19.1.2015

OLENKO MÄ AIKUINEN?

Tänään jumpassa aloin miettimään Vähäkyröä.
Samalle tunnille osui eräs Vähäkyröstä kotoisen oleva tuttu, ja aloin muistella omaa suhdettani Vähäkyröön: Enoni asui siellä aikoinaan, ja minä lapsena vietin usein lomia siellä, hänen ja hänen vaimonsa luona.
He olivat molemmat luokanopettajia, ja sain usein olla heidän mukanaan koulussa. Vähäkyrössä sai myös ratsastaa tai käydä Vaasassa ostoksilla.

Mutta tarkoitus ei ollut muistella varsinaisesti pikkukuntaa Pohjanmaalla.
Meinasin romahtaa upeasta silta-venytyksestäni, kun tajusin että visiittieni aikana enoni oli saman ikäinen kuin mitä minä nyt
Enoni, joka täytti kaikki vaatimukset aikuiselle, näin lapsen näkökulmasta: Työpaikka. Oma koti. Ajokortti ja auto. Naimisissa. Kauluspaidat. Tenniksen peluu. Ryppyjä ja silmäpusseja. Lemmikkikissa.
Ja hitto, mulla ei ole ajokorttia mutta ryppyjä ja silmäpusseja senkin edestä. Ei omistusasuntoa mutta koti täynnä lapsia, koirakin. 
Eikä siltikään tunnu yhtään aikuiselta.

Vaikka täytän tänä vuonna 30, mitään ikäkriisiä ei ole ollut eikä varmaan tulekaan.
Suhtaudun terveellä uteliaisuudella uuteen vuosikymmeneen. Tuntuu, että paranen koko ajan - niin oma elämä tässä ympärillä, kuin minä itse. Olen kroonista väsymystä lukuunottamatta paremmassa kunnossa kuin kymmenen vuotta sitten, tunnen itseni ja tiedostan omat heikkouteni ja vahvuuteni paremmin. 
On perhe, kumppani, keskeneräinen koulutus, vakityö - hyvät lähtökohdat aloittaa uudet kymmenluvut, ei pelota.
Sen lisäksi niin monta ystävää on jo astunut maagisen rajan yli, ja nekin ovat vain parantuneet. 
Tätä en kyllä tajunnut nuorempana, kun pidin kolmekymppisiä ihan ikäloppuna. Nyt katson jotain Anne Kukkohovia, sekin on yli neljäkymmentä, että bring it on - lisää vuosia vaan.

Mutta en siltikään tunne itseäni aikuiseksi, vaikka pikkuhiljaa kai pitäisi.
En osaa kuvitella omien lapsieni ja heidän ystäviensä katsovan minua samanlaisena ikäloppuna auktoriteettina kuin itse katsoin kolmekymppisiä lapsena. 
Kaikesta vastuusta huolimatta tunnen itseni ihan huithapeliksi, en osaa ottaa itseäni vakavasti, suhtaudun elämään yhä innokkaasti ja leikkisästi. En tiedä kuuluisiko noiden ominaisuuksien kadota iän ja kypsymisen myötä, mutta huonolta näyttää. 

Tämä saattaa olla jokin sukupolvijuttukin.
80-luvulla syntyneet eivät tahdo kasvaa aikuisiksi, vaikka 90-luvulla syntyneet pitäisivät meitä jo ihan kääkkinä. Kieltäydytään näkemästä totuutta, jatketaan nuoruutta, ei osata asettua aloilleen.
Tai sitten tämä on salaliitto, eikä enonikaan oikeasti ollut 20 vuotta sitten mikään kalkkis, vaan tyyppi joka vaan esitti siskontytölle astetta vakavamminotettavaa aikuista. Lapsille ei haluta paljastaa, miten laskuista ja ruuhkavuosista huolimatta voi olla tosi hauskaa olla aikuinen.
Ihan hyvä niin.
Mä katson nyt pari jaksoa Girlsiä - sarjaa, jossa pari vuotta mua nuoremmat mimmit on ihan hukassa, ja se on mahtavaa. 

23 kommenttia:

  1. jepjep vähiksessä asuu minukin mummani. :)) tai no vaasaahan se nyt hetken on ollut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko? En oikein ole perillä kuntaliitoksista, kun ei se eno siellä enää asu, eikä olla oltu edes 11 vuoteen yhteydesä :D.

      Poista
  2. Mä juuri tänään mietin, miten hyvässä vaiheessa ja paikassa olen elämässäni juuri nyt. Oon saavuttanut tavallaan kaiken sen, mitä 10 vuotta sitten haikailin: koulutuksen, kivan työn, josta maksetaan ihan hyvin, perheen ja kodin, jossa viihdyn. Mikään ei erityisemmin hierrä - vaikka toki oon välillä epämääräisen kireä tai vittumainen. Mutta siis kokonaisuutena en vaihtaisi elämästäni juuri nyt mitään. Häkellyttävää!

    Venni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joskus kiristää kaikkia hei :D.
      Meillä on vielä "saavuttaminen" aika kesken ja oikeastaan tilanne aika ns. dynaaminen, mutta ei se mitään, olen tykännyt seikkailuista ja otan ne ilolla vastaan vieläkin (no okei, työrintamalla toivoisin vähän vähemmän seikkailua ja enemmän työtä, josta tykkään, mutta kaikkea ei taida edes kolmekymppisenä saada).
      Ihanaa että sielläkin elämä tuntuu just sopivalta! Kolkyt on uus kakskyt!

      Poista
  3. Mä en tiedä millon alkaa tuntua aikuiselta! Joskus teininä tuntui että 25-vuotias on tosi vanha, ihan aikuinen. Just näitä perus oma koti, työ, perhe ja sellainen aikuisen viisaus. No joo. Onhan mullakin aviomies ja kaksi lasta sekä omistuasunto, mutta missä se viisaus ja fiilis aikuisuudesta on? Mulla on aina semmoinen olo että oon jotenkin nuori ja tyhmä, vaikka sitten ei edes Alkossa kysytä papereita perhana kun menen ilman meikkiä ostamaan jotain ihme erikoisolutta Miehelle. Mulle jo kettuiltiinkin että "näytit siltä että oot saanu ennenki ostettua, niin kulahtaneen juopon näkönen". Hemmetin silmäpussit :D Mutta siis se fiilis että on aikuinen. Että tiiän mitä teen. Että en ottaisi muiden arvostelusta niin helposti itseeni ja epäilisi sitten itseäni. Mulla ei oo mitään auktoriteettiä esim. vieraiden lasten kanssa, se on ihan kamalaa :D Ja ehkä aika paljon johtuu siitä että ei oo ammattia. Kun kyllähän aikuisella pitäis olla koulutus ja työ. Ja ehkä jotain muuta puhuttavaa kuin lapset.
    Tässä kommentissa ei ollut nyt mitään järkeä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun viime vuoden kohokohta tais olla se, kun bussikuski kysyi että AIKUISTEN VAI LASTEN LIPPU!? Siis ajattele! Tosin sitten sai koko matkan pelätä, että ratin takana on joku puol sokee hullu. Anyways, ei oo multakaan kyselty Alkossa ja kun lauantaina piipahdin eräällä klubilla (yleensä menen ehkä pubiin jos jonnekin) niin huomasin toki sukupolvien kuilun, mutta en anna sen pilata tätä omaa illuusiotani omasta nuorekkuudestani - henkisesti olen ihan teini, jollei äitiroolia lasketa!
      Ja kakskytviishän on oikeestikin nuori! (Kommentti oli just sopivan järkevä tänne).

      Poista
  4. Minä 82 syntynyt, kysyn usein itseltäni:"Siis olenko mä oikeasti aikuinen, 3 lapsen äitikin vielä? Vastahan minä hilluin diskoissa ja rievuin sydänsuruissa". :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä ehtii diskoon ja sydänsuruihinkin, hitto vie.
      Ja joo, aika on kyllä vähän niinkuin lentänyt. Mehän ollaan eläkkeellä ennen kuin huomataankaan.

