31.3.2015

OOPPERAA JA ARVONTA


Valtio sekä pääkaupunkiseudun kunnat tukevat Oopperaa kymmenillä miljoonilla vuodessa. Silti baletti ja ooppera tuntuvat olevan harvojen hupia, ja ainakin itsellä käynnit maksavana asiakkaana ovat laskettavissa yhden käden yhdellä sormella (olen kyllä ollut palkollisena esittämässä kiljuvaa kääpiötä Nibelungin sormuksen Reininkullassa!). Siksi olen iloinen, että tasaisin väliajoin ooppera avaa ovensa niin vauvoille kuin vanhuksille (täältä löydätte tapahtumakalenterin) ja muutama viikko sitten oli oikein avointen ovien päivä, jolloin ennakkoluulottomat lapset pääsivät tutustumaan taloon kunnolla.


Koska mulla oli taas ns. kädet täynnä tyyppien kanssa, jäi kuvaaminen ja eri työpajat vähän vähemmälle (onneksi ollaan suuntaamassa niihin myöhemmin, keväällä löytyy vielä pajoja niin vauvoille kuin 5-vuotiaillekin). Oma suosikkini oli Alminsalissa käynnissä olleet baletin harjoitukset, joissa ihailin tanssijoiden upeaa fysiikkaa, nautin musiikista ja ihanasta ilmapiiristä. Lapset pitivät ohjatusta askartelusta, vauva kuunteli innoissaan oopperaa.


Helsinki on ihana kaupunki kasvattaa lapsia, ainakin jos itse viihtyy kulttuuririennoissa. Yritän nyt päivittää ahkerammin, jo ihan omaan käyttöön, tuota Sota apatiaa vastaan-sivua, jossa on lähialueen lapsiperhetapahtumia. Vinkkejä otetaan vastaan, isoveljillä oli tänään viimeinen tarhapäivä joten täytyy keksiä tekemistä! Facebookissa suosittelen Lastentapahtumat Helsinki-ryhmää paikallisille perheihmisille.


Ja yksi jokakeväinen tapahtuma koittaa taas pääsiäisen jälkeen, eli Lapsimessut. Mulla on ilo ja kunnia arpoa sinne kaksi (2) lippua (yhtenä pakettina, sinne tarvitsee vähintäänkin henkiseksi tueksi jonkun kaverin). Arvonta päättyy ensi sunnuntaina 5.4. koska tulee vähän kiire postitella lippuja, mutta kaikki ovat tasavertaisesti tervetulleita osallistumaan arvontaan yhdellä upealla arvalla. Myös mä aion pyöriä Messukeskuksessa hillitsemässä shoppailunhimoani 10.-12.4., aiempina vuosina myös lapset ovat viihtyneet siellä. Eli suosittelen, jos eivät suuret massat ja katoilevat kakarat ahdista.


Ei muuta kuin arpaonnea. Voittomahdollisuuksia lisää jos paljastat parhaat menovinkkisi tälle keväälle!



28.3.2015

2/3

Nipanderos täytti tänään kahdeksan kuukautta. Viimeiset 1,5 kuukautta ovat olleet aikaa, jolloin olen monta kertaa miettinyt että mitä hittoa tuli tehtyä. Hän on ihana, rakas, tärkeä ja nykyään erottamaton osa perhettä, mutta myös melkoinen kiukkupossu ja kiljukaula. Vaihteita on kaksi: Äärimmäisen iloinen tai äärimmäisen vihainen. Jälkimmäinen on kovaa ja korkealta kirkumista, nollasta sataan kiihtymistä sekunneissa, sitkeää, tunteja kestävää raivoa iltaisin. Sellaista, joka uuvuttaa ja saa miettimään, että millä ihmeen tempulla sinut kultamussukka saa hiljaiseksi, mikään ei riitä. Tähän on monta hyvää syytä: Kaksi ylähammasta, uusia treenattavia taitoja kuten pystyyn polvilleen tukea vasten nousu, ruokavalion radikaalit muutokset, eroahdistus. Ja kaiken pohjimmaisena se syy, että hän on vasta vauva. Ilmaisukeinot ovat rajalliset, ja vaikka välillä huutoitkun keskellä se unohtuu niin pääasiassa Aurinkokuningas on tyytyväinen, nauravainen, velmu villipeto.

Olemme aloittaneet kevyen unikoulun, tarkoituksena saada beebis joskus nukkumaan koko yö omassa sängyssään ja alle kymmenellä yösyötöllä (hänen lempiruokaansa on yhä rintamaito). Kun kiukkupossu eilen taisteli unta vastaan parisen tuntia, välillä torkahtaen vain herätäkseen rageemaan kahta kauheammin, tuli yhtäkkiä kovin lempeä olo. Että tämä on viimeinen kerta kun tärykalvot tärisevät tämän asian takia. Viimeinen rintariippuvainen, öisin läheisyydentarvettaan täyttävä pullasormi. Ei se tee siitä jatkuvasta vinkunasta yhtään sen siedettävämpää juuri sillä hetkellä, mutta muistuttaa tilanteen väliaikaisuudesta. Tulee uusia vaiheita, tämä on kohta jo historiaa, kaksi kolmasosaa vauvavuodesta on jo takana ja joka päivä ollaan askeleen itsenäisempiä. Kahden viikon sinnikkään lapsiparkkiharjoittelun jälkeen sain käydä yhdessä jumpassa alusta loppuun, vaikka leijonavauvan vaativat karjaisut kuuluivatkin välillä saliin asti. Sekin helpotti.

Ja tieto siitä, että tämä on ohimenevää - haikeaa ja tätä tulee ikävä. Olla näin tarvittu, ja että on tällainen mainio pallo jalassa koko ajan.


27.3.2015

HIMASSA HIKOILLEN

Vaikka Earth Hour lähestyy, niin nyt en kirjoita huoneiston sisäilman laskemisesta energiansäästösyistä, vaan kotijumpasta - jokaisen kiireisen kotiäidin, jumppasalipaineita potevan tai muuten vaan omassa olohuoneessa viihtyvän ihmisen ratkaisu arjen liikuntadilemmaan!


Kuin tilauksesta pääsin buzzaamaan verkkopalvelu Yoogaiaa, jota olin suunnittelut jo kauan kokeilevani. Kyseessä on Suomessa kehitetty palvelu, joka sisältää monipuolisen tuntivalikoiman kundaliinijoogasta kahvakuulailuun. On mahdollisuus osallistua livetunnille, jossa itse kameran eteen astumalla saa suoraan ohjeita ja tekniikkavinkkejä, tai voi tehdä niin kuin minä, eli katsoa tallenteita ja tehdä taukojoogaa yön pimeinä tunteina muun perheen nukkuessa. Tunteja löytyy englanniksi ja suomeksi, kaikki selkokielellä puhuttu ja hyvin demonstroitu.


Mä olen laiskanpulskea liikkuja, eli jos kukaan ei ole mua piiskaamassa parempiin suorituksiin niin aika äkkiä alan löysäillä. Kotona pahimmat riskitekijät olivat ympäriinsä juoksevien lasten lisäksi kännykkä ja "oho, tässä asanassa näkyykin noi pölypallerot"-tyyppiset harhailevat ajatukset. Livetunneilla luultavasti kynnys keskeyttää olisi korkeampi, mutta niitä en ehtinyt kokeilla yhtään - vaikka esimerkiksi aamun flowjooga kello 7.30 kuulostaisi täydelliseltä tilaisuudelta hyödyntää aamukoomassa Pikku Kakkosta katsovat lapset sekä se oma, pirtein hetki.


