4.2.2015

PAKKO HARRASTAA

11-vuotiaana uin 20 kilometriä viikossa. Se tarkoitti viittä treeniä ja yhtä kuntopiiriä siihen päälle. Viidesluokkalaiselle. Sellaiselle viidesluokkalaiselle, jolla ei ollut lahjoja, geeniperimää tai intohimoa uida Suomea maailmankartalle. Kesti pitkään, ennen kuin tunnustin vanhemmilleni, etten enää halunnut harrastaa kilpauintia. Kun koulukaan ei ollut lähikoulu, eikä uimahallia ihan kulman takana, istuin päivittäin bussissa pari tuntia - vähän liikaa väsyneelle esiteinille. Vaikka uimiseen ei periaatteessa tarvita kuin vettä, oli se silti lisenssi- ja seuramaksuineen ja harjoitusleireineen kallis harrastus, ja minä en halunnut ammattiurheilijaksi, eikä minusta siihen olisi ollutkaan. Olisin halunnut vain uida, ilman sen suurempia tavoitteita.

Ennen kilpauintiharrastusta olin kokeillut suunnilleen kaikkea satubaletista pesäpalloon. Vanhempieni kärsivällisyys alkoi olla koetuksella, kun lyhytjännitteinen lapsi jaksoi kokeilla afrotanssia tai kuvataidekerhoa pari kertaa, ja sitten totesi että "ei oo mun juttu". Siksi kynnys lopettaa uintiharrastus oli korkea, mutta olin lopulta tuijottanut tarpeeksi kaakeleita altaan pohjassa tietääkseni, että siinä ei ollut järkeä. Olin sunnuntaiuimari, fysiikkani ei kestänyt perhosuintia, en löytänyt paikkaani joukkueessa. Ripustettuani uimalakin naulaan aloin systemaattisesti inhota urheilua yli kymmeneksi vuodeksi, kunnes vasta yli kaksikymppisenä selvisin traumoistani ja löysin uudestaan liikunnan ilon. Tai ehkä ensimmäisen kerran, koska en muista koskaan nauttineeni verenmaku suussa kroolaamisesta.

Tämä on yksi niistä syistä, miksi musta ei taida koskaan tulla mitään futismutsia. Jos lapset rakastuvat johonkin lajiin, lupaan joskus leipoa mokkapaloja myyjäisiin ja maksaa kiltisti kurssimaksut, mutta mieluummin pidän elämän löysänä. Joskus vuosi sitten moni seuraamani fiksu ja filmaattinen bloggaaja kirjoitti tästä aiheesta - aivoni ovat yhtä mössöä enkä osaa linkata nyt yhtään pohdintaa tähän - ja yleinen konsensus oli, että pieni lapsi ei varsinaisesti tarvitse harrastusta. Koska muut kirjoittivat sen paremmin, en silloin osallistunut keskusteluun, mutta meilläkin on tähän saakka priorisoitu vanhempien (ts. minun) harrastukseni. Kun aikaa ja jaksamista on rajallisesti, olen itsekkäästi valinnut omat treenini, koska ne lisäävät jaksamistani eksponentiaalisesti, toisin kuin esimerkiksi lasten kuskaaminen lätkätreeneihin.

Mutta nyt kalenteri näyttää ahdistavan täydeltä. Kolmena päivänä viikossa meillä harrastetaan lasten ehdoilla: Keskiviikkona Nipsun vauvauinti, torstaisin pohditaan filosofiakahvilassa syntyjä syviä, perjantaisin on perheuimakoulu, josta Omppu jatkaa vielä uimakouluun keväällä. Lapset nauttivat näistä ohjatuista touhuista tosi paljon, ja nyt tietenkin iski se perinteinen syyllisyys: Pampula-paralla ei ole mitään tekemistä! Sille sopisi joku itsetuhoinen urheilulaji, vaikka rugby tai vapaapaini. Ja mitä kaikkea olisi tarjolla Ompulle, siitä voisi tulla vaikka pikku arkkitehti tai teatterikerholainen! Ja vauva! Kasvaako siitä ihan normaali, kun se ei raukka pääse muskariin tai vauvajoogaan kuten veljensä?