      Poista
  5. Ihan samat mietteet täälläkin, vuosimalli -83. Kummasti kaikkein eniten aikuiseksi itsensä tuntee silloin kun on tosi väsynyt, tosi ärsyyntynyt lapsiin tai tosi stressaantunut jostain hankalista aikuisten asioista. Sitäkö aikuisuus onkin, hankalaa, väsynyttä ja stressaavaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, noitakin hetkiä riittää. Ehkä se on juuri se mielikuva, mikä itsellä oli nuorena: Aikuisuus on väsynyttä ja stressaavaa (ja mun silmäpusseista päätellen se oli ihan oikea arvio :D ). Mutta on tämä hauskaakin, ainakin välillä (kun lapset nukkuu ja voi syödä salaa suklaata ja katsoa lempiohjelmia, että villi elämä!).

      Poista
  6. Mut kun lapsi kysyy: " mistä sä, äiti, tiedät kaiken?" niin tulee fiilis, että kai tässä aikuisia sitten ollaan. Ainakin lapsen silmin katsottuna. Mut mulla on ikäkriisi. Täytän seuraavaksi 34 ja voi että sentään. Mähän en kohta oo enää ees "kolmekymppinen" vaan joku rupsahtanut ikäloppu nelikymppinen. Näytänks mä sit samalta kuin oma äiti 90-luvulla?! No en kai sentään... muoti voi pelastaa mut lopulliselta tuholta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon kyllä huomattavasti vähemmän kaikkitietävä kuin 15-vuotiaana, mutta toki tietomäärä on lisääntynyt. Vaikkakin unohdan nykyään kaiken, eli se siitä.
      Mä siis oon alkanut jo fiilistellä nelikymppisyyttä, kun niin mediassa kuin livenä näkee paljon niin upeita nelikymppisiä. Että jos nyt oon kulahtanut kakskymppinen niin nelikymppisenä ei oo kuin teinejä ja aikuisia lapsia ja aion loistaa!

      Poista
  7. Sama!
    Täytän tänä vuonna 32! enkä osaa kuvitella itseäni sen ikäiseksi. Monesti koen olevani ihan kypsymätön nuori muiden aikuisten seassa. Jopa monet iältään nuoremmat tuntuvat minusta aikuisemmilta. Enkä nyt tarkoita että käytökseni tai elämäni olisi jotenkin teiniä, mielestäni (yritän) ihan kypsästi käyttädyn ja onhan tuossa nuo kolme lasta, aviomies ja kohta omakotitalokin. Jotenkin vaan se oma olo ja onko se sitten jonkinlaista epävarmuutta tai mitä. Mutta olon perusteella (ei elämänkokemuksen sun muun) heittäisin itseni johonkin parinkympin tietämille :D Kaksi vuotta nuorempi siskokin tuntuu kymmenen vuotta vanhemmalta! (terveisiä vaan jos luet).
    En kyllä sitten tiedä mikä se aikuisen määritelmä nykyään olisi, kun kaikki ovat niin osaavia ja itsenäisiä jo hyvin nuorina. Itsenkin on hyvin vaikea kuvitella että olisin se silmistä ryppyinen, autolla ajava, naimisissa oleva aikuinen jonkun silmissä. Hah.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin!
      Ja siis esimerkiksi vanhempainilloissa tunnen itseni yleensä ihan huijariksi, valeäidiksi ja ihan kuin en kuuluisi muiden aikuisten joukkoon. En oikein tiedä onko se epävarmuutta vai jotain todellisuuden kieltämistä, mutta voi myös olla että sitä "ollaanpa tässä nyt aikuista"-oloa ei ikinä tule, edes mummovaiheessa.
      Ehkä se on mulla se ajokortin puute...

      Poista
  8. Meikäläisellä on pian mittarissa 35 (hirvittävää noin numerona) mutta vähintään samanmoinen toheltaja olen kuin kymmenen vuotta sitten. Tässähän iän myötä vain rentoutuu ja villiintyy. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! Villiintymistä kyllä edesauttaa lapsellinen seura ja se, että pää ei kestä edes yhtä siideriä ilman että siitä seuraa pöydillä tanssimista.