Kannattaa kokeilla - viikon jakson saa ilmaiseksi, ja siinä ei ole mitään hävittävää. Sen sijaan rekisteröitymällä lahjoittaa euron Planille tyttöjen koulutuksen edistämiseen! Että hyvä tarkoitus, vaikka et ehtitisikään venytellä tai meditoida tai muuta (tosin sen vartin taukojoogan tekee oikeasti vartissa). Omia suosikkejani ovat Barre-tunnit, jossa voi kuvitella olevansa elegantti balettitanssija (sukua balletone-tunneille, jotka tuntuvat mukavasti pepun alueella) sekä lyhyet joogat. Kotimainen core-tunti ei oikein sytyttänyt, vaikka haarahypyillä toki sai hien pintaan. Jooga lasten kanssa ohjataan englanniksi, mutta kyllä nämä silti ymmärsivät ryömiä kuin krokotiilit ja karjua kuin leijonat. Kannattaa kuitenkin kokeilla, matalan kynnyksen kevyttä urheilua, löydät ehkä uuden suosikin!

26.3.2015

Flashback: (URHEILU)HULLU

Tonnikalapanini. Juustovoileipä (x 25). Jäätelö. Suklaakeksejä (kahta eri sorttia). 
Pari ranskanperunaa. Texaspulla (iso, niin iso että alkoi oksettaa). 
Siinä esimerkkejä tämän detox-viikon ruokailuista. Olen syönyt kolme päivää keittoa, jossa on sekä pastaa että perunaa - mutta hei, keittohan ei voi lihottaa. 
Saa nauraa.
Huomenna lista täydentyy, jos leikkikestien emäntä lunastaa lupauksensa, mustikka-valkosuklaamuffinsseilla ja muilla herkuilla.
Saa nauraa.

Mutta!
Olen urheillut!

Ja nyt heti alkuun todettakoon, että meikäläinen ei urheile koska siitä tulee hyvä olo (vaikka joskus kyllä tuleekin) tai koska olisin jotenkin koukussa siihen (ei, olen koukussa suklaaseen, en juoksemiseen) tai koska se olisi jotenkin hyväksi mulle. Njääh.
Urheilen koska haluan mahtua huomennakin farkkuihin. Omiini siis.
Toki mä myönnän että kun joskus jaksaa vähän liikkua niin piristyy ja whatnot, mutta mua kyllä piristää pussillinen irtokarkkeja ja leffakin. 

Tällä viikolla olen kuitenkin yrittänyt kumota kalorikertymän käyttämällä lihaksiani.
Maanantaina kävin lillumassa altaassa ja juoruamassa vesijuoksemassa raivokkaasti 45 minuuttia - ja sekä meno- että paluumatka Uimastadionille taittui pyöräillen.
Tiistaina juoksin lapsen perässä puistossa, keskiviikkona pyöräilin noin 6 kilometriä 15 kilon lisäpainon kanssa.
Ja tänään oli mun lempiliikuntamuotoni vuoro!

YOUTUBE-TREENIVIDEOT!

Mun ehdoton suosikkini on Buns of Envy. Nimi kertookin jo kaiken.

Tämä tietysti siksi, että mulla on tyypillinen suomalainen takamus - eli sitä ei ole.
Tai on, leveä ja litteä. Hyviä ominaisuuksia televisiolle, ei pepulle.
Muutenkin rasva tuppaa kerääntymään lantio-persus-reidet-akselille, eli siihen mä sitten keskityn. Tietty  jos oikein innostuis treenaamaan vois käydä silleen hassusti, että kohta ois ihan valtavat muskelit jaloissa JA sitten se rasvakerros.
Ihan niin paljoa en kuitenkaan huhki vielä telkkarin edessä - sirkus Periaatteen Nainen esiintyy naapureille vain kerran, pari viikossa.

Ja jos uskoo ihmeisiin tai on itsepetoksen ystävä, niin kyllä tällä kevyen hien saa pintaan:


Nää videot on olleet ihan hitti nyt kun mun jumppapaikka (siitä lisää myöhemmin) on kesälomalla.
Käsivarret ei kauheesti kaipaa harjotusta, kun on noi kaksi kahvakuulaa, 8 kg ja 15 kg, ja vatsat nyt osaan tehdä ihan itsekin. 
Näiden ohjelmien tahtiin mä sitten hytkyn olkkarissa, vauva nauraa ja niin nauraa varmaan naapuritkin.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 26.7.2012.

23.3.2015

JOS KOKKAAN SULLE ALASTI?

Siinä missä minun ja miehen avioliitto täytti juuri yhdeksän kuukautta, on kaveripiirissä useampi avioliitto tänä aikana ajanut karille (äh, nämä avioliittoaiheiset metaforat ovat jotenkin ankeita, anteeksi, en käytä niitä enää). Lapsiperhearki, kolmenkympinkriisi, klassinen erilleen kasvaminen - you name it, they got it. Yhteistä näille eronneille kuitenkin on, että kun takana on pitkään jatkunut kausi onnetonta arkea väärän ihmisen kanssa ja monta yritystä pelastaa perheprojekti, on ero lopulta luovutusvoitto: Kaikki vaikuttavat keväthuumassaan vapautuneilta ja onnellisilta, ja sitä on kiva katsoa.

Uusiosinkkujen juttuja kuunnellessa peilaa väistämättä myös omaa parisuhdettaan. Monet nimeävät eroon sellaisia syitä, jotka tunnistan omastakin suhteesta. Sellaisia, joista meilläkin riidellään, asioita, jotka joskus tekevät myös minusta onnettoman. Toistaiseksi ollaan kuitenkin oltu plussan puolella, mutta yli seitsemän yhteisen vuoden jälkeen ei voida enää mistään alkuhuumasta puhua. Yksi ystävä kertoi, että oli luvannut uudelle potentiaaliselle kumppanille tehdä risottoa, alastomana. Tämä aiheutti mussa spontaanin naurutukehtumisen. Ei siksi, että ajatus ystävästä alasti risotonlaitossa olisi jotenkin koominen, vaan koska voisin kuvitella miten mies reagoisi jos joku päivä tulisi kotiin ja löytäisi minut keittiöstä kokkaamassa ilman vaatteita. Ensiksi se epäilisi kuinka hygienista on ruoanlaitto nakuna, sitten käskisi äkkiä pukea jotain, etteivät naapurit näe. Sen jälkeen se ihmettelisi missä lapset ovat ja luultavasti alkaisi myös kyseenalaistaa ruokaa. Meidän romanttisen illan huipentuma tässä tapauksessa olisi luultavasti pizza alakerran Kotipizzasta, todennäköisesti kävisin myös paikan omistajan Ramin kanssa illan pisimmän keskustelun. Kuitenkin ne eroottiset risottoateriatkin parhaimmillaan johtavat tähän samaan pisteeseen, jossa sensuelli ruoanlaitto ei herätä ruoka- tai muitakaan haluja vaan epäilyksiä puolison mielenterveydestä.

Viime lauantaina saatiin vähän lapsivapaata - nykyään tähän määritelmään riittää, että 2/3 lapsista on mummolassa tai jossain muualla. Pistettiin elämä risaiseksi ja syötiin nachoja, juotiin oluet ja katsottiin elokuva keskellä päivää, juuri silloin kuin pitäisi normaalisti tehdä ruoka, tarjoilla se, siivota, leikkiä, siivota, kylpeä... kyllähän te tiedätte. Kun elokuva oli katsottu ja tehty pieni kävelylenkki yhdessä, iski tylsyys. Miehen menojalkaa alkoi vipattaa, minä painostin lähtemään. Saisin blogata rauhassa (tämäkin teksti valmistui jo tuolloin!), lukea, mennä ajoissa nukkumaan ilman että kukaan katsoo jalkapalloa samassa huoneessa. Ilmeisesti tässä vaiheessa sitä arvostaa omaa aikaa vieläkin enemmän kuin parisuhdeaikaa.

Odotan innostuneen uteliaana sitä, millaiseksi meidän avioliitto muodostuu vuosien aikana. Nyt on meneillään se varmasti haastavin aika, parisuhteen stressitesti, kun on kaikki raudat tulessa. Ei ole aikaa, jaksamista eikä aina edes intoa romantiikalle. Toiveita silti on, että ei tarvitsisi koskaan ladata Tinderiä tai opetella kokkaamaan risottoa. Ainakaan alastomana.

22.3.2015

TAIKAMATTO






Lapset eivät aina pidä ilmeisistä asioista. Niin kuin esimerkiksi niistä automatoista, joita meille on hankittu kaksin kappalein. Kolmen vuoden aikana en ole kertaakaan nähnyt tyyppien innostuvan valmiiksi piirretystä kartasta ja teistä ja parkkipaikoista, vaan ne kapinalliset ajelevat ympäriinsä pikkuautoillaan. Samalla tavalla ne tykkäävät enemmän tyhjistä pahvilaatikoista kuin Ikean teltoista.

Mä toin Tampereelta mukanani maton, joka oli tilaustyönä tehty pienille pojille. Tällainen itse tehty "automatto" löytyi jo mun äidin luota tyylikkään mustavalkoisena, ja vaikka mä ensin vähän jännitin että millainen vaikutelma tulee maastokuvioisista kuteista niin mun huipputaitava, ihana, kaikki kummivelvolisuutensa tuhat kertaa ylittänyt kummitäti oli loihtinut meille huomattavasti enemmän äidin silmää miellyttävämmän lattialoimen kuin ne vanhat automatot. Kahden jo vähän isomman pojan äitinä kummitäti kyllä tietää, että kaistoja tarvitaan kilparadoiksi ja jotain nopeusesteitä, ja vauva rakastaa hapsuja. Vaikka yleensä en mitään sisustusjuttuja harrasta, saati että niistä bloggaisin, niin ajattelin esitellä tämän maton - sehän on jo vähän niin kuin perheenjäsen.

Kuvat otti muuten lahjakas herra Huumetukka, joka kiltisti photoshoppasi vauvan otsassa olevan parin sentin naarmunkin pois. Suosittelen lämpimästi myös lapsikuvauksiin, hän ei ole vain stadionkeikkojen kuvaaja! 

21.3.2015

Flashback: ASIOITA, JOITA LAPSENI EIVÄT ARVOSTA



Terveellinen, monipuolinen kotiruoka
On äärimmäisen palkitsevaa ostaa jotain käsittämättömän kallista luomulohta tai kobe-härkää, valmistaa kauden vihanneksia seitsemän tuntia höyryttämältä ettei yksikään mikrogramma hivenaineita katoa kokkausprosessissa ja sitten suolansaantisuosituksia noudattaen maustaa ateria vain tuoreilla yrteillä, kun ainoa reaktio ruokapöydässä on päättäväinen "En syö!".
Veistä käännetään haavassa kun lapsella alkaa kuola valua kuin Pavlovin koiralla sen nähdessä Ikean lihapullia, Saarioisten maksalaatikkoa tai McDonald'sin mainoksen.

Sophie Le Giraffe
Olkoot vaan ensimmäinen lelu Voguessa ja maailman ihmeellisin muovikirahvi, meidän omantiensäkulkijat eivät ole arvostaneet tätä vinkulelua. Koirille se kyllä kelpaisi, ja siksi 20 euron arvoinen muoviotus onkin nyt evakossa kylpyhuoneessa kunnes lapset ehkä kymmenvuotiaina valaistuvat ja tajuavat saman minkä Suri Cruise ja Blue Ivy ovat tienneet ennen kuin napatynkä on irronnut.

Tyylikkäät vaatteet
Osta vaan MiniRodinia ja Makiaa, mutta niin kauan kuin niissä ei ole Salama McQueenin-kuvaa
tai niitä rakkaita ketsuppitahroja niin jälkeläiset eivät niitä pue päälleen. Jotkut isomummilta saadut kolme kokoa liian suuret huumoripaidat tai lähinnä rätiksi kelpaava kakkatahrainen body ovat in, jos kaksivuotiaalta kysytään. Ja vaikkei kysyttäisi.

Hyvät tv-ohjelmat
Makuasioista ei muka voi kiistellä, mutta jossain on menty pieleen kun lapset tahtovat katsoa vain Seikkailija-Doraa, Mansikka-Marjaa ja pääsiäismunienavausvideoita YouTubesta.

Ylihintaiset elämykset
Disney on Ice on hyvä esimerkki tästä; jollei materiaa arvostava esikoinen saa muistoksi jotain muovihärpäkettä, lapsi ei muista koko tapahtumaa enää seuraavana päivänä. Voit maksaa itsesi kipeäksi teatterista, elokuvalipuista, taidetunneista tai lastenkonserteista, mutta lapsen mielestä jännittävintä on bussimatka, popcornit, se akvaario odotusaulassa tai se kuinka pikkuveli karkasi lavalle kesken näytelmän. Toisaalta, säästyypähän ne rahat.

Rauhaa, hiljaisuutta, siisteyttä ja hyviä yöunia. 


Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 7.2.2014.

19.3.2015

KARHUNPOIKA SAIRASTI

Meni 29 ja melkein puoli vuotta ennen kuin pääsin elämäni ensimmäiselle ambulanssiajelulle.
Tämä sinänsä on saavutus, sillä pienenä astmaatikkona sain toisinaan sairaalahoitoa vaativia hengenahdistuksia. Parikymppisenä rattijuoppo ajoi päälle ja murskasi polvet, sen lisäksi olen synnyttänyt kolme kertaa.
Esikoinen on vuoden vanhasta asti saanut tasaisin väliajoin kurkunpäätulehduksia, jotka ovat pahimmillaan vaatineet usean yön osastohoitoa. Se on myös ruiskuttanut pyykinpesunestettä silmään sekä syönyt kokonaisen rasiallisen d-vitamiinitabletteja. Keskimmäisen kanssa vietettiin monta yötä Lastenklinikalla hänen ollessaan vain muutaman kuukauden ikäinen, kun harvinaisen virtsatietulehduksen yhteydessä paljastui munuaisen epämuodostuma. Sen jälkeen Pampula on lähinnä törmäillyt ja putoillut, mutta silloinkin on riittänyt taksikyyti Meilahteen.