Yhtäkkiä sosiaalisessa mediassa näkyy enemmän lasten harrastuksia kuin aikuisten omia Heia!Heia!-päivityksiä. Leikki-ikäiset kiipeilevät, käyvät monta kertaa viikossa luistelutreeneissä, ratsastavat, laskettelevat - kasvavat aktiivisiksi liikkujiksi ja harrastajiksi. Ryhmäpaine on aika kova, kun poikien kaverit käyvät sirkus- ja temppukerhoissa, skeittaavat tai ajavat pyöräcrossia. On helppo olla kunnianhimoton ja laiska lasten harrastusten suhteen silloin, kun tyypit ovat väsyneitä päiväkotipäivän päätteeksi, mutta kun kesällä ne eivät ole enää kunnallisen varhaiskasvatuksen uuvuttamia, riittävätkö satunnaiset museo- ja uimahallikeikat enää virikkeeksi? Sen lisäksi kun tarjonnasta on runsaudenpulaa, iskee suurudenhulluus ja tahdon lapsienkin saavan kokeilla kaikkea: Partiota, uppopalloa, matonkudontaa!

Yritän siis pitää kiinni vanhoista kasvatusperiaatteistani, ja jatkossakin pitää huolen, että ehdin itse harrastaa. Lapsille riittää puissa kiipeily ja rannalla kirmailu, mä alan olla sen verran vanha ja raihnainen että tarvitsen ylihintaisen kuntosalijäsenyyden pysyäkseni aktiivisena. Sen lisäksi en halua, että lapsille tulee alakouluikäisinä burnout liiallisesta harrastamisesta, koska omien kokemusten perusteella siitä voi seurata vuosikymmenen passivoituminen ja vastenmielisyys vapaa-ajan suorittamista kohtaan. Paitsi sitten jos ne menevät ja innostuvatkin jostain lajista, niin pulassa ollaan. Ehkä jonain päivänä pojille ei kelpaa pelkkä höntsäily, vaan ne itse tahtovat voittajiksi. Kääk! Näillä eväillä lienee toistaiseksi selvää, että meillä ei kasva tulevaa Leijonaa tai seuraavaa Kimi Räikköstä, mutta toivottavasti terveitä, toiminnallisia nuori miehiä kuitenkin.

16 kommenttia:

  1. Niin hyvä teksti, taas. Meillä kolmeveellä on yksi harrastus, se satubalett ja se riittääi. Sen lisäksi että on 10pv/kk päiväkodissa nauttimassa ikäisestään seurasta ja touhuilusta. Enempää en kyllä lähtisi harrastuksia haalimaan vielä, sitten kyllä kun lapsi osoittaa siihen kiinnostusta niin minusta on hyvä kokeilla paljon erilaisia harrastuksia, eri urheilulajeja ja musiikkia ja taidetta tai mitä näitä nyt on. Nöppöselle on jo nyt painostettu (leikkimielellä, mutta kuitenkin) jonkin aikaa golfia, koska hitto vie kaikki muut golfaa paitsi minä. :D Mutta haluan että häntä ei missään nimessä pakoteta, eikä tule sellaista miellyttämishalua isovanhempia kohtaan. Itse harrastin pianon soittoa ikävuodet 6-17 ja voin kertoa että jo siellä viimeistään 10veenä alkoi tympiä. Ärsytti kun en saanut lopettaa. Itse en siis halua pakottaa, koska siitä jäi mulle ikävä maku koko musiikkia kohtaan, mutta haluan tukea ja tarjota vaihtoehtoja. Jos lapset innostuu jostain mistä minä en välitä, esim. se hiton golf tai jääkiekko tai vaikka nokkahuilun soitto, pitää vaan yrittää olla näyttämättä omaa laimeeta innostusta ja kannustaa lasta. Mutta näitä sitten vasta myöhemmin, nyt tuntuu että tämä yksi harrastus riittää aika pitkälle.
    Kuopus parka ei ole mihinkään päässyt, esikoinen kävi sentään vauvamuskarissa. Pitäiskö tästä syyllistyä, voi itku :D
    Ja voi elämä miten ihanan sähköpostin olit ihan puskista laittanu, en odottanu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin, musiikkiharrastukset! Olin jo unohtanut ne, vaikka kokeilin mä lapsena sen pakollisen pianon (ja koulussa oli pakko soittaa nokkahuilua, viulua ja kannelta - yyh! Traumoja traumoja!).
      Mä oon syyllistynyt siitä, että laps kerrallaan harrastukset on vähentyneet ja kuopuksen kohtalona on vaan nököttää rattaissa, kun mennään isompien ehdoilla. Mutta toisaalta ehkä sitten isommat käy läpi tätä lajirepertuaaria, ja sitten kuopuksen on helpompi valita mitä haluaa harrastaa?
      Kuitenkin huomaan toivovani, että JOKU oma juttu löytyisi, oli se sitten postimerkkien keräily tai koiranäyttelyt, kunhan ei lähiostarilla pussikaljoittelu.
      Tietty äidin vieno toive olisi, että se ei olisi mitään kallista eikä edellytä vanhemmilta pakkasessa ladun varressa kannustamista…
      PS. Hauskaa viikonloppua! ;)

      Poista
  2. Mä välillä hengästyn kun kuuntelen ihmisten kertovan lastensa harrastuksista. Nyt meillä on 4,5-vuotiaalla muskari ja filosofiakahvila. Muskari kun päättyy alkaa futiskoulu, mutta me vanhemmat nihkeillään vähän sitä vaihetta jo valmiiksi kun futis pitäisi vaihtaa pelaamiseksi ja sitten ollaan joukkueen kanssa enemmän tai vähemmän naimisissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä onneksi lapsi ei ole sen yhden kokeilun jälkeen hingunnut enää futisharrastuksen pariin. Sen sijaan naapurin tarhakaveri harrastaa jääkiekkoa, ja nyt myös esikoinen on saanut vision lätkäharrastuksesta. Onneksi lapsi on perusluonteeltaan mukavuudenhaluinen ja pitää juuri filosofiakahvilan kaltaisesta luovasta toiminnasta, jossa fysiikka ei joudu koetukselle eikä tule hiki.
      Uimakoulu menee enemmän kansalaistaitojen piikkiin.
      Ja toisaalta teidän intohimoinen pyöräily menee jo harrastukseksi, jos pitää alkaa laskea!

      Poista
  3. Suht samoilla linjoilla. Mulle harrastustentäyteinen lapsuus tosin on vieras, Mies pelasi sekä jalkapalloa että jääkiekkoa lukioon asti. Lapset saavat kyllä harrastaa, mutta eivät ähkyyn asti, eivät pakolla ja mikä tärkeintä, eivät niin että se sitoo meidät aina koko illaksi. Matkan täytyy olla järkevä, sellainen että alakoululainen voi ja jaksaa sen itse kulkea. Kuljetuspalveluksi ei ryhdytä. Näin me nyt ainakin uhotaan kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun omat harrastusmatkamuistothan on ajalta, jolloin lapset eli avaimet kaulussa. Nyt olen huomannut, että monet tutut vievät 12-vuotiaitakin harrastuksiin (vaikka siis kyseessä olisi julkisilla saavutettava kohde, eikä mitään painavia kasseja). Onneksi me eletään sellaista välivaihetta nyt, että ei tulevien muutosten takiakaan oikein pystytä sitoutumaan mihinkään - seliseli :D.

      Poista
  4. Ja hei syyllisyys pois! Touhuta voi tosiaan ilman virallista runkoa, ja teidän pojilla on toisistaan seuraa. Sitä paitsi eikö lasten harrastukset ole laajalti tauolla koko kesän (viitaten siihen että kesäksi "pitäisi" hankkia harrastuksia?