      Poista
  9. Voi Vähis! Mä olenkin Isostakyröstä :D
    Täytän seuraavaksi 38 vuotta ja muistan, kun äiti oli sen ikäinen ja itse silloin alkavassa teini-iässä... ja pidin äitiä, noh vanhana. Itsehän tunnen olevani hyvin kakara. Voi apua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon ollut jo koulussa kun mun äiti oli tän ikäinen! Pitäisi kysellä, miltä siitä tuntui, vaikka 80-luvulla ensisynnyttäjien ikä ei ehkä ollut ihan niin lähellä kolmeekymppiä kuin nykyään…
      Mutta mehän ollaan ihan kakaroita :D.

      Poista
  10. Minä olen 70-luvun puolella syntynyt eli kolmekymppisenä elänyt jo useamman vuoden. Tykkään tästä iästä kovasti enkä haikaile olevani nuorempi. Silti tuntuu, että joku vielä keksii, että en olekaan oikeasti aikuinen, leikin vain. Tutulta kuulostaa nuo vanhempainillat ja omat tunteet siitä, ettei kuulu joukkoon. JOskus kotona ihmettelen, että olenko ihan oikeasti noiden kolmen lapsen äiti ja naureskelen mieheni kanssa, että mistäs nämä meille muuttivat. Mutta kyllä sitä huomaa olevansa aikuinen, kun lapset keskenään puhuvat Minecraftista ja Growtopiasta ja ostelevat toisiltaa tuotteita Hay Dayssa. Kyllä minä siitä maailmasta olen aika kaukana kuitenkin ja nuo ovat minun lapsiani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo siis toki omassa elämässä on muutakin sisältöä kuin Ryhmä Hau ja Oktonautit (meillä ollaan vielä tässä vaiheessa), mutta nuori, tunnen itseni ihan tämän kevään varsaksi! Tai ainakin tosi nuoreksi tammaksi. Ristiriitainen rooli olla aikuinen vastuunkantaja, toisaalta monet ystävät elävät vielä tosi villiä ja vapaata elämää sekoillen ihan samalla tavalla kuin joskus lukioaikoina (en tiedä onko tämä meriitti, mutta toisaalta mun mielestä on hauskaa ettei kaikkien ole pakko kolmekymppisenä vaihtaa jakkupukuun ja oopperaan, niin kuin lapsena luulin automaattisesti tapahtuvan).

      Poista
  11. Kyllä. Noi on just ne aikuisuuden tunnusmerkit, mitä lapsena ajattelin. Enää mulla ei ole ajokorttia (en saa ajaa, kun en nää enää vasemmalle) ja lapsia en ole saanut. Joskus mä mietin, että jos ei ole kenenkään äiti, niin onko aina vaan jonkun lapsi.

    Oon tullut siihen tulokseen, että se mitä mä oon pienenä kelannut aikuisista on jotain jäykkää ja kunnioituksen sekaista. Siksi sen näkee eritavalla, kun itsensä nyt.

    Ja toi fiilis, että on koko ajan parempi. Se on ihana. Mä en missään nimessä haluaisi takaisin siihen haparoivaan ja sekavaan oloon vuosituhannen alkuun. Näin tasaisena olen paljon onnellisempi.

    Girls <3 Saatanpa samantien katsoa Areenasta noi uudet neljä.

    VastaaPoista
  12. EEEIIIH! Mä eilen illalla katsoin neljä jaksoa ja huokaisin, että nyt ne on katsottu, voi rauhassa odotella lisää ja nukkua kunnolla pari päivää… ja nyt mun on pakko mennä katsomaan ne uudet! Voi sun kanssas! (Toki siis ihana kommentti, ja muutenkin, mutta menin nyt ihan pois raiteiltani. Oijjoi).
    Ja pois meistä jäykkyys - myös aikuisuudessa on ollut se olo, että koko ajan paranee. Onneksi, koska oli se teiniaika aika karseeta.

    VastaaPoista
  13. Hei, just tänään kotimatkalla pohdin ihan samaa aihetta... Ja arvaa vaan paljon mä täytän???? Sinä +10! Revi siitä! :D :D :D

    VastaaPoista

i Digame !