Maanantaina kuitenkin koettiin pienehkö jännitysnäytelmä, jonka kuopus järjesti.
Päivä alkoi hyvin tavallisesti: Käytiin kuntosalilla ja ehdin jumpata kymmenisen minuuttia, kun lapsiparkin epätoivoinen hoitaja tuli pyytämään mua keräämään lapseni ja poistumaan.
Käytiin ruokakaupassa, mummi tuli kylään tekemään pizzaa isompien poikien kanssa.
Pitkät päiväunet vetäissyt vauva heräsi, söi sosetta... ja aloitti infernaalisen huutokirkumisen, jota kesti ehkä tunnin verran (tai sitten paljon vähemmän, mutta sellaista tuskaista kipuitkua kuunnelleet varmasti ymmärtävät että ajantaju tuppaa vähän hämärtymään kun yrittää lohduttaa tuskaista vauvaa).
Sen jälkeen hän oksensi. Paljon. Sekään ei ole harvinaista, Nipsulla on selvästi taipumusta lievään refluksiin. Oksentaminen ei kuitenkaan riittänyt, vaan kaveri alkoi kakoa vatsahappojaan. Ja meni ihan veltoksi. Sellaiseksi räsynukeksi, joka ei jaksanut pitää edes päätään pystyssä vaan makasi kaksinkerroin mun sylissä, nukahdellen välillä, tosi kalpeana, melkeinpä vaaleansinisenä.
Tässä vaiheessa alkoi äidinvaisto hälyttää aika vahvasti, joten sen tutun terveysneuvonnan sijaan soitettiin suoraan hätäkeskukseen, mistä saa ilmeisesti ambulanssin ilman ylimääräistä kyselyä jos vaan mainitsee taikasanat "veltto vauva".

Kolmen hengen hoitotiimi tulikin viidessä minuutissa. Kaikki mittaukset olivat priimaa, mutta Nipsu kyllä esitti roolinsa sairaana vauvana uskottavasti makaamalla meritähtenä lattialla, protestoimatta tutkimuksia lainkaan. Vauvan flegmaattisuus teki vaikutuksen myös ensihoitajiin, jotka ystävällisesti tarjosivat meille kyydin Lastenklinikalle - ei kuitenkaan pillit päällä. Ambulanssimatkan Aurinkokuningas torkkui mun sylissä... ihan vaan virkistäytyäkseen ilmoittautumistiskillä hymyilemään hoitajille, rummuttamaan pöytää ja hölöttämään omaan tyyliinsä. Vauva koki siis ihmeparantumisen. Jäätiin kuitenkin tutkimuksiin (jotka eivät menneet ihan nappiin koska epävarma lääketieteen opiskelija, mutta ei se mitään) viideksi tunniksi, minä ja ihan normaali Nipander. Mitään syytä huuto-oksentamiselle ja velttouskohtaukselle ei löytynyt, labrat olivat ok, mikään ei viitannut vatsatautiin, affektikohtauksesta ei ollut kyse... Ehkä tyyppi vain väsähti, who knows. Pääasia oli tietenkin, että vauva todettiin taas terveeksi ja pääsin kotiin hänen kanssaan, nähtiin siinä ensiavussa odotellessa muutama todella pysäyttävä läheltä piti-tilanne, joista en tiedä lopputulosta.

Tästäkin kuuden tunnin seikkailusta onnistuin kirjoittamaan melkoisen pienoisromaanin. Tarinan pointti oli kuitenkin se, että viime vuonna uhkarohkeasti lopetettuja vakuutuksia ei ole ikävöity, ja nytkin saatiin asiantuntevaa apua tosi nopeasti. Meidät otettiin vakavasti, meitä kohdeltiin hyvin (kun aloin väsymyskiukkuamaan sairaalassa - en ehtinyt syödä pizzaani - niin hoitajat toivat jogurttia ja Jaffaa) ja koko ajan oli tunne, että Nipsu saadaan kuntoon, oli sillä mikä tahansa ongelma. Paheksun sitä, että uusi lastensairaala joudutaan rahoittamaan lahjoituksin (onneksi se siihen Lastenklinikan naapuriin nousee vauhdikkaasti), olisin toki mielelläni jonottanut vähemmän jne., mutta kyllä suomalainen sairaanhoito silti on aika ihmeellistä. Ja halpaa (ei kyllä olla vielä saatu laskua, mutta en usko sen vievän meitä konkurssiin). Varmasti julkisen hallinnon puolella on paljon karsinnanvaraa, mutta seuraavissa eduskuntavaaleissa en voisi äänestää fanaattista yksityistäjää tai julkisen puolen kritisoijaa. Olen yksinkertaisesti liian kiitollinen kaikista niistä käynneistä Lastenklinikalla, joiden päätteeksi olen päässyt kotiin paremmin voivan pojan kanssa, vaikka joskus käynneiltä on saatu vain mielenrauhaa konkreettisten hoitotoimenpiteiden sijaan.

Ja entä se Nipsu? Hän on ollut oma itsensä siitä asti, kun päästiin perille sairaalaan. Mikä lie.

Flashback: TYYTYVÄINEN VERONMAKSAJA

Näistä vakuutusjutuista on keskusteltu mm. täällä, ja tällä viikolla meidän perhe on kuormittanut julkista terveydenhuoltoa siihen malliin että olen väistämättä kyseenalaistanut ylihintaisten vakuutusten tarpeellisuuden. 

Koska en viikonloppuna sitten kehdannut mennä Lastenklinikalle kuten aiemmin mietin, päätin kokeilla onneani ihan paikallisen terveysaseman kanssa.
Villit huhut kylillä kertoivat, että akuutissakin tapauksessa ajan saa jonnekin kolmen kuukauden päähän ja sekin sitten perutaan, joten kauhean korkealla ei olleet meikälikan odotukset.
Soitin tunnollisesti, kuten viisaammat olivat neuvoneet, kello 8 heti ajanvarauksen auettua. Totta kai siellä oli jo tuhat muuta jonossa, mutta uusi upea automaatti otti numeron ja tadaa, 10 minuutin kuluttua soittivat takaisin - ja ottivat mut ja meidän ongelmat ihan vakavissaan!
Saatiin jopa kaksi peräkkäistä lääkäriaikaa ihan parin tunnin päähän.
Lääkäri oli täysin jees (ja pitäydyn kommentoimasta etnistä taustaa yhtään tätä enempää, koska olen kuunnellut tarpeeksi kitinää siitä että lääkärillä on hassu aksentti tai "se ei varmaan tajua mitä mä sanon" yms.), tutki poikia minkä pystyi ja sitten kirjoitti reseptin yskänlääkkeisiin ja lähetti labraan.
(Tässä vaiheessa O väänsi hirveät jännäkakat ja siinä oli sitten oma show'nsa, mutta kokonaisuudessa selvisin yksin kahden lapsen lääkärikäynnistä hyvin, vaikka itse sanonkin).

Verikokeista haluaisin antaa erityismaininnan O:lle, jonka stoalaisen tyynesti antoi ottaa kolme putkea verta kädestään, ei itkua (ja kyllä, meidän puolesta lapsi saa itkeä eikä tarvitse aina olla reipas, mutta O:n todella urhea käytös teki äidistä ylpeän) eikä mitään vastustelua.
On se hyvä että on luettu melkein joka ilta "pipikirjaa", eli Sanna lääkärissä-opusta.
P sitten pisti hanttiin O:nkin edestä, ja meitä tarvittiin kolme aikuista pitelemään kiinni kymmenkuista joka vastusteli kaikilla voimillaan verikoetta.
Tuloksia odotellaan ensi viikolla, jolloin sitten ratkeaa tämä mykoplasma-mysteerikin vissiin.