    Aikavaras tykkäisi varmaan jostain sirkuskoulusta tai vastaavasta, se kun on ketterä rämäpää ja kuulemma pesi päiväkodin temppuradassa kaikki mennen tullen. Mutta ei vaan pysty. Sitä paitsi se on uhmaikäinen ja varmaan vain sooloilisi ja raivoaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä on kesällä yleensä tosi paljon tarjontaa, esim. meidän kotia vastapäätä futiskoulu, sitten on kaikkea kesäleirin tynkää. Toisaalta kesällä jaksaa itsekin hoitaa aktivoinnin. Suosin harrastuksia usein siksi, että kun siitä maksaa niin tulee myös mentyä. :D Pihiyden positiivinen puoli.
      Mä jännitän jo valmiiksi Ompun uimakoulua loppukeväästä, kun sinne mennään y k s i n. Mutta olen myös jotenkin fiilistellyt, että se on vähän vieraskorea ja tottelee varmasti paremmin ohjaajaa ilman, että mä olen siinä vieressä lietsomassa uhmaa tai muutakaan - toimisi ehkä Aikavarkaallakin?

      Poista
  5. No sanoppa muuta.

    Meillä pojan isä harrastanut yli 20 vuotta ja pitkän pätkän pelannut ammattilaistasolla jalkapalloa. No mitä poika harrastaa? Jalkapalloa. Minulla on sinun tapaan tietynlainen "harrastusvastaisuus". Tai ei mitään harrastuksia vastaan, mutta liputan lapsen rauhallisen arjen puolesta. On ollut kova kasvu minulla siihen, että tällä hetkellä pojalla on kolmet treenit viikossa. Enpä minä sitä sulattaisikaan, ellen olisi seurannut jo pojan ollessa 2-vuotias sitä intoa, kun sai osallistua isän treeneihin ja jos en oikeasti näkisi sitä pojan paloa harrastuksen pariin. Minä kyllä muistan tasaisin väliajoin kysellä, että kiinnostaako harrastaminen vielä ja muistutan,ettei siellä ole PAKKO käydä jos ei tahdo. Toivottavasti tämä tuntu olisi välittynyt myös pojalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä salaa toivon, että jos lapset löytävät jonkun lajin, johon rakastuvat, se osuisi miehelle silleen että hän saisi sen harrastuspuolen vastuulleen.
      Tää on vähän tällainen sukupuolisidonnainen ajattelutapa, mutta ehkä pojat pystyy myös ottaa harrastuksen rennommin… Itse olin tietyllä tapaa sellainen kympin tyttö, ja treenien väliin jääminen ahdisti enemmän sen ryhmäpaineen kuin oman kehityksen takia. Mene ja tiedä, mutta yhtä kivalta musta kuulostaa että lapsella on joku laji jota harrastaa intohimoisesti, ja vielä että se yhdistää isän ja pojan!

      Poista
  6. Sepä siinä. Tähtihetkiä äitinä on ollut sen pienen pojan vilpitön ilo ja hämmästys, kun häneltä kysyttiin haluaisiko mennä jalkapallojoukkueeseen. Ja hei, se into on kestänyt jo 10 vuotta! Nytkin meni kävellen 3km päähän futistreeneihin (no haen sieltä pois, koska pakkanen tai ainakin melkein). Yhdetkään treenit ei ole tänä aikana jääneet väliin koska ei olis huvittanut (ja siis on aina huvittanut, ei ole pakotettu), tyttöystävääkin voi nähdä silloin kun futikselta ehtii, menossa erotuomarikurssille...Kyllä tämä niin paljon enemmän on antanut kuin ottanut, myös sosiaalisia kontakteja hieman vetäytyvälle pojalle. Jos lapsessa ln se INTO niin minusta on sääli, jolleivät vanhemmat sitä tue. Toisaalta jos lapsessa ei ole sitä intoa niin eipä sen lapset pakolla pitäisi siellä harrastuksessa käydä.

