12.3.2015

Flashback: ERO & AHDISTUS

Mä oon tässä pidemmän aikaa pohtinut, että mikä tota Pampulaa vaivaa.

Tyyppi kitisee kaiken aikaa. Tai on siinä samanlaista epätasaisuutta kuin äidissään, että esimerkiksi nähdessään imurin siitä tulee maailman iloisin vauva (äidillä vaikutus yleensä päinvastainen), mutta noin yleensä se käy ihan samalla tavalla tuulella kuin minä. Miten jo kymmenkuisella voi olla noin ankaria mielialanvaihteluita?
Lähinnä se kitisee.
Enkä oo keksinyt sille mitään loogista selitystä.
Ei nyt ole erityisen kipee, mitä nyt vieläkin vähän räkänen. Hampaita on jo kahdeksan, eikä ikenet oo mitenkään turvonneet tai sen oloiset, että sitä purukalustoa pukkaisi lisää.
Vatsa toimii ja ruoka maistuu. Nukkuukin ihan kohtuullisesti, ollakseen mun vauva siis ainakin.
Mutta kuitenkin roikkuu koko ajan lahkeessa ja vinkuu.

Sitten mä sen keksin.
EROAHDISTUS.

Ei sillä ettenkö ois kaikenmaailman vauvapalstoilta jo tälläisestä lukenut, mutta omakohtaista kokemusta ei ole edelliseltä kierrokselta kertynyt - O syntyi itsenäisenä maailmanvalloittajana, joka ei paljoo ole mun perään huudellut. Toki mä kelpaan lohduttajaksi ja olen se paras puhaltaja jos tulee pipi, mutta mitään äidissäroikkumisvaihetta me ei sen kanssa koskaan eletty.
Sen takia mä en osannut ajatellakaan, että kuopus olisi tälläisempi ripustautuvaisempi lapsonen.

Ja nyt ei kenenkään tarvitse ajatella, että kiittämätön äiti-ihminen valittaa siitä että lapsella on joku psyykkeelle supertärkeä kehitysvaihe menossa - tämä on ihan OKEI.
Mä olen vaan ollut yllättynyt siitä, että tosiaan tämmöistäkin oikeasti on - lahkeessa roikuva vauva - eikä kyse ole vain urbaanilegendasta. O viihtyi kaikki päivät itsekseen asuntoa tutkien eikä paljoa mun perään huudellut, kun taas P selvästi kaipaa enemmän äidin läheisyyttä.
Tästä tietty herää epäilyksiä, meninkö sittenkin liian aikaisin (osa-aika...)töihin tai onko tää ikuisen kakkosen asema tehnyt siitä ihan tunnevammaisen...

Vaikka on mitä mieltäylentävintä tuntea olevansa näin suosittu ja tarvittu, niin odotan innolla sitä aikakautta kun mä en enää ole P:n pääasiallinen kiinnostuksenkohde.
Nykyään paras pelastus on O, joka yleensä saa houkuteltua P:n leikkimään ja mä voin tehdä niitä kotitöitä rauhassa, ehkä jopa istua hetkeksi koneelle.
Koska eihän tämä vaihe voi ikuisesti kestää?

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 9.1.2013 (ja on yhä valitettavan ajankohtainen).

2 kommenttia:

  1. Tuttua on. Sitä odotellessa, kuopuksen eroahdistusta. Juuri äsken tuossa sohvalla istuin vauva kainalossa ja mietin, että kohtahan sitä eletään vaihetta, kun vessaankin saa seuraa :) Niin nopsaan aika juoksee.. Juuri hän syntyi, tänään kääntyi ekan kerran ja paisuu niin kuin tissivauva vaan voi. Ihanat pulloposket ja poimureidet. Pysähdy aika. en vielä halua eroahdistusta ja tätä vauvanarkkariäitiä (aivan loistava termi) kauhistuttaa. Mulle tulee itelle eroahdistus, kun mut vieroitetaan tästä pullatassuvaiheesta. En ala, kun tuo kasvaa. Enää kuudetta en kyllä taida pyöräyttää (kamala sana). Onneksi opiskelen alaa, jossa saan olla vauvojen kanssa tekemisissä, ehkä se korvaa jotain. Mua eroahdistaa muuten. terveisn pahan luokan vauvanarkkari (paitsi on ne ihania vielä isompinakin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pullatassuvaihe on mainio ja eroahdistus olisi ihan okei, jos edes sen tunnin kaksi päivässä kelpaisi joku muu. Ne ihanat lapsiparkin tytöt, vaikka. Mä kyllä varmasti kaipaan nuuhkuttelua ja kaikkea ihanaa mitä tähän liittyy, mutta välillä on kyllä ahdistavaakin. First world problems, kun ei jumppaan pääse jne.

      Poista

i Digame !