Tänään sitten oli mun vuoro hakeutua hoitoon, kun sunnuntaista asti vaivannut viisaudenhammas (se lajinsa viimeinen, muut leikattiin jo vuosia sitten) alkoi kipuilla siihen malliin etten pystynyt nukkumaan, nielemään tai syömään (kätevä aloitus vuoden ekalle laihdutuskuurille).
Jälleen kerran olin heti kahdeksalta soittamassa, ja sain takaisinsoiton jo alle viidessä minuutissa, ja ensimmäinen aika olisi ollut alle tunnin päästä.
Ihanat isovanhemmat tulivat paitsi hoitamaan poikia niin kyyditsemään mut Meilahteen hammaspäivystykseen, missä pääsin suht nopeasti röntgeniin, leikkuriin ja kotiin. Kotona olin jo kello 12, eli en usko että näin jouhevasti homma olisi sujunut yksityiselläkään. 
Siis huraa julkinen terveydenhoito!
Nopeaa, hyvää hoitoa - kivuttomaksi ei voi väittää, mutta ei sitä hammasta tule ikävä. 

Näiden äärimmäisten positiivisten kokemusten jälkeen tietty tulee mieleen, että mistä ihmeestä me oikein maksetaan Pohjolalle?
Ei, ei todellakaan luovuta lasten (tai koirien) vakuutuksista - olen ihan varma, että sitten niille tulisi jotain superallergioita tai lonkkavaivoja.
Ja tokihan vakuutus kuittaa myös julkisella puolella syntyneet kustannukset, eli kyllä sieltä aina jotain kotiutuu. Toki me ollaan vielä "miinuksella", mutta totta kai on parempi että on oltu terveitä kuin että oltaisiin saatu hirveästi vastinetta vakuutusmaksuille.
Yksityiseltä on saatu apua mm. O:n refluksivaivaan, kun julkisella puolella mua pidettiin hysteerisenä ensikertalaisena ja O:n yövalvomisia perusteltiin sillä, että se on vaan vauva - ehkä muistattekin? Silloin meitä palveltiin Mehiläisessä erittäin auliisti, oltiinhan me maksavia asiakkaita, ja saatiin kaikki toivomamme testit, diagnoosit ja hoito. 
Toistaiseksi kuitenkin on luotettu julkiseen puoleen, sillä mistään Suomessa ei saa parempaa hoitoa kuin Lastenklinikalla, jonne ollaan tervetulleita aina arkisin klo 16 jälkeen, ja viikonloppuisin. Näiden onnistuneiden terkkarikeikkojen jälkeen kynnys lähteä yksityiselle saattaa kasvaa, sillä jo ihan periaatteesta tahdon tukea paitsi verorahoilla myös omilla "kulutustottumuksilla" julkista puolta.

Tulipa jaaritelma. 
Nyt voin syödä jäätelöä ja rypeä itsesäälissä, sattuu meinaan aivan helvetisti.

PS. Luovuin tänään muustakin kuin hampaasta.
Yli kymmenen vuotta kielessä killunut lävistys sai luvan lähteä.
Ajattelin ensin laittaa sen takaisin jahka turvotus laskee, mutta Käytännön Miehen mielipide oli että sen aika on ohi - tässä ollaan vissiin aikuisia?
Huuli- ja kielilävistysten sekä kahden nenälävistyksen jälkeen mulla on jäljellä enää keski-ikäiset korvareiät. Nyt taitaa olla identiteettikriisin aika.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 2.1.2013.

17.3.2015

HELMITEHDAS


Musta ei koskaan tulisi tarhantätiä, koska inhoan askartelua. Vaikka mun pitäisi vain vieressä valvoa ja tasaisin väliajoin kehua jälkeläisen kädentaitoja, niin eih, se on vaan jotenkin... tylsää. Olen kateellinen Pinterest-mutseille ja niille, jotka keksii kaikkia uusia hienouksia, mitä voi lähettää vaikka Neppajymykerhoon, mutta mä en onnistu edes taikataikinassa. Yritystä kuitenkin on: Lauantain filosofiakahvilassa tuli puhe helmien pujottelusta, ja eräs äiti kertoi kuinka perheen 2-vuotias keskittyi tähän sorminäppäryyttä vaativaan touhuun tuntikausia. TUNTIKAUSIA! Se kuulosti liian hyvältä, joten kotimatkalla oli pakko pysähtyä Tigerissä.


Haalin hirveän kasan toisiinsa erilaisia helmiä ja parit narut (yhteishinta tälle kokeilulle 11 euroa). Omppu innostui ajatuksesta heti, koska lapsi rakastaa antamista. Se keksi heti miljoona eri ihmistä, jolle korut pitäisi tehdä, ja tämä oli mullakin taka-ajatus: Kuka voisi vastustaa itsetehtyä rannekorua, esim. äitienpäivälahjana! Eikä mun tarvitsisi tänä vuonna riisua lapsia alastomiksi ja taistella niiden jalanjälkiä paperille kun ne maalattuina karkailevat kylpyhuoneesta. Ja lopputulos ei varmaan olisi yhtä pelottava kuin meidän piparkakkutalo! Ja mä olen itsekin sellainen bling-blingin perään oleva pyryharakka, tämän olisi pakko olla kaikkien aikojen tee-se-itse-menestys meidän perheessä!


No, Pampula jaksoi pujottaa kaksi helmeä naruun ja totesi sitten, että tämä ei ole hänen teekuppinsa. Omppu kyllä innostui, mutta turhautui jatkuvasti kun langanpää rispaantui, äiti puuttui lapsen väriyhdistelmiin tai muuten vaan kävi homma yksitoikkoiseksi. Mun kärsivällisyys oli koetuksella myös, ja mietin tässä minkälaisen lääkityksen hankin jos esikoinen päättää toteuttaa suunnitelmansa tehdä syntymäpäiväjuhliensa lahjapusseihin kaikille omat korut (koko lahjapussikulttuuri ahdistaa, mutta olkoot). Tämä on kuitenkin leikkailuun ja liimailuun verrattuna aika siistiä, paitsi vauva on vaarassa kun helmet lentelevät lattialle. Ehkä me annamme tälle mahdollisuuden - pitänee hamstrata lisää etenkin puuhelmiä, onko Tigerin ja Suomalaisen Kirjakaupan lisäksi muita hyviä helmikauppoja?


Ja kaikesta huolimatta, olihan se lopputulos aika söpö.

14.3.2015

INSTAVIIKKO

Vähän ollut sellainen rankempi viikko taas. Elämää on jaksanut päivittää vaan Instagramiin ja sielläkin se näyttää filttereiden ansiosta vähän pirteämmältä kuin mitä todellisuudessa on. Yövuoron jälkeen huomenna suunta otetaan kohti Ikeaa, lapset lapsiparkkiin ja haetaan patja, pinnasängyn varaosat ja aloitetaan tyly unikoulu kahdelle pienimmälle. Tai Nipsulle tuskin kovin tyly, mutta joku roti näihin öihin on saatava. Aurinkokuninkaalla on pahemman luokan eroahdistus päällä, joka kerta, eli kolmesti, tällä viikolla kun olen vienyt hänen ylhäisyytensä kuntosalin lapsiparkkiin on vartin lämmittelyn jälkeen mut haettu jumpasta pois ja käsketty viedä kirkuva vauva kotiin. Aion kuitenkin sitkeästi yrittää, koska se tunti omaa aikaa hikoillen on juuri se, mikä antaa energiaa silloin kun meinaa huumori, usko ja kärsivällisyys loppua. Ylähampaat, uhmaikä, yövuoro ja sitten se yksi lipsahdus, kun teatterin jälkeen erehdyin Coronaan toastille ja lonkerolle, siitä on kärsitty koko viikko. No mutta ilon kautta, aurinkoa on nähty ja siitä on nautittu rannalla, pojat ovat rikkoneet jäitä ja tänään päästiin Pampulan kanssa viettämään laatuaikaa Filosofiakahvilaan. Sen jälkeen söin elämäni ensimmäisen cronutin.


