28.2.2015

AURINKOKUNINGAS 7 KK




Ja tänään myös Nipsu vanheni yhdellä kuukaudella.
Uusi, varsin usein käytössä oleva lempinimi Aurinkokuningas ei tule aurinkoisesta luonteesta, vaan siitä, että hän pyörittää ympärillään melkoista hovia. Tämän sanottuani kuulen kutsun käyvän olohuoneessa, joten hyvää viikonloppua!


27.2.2015

KAKKONEN ON KOLME


Vaikka ilmeisesti toisen, ja tässä tapauksessa myös keskimmäisen, lapsen rooli on yleisesti ollut olla sopeutuvainen humoristi, joka diplomaattisesti taiteilee läpi elämän tekemättä itsestään suurta numeroa, niin meidän Pampula ei ole ottanut tätä osaa omakseen. Siinä missä perheen isoin ja pienin poika muistuttavat toisiaan monella tapaa, on Pampula jotain aivan muuta. Hän on meidän very special boy, niin kuin joskus rakkaudella vitsaillaan, koska sitä hän on: Erityisen rakas, erityisen ihana, kaikin puolin erityinen tyyppi.

Pampula täyttää tänään kolme vuotta, mutta on vielä melkoinen sylivauva. Pihalla hän kyllä karkaa huoletta ja juoksee pakoon kilometrin kurkkaamatta taakseen, mutta kotona kaivautuu kainaloon ja käpertyy syliin iltasadun aikana. Hän ei vielä puhu, mutta osaa ilmaista itseään, aika äänekkäästikin tarvittaessa. Olen ihan varma, että vaaleiden hiuksien alla pyörii mitä monimutkaisempia ajatuksia, koska tyyppi on osoittautunut ovelaksi selviytyjäksi, joka osoittaa ihailtavaa omatoimisuutta kaikessa paitsi pukeutumisessa (silloin lapsi osoittaa ihailtavaa kykyä muuttua keitetyksi makaroniksi). 

Ei ole ehkä kiitollinen kohtalo syntyä keskimmäiseksi kolmen villin pojan porukkaan, mutta Pampula tuntuu olevan juuri sellainen persoona, joka ottaa oman paikkansa ja tilansa ja tietää, millä tempuilla saa huomiota (joskus ne temput ovat sellaisia, että hän syö paketillisen voita nakeilla kun äiti meikkaa jne). Hän on dramaattinen, innokas, suurieleinen vesipeto, jota on nyt juhlittu kaksi päivää, ihan syystäkin. Onnea on olla näiden kolmen kaverin äiti, ja tämä keskimmäinen, vitsit mikä sydänkäpynen. 

24.2.2015

VOI UUPUMUS

Tälle vuodelle on ollut suuret suunnitelmat - niin blogin kuin sen ihan oikeankin elämän osalta. Nyt on vaan sattunut niin ikävästi, että neljän vuoden univelat ovat erääntyneet ja olen huomaamattani sellaisessa burn-outissa kuin nyt kotiäiti, jolla on 2/3 lapsista muiden hoivissa 16 tuntia viikossa, voi olla. Ehdittiin joululomalla tottua hetkeksi hyviin yöuniin (puhutaan nyt siis sellaisesta luksuksesta kuin kahdeksan tuntia vain kahdella herätyksellä!), mutta nyt on palattu lähtöruutuun kun erittäin kiukkuisen vauvan lisäksi meillä on yksi sekava taapero, joka yrittää joka yö meidän sänkyyn nukkumaan noin 18 kertaa, ja sitten pari kertaa pissalle. Ai niin ja koira, joka rapisuttelee, nuolee pallejaan naaman vieressä tai muuten vaan ärsyttää keskellä yötä.

Jos alkuvuosi muutenkin oli töiden ja kaiken yleisen kiireen (ne harrastukset kolme kertaa viikossa, ottivat koville kun on harrastusamatööri) takia vähän sellaista häsläämistä niin miehen reissu oli lopullinen niitti, sen jälkeen olen ollut tosi väsynyt. Sellainen tuijotan tässä tunnin seinää-väsynyt. Ja kyllähän sen nyt on Ompun syntymästä asti nähnyt naamasta, että meillä vähän valvotaan, mutta nyt peilistä tuijottaa sellainen piisamin ja Vesa-Matti Loirin risteytys että huh huh. Silikonisäästötili on tällä hetkellä tyhjillään, mutta luultavasti riittää jos vaan silmäpusseista siirretään sisältö suoraan rintavarustukseen.

