28.3.2015

2/3

Nipanderos täytti tänään kahdeksan kuukautta. Viimeiset 1,5 kuukautta ovat olleet aikaa, jolloin olen monta kertaa miettinyt että mitä hittoa tuli tehtyä. Hän on ihana, rakas, tärkeä ja nykyään erottamaton osa perhettä, mutta myös melkoinen kiukkupossu ja kiljukaula. Vaihteita on kaksi: Äärimmäisen iloinen tai äärimmäisen vihainen. Jälkimmäinen on kovaa ja korkealta kirkumista, nollasta sataan kiihtymistä sekunneissa, sitkeää, tunteja kestävää raivoa iltaisin. Sellaista, joka uuvuttaa ja saa miettimään, että millä ihmeen tempulla sinut kultamussukka saa hiljaiseksi, mikään ei riitä. Tähän on monta hyvää syytä: Kaksi ylähammasta, uusia treenattavia taitoja kuten pystyyn polvilleen tukea vasten nousu, ruokavalion radikaalit muutokset, eroahdistus. Ja kaiken pohjimmaisena se syy, että hän on vasta vauva. Ilmaisukeinot ovat rajalliset, ja vaikka välillä huutoitkun keskellä se unohtuu niin pääasiassa Aurinkokuningas on tyytyväinen, nauravainen, velmu villipeto.

Olemme aloittaneet kevyen unikoulun, tarkoituksena saada beebis joskus nukkumaan koko yö omassa sängyssään ja alle kymmenellä yösyötöllä (hänen lempiruokaansa on yhä rintamaito). Kun kiukkupossu eilen taisteli unta vastaan parisen tuntia, välillä torkahtaen vain herätäkseen rageemaan kahta kauheammin, tuli yhtäkkiä kovin lempeä olo. Että tämä on viimeinen kerta kun tärykalvot tärisevät tämän asian takia. Viimeinen rintariippuvainen, öisin läheisyydentarvettaan täyttävä pullasormi. Ei se tee siitä jatkuvasta vinkunasta yhtään sen siedettävämpää juuri sillä hetkellä, mutta muistuttaa tilanteen väliaikaisuudesta. Tulee uusia vaiheita, tämä on kohta jo historiaa, kaksi kolmasosaa vauvavuodesta on jo takana ja joka päivä ollaan askeleen itsenäisempiä. Kahden viikon sinnikkään lapsiparkkiharjoittelun jälkeen sain käydä yhdessä jumpassa alusta loppuun, vaikka leijonavauvan vaativat karjaisut kuuluivatkin välillä saliin asti. Sekin helpotti.

Ja tieto siitä, että tämä on ohimenevää - haikeaa ja tätä tulee ikävä. Olla näin tarvittu, ja että on tällainen mainio pallo jalassa koko ajan.


12 kommenttia:

  1. Hei tuo luonnehdita kuulostaa kovin samalta kuin meillä tuo vanhempi muksu. On se edelleen melkoinen ääripäätunteilija, mutta ilmaisee niitä toki jo vivahdekkaammin kuin vauvana. Hurjan hurmaava tyyppi, kuten Nipakin. Kyllä se tosiaan menee ohi, kaikki menee, vaikka se tieto ei kovimmalla hetkellä ehkä autakaan. Sanon silti. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ääripäät on yleensä iloisen puolella, mutta jos väsymys yllättää niin siinä ei jää paljoa aikaa reagoida. Varmaan sellainen vähän vaikeaksi tai vaativaksi luonnehdittava lapsi, kehen lie tullut :D.

      Poista
  2. Jep, kyllähän se tympii, kun toinen on koko ajan kiinni.. mutta nyt kun alkaa helpottamaan, niin sitä kaipaakin. Hullu tämä ihmismieli. En ymmärrä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo! Nyt jo olen ihan tuskissani kun on monet vauvatavarat lähteneet kiertoon, että tässäkö se nyt on. Ahmittiin kolme vauvavuotta viiteen vuoteen!

      Poista
  3. Mahtava asenne sulla supermuikki! En voi kuin peukuttaa tätä postausta. Ja sua siis varsinkin. Tiijän että ei lohduta, mut tsemppiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, supermuikkius on kaukana mutta kiitos kuitenkin. :) Yritän itse muistaa ammentaa tätä asennetta, ettei jää vain sanahelinäksi.

      Poista
  4. No niinpä... Hienosti kirjoitettu. Mullakin välähtää välillä, sellaisten hetkien keskellä kun mietin että en jaksa, en osaa, en tahdo kuunnella tätä taaperon kiukuttelua ja eroahdistuneen ylähampaita pukkaavan ja öisin epänukkuvan vauvan marinaa, miksi en koskaan saa olla yksin, en edes öisin hitto vie, miksi en koskaan saa nukkua, tulen hulluksi ja koko ajan on ihan hirveä paska olo ja kaikki paikat sattuu ja valvominen on varmaan tuhonnut aivosoluja lopullisesti jne...sellaisten hetkien keskellä saattaa yhtäkkiä tajuta, että on kuitenkin tosi onnellinen, ja että tää on ihan hirmuisen ohimenevä vaihe, jota myöhemmin muistelee välillä kaihollakin. Lämmin tuhina omaa kaulaa vasten ja märkä kuolasuukko ja se loputon luottamus siihen että äiti kyllä osaa ja jaksaa ja auttaa aina ihan kaikessa.

    -Mirkku-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne aivosolut! Niistä mäkin olen vähän huolissani.
      Kuolasuukot (meillä tosin kielaria seuraa yleensä puremisyritys). Kehityksen seuraaminen. Pullakädet ja se, kun vauva silittää ruokailuhetken aikana. Onhan se ihana, ei siitä mihinkään pääse, mutta olisi myös ihanaa jos tämä äitiys olisi vähemmän ristiriitaista hommaa.

      Poista
  5. Kiukkupussivauvan (nyt jo puolitoistavuotias) äiti täältä komppaa, että kyllä se siitä! Liikkumaan oppiminen auttoi meillä paljon, puheen kehittyminen vielä lisää. Edelleen silti tunteet ovat herkässä ja ne ilmaistaan vahvasti, onneksi kumminkin ne positiivisetkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liikkeelle lähdössä on otettu nyt valtava spurtti, jätkä ryömii pitkin asuntoa ja on alkanut valloittaa maailmaa myös vertikaalisesti, samalla tuo levottomuutta iltoihin mutta hän viihtyy hieman paremmin myös yksin. Huh! Ja kyllä hän tosiaan nauraa, hymyilee ja kikattaa paljon - se saattaa iltaisin unohtua kun ilmaisu muuttuu huutopainotteiseksi... Kiitos komppauksesta! :)

      Poista
  6. Ah, niin tuttua! Meidän beibe on jo 9kk, mutta hauskasti samassa tahdissa ja samoissa keloissa mennään.

    Viimeiset pari viikkoa oon kriiseillyt ihan kunnolla: kotona oleminen ahdistaa, kotityöt ei lopu koskaan ja vauva tarvitsee mua 24/7. Vaan ihan oikeasti tokan kanssa on niin paljon rennompaa, kun tajuaa, että tämäkin on vain vaihe. (Ja meillä asuu alati iloinen pikkumimmi, joka kuitenkin ikätyypilliseen tapaan herää noin viidesti yössä.)

    Mies kyllästyi mun urputukseen ja sumpli lapset mun äidille yhdeksi yöksi - jokaisen väsyneen mutsin unelma! Ja oho yövieroituskin siis! Paha vaan, että hotellin naapurihuoneessa pieni vauva itki tuntikausia ja toisin kuin meillä kotona sitä ei saanut hiljaiseksi. Meinasin kyllä mennä kysäisemään, saisinko yrittää tissitainnuttaa sen,, siinä määrin räjähtämispisteessä oli buubsit.

    Tsemppiä iltahuutoihin!

    Venni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä mies, taktinen veto!
      Mekin järkkäiltiin vauva viime viikonloppuna yökylään (maltoin olla erossa 12,5 tuntia). Kätevää, paitsi join liikaa skumppaa ja keskimmäinen valtasi yöllä vauvan paikan ja aamulla oli kauhea ikävä ja kiire pienen luokse. Että vaikka ne yöt tuottaa tuskaa ja kiristää pinnaa, niin voin kyllä katsoa peiliin kun en saa sitä alkeellisintakaan vieroitusta hoidettua. Edes nämä yövuorot eivät auta.

      Kiva kyllä kuulla muuten teidän menosta! :) Hyviä viboja sinne.

      Poista

i Digame !