12.3.2015

Flashback: ERO & AHDISTUS

Mä oon tässä pidemmän aikaa pohtinut, että mikä tota Pampulaa vaivaa.

Tyyppi kitisee kaiken aikaa. Tai on siinä samanlaista epätasaisuutta kuin äidissään, että esimerkiksi nähdessään imurin siitä tulee maailman iloisin vauva (äidillä vaikutus yleensä päinvastainen), mutta noin yleensä se käy ihan samalla tavalla tuulella kuin minä. Miten jo kymmenkuisella voi olla noin ankaria mielialanvaihteluita?
Lähinnä se kitisee.
Enkä oo keksinyt sille mitään loogista selitystä.
Ei nyt ole erityisen kipee, mitä nyt vieläkin vähän räkänen. Hampaita on jo kahdeksan, eikä ikenet oo mitenkään turvonneet tai sen oloiset, että sitä purukalustoa pukkaisi lisää.
Vatsa toimii ja ruoka maistuu. Nukkuukin ihan kohtuullisesti, ollakseen mun vauva siis ainakin.
Mutta kuitenkin roikkuu koko ajan lahkeessa ja vinkuu.

Sitten mä sen keksin.
EROAHDISTUS.

Ei sillä ettenkö ois kaikenmaailman vauvapalstoilta jo tälläisestä lukenut, mutta omakohtaista kokemusta ei ole edelliseltä kierrokselta kertynyt - O syntyi itsenäisenä maailmanvalloittajana, joka ei paljoo ole mun perään huudellut. Toki mä kelpaan lohduttajaksi ja olen se paras puhaltaja jos tulee pipi, mutta mitään äidissäroikkumisvaihetta me ei sen kanssa koskaan eletty.
Sen takia mä en osannut ajatellakaan, että kuopus olisi tälläisempi ripustautuvaisempi lapsonen.

Ja nyt ei kenenkään tarvitse ajatella, että kiittämätön äiti-ihminen valittaa siitä että lapsella on joku psyykkeelle supertärkeä kehitysvaihe menossa - tämä on ihan OKEI.
Mä olen vaan ollut yllättynyt siitä, että tosiaan tämmöistäkin oikeasti on - lahkeessa roikuva vauva - eikä kyse ole vain urbaanilegendasta. O viihtyi kaikki päivät itsekseen asuntoa tutkien eikä paljoa mun perään huudellut, kun taas P selvästi kaipaa enemmän äidin läheisyyttä.
Tästä tietty herää epäilyksiä, meninkö sittenkin liian aikaisin (osa-aika...)töihin tai onko tää ikuisen kakkosen asema tehnyt siitä ihan tunnevammaisen...

Vaikka on mitä mieltäylentävintä tuntea olevansa näin suosittu ja tarvittu, niin odotan innolla sitä aikakautta kun mä en enää ole P:n pääasiallinen kiinnostuksenkohde.
Nykyään paras pelastus on O, joka yleensä saa houkuteltua P:n leikkimään ja mä voin tehdä niitä kotitöitä rauhassa, ehkä jopa istua hetkeksi koneelle.
Koska eihän tämä vaihe voi ikuisesti kestää?

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 9.1.2013 (ja on yhä valitettavan ajankohtainen).

10.3.2015

JOTAIN TOISTA

Kuulkaa, äiti-ihminen on käynyt tänä vuonna jo KAKSI KERTAA (2!!!) nauttimassa korkeakulttuurista. Eilen oli Q-Teatterin Jotain toista-esityksen vuoro, sopivana jatkumona Kansallisteatterin puolella nähtyyn Q-teatterissa kantaesitettyyn Kaspar Hauseriin. Poikkeuksellisesti jätän nyt selittämättä kuinka melkein myöhästyttiin näytöksestä koska miehen polkupyörästä hajosi rengas Espoossa ja lopulta se halusi mieluummin jäädä kotiin korjaamaan pyörää kuin katsomaan viiden naisen ja yhden miehen (miksen ole ennen tajunnut miten ihana, lahjakas ja kaikin puolin fantastinen Tommi Korpela on!?) näytelmää, jonka ensimmäisen kohtauksen aikana kävin läpi hyvän tunneskaalan äärimmäisestä vaivaantumisesta totaaliseen pokan pettämiseen ja olin lopulta kuin ekaluokkalainen, joka yrittää pidättää nauruaan joulukirkossa ja kaikki seuralaiseni häpesivät. Anyways, kävin siis teatterissa.


Kaspar Hauser oli kovin hypetetty meidän sukupolvemme merkkipaaluna, kuinka kahteen tuntiin on tiivistetty koko yhteiskuntamme koomisuus Berliiniin katoavista hipstereistä Netflixiin. Noh, Kaspar Hauserissa oli hetkensä, erityisesti ne, joissa Eero Ritala loisti, mutta se oli myös rasittavaa meuhkaamista ja en ole suuri ylilyöntien ystävä, ainakaan teatterin näyttämöllä. Jotain toista, josta tulee varmasti maltillisempi menestys, mutta menestys taatusti, oli rauhallisempi ja kirjaimellisesti riisutumpi versio.


Kaikki kuusi näyttelijää olivat hyviä, kerrassaan erinomaisia, parhaimpina ehdottomasti Korpela sekä Sanna-Kaisa Palo. Mutta siis kaikki olivat hyviä, eihän näitä nyt voi mihinkään järjestykseen laittaa. Vaikka meidän viiden hengen teatteriseurue oli hieman ristiriitaisissa fiiliksissä - osalle roisit jutut ja tilitys kävivät tukalaksi, osa oli tottunut Kaspar Hauserin kiihkeään tahtiin - niin näin yön yli nukuttua olen yhä oikein tyytyväinen teatterikokemukseeni. Tässä mentiin iholle ja ihon alle, ja jotenkin hämmentää kuulla se omista parisuhderiidoista tuttu dialogi näyttämöllä - hieman masentava osoitus siitä, ettei rakkaustarinamme tai sen kriisit ole kovin uniikkia, ilmeisesti jonkun muunkin riidat toistavat samaa kaavaa... Toki samaistumispintaa oli siinä Kaspar Hauserissakin, mutta tässä tietysti ohjaaja-näytelmäkirjailija Milja Sarkolan tarina on todella, todella samaistuttava, vaikken olekaan teatterimaailmassa pyörivä homoseksuaali (esityksen jälkeen melkein haluaisin olla!).


Tätä ei ehkä kannata käydä katsomassa oman äidin kanssa, vaikka äiti arvostaisikin tarinan elävää rakennetta sekä rohkeaa aihepiiriä. Kannattaa kuitenkin ehdottomasti mennä, ennen kuin joka näytös on myyty loppuun. Ja varautua taistelemaan niistä numeroimattomista paikoista todella törkeiden viiskymppisten teatterimammojen kanssa, jumaliste. Mutta hyvä oli. Tosi hyvä. (Huoh, aika selvää ettei musta tule ikinä mitään teatterikriitikkoa, mutta live with it. Kuvat pöllin Q-Teatterin sivuilta, sekin vielä.)