Tuntuu helpottavalta valittaa tästä vähän, vaikka aina löytyy joku vieläkin väsyneempi mutsi. Sille lähetän virtuaalisen voimahalin, että ihan varmasti nämä joskus nukkuvat! Vaikka olenkin tottunut krooniseen väsymykseen niin nyt tämä vauvan ja Pampulan öisin harjoittama kiinalainen vesikidutus on ollut sen verran intensiivistä, että oma mielialakin on ollut alavireinen. Kaikki on kiukuttanut, pinna on ollut kireällä, aika usein tulee sellainen olo että huomenna ostan peltorit ja menen vessaan mököttämään koko päiväksi, huudelkoot keskenään. Töissä on ollut poikkeuksellisen mukava käydä, kun siellä yleisestä älämölöstä huolimatta kukaan ei vaadi minulta mitään superäitiyttä (ei sillä että kotonakaan vaatisi) vaan voin rauhassa alisuorittaa.

Vaikka tämä homma hoituu vaikka hampaat irvessä, vastasi tämä julkisesti valittaminen ainakin puolen tunnin päiväunia (joita pikku despootti ei enää nuku paitsi liikkuvissa vaunuissa! Vitun vaiheet, pardon my French). Kun en juo kahvia enkä voi imetyksen takia nauttia rautalisää (jolle varmasti olisi tarvetta), olen yrittänyt ammentaa energiaa liikunnasta ja lisääntyneestä auringonvalosta. Pientä pakokauhua aiheuttaa kuitenkin se, että isoilla pojilla on enää kuukausi päivähoitoa jäljellä, ja olisi kiva että keväällä lapsiraukkojen varhaiskasvatuksesta ei vastaisi iPad. Mutta uuteen nousuun! Nyt olen kitinäni kitissyt ja teen sen, mitä kaikkien väsyneiden äitien pitäisi - jos vain voivat. Eli menen nukkumaan. Hyvää yötä!

21.2.2015

KEPIT, KIVET JA KAIKKI MUUT AARTEET

Lasten myötä ulkona käymiseen - mikä lasten myötä ei tarkoita enää sitä iltaisin pitkin Robaa kompurointia vaan ihan niin kuin ulkoilua sanan varsinaisessa merkityksessä - on tullut uusia nyansseja. Olen ehdollistunut monille "äititavoille", kuten heijaan ostoskärryjä etteivät ne ala itkeä, odotan yksin tyhjässä risteyksessä kiltisti että valot vaihtuvat vihreiksi ja sitten on bongailu.
Aina kun näen paloauton, traktorin tai jonkun autonkuljetusauton, alan vaistomaisesti etsiä Pampulaa, jolle tämä ihmeellinen kulkuneuvo osoittaa. Kerran bussissa työmatkalla ilahdutin vieressä istuvaa miestä hihkaisemalla tälle "katso Omppu, ambulanssi!" kun hälytysajossa ollut ambulanssi vilkutti ohi. Huomaan olevani jopa hieman surullinen, jos näen oikein hienon betonirekan tai roska-auton, eikä mulla ole ketään kenen kanssa sitä ihastella.

Toinen bongailunkohde on nykyään kepit ja kivet, nuo jokaisen lapsen aarteet. Omppu on harras keppienkeräilijä. Se haluaisi kantaa kotin jokaisen oksan, jonka löytää. Joskus koiralle pureskeltavaksi, joskus vain säilytettäväksi kun se on niin poikkeuksellisen mahtava oksa. Kivien suhteen olen joskus heltynyt, että ne pääsevät kylvyn kautta kotiin - yleensä murikat unohtuvat ammeeseen ja voin ne sitten vähin äänin kiikuttaa iltalenkillä takaisin takapihalle. Toisinaan rattaiden tavarakorissa saattaa odottaa iloisena yllätyksenä pari kiloa pikkukiviä, näitä itähelsinkiläislapsen rakkaita timantteja, jotka tylysti sitten imuroidaan tai muuten vaan palautetaan geologiseen kiertoon.

Ja sitten ne kepit.
Miekat, taikasauvat, sarvet, onkivavat, kävelykepit, nunzat (sellaiset Turtles-taistelukepit, you know). Koska näiden tuominen sisälle on kielletty, on lapsi perustanut niille keppipiiloon. Ulko-oven edessä olevan kukkalaatikon alle. Sen on jo naapurin talopoliisi pari kertaa tyhjännyt - onneksi talossa asuu pari muutakin taaperoa joita syyttää paloturvallisuusriskistä ja esteettisestä haitasta - mutta Omppu on hartaasti hamstrannut uuden keppikokoelman, ihaillen sitä päivittäin. "Oih, näin monta hienoa keppiä, toivottavasti tätä ei kukaan löydä! Joku koira sen saattaisi varastaa, tai ehkä keppivaras. Hyvä piilo", se huokailee. On aika vaikea pitää kovin tiukkaa linjaa tässä keppien kuljettelussa, kun niiden ihailu tuottaa samanlaista mielihyvää lapselle kuin äidille hyvän ruokalistan tai vaatekuvaston selailu. Mistä lie lapsi perinyt tämän hamsterin luonteen.


19.2.2015

FILOSOFIAA AAMUNKOITTOON!

Meidän viiden kerran filosofiakahvilakokeilu on ohi - paikalle päästiin näin flunssakaudella ennätykselliset 4/5 kertaa, ja joka kerta lapsi oli innoissaan, tyytyväinen ja inspiroitunut pohtimaan. Eli juuri sitä, mitä toivottiinkin tapahtuvan: Tunnin tehokas ajatustreeni!

4,5-vuotiaan suosikkitouhuamista oli Emilian toiminnallinen filosofia, missä muovailtiin vastakohtia, kerättiin valokuvista ja esineistä onnellisuuden avaimia ja eri aistein arvailtiin esineiden ja ruokien todellista olemusta. Kuten ehkä muistatte, ei askartelu ole ihan ykkösenä mun ajanvietelistalla, mutta tämä antoi vähän uudenlaisia virikkeitä: Ehkä voidaan kotonakin yhdistää askartelu johonkin syvällisempään keskusteluun.

Ensi kuussa aion kokeilla onneani puhumattoman Pampulan kanssa, sillä Pikkupöllöt-ryhmässä kuulemma minuutta ja elämän muita ihmeellisiä mysteerejä käsitellään taaperolle sopivalla tavalla touhun ja leikin kautta. Ehkä siellä se Pampulakin filosofinen puoli pääsisi esiin! Nimittäin kerran kuussa lauantaisin on mahdollisuus päästä kokeilemaan filosofointia kertaluontoisesti, ja maaliskuussa on juuri tämän nuoremman kohderyhmän vuoro!

Hieman isompien ajattelijoiden vanhemmille tiedoksi, että kerran kuukaudessa kokoontuvien filosofiakahviloiden lisäksi nyt aloittaa muutama uusi ryhmä, ensi viikolla peräti kaksi ryhmää Hakaniemessä (missä mekin kävimme), torstaisin. Jos et ole vieläkään vakuuttunut, niin tsekkaa Hesarin juttu lasten filosofiakahviloista, ja mene kokeilemaan!

16.2.2015

PUHETERAPIA, KIERROS 2

Olen ollut todella laiska huolestumaan lasteni kehityksestä.
Kaikki pojat ovat kasvaneet plussakäyrillään tasaisesti, oppineet ikävaiheeseen kuuluvat asiat ennemmin tai myöhemmin ja varsinkin vauvoina ottaneet melkoisia spurtteja motoriikassa. Enemmän kuin tasainen kasvu tai uudet taidot, mua on rauhoittanut se kuuluisa äidinvaisto: Nämä  lapset tuntuvat ihan normaaleilta.

Yhteistä kuitenkin molemmille "isoille pojille" on ollut hidas puheenkehitys.
Siinä missä O:n kohdalla aloin stressata jo 1,5-vuotiaana lapsen puheen puuttumista (en niinkään että olisin pelännyt sen jäävän ikuisiksi ajoiksi mykäksi, mutta esikoisen kohdalla näitä merkkipaaluja odotti todella hartaasti), en vielä nyt kaksi viikkoa ennen kolmevuotispäivää ole kovin huolissani Pampulan sanattomuudesta - en, vaikka se on jo diagnosoitu kapea-alaiseksi kehitysviivästymäksi (vai -vaikeudeksi? Näin hyvin sitä on epikriisit luettu...). Tässä vaiheesa Omppu pälpätti jo kaiken hereilläoloaikansa, Pampulan sanavarasto ei ole vuodessa kasvanut ollenkaan.

Tämän ihanan, Kingi-ohjelman Martti Alasta muistuttavan keskimmäisen kanssa käytiin puheterapiassa ensimmäisen kerran lokakuussa. Nyt käyntejä ei ole, koska a.) ei ole aikoja ja b.) meillä on lähete sisällä HUS:n audio-foniatriseen päiväkeskukseen (jos jollain on kokemuksia paikasta, olen kuulolla!). Keväällä kuitenkin tarkoitus on joko jatkaa tutun, todella mahtavan puheterapeutin kanssa, tai saada tarkempi kuntoutussuunnitelma HUS:n moniammatilliselta työryhmältä. Kumpi vain kelpaa meille; jonoista huolimatta jaksan ihmetellä miten hyvin kunnallinen puoli toimii tälläkin sektorilla.

Pampula ei siis puhu ollenkaan. Käytössä on muutama äänne, joiden avulla pelataan "kyllä vai ei"-peliä. Vessahätiä varten käytössä on viittomat, mutta muuten vajaa 3-vee yleensä toimii itsenäisesti jos ei tule ymmärretyksi. Jos me emme heti tajua, että tyypillä on jano, se aikansa huidottuaan hakee mukin ja ottaa itse maitonsa. Emme oikeastaan koe lapsen puhumattomuuden kovin paljoa vaikuttavan elämään, vaikka olisihan se kiva kommunikoida kunnolla, ja saada vähän osviittaa mitä pienen mielessä liikkuu. Tällä hetkellä puhumattomuus on jotenkin osa Pampulaa, ja me odottelemme melko kärsivällisinä, että jonain päivänä tulppa aukeaa ja isoveljen tapaan lapsi yhtäkkiä vain alkaa harppoa ikätovereitaan kiinni, mitä puheeseen tulee.

Todennäköisesti myös Omppu joutuu vielä palaamaan puheterapeutin pakeille äännevirheiden takia. Nyt olen saanut kuulla, että olisimme mahdollisesti oikeutettuja johonkin Kelan vammaistukeen puheterapiakäyntejen takia, ja se tuntuu tosi oudolta: Kotiäitinä mä ehdin kyllä kuljetella poikia pitkin kaupunkia eri tutkimuksiin, ja olemme niin tottuneita lasten puheenkehityksen erityispiirteisiin, ettemme kiinnitä siihen arjessa millään tavalla huomiota. Ehkä ratkaisu Pampulaan puhumattomuuteen löytyy foniatrilta, sillä päässä tai korvissa ei ole vikaa - tai sitten kyse on vaan siitä, että tämä Itä-Helsingin Einstein (kyllähän te kaikki olette kuulleet, että Einstein oppi puhumaan vasta 3-vuotiaana!) ei ole vielä kokenut tarpeelliseksi rasittaa äänihuuliaan meidän kanssamme. 


Flashback: (PUHE)TERAPIAN TARPEESSA

Tänään oli O:n ensimmäinen puheterapia.

Kuten jo olen tainnut kertoa, niin kuukauden aikana puhe on kehittynyt hurjasti. Uusia sanoja (jotka tosin on enemmän "kaikuja", mutta kuitenkin) tulee joka päivä lisää, samoin lapsi muodostaa lauseita parhaansa mukaan (äiti kotiin, pappa ui, vauva kakkaa, O nukkuu jne). Toki O on vielä melkein vuoden jäljessä ikätovereitaan, mutta nyt se on kuitenkin saanut sanaisen arkkunsa ainakin raolleen ja olen aika optimistinen että vuoden loppuun mennessä me jo toivotaan, että se olisi joskus hiljaa.

Tämän huikean spurtin takia vähän toivoin, että meidät olisi naurettu ulos puheterapeutin vastaanotolta.
Että se olisi hetken kuunnellun O:n mutinaa ja todennut että se on melkein normaali 2,5-vuotias ja voi aivan hyvin lähteä saman tien kotiin odottamaan, että se lopullinen verbaalinen läpimurto tapahtuu.
No, ei naurettu, eikä passitettu kotiin.
Sinällään mitään arviota, tuomiota tai analyysia ei tilanteesta saatu. Puheterapeutti - mukava, keski-ikäinen nainen kuten sen alan ammattilaisten enemmistö taitaa olla - leikki O:n kanssa ja kyseli meiltä taustoja, perhehistoriaa ja perustietoa.

Lohdullista on se, että me on tähänkin saakka tehty kotona kaikki by the book.
O syö purkkaa ja puhaltaa joka ilta kylvyssä saippuakuplia (hyväksi suun motoriikalle!), me luetaan joka ilta 4-5 kirjaa, korjataan O:n "omat sanat" oikeiksi (eli kun O huutaa "kiki!" niin me ystävällisesti todetaan että "joo, se on kaivuri" jne). Eli tavallaan me ei olla tehty ainakaan vielä mitään kardinaalimunauksia, jonka takia lapsi jäisi loppuiäkseen mykäksi. Huh.

Ensi viikolla mennään uudestaan. Silloin mun tehtävä on lähinnä odottaa P:n kanssa oven ulkopuolella, kun puheterapeutti ja O bondaavat. Onneksi O nytkin oli reipas, tarjoili terapeutille mielikuvituskahvia ja rakensi junarataa. Olin aika paljon O:lle kertonut etukäteen, minne mennään ja miksi, ja se tuntui suhtautuvat varsin iloisesti uusien sanojen opetteluun.
Onneksi kyse on vaan puheesta. Tai siis olisihan se kiva tietää, mitä lapsen päässä liikkuu, mutta kun kaikki muu on niin normaalia, niin ei tarvitse olla huolissaan että kyse olisi jostain suuremmasta ongelmasta. Tai näin ainakin tahdon uskoa.


Puheterapian jälkeen Käytännön Mies kyyditsi O:n tarhaan (jossa on joku puolisokea sijainen, joka ei osaa pukea lapsia, mutta well, you pay peanuts, you get monkeys. Enkä nyt tarkoita että sijainen olisi apina...).
Me mentiin P:n kanssa naapuritaloon neuvolaan.

Se olikin taas lyhyt ja ytimekäs visiitti. 
P on käyrillä keskellä - 72cm ja 9,5 kg- ja motorisilta taidoiltaan vähän edellä, lapsinero kuin on.
Pääasia kuitenkin että kasvaa ja kehittyy suht keskiverrosti, mä olen todella kiitollinen siitä että on kaks perustervettä maanantaikappaletta saatu ja en osaa muuta oikein pyytää.
Seuraava neuvola on vasta 4 kuukauden kuluttua, mutta eiköhän me siihen asti selvitä. 

Huomenna sitten tehdään taidetta, vauvahierotaan ja juhlitaan Käytännön Miestä (nämä asiat eivät varsinaisesti liity toisiinsa).

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 23.10.2012

11.2.2015

3 SYYTÄ

Blogi ei ole oikein päivittynyt. Siihen on kolme vasin pätevää syytä.

1.) Mies tuli kotiin (ja kojasi astianpesukoneen, pyysi oikein mainitsemaan tästä blogissa!).

2.) On ollut ns. paempaakin tekemistä:







Ja koska 3.) kuten ehkä huomaattekin, on näppikseni (tämä uusikin) ikki. Vauva kuolasi -kijaimen toimintakyvyttömäksi. Voisin tietty kovata sen vaikka l-kijaimella, sehän kuulostaisi vain kiinalaisen taapeon kijoitukselta?

6.2.2015

NOSTAN HATTUA

Sunnuntaiaamuna saan taas nukkua. Kaksi viikkoa sitten jännitettiin miehen lähtöä, ylihuomenna se on jo kotona. Nyt uskaltaa jo huokaista, että ollaan voiton puolella - vaikka se astianpesukone sitten hajosikin tänäaamuna.

Kahden viikon aikana olin vain muutaman päivän oikeasti yksin lasten kanssa. Tampereella luuhattiin muiden nurkissa, appivanhemmat avittivat pariin otteeseen ja suurin apu oli mun äiti, joka kävi tekemässä ruokaa, vahtimassa pienintä harrastusten ajan sekä yöpyikin täällä muutaman yön, henkisenä ja konkreettisena tukena. Kaikesta tästä avusta huolimatta tämä kaksiviikkoinen ensikosketus työmatkalesken arkeen on ollut yllättävän rankka kokemus.

Tiedän, että totaaliyksinhuoltajista mun valittamiseni tästä kahdesta viikosta kuulostaa samanlaiselta liioittelulta jos sanoisin silmätulehduksen jälkeen käyneeni lähellä kuolemaa. Meillä on maailman parhaat tukiverkot, ja kahden vuorokauden päästä mä voin katsella Netflixiä sängyssä kun joku muu hoitaa nukuttamiset, siivoamiset sekä koiran lenkityksen. Mutta nämä kaksi viikkoa ovat kyllä nostaneet yksinhuoltajien arvostusta potenssiin sata - nostan teille mielikuvitushattuani, hyvin korkealle.

Arki on rullannut ihan hyvin, vaikka tähän mahtuikin pari sairaspäivää. Mutta jos tämä yhden vanhemman arki olisi pysyvä olotila, joutuisin luopumaan todella paljosta. Harrastuksista, en vain jaksaisi. Koirasta, koska kovin pitkään nämä minipissatukset eivät riittäisi. Suunnilleen kaikista tavaroista, koska en vaan kestä tätä jatkuvaa järjestelyä ja siivoamista. Vaikka usein manaan, että miehestä on kotona enemmän haittaa kun hyötyä, perun kaikki puheeni saman tien ja tunnustan, että meillä tapahtuu paljon asioita ilman että kiinnitän siihen huomiota. On ollut melkoinen itsestäänselvyys, että mies raivaa lastenhuoneen iltaisin tai pesee kylpyhuoneen, ja tämä vajaus on näkynyt kodin laskeneessa siisteystasossa. Jos nyt enää mistään tasosta voidaan puhua.

Joudun myöntämään, etten ole ehtinyt tai jaksanut ikävöidä miestä kovin paljoa. Oikeastaan olen pihissyt kiukusta, kuinka se meni ja jätti mut tämän sirkuksen kanssa ihan yksin. Olen marttyroinut ja mököttänyt, ja vaikka tiedän tämän matkan merkityksen ja tärkeyden, olen silti ollut tosi vihainen välillä. Mies on tavoitettavissa yleensä iltaisin, samaan aikaan kun meillä huutaa väsynyt vauva, keskimmäinen kaataa jokailtaiseen tapaansa maitolasin pitkin pöytiä ja esikoinen vaatii kovaan ääneen iltapalaa. Kun samaan aikaan puhelin piippaa miehen kysellessä kuulumisia Whatsappissa, on tehnyt tosi tiukkaa olla kohtelias tai kiva. Että syö sinä hotellissa kolmen ruokalajin ateriaa, minä syön päivän ekan aterian kun olen joskus neljän tunnin jälkeen saanut lapset nukkumaan ja sitten kokattua…

Oikeastihan tämä ei ole ollut ihan niin dramaattista. En silti ole ihan varma, miten lämpimään vastaanottoon kykenen sunnuntaina aamuyöllä. Ihailen ystäviäni, joiden miehet ovat joskus kuukausiakin putkeen maailmalla - miten siinä ei muutu katkeraksi ja kateelliseksi sille kakkavaippa-arjesta karkaavalle kumppanille? Ja vielä enemmän ihailen niitä, jotka hoitavat tämän kaiken ilman, että kumppani osallistuu välttämättä ollenkaan, ikinä. En tiedä miten sen teette, ainakaan muuttumatta psykoottisiksi, vesikauhuisiksi marsuiksi. Tämähän on välillä ihan kamalaa! Jos jotain, niin ainakin lupaan tämän bootcampin jälkeen tarjota entistä tomerammin apua lähipiirin yksinhuoltajille, vaikka huomasin ettei siihen kädenojennukseen ole aina helppo tarttuakaan.

Onneksi tämä univelka ja imetysvaihe tekevät aivoista sellaista mössöä, että viikon päästä olen autuaasti unohtanut kaikki ne synkeät hetket, kun kaikki kolme kääpiötä kiljuvat yhtä aikaa, koira meinaa kakata eteiseen ja itse tekisi vain mieli mennä takaisin nukkumaan, sen jälkeen kun on kerännyt ne kakat kirjekuoreen ja postittanut Irlantiin. Kun olin puhissut patoutumani ja saanut vähän päänpaijausta mieheltä olen varmasti taas valmis päästämään sen Suomen rajojen ulkopuolella… tai sitten palaan tähän postaukseen ja poltan isäihmisen passin välittömästi.

4.2.2015

PAKKO HARRASTAA

11-vuotiaana uin 20 kilometriä viikossa. Se tarkoitti viittä treeniä ja yhtä kuntopiiriä siihen päälle. Viidesluokkalaiselle. Sellaiselle viidesluokkalaiselle, jolla ei ollut lahjoja, geeniperimää tai intohimoa uida Suomea maailmankartalle. Kesti pitkään, ennen kuin tunnustin vanhemmilleni, etten enää halunnut harrastaa kilpauintia. Kun koulukaan ei ollut lähikoulu, eikä uimahallia ihan kulman takana, istuin päivittäin bussissa pari tuntia - vähän liikaa väsyneelle esiteinille. Vaikka uimiseen ei periaatteessa tarvita kuin vettä, oli se silti lisenssi- ja seuramaksuineen ja harjoitusleireineen kallis harrastus, ja minä en halunnut ammattiurheilijaksi, eikä minusta siihen olisi ollutkaan. Olisin halunnut vain uida, ilman sen suurempia tavoitteita.

Ennen kilpauintiharrastusta olin kokeillut suunnilleen kaikkea satubaletista pesäpalloon. Vanhempieni kärsivällisyys alkoi olla koetuksella, kun lyhytjännitteinen lapsi jaksoi kokeilla afrotanssia tai kuvataidekerhoa pari kertaa, ja sitten totesi että "ei oo mun juttu". Siksi kynnys lopettaa uintiharrastus oli korkea, mutta olin lopulta tuijottanut tarpeeksi kaakeleita altaan pohjassa tietääkseni, että siinä ei ollut järkeä. Olin sunnuntaiuimari, fysiikkani ei kestänyt perhosuintia, en löytänyt paikkaani joukkueessa. Ripustettuani uimalakin naulaan aloin systemaattisesti inhota urheilua yli kymmeneksi vuodeksi, kunnes vasta yli kaksikymppisenä selvisin traumoistani ja löysin uudestaan liikunnan ilon. Tai ehkä ensimmäisen kerran, koska en muista koskaan nauttineeni verenmaku suussa kroolaamisesta.

Tämä on yksi niistä syistä, miksi musta ei taida koskaan tulla mitään futismutsia. Jos lapset rakastuvat johonkin lajiin, lupaan joskus leipoa mokkapaloja myyjäisiin ja maksaa kiltisti kurssimaksut, mutta mieluummin pidän elämän löysänä. Joskus vuosi sitten moni seuraamani fiksu ja filmaattinen bloggaaja kirjoitti tästä aiheesta - aivoni ovat yhtä mössöä enkä osaa linkata nyt yhtään pohdintaa tähän - ja yleinen konsensus oli, että pieni lapsi ei varsinaisesti tarvitse harrastusta. Koska muut kirjoittivat sen paremmin, en silloin osallistunut keskusteluun, mutta meilläkin on tähän saakka priorisoitu vanhempien (ts. minun) harrastukseni. Kun aikaa ja jaksamista on rajallisesti, olen itsekkäästi valinnut omat treenini, koska ne lisäävät jaksamistani eksponentiaalisesti, toisin kuin esimerkiksi lasten kuskaaminen lätkätreeneihin.

Mutta nyt kalenteri näyttää ahdistavan täydeltä. Kolmena päivänä viikossa meillä harrastetaan lasten ehdoilla: Keskiviikkona Nipsun vauvauinti, torstaisin pohditaan filosofiakahvilassa syntyjä syviä, perjantaisin on perheuimakoulu, josta Omppu jatkaa vielä uimakouluun keväällä. Lapset nauttivat näistä ohjatuista touhuista tosi paljon, ja nyt tietenkin iski se perinteinen syyllisyys: Pampula-paralla ei ole mitään tekemistä! Sille sopisi joku itsetuhoinen urheilulaji, vaikka rugby tai vapaapaini. Ja mitä kaikkea olisi tarjolla Ompulle, siitä voisi tulla vaikka pikku arkkitehti tai teatterikerholainen! Ja vauva! Kasvaako siitä ihan normaali, kun se ei raukka pääse muskariin tai vauvajoogaan kuten veljensä?

Yhtäkkiä sosiaalisessa mediassa näkyy enemmän lasten harrastuksia kuin aikuisten omia Heia!Heia!-päivityksiä. Leikki-ikäiset kiipeilevät, käyvät monta kertaa viikossa luistelutreeneissä, ratsastavat, laskettelevat - kasvavat aktiivisiksi liikkujiksi ja harrastajiksi. Ryhmäpaine on aika kova, kun poikien kaverit käyvät sirkus- ja temppukerhoissa, skeittaavat tai ajavat pyöräcrossia. On helppo olla kunnianhimoton ja laiska lasten harrastusten suhteen silloin, kun tyypit ovat väsyneitä päiväkotipäivän päätteeksi, mutta kun kesällä ne eivät ole enää kunnallisen varhaiskasvatuksen uuvuttamia, riittävätkö satunnaiset museo- ja uimahallikeikat enää virikkeeksi? Sen lisäksi kun tarjonnasta on runsaudenpulaa, iskee suurudenhulluus ja tahdon lapsienkin saavan kokeilla kaikkea: Partiota, uppopalloa, matonkudontaa!

Yritän siis pitää kiinni vanhoista kasvatusperiaatteistani, ja jatkossakin pitää huolen, että ehdin itse harrastaa. Lapsille riittää puissa kiipeily ja rannalla kirmailu, mä alan olla sen verran vanha ja raihnainen että tarvitsen ylihintaisen kuntosalijäsenyyden pysyäkseni aktiivisena. Sen lisäksi en halua, että lapsille tulee alakouluikäisinä burnout liiallisesta harrastamisesta, koska omien kokemusten perusteella siitä voi seurata vuosikymmenen passivoituminen ja vastenmielisyys vapaa-ajan suorittamista kohtaan. Paitsi sitten jos ne menevät ja innostuvatkin jostain lajista, niin pulassa ollaan. Ehkä jonain päivänä pojille ei kelpaa pelkkä höntsäily, vaan ne itse tahtovat voittajiksi. Kääk! Näillä eväillä lienee toistaiseksi selvää, että meillä ei kasva tulevaa Leijonaa tai seuraavaa Kimi Räikköstä, mutta toivottavasti terveitä, toiminnallisia nuori miehiä kuitenkin.

3.2.2015

Flashback: LAPSEN LYHYT JA YTIMEKÄS JALKAPALLOURA

O aloitti maanantaina futisharrastuksen.
Ja lopetti sen tiistaina.

En ehkä osaa jättää kesken huonoa kirjaa tai elokuvaa, mutta huonon harrastuksen kyllä.

Ja don't get me wrong - itse futiskerho oli (ainakin meistä vanhemmista) oikein kiva.
Oli paidat ja pallot, motivoituneet ja osaavat ohjaajat, temppuratoja ja leikkejä. 
Harmi vaan, ettei meidän 2 v 4 kk osannut sitä arvostaa.

Suuruudenhullu soccermom oli unohtanut omat kasvatusperiaatteensa - että ihan oikeasti parivuotiaalle riittää vähän vaatimattomammatkin virikkeet, pihalla pallottelu tai legoilla rakentelu. 
Samaa maniaa on havaittavissa taas vauvankin kanssa, vaikka vannoin että toiste en tuhlaa vauvavuotta stressaamalla kaikista harrastuksista, mitä se vauva ei todellakaan tarvitse. Ja sitten löydän itseni taas värikylvyistä, muskarista, vauvajumpasta, vauvauinnista - you name it, we do it.

Maanantaina onneksi todettiin aika nopeasti, että 2-5-vuotiaille suunnattu futiskerho oli järjestäjienkin puolelta ehkä vähän kunnianhimoinen viritelmä, sillä kaikki O:n ikätoverit pyörivät siellä yhtä päättöminä. Parivuotiaan motoriset ja sosiaaliset taidot eroaa aika tavalla 5-vuotiaiden vastaavista.
O:n mielestä parasta oli liikuntapaikan ulkopuolella ollut akvaario - SeaLifen vuosikortti on siis ollut hyvä hankinta.

Onneksi futiskerhossa oltiin joustavia ja ymmärtäväisiä, kun peruutin meidän osallistumista.
Olisi ollut suolainen hinta maksaa ja väkisin joka viikko raahautua treeneihin, joita taapero ei jaksa.
Ja varmasti alkukankeuden jälkeen O olisi oppinut ja tottunut ja alkanut jaksaa paremmin, mutta me ei jakseta joka viikko stressata aikatauluista ja ehtimisistä.
Nyt keskitytään siis potkimaan palloa pihalla, tai ehkä katselemaan niitä kaloja.
Toivottavasti FC Barcelonan kykyjenetsijät eivät vielä tänä vuonna vieraile siinä futiskerhossa...

2.2.2015

JETLAG


Oltiin poikien kanssa Tampereella pari päivää.
Ja nyt ollaan kaikki kolme neljä väsyneempiä kuin pitkään aikaan.
Kaupunki on tutuista tutuin, meillä oli apukäsiä, henkistä tukea ja sain kahden vuorokauden vapautuksen siivouksesta ja ruoanlaitosta, mutta silti ollaan aivan poikki, etenkin minä.
Vaikka reissu meni hyvin, junamatkat rauhallisesti, Tampereella päästiin poliisiauton kyytiin, laskettiin pulkkamäkeä, syötiin vohvelia, ratsastettiin dinosauruksilla ja muutenkin sain todeta, että selviän myös kolmen kakaran kanssa.
Kotiinpaluu on tuntunut ihanalta, etenkin kun koiravahtina ollut mummi oli siivonnut, järjestellyt, kokannut ruokaa ja täyttänyt jääkaapin.
Borta bra men hemma bäst.