28.4.2015

9 KK


Huraa, kaveri! Jos ei nyt aleta ihan pilkkua tai päiviä viilaamaan, niin sinä olet ollut yhtä kauan nyt mahan ulkopuolella kuin olit sen sisällä. Olet komeasti yli tuplannut painosi ja kasvanut yli 20 senttiä, kuusi hammasta, neljä vaatekokoa, viisi vaippakokoa, aivosikin laajenevat jos päänympärykseen on uskomista. Yhdeksän kuukauden ajan olit melkoinen mysteeri, ainoa kontakti sinuun olivat säännölliset potkusi ja puskemisesi, möngerrys ja muljahtelut, ja minun piti vain luottaa siihen että vatsa kasvoi myös sinun mukanasi, ei pelkästään jäätelöpainotteisin dieetin vuoksi.


Niinpä nämä jälkimmäiset yhdeksän kuukautta, jotka olen saanut seurata kasvuasi ja kehitystäsi tässä ulottuvuudessa, ovat olleet riemastuttavia. Ja väsyttäviä, raskaita ja ärsyttäviäkin, mutta täynnä onnea ja iloa, enemmän naurua kuin itkua. Olet ottanut oman paikkasi perheessä, äänekkäästi ja maailmanomistajan elkein. Vaadit olla vieressä, et tyydy sivurooliin etkä halua jäädä veljiesi jalkoihin. Osoitat jo nyt uskomatonta huumorintajua, räkätät veljiesi pieruvitseille (vanhemmillasi on paljon sofistikoituneempi huumorintaju, tulet kyllä tