21.2.2015

KEPIT, KIVET JA KAIKKI MUUT AARTEET

Lasten myötä ulkona käymiseen - mikä lasten myötä ei tarkoita enää sitä iltaisin pitkin Robaa kompurointia vaan ihan niin kuin ulkoilua sanan varsinaisessa merkityksessä - on tullut uusia nyansseja. Olen ehdollistunut monille "äititavoille", kuten heijaan ostoskärryjä etteivät ne ala itkeä, odotan yksin tyhjässä risteyksessä kiltisti että valot vaihtuvat vihreiksi ja sitten on bongailu.
Aina kun näen paloauton, traktorin tai jonkun autonkuljetusauton, alan vaistomaisesti etsiä Pampulaa, jolle tämä ihmeellinen kulkuneuvo osoittaa. Kerran bussissa työmatkalla ilahdutin vieressä istuvaa miestä hihkaisemalla tälle "katso Omppu, ambulanssi!" kun hälytysajossa ollut ambulanssi vilkutti ohi. Huomaan olevani jopa hieman surullinen, jos näen oikein hienon betonirekan tai roska-auton, eikä mulla ole ketään kenen kanssa sitä ihastella.

Toinen bongailunkohde on nykyään kepit ja kivet, nuo jokaisen lapsen aarteet. Omppu on harras keppienkeräilijä. Se haluaisi kantaa kotin jokaisen oksan, jonka löytää. Joskus koiralle pureskeltavaksi, joskus vain säilytettäväksi kun se on niin poikkeuksellisen mahtava oksa. Kivien suhteen olen joskus heltynyt, että ne pääsevät kylvyn kautta kotiin - yleensä murikat unohtuvat ammeeseen ja voin ne sitten vähin äänin kiikuttaa iltalenkillä takaisin takapihalle. Toisinaan rattaiden tavarakorissa saattaa odottaa iloisena yllätyksenä pari kiloa pikkukiviä, näitä itähelsinkiläislapsen rakkaita timantteja, jotka tylysti sitten imuroidaan tai muuten vaan palautetaan geologiseen kiertoon.

Ja sitten ne kepit.
Miekat, taikasauvat, sarvet, onkivavat, kävelykepit, nunzat (sellaiset Turtles-taistelukepit, you know). Koska näiden tuominen sisälle on kielletty, on lapsi perustanut niille keppipiiloon. Ulko-oven edessä olevan kukkalaatikon alle. Sen on jo naapurin talopoliisi pari kertaa tyhjännyt - onneksi talossa asuu pari muutakin taaperoa joita syyttää paloturvallisuusriskistä ja esteettisestä haitasta - mutta Omppu on hartaasti hamstrannut uuden keppikokoelman, ihaillen sitä päivittäin. "Oih, näin monta hienoa keppiä, toivottavasti tätä ei kukaan löydä! Joku koira sen saattaisi varastaa, tai ehkä keppivaras. Hyvä piilo", se huokailee. On aika vaikea pitää kovin tiukkaa linjaa tässä keppien kuljettelussa, kun niiden ihailu tuottaa samanlaista mielihyvää lapselle kuin äidille hyvän ruokalistan tai vaatekuvaston selailu. Mistä lie lapsi perinyt tämän hamsterin luonteen.


10 kommenttia:

  1. Kepit on kyllä parasta! Mä olin perehtynyt tähän keppiharrastukseen jo pikkuveljeni kanssa, joten se ei tullut mulle mitenkään yllätyksenä. Meillä kepit kerätään terassille - mutta musta vaikuttaa, että naapuruston muut keppi-intoilijat välillä käy verottamassa varastoa. En ole kertonut epäilyksistäni lapsille.

    Pari kertaa mä olen kaupungilla ottanut vaivihkaa kuvan erityisen hienosta lakaisu-/viemäri-/paloautosta näyttääkseni kotona asianharrastajalle. Mutta en ole vielä esitellyt niitä kanssamatkustajille bussissa, voin vain kuvitella. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en muista keränneeni keppejä tai mitään muutakaan vulgääriä, vain kiiltokuvia ja avaimenperiä (niitä muuten riittää vieläkin!). Mä en panisi pahakseni jos joku -koira tai lapsi tai kyttääjämummo- vähän tyhjäisi varastoja... Muuten meidän pitää varmaan muuttaessa ottaa ne mukaan...

      Ehkä munkin pitää alkaa kuvata :D. En tiedä, vaikuttaisinko silloin yhtään vähemmän hullulta...

      Poista
    2. En mäkään tietenkään kerännyt keppejä, mutta pikkuveli keräsi. Y-kromosomi saa ihmisen tekemään kummallisia asioita.

      Poista
  2. Talvella meiltä löytyy myös "jääkokoelma"!
    Söpöä...
    Olen joskus tullut omalta ajalta (shoppailemasta) esikoiselle (kun niitä oli yksi) suu vaahdoten kertomaan mitä Kulkuneuvoja näin. Jestas :D. On nää aika tärkeitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin on ollut jääkokoelma! Ne onneksi hoituvat itsestään pois, tosin jos ne unohtuu esim. rattaiden tavarakoriin niin vähän ketuttaa.
      Ja joo, hah, äidin oma aika ja siellä sitten kiinnittää huomiota niihin samoihin kaivureihin jne. Tätä se sitten on :D.

      Poista
  3. Oi mikä aarrekokoelma!
    Ulkoaarteet on kivoja, hermo menee loputtomiin vessapaperirulla-askarteluihin, mistä tietenkään yhtään ei saa heittää pois....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D
      Huoh, ehkä pitää olla iloinen omasta kädentaidottomuudestaan, ainoat askartelut tulevat tarhasta, vessapaperihylsytkin pääsevät suosiolla kierrätykseen...

      Poista
  4. Meillä lapset halusi jossain vaiheessa tuoda aina päiväkotimatkalta kiviä isille: "isi valmasti ilahtuu!". Sitten meillä oli eteisen pöytä täynnä kiviä, joita piti ihastella. Vaivihkaa siirsin osan aina hattuhyllylle, josta kiikutin niitä pihalle. :D

    Tuttua myös tuo hälytysajoneuvojen bongailu, oon monesti meinannut hihkua ilman lapsia poliisi- tai paloautoja ja varsinkin ambulansseja joita menee tästä meidän läheltä usein. Koskaan en ole vielä onneksi ehtinyt sanallistaa innostustani ilman lapsia liikkuessani. Mahtava vinkki tuo Emilian, voi ottaa kuvan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä muu ilahduttaisikaan isiä niin paljon kuin kivet!
      Yksi ilta lenkillä ohi meni neljä paloautoa hälytyksessä ja perässä vielä pari poliisia ja ambulanssia - muiden onnettomuudet on ikävä asia, mua harmitti eniten kun lapsi ei ollut näkemässä tätä paraatia...

      Poista
  5. Oi ihana keppikeräilijä! :)
    Meillä on vihdoin kasvettu yli, mutta uhan vasta joten on hyvässä muistissa :D
    Tosin erityiset pikkukävyt tukee edelleen välillä kotiin "kun ne on niin söpöjä" :)

    VastaaPoista

i Digame !