    Ja kyllä tosiaan se joukkue jonkun verran sitoo, mutta ei välttämättä niin kauheasti...me ollaan omasta valinnasta toimittu lasten joukkueiden joukkueenjohtajina, rahastonhoitajina, huoltajjina, varustevastaavina, mutta ei kaikki niin aktiivista roolia ota. Mä ainakin vaan haluan olla mukana niissä jutuissa, mitkä on lapsille tärkeitä. :-) Ja ihan sosiaalipalloilumielellä, ei meillä kasvateta ammattilaisia. Itse saavat päättää minkä verran haluavat panostaa (esikoinen ja kuopus niin paljon kuin ikinä, keskimmäiselle joukkueurheilu kb enempi sosiaalinen juttu)

    Hups vaan, lempiaiheeseeni taas jouduttiin,,,

    - LeenaK

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, pesunkestävä futismutsi! :)
      Mahtavaa että into on kestänyt noin kauan, ja vielä mahtavampaa että te olette ehtineet ja jaksaneet osallistua, varmasti lapselle siinäkin mielessä elämyksellistä että kokee harrastuksensa arvokkaana koko perheelle.
      Mä kyllä varmasti tsemppaan ja kannustan, jos löytävät jonkun lajin johon hurmioituvat (ja rukoilen, ettei se ole jääkiekko :D ) mutta silleen pikaisen persoonallisuusanalyysin perusteella esikoiselle se ei ainakaan ole urheilu vaan enemmän joku partio tai vastaava tulevaisuudessa. Aika näyttää, toivottavasti teillä into jatkuu, ja erotuomarointihan on hyvä lisä tuohon!

      Poista
  7. Mää mietin hetken aikaa, että ilmottaisinko 3,5- vuotiaani semmoseen lasten jumppaan...Mutta sitten aloin miettiin, että mieluiten se kuitenkin varmaan iltaisin näkee isäänsä/ kiipeilee lumikasoihin/ riehuaa veljensä kanssa...Ja mää voin ite mennä rauhassa zumbaamaan:D Kyllä pikkukoulu kolme kertaa viikossa saa riitttää ja harrastamaan lähetään sitten kun siihen on oikeasti sitä omaa innostusta lapsen taholta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pikkukoulu kyllä kuulostaa niin hauskalta :D.
      Meillä Omppu lähtee reippaasti harrastuksiin, mutta kaipaa myös löysää ja pelkkää kotona hengailua, kun olen yleensä ohjelmoinut arjen aika täyteen. Ja ehkä niiden harrastukseksi voi laskea sen salin lapsiparkin :D.

      Poista
  8. Mä palailen täältä näihin ikivanhoihin juttuihin.

    Pohdiskelin tuossa samaa, kun peruutin lapsen ainoaa "oikeaa" harrastusta.
    Temppukoulu oli jee niin kauan, kuin oltiin päivät kotona, mutta nyt päiväkotipäivien jälkeen lapsi on valinnut mieluummin hiihtoa, pulkkailua, leipomista - ja Fröbelin palikoita.
    Pari kertaa jaksoin viedä vastaanhangoittelevan lapsen jumppaamaan (ja kyllä sillä ihan kivaakin siellä oli!), mutta sitten päätin antaa olla.
    Ja mikä on tosi hölmöä, on morkkis siitä, että tehtiin näin.
    Kun lapsi on tyytyväinen, ja äitikin tyytyväinen, kun saadaan lisää rentoutta iltoihin.
    Mut kun ois se harrastus kuitenkin harrastus.

    Onneksi jalkapallokausi on jo oven takana ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo siis teillä maallahan muutenkin kirmataan metsässä ja eletään terveellisesti, en oikeasti usko että joku tunti trampoliinilla tai puolapuilla kiipeilyä olisi kehityksen minkään osa-alueen suhteen relevanttia. Huolet pois, nauttikaa rauhallisemmasta rytmistä ja vau, hiihtämisestä!

      Poista

i Digame !