7.3.2015

VAUVANARKKARI TUNNUSTAA

Olin ihan varma, että tässä vaiheessa Nipsun vauvavuotta - kun puoliväli on jo ylitetty ja avuttoman avaruusmatkustajan tilalla on ponteva seikkailija - kärvistelisin kauheassa vauvakuumeessa. Tähän saakka vauvakuume on ollut kroonista, ja olin hyväksynyt sen, että minulla olisi aina "yksi lapsi liian vähän", perheessä tuntuisi koko ajan olevan tyhjä paikka. Mutta kuulkaas naiset (ja mahdolliset mieslukijat, eli ainakin se yksi siinä vieressä, moi!), ei ole! Nyt on sellainen seesteinen fiilis, että meidän henkinen takapenkki taitaa ihan oikeasti olla täysi.

Tähän olotilaan sekoittuu haikeutta ja luopumisentuskaa, kun en enää saa kokea raskautta tai synnytystä tai niitä ensipäiviä uudenuutukaisen ihmisen kanssa (olen sellainen emansipaatiosynnyttäjähihhuli, sori) mutta myös vapautunutta riemua siitä, että ei tarvitse edes alitajuisesti miettiä raskautumisjuttuja (paitsi sitä miten raskautumista vältellään) tai asennoitua elämään sitten kun-mentaliteetilla, taktikoiden sopivaa aikaa seuraavalle perheenlisäykselle. Mulla on nyt valmis perhe, sellainen, millaiseksi miehen kanssa sitä toivottiin, ja nyt on hyvä hetki nauttia siitä, kiitollisin ja iloisin mielin.

Olen itsekkäistä syistä iloinen: Nyt on mahdollisuus suorittaa opinnot loppuun. Ei enää jojoilua painon kanssa, vaan voin keskittyä lähestyvään kolmenkympin rajapyykkiin treenaamalla täysillä. Ehkä joskus kolmen vuoden päästä meillä taas nukutaan semitäysiä öitä. Vauvavarustelusta luopuminen on samalla ihanaa (Lisää tilaa! Ei enää tarvitse katsoa tätä rumaa sitteriä keskellä olohuoneen lattiaa!) että surkeaa (Kuka ostaisi tämän kehdon? Entä jos unohdan miten pieniä ne ovat olleet jollen säästä jokaista sosetahraista bodya?), mutta väistämätöntä niin logistisista kuin henkisistäkin syistä. Vaikka tiedän tulevaisuudessa ikävöiväni rintariippuvaista, haurasta (jopa siinä kymmenen kilon elopainossaan) ihmisenalkua, niin nyt ajatus normaaleista rintaliiveistä ja paidoista sekä vapaudesta syödä pähkinöitä kutkuttelee - aion järjestää Etnan mallin mukaan bileet vauva-ajan päättymisen kunniaksi!

En koskaan sano "en koskaan", vaikka meillä se toinen päättävä osapuoli on hyvin painokkaasti sanonut ei enää ikinä. Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin tämä muutosprosessi pariskunnasta viisihenkiseksi "suurperheeksi" neljässä vuodessa kahdessa kuukaudessa on ollut melkoinen stressitesti parisuhteelle, ja viimeistään Nipan, tuon tempperamenttisen tissimiehen myötä, on käynyt selväksi että nyt alkavat perheen resurssit olla tapissa, ainakin taloudelliset ja käytännölliset, niin kuin vaikka tuo nukkuminen. Ne ensimmäiset puoli vuotta vauvan kanssa menevät aika helposti, kun uutukainen viihtyy parhaiten rintarepussa ja tuhisee tyytyväisenä, mutta nyt hän kaipaa jo huomiota, virikkeitä ja rutiineita siinä missä veljensäkin. Ja ansaitsee niitä, kuten kaksi isompaakin. Joten hän saa kunnian olla viimeinen vauva. Sitäkin rakkaampi, totta kai. Olen joka päivä pakahtua onnesta ja saan ainakin kerran päivässä onnenkyyneleet kohoamaan kun mietin miten mahtava lahja on kolme tervettä lasta, mutta samalla pelottaa kolmas uhma, tulevat teini-iät ja se, miten meidän aikuisten suuret suunnitelmat sopivat lasten elämään.

Omat lapset ovat ihan parhaimpia. Jokainen on tullessaan vähintäänkin tuplannut onnen määrän, ja periaatteessa voisin jatkaa lisääntymistä loputtomiin. Eihän se toiveiden mukainen lapsiluku mikään kiveen kirjoitettu totuus ole, mutta tuntuu myös helpottavalta ettei tiedossa ole enää lisää huolta, kyllä näissä kolmessa sitä riittää. Ei stressiä raskautumisesta, pelkoa sikiön selviytymisestä tai sen jälkeen sitä lapsen loppuiän kestävää maailmantuskaa. Tämä mun postaus alkaa kyllä jo kuulostaa sellaiselta selittelyltä, että yritän markkinoida itselleni omaa ratkaisuani, mutta oikeasti: Se pahin pakkomielle on nyt saatu hallintaan, eikä biologinen kello tikitä maanisesti. Että elämä ois niin kuin tässä ja nyt.


6.3.2015

Flashback: HALVALLA SAA...HALPAA?

Olin kokonaan unohtanut "luvanneeni" kirjoittaa halvoista lastenvaatteista (olette varmasti odottaneet tätä henkeä pidätellen), kunnes aina ah-niin-analyyttinen Liina kirjoitti aiheesta. En tiedä onko mulla mitään lisättävää näihin kirjoituksiin, mutta yritetään.

Tahtoisin nimittäin ostaa kalliimpia vaatteita, niin itselleni kuin lapsille. Sen Uhanan huivin halpisversion sijaan, ja lapsille pelkkää Polarn o. Pyretä ja MiniRodinia eikä Lindexiä, Hennes&Mauritzia sekä KappAhlia. Ja jos joku lupaisi minulle, että kallis hinta varmasti korreloi huikean laadun kanssa, pystyisin ehkä hillitsemään kroonisen shoppailunhimoni ja keskittymään määrän sijasta laatuun.

Poikien vaatteet ovat kuitenkin pääasiassa kympin hintaluokkaa, Bangladeshissa lapsityövoimalla teetettyjä ketjuliikkeiden ei-kovin-uniikkeja luomuksia. Jos kallis hinta olisi laadun lisäksi lupaus eettisestä tuotannosta niin olisi luultavasti moraalinen pakko siirtyä suosimaan noita arvokkaampia brändejä, mutta toistaiseksi eivät korkea hinta ja oikeudenmukainen, ekologinen tuotantoprosessi kulje vielä satavarmasti käsi kädessä. Pojat saivat joululahjaksi Makian ihanuuksia, mitkä ilahduttivat erityisesti äitiä, sillä normaalioloissa mulla ei olisi varaa pukea lasta viidenkympin huppariin.  Tai olisi varaa, jos vaikka syötäisiin nuudeleita pari päivää.

Ottaen huomioon että meillä vaatekaapit pursuavat lasten rytkyjä, on halpisketjujen laatu ollut muutamaa tilastollista poikkeusta lukuunottamatta loistavaa. Ehkä koomisin virhe on tässä Seppälästä ostetussa paidassa, missä hihoilla on pari senttiä pituuseroa - sattuuhan sitä paremmissakin piireissä.



Muuten paita on mitä mainioin, eikä hihojen epäsymmetria normaalikäytössä häiritse.

Toinen surullinen esimerkki on Ellokselta ostettu 25 euron vauvojen toppapuku (kuvassa), joka ehti olla pari kuukautta käytössä joko rattaissa tai keinussa, ja toisen jalan koko sivusauma ratkesi ja eristeet pullahtivat pois.


Mutta muuten on tosi vähän valitettavaa. Kovassakaan käytössä ei ole juuri joutunut paikkailupuuhiin (ts. kiikuttamaan anopille korjattavaksi, koska olen niin uusavuton että mun paikkaukset lähinnä pahentaa tilannetta), värit ja kuvat ovat pysyneet, ei mitään mieletöntä nukkaantumista ja 98% vaatteista säilyy pikkuveljen käyttöön. Ulkovaatteisiin on sijoitettu vähän enemmän, ja toivon että niillä säilyy joku alkeellinen jälleenmyyntiarvo vielä kahdenkin käyttäjän jälkeen. Ja jos ne seitsemän euron verkkarit hajoavat lapsen sekoilun seurauksena, ei hirveesti harmita.

Bloggaamisen ehdoton miinuspuoli on vaatemania, kun törmää postaukseen toisensa jälkeen missä on kaikkia oman maksukyvyn ulottumattomissa olevia ihanuuksia (missä se mun sponsori piileskelee...). Onneksi asutaan sen verran lähiössä, että ei ole suuria paineita pukea lapsia kovin tyylikkäästi, ne saa rauhassa sotkea Cars-paidoissaan. Sain joulun alla lahjaksi Kidd.O-lehden joka oli ihana ja inspiroiva, mutta edusti taas sellaista hipsterperhe-elämää mihin ei oma budjetti riitä (jollei heittäydy Klarna-mutsiksi). Jos joku tietää jonkun hemaisevan tyylikkään, Cirafin hintaluokkaa olevan vaatemerkin niin saa paljastaa salaisuutensa - vaikka sähköpostilla, jos ei halua julkisesti tunnustaa.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 26.12.2013.

4.3.2015

LUPAUKSIA JA LAKKOJA

Kirjoitan nyt niinkin ajankohtaisesta aiheesta kuin uudenvuodenlupaukset - vain kaksi kuukautta myöhässä! Toisaalta mun lupauksille käy helposti niin kuin kävi odotusaikana taikauskoisena tehdyille "en värjää tukkaa enkä osta karkkia"-päätökselle, joka jälkimmäisen lupauksen osalta taisi kestää huimat neljä tuntia.

Olen kuitenkin uusinut karkkilakon.
Se ei ole mikään absoluuttinen kieltäytyminen karkista ja kekseistä, vaan yritys päästä irti sokerikoukusta (ja kaikesta epäterveellisestä mitä ikinä olen kokeillut, sokeri on ainoa mihin olen addiktoitunut, ja josta saan konkreettisia vieroitusoireita). Koska en ole mikään sokerifundamentalisti tai ilonpilaaja, en kiellä herkuttelua juhlissa ja annan itselleni luvan leipoa, koska kynnys pelkän makeanhimon takia leipomiseen on aika korkea. Pampulan juhliin tein kinderjuustokakun, ja luonnollisesti laadunvalvonnan aikana on lupa maistella suklaita ja keksejä.
Mutta ennen melkein joka kauppareissulla koriin eksyi joku pikkupatukka tai pulla ja töihin evääksi paketti Dominoita - ne ajat ovat nyt ohi! Poikkeuksena on Punnitse&Säästä-ketjun huikean terveelliset ja vähäkaloriset jogurtticashew't ja valkosuklaakookokset, niitä ei lasketa. Olen lipsunut vain muutaman kerran: Miehen pakotin ostamaan ennen lähtöään kotiin pussin Marianneja (muiden ostamien herkkujen syöminen on erittäin sallittu), ja kerran ostin hätäpäissäni jumpan jälkeen kotimatkalle korvapuustin.
Pahin sokeririippuvuus alkaa olla historiaa, jollei lasketa pakkomiellettä kanelikorppuihin aamuteen kanssa. Kaupassa en enää poikkea automaattisesti karkkihyllylle ennen kassaa, ja töihin mukaan tulee porkkanoita. Ja sipsejä, suolaistakaan ei lasketa. Toivon, että vuoden aikana tämä sokerilakko jalostuu vielä korkeammaksi muodoksi ja jonain päivänä keho alkaa hylkiä sokeria väsyneen kotiäidin elintärkeänä huumausaineena.

Toinen lakko on jo mennyt pieleen monta kertaa, mutta aion yhä sitä parhaani mukaan noudattaa.
WWF:n visiitillä puhuttiin kuluttamisesta, ja vaikka monella tapaa olemme ekologinen perhe - persaukisina emme paljoa matkustele, olen kasvissyöjä ja se näkyy meidän menussamme, emme omista autoa jne- niin oma heikkouteni on maaninen shoppailu.
Se on epäekologista ja -ekonomista.
En juuri ikinä shoppaile tarpeeseen, koska meillä on niin minulle kuin lapsille vaatetta seuraavaksi sadaksi vuodeksi. Omasta kaapista löytyy jojo-laihdutuksen seurauksena valikoimaa neljässä eri koossa, ja esimerkiksi pelkkiä maksimekkoja on varmaan toista kymmentä - enemmän kuin hellepäiviä keskivertokesässä Suomessa.
Koska ostan halpoja trikoorytkyjä, ei ensimmäinen murheeni ole rahanmeno, vaikka juuri huonompaa investointia ei voi olla kuin neljän euron tekokuitutoppi (mikä on ihan absurdia, että maailman toiselta puolelta raahattu monen tuotantovaiheen läpikäynyt käyttövaate maksaa vähemmän kuin rasiallinen kotimaisia vadelmia!). Eikä isoin huoleni ole se valtava ekologinen jalanjälki, minkä epämääräisissä oloissa tuotettu tekstiili eettisine ongelmineen aiheuttaa.
Enemmän olen tuskastunut tapaani shoppaila. Olen retail therapy-nainen, joka purkaa ahdistusta nettikaupoissa. Kun olen tyytymätön itseeni, ostan uusia vaatteita, koska uudet housuthan muuttavat elämäni heti sellaiseksi kun olen aina haaveillut. Sen lisäksi haluaisin jatkuvasti uudistaa tyyliäni hieman aikuisemmaksi, mutta päädyn aina ostamaan samanlaisia ekassa pesussa kulahtavia psykedeelisesti kuvioituja leggingsejä tai valtavia neuleita, jotka ovat kuukauden käytön jälkeen aivan pesunukassa.
Ei ole ollut helppoa luopua siitä tavasta, että lasten nukahdettua käyn painamassa tuotteita virtuaaliseen ostoskoriin. Olen joutunut ottamaan käyttöön alhaisen kasvatuskeinon, eli lahjonnan: Jos pidättäydyn spontaanista nettishoppailusta koko kevään, voin kesän alla palkita itseni tilaamalla ulkomailta "jotain kivaa itselleni". Aika noloa, mutta hypnoosiin tai kognitiiviseen terapiaankaan ei ole juuri nyt varaa. Tai pukeutumisneuvojaan, joka voisi olla hyvä alku siinä vaatekaapin karsimisessa järkevämmäksi.

Tässä siis muutama teema vuodelle 2015, kärsimys kaunistaa ja silleen!