maista tarpeeksi montaa kertaa. Ja haluan kasvattaa lapsistani kaikkiruokaisia sekä sellaista asennetta, ettei ruuan tarvitse aina olla herkullista, vaan myös ravitsemuksellisilla arvoilla on merkitystä. Tämäkin pohjaa lapsuuteen, sain syödä mitä tykkäsin ja nirsoilla kuinka paljon vaan. Mikä johti siihen, että söin lähinnä leipää ja kaikenlaisia herkkuja, ja aikamoiseen ylipainoon ja itsetunto-ongelmiin teini-iässä.

      Lautasia meilläkään ei tarvitse syödä tyhjäksi, paitsi jos jäljellä on tyyliin yksi lusikallinen (koska KELLÄÄN ei ole niin tarkka maha). Mutta maistaa täytyy kaikkea mitä lautasella on, ja joka aterialla (paitsi ehkä kylässä tms koska "pick your battles"). Se, että lautaset käytännössä usein tyhjenevät oli siis vain viittaus siihen, että maistatustaktiikkani toimii ja nykyään aiemmat inhokit menee jo sujuvasti alas ilman murinoita. Jos ruokaa on liikaa niin sen saa toki jättää syömättä.

      -ap

      Poista
    5. Hyvä - siis oikeasti tosi hyvä jos se toimii teillä. Mä yritän pysyä mukavuusalueellani kasvattajana (en tarkoita, että välttelisin yleisesti konflikteja ja ikäviä tilanteita ja kasvattamista, vaan jos se tuntuu musta joltain mitä en itse osaa vaatia luonnostaan, niin en lähde siihen), ja jotenkin tuota en meillä osaisi toteuttaa. Maistamista kyllä vaaditaan aika ponnekkaasti, ja oikeastaan esikoinen on niin peruskiltti (ja ruoalla lahjottavissa), että en muista kertoja ettei olisi ollenkaan maistanut.
      Mä olin lapsena jos en kovin ylipainoinen, niin tukevahko ja söin kyllä paljon herkkuja ja leipää, mutta en tiedä johtuiko se siitä että olen perso hiilareille vai kasvatusmetodeista, koska kyllä meillä on monipuolisia juttuja isketty eteen.
      Vaikeita juttuja, mutta mielenkiintoista oli kuulla miten hyvin teillä on lapsista kasvanut kaikkiruokaisia!

      Poista
  7. Aina ruokaa roskiin lappaessamme muistelemme miehen kanssa erästä Hesarin mielipidekirjoitusta. Siinä (ikäloppu? lapseton? harhainen?) kirjoittaja kuittaili aiemmin ilmestyneelle artikkelille, jossa pienen lapsen äiti harmitteli ruokaa menevän lapsen takia paljon roskiin. Kirjoittajan mukaan lapselle voi kuulkaa tehdä VAIN PUOLIKKAAN LEIVÄN, niin ei mene niin paljon haaskuun. Ah, miten mä en tuota hoksannut!

    Meidän 3,5-vuotias eli syksyn pyhällä hengellä; "en tykkää, ei oo nälkä, yök en syö" -vinkuna alkoi jo ennen kuin kukaan ehti kutsua pöytään tai ipana tiesi, mitä pöytään kannetaan. Sitten kuin taikaiskusta ihan kaikki ruoat olivatkin nam! herkullista! ja lautanen putsattiin viimeistä murua myöten. Ei voi ymmärtää. Joku kasvukausi-case vissiin?

    Venni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MIKSI MÄ EN OLE LUKENUT TOTA HESARIN KIRJOITUSTA!?
      Kuulostaa vastaukselta kaikkiin mun ongelmiin. Jos ois yhteystiedot vois kysyä tarkemmin vielä.
      Huoh.
      Mä odotan tollaista kasvukausi-casea. Kesällä kasvoivat ihan hulluna, mutta se johtui varmaan auringosta ja jäätelöstä.

      Poista
  8. Meillä kanssa isommasta on kasvant ärsytävän nirso ja eniten harmittaa jo ennen ruokailua tuleva 'en tykkää on pahaa' mantra, vaikkei edes tiedä mitä on ruoaksi. Joku ihme tässä kuitenkin tapahtui, puhuttiin monesti miten paha mieli siitä tulee, kun ruokaa moitiaan pahaksi (maistamatta) ja miten se ei ole hyvien pöytätapojen mukasta. Eilen sitten yhtäkkiä söi kaiken mukisematta, eikä kertaakaan valittanut. Tänään sama. Pitäisi koputtaa puuta, en ihan tiedä mistä nyt tuulee.

    Mutta siis periaatteista: kaikkea ei tarvi maistaa, pöydässä ei käydä valtataisteluja, mutta periaate: aikuinen päättää mitä tarjotaan, lapsi päättää paljonko syö. Aina välillä skippaa aterian ja sillon suhteellisen tiukasti pidetään kiinni, että seuraava ruoka tulee sitten normaalissa aikataulussa, ei aiemmin. Yön suhteen saattaisin joskus joustaa, ihan omankin mukavuuden takia,

    Ps. kaalitaisto täälläkin! Tänään vetäsin lehtikaalia kerman kanssa teharissa sileeksi ja paistoin jauhelihan seassa. Salaujutus onnistui!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole varmaan ikinä syönyt lehtikaalia, mutta aion pian kokeilla (aloitin vastaamisen täysin epäloogisesti).
      Meidän tuttavat opettivat hyvin monipuolisesti syövän lapsensa kommentoimaan, että "tämä ei ole lempiruokaani". Se kuulostaa noin tuhat kertaa paremmalta kuin se "EN SYÖ ON PAHAA", joten olen yrittänyt ohjata lapsia kommentoimaan että "ei minun suosikkiani" tai "ei ole lempiruoka", jos ei kelpaa - ei suoraa dissaamista, jos sattuu olemaan vaikka mua herkkänahkaisempi kokki.
      Öiden takia mekin lipsutaan, koska nälän takia valvova lapsi on niin meidän perheelle kuin naapureillekin varsin veemäinen tapaus.

      Poista
  9. I FEEL YOU! Siis niinku aamen ja halleluja ja kaikki maailman latteudet tähän päälle. Meillä asuu 7-vuotias ruokavammanen (anteeksi tämä termi, mutta sitä se todellakin on) ja meininki tuntuu vaan muuttuvan pahemmiksi vuosien myötä. Jos lapsi saisi valita, se söisi koko elämänsä pelkkää leipää. Aina vaan sitä hemmetin leipääleipääleipääleipää. Aamupalaksi leipää, lounaaksi leipää, välipalaksi leipää, iltaruoaksi leipää ja iltapalaksi leipää. Ja tätä keskustelua syömisestä käydään joka jumalan päivä, on käyty jo vuosia eikä loppua todellakaan näy. Että ei ole vaihe ei, on pysyvä asiaintila.
    Kaikki kortit on pelattu, enkä todellakaan tiedä miten hommaa saisi toimivammaksi. Mies on meillä perheen pääasiallinen kokki ja kun toinen on tuntikausia vääntänyt ja kääntänyt ja silpunnut ja muhittanut ja sitten tulee tämä yksi hyväkäs toteamaan - maistamatta tietenkin - että en syö, hyi pahaa. Sitä turhautumisen määrää.
    Meillä tuntuu olevan tämä kehityskaari päinvastainen kun yleensä, olen ollut siinä ymmärryksessä että kasvun myötä lapsen makuaisti kehittyy ja repertuaari laajenee, mutta ei vaan täällä. Vielä joskus 3-4-vuotiaani menu oli huomattavasti laajempi kuin nykyään. Ai niin, herkuthan tietenkin maistuu, kakarahan syö vaikka pahvilaatikkoa jos se on kuorrutettu sokerilla. Että sen puoleen ei ole ongelmaa, kaiken muun kylläkin. Ugh, mulla alkaa nousta verenpaine jo tästä kirjottamisesta joten ehkä lopetan tähän, vaikka ois vielä kaikenlaista sanottavaa.

    -murphy

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo hei leipä. Ei mitään karppaajia nää meidän kakarat. En oo mäkään mutta kyllä silti meidän perheen maidon- ja leivänkulutus pitää kotimaiset tuottajat ihan hyvin, noh, leivässä.
      Mua kyllä, sori, naurattaa tämä kommentti kuin se on ihan suoraan omalta näppikseltä.
      Just tää, että haetaan Stockalta jotain luomulihaa ja sitten padassa upeiden yrttien kanssa haudutellaan puolivuotta ja sitten alkaa se huuto "en mä tätä haluu kun nakkeja!". Jep.

      Poista
  10. Se on nirsoilussa yks ärsyttävin puoli, että se tarttuu. Meidän super-ronkeli esikoinen on tartuttanut kranttuilunsa kuopukseen, joka on ollut lähtökohtaisesti hyvä syömään.

    Ja kristus mitä perseilyä se joskus on. Leivässä on siemeniä, yhyy, en voi syödä.

    Niin joo, ja sanon nyt ihan suoraan, että toi anonyymin tapa pakottaa maistamaan kuulostaa siltä, että perheeseen kasvatetaan syömishäiriöisiä lapsia. Sori, olen aika jyrkkä tämän asian suhteen. Ruokaan ja ulostamiseen liittyvä pakottaminen on oikeasti traumatisoivaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä, meillä keskimmäinen oli tosi hyvällä ruokahalulla varustettu ja jopa parhaimmillaan hieman ennakkoluuloton (lunttasin päiväkirjasta, että maistoi vuosi sitten aurajuustoa!). Mutta nyt kumpikin työntää lautaset pois naaman edestä ja murjottavat. Hitto.

      Mulle syömään pakottamisessa on ehkä eniten ongelma sen lapsen itsemääräämisoikeuden kanssa. Kun kyse ei ole elämän tai kuoleman kysymyksestä, jolloin tietty ottaisin käyttöön kaikki nenä-maha-letkut, niin koen ettei mulla ole valtuuksia pakottaa ketään syömään yhtään mitään. Eikä ehkä ihan oikeasti energiaa tai muutakaan.

      Poista

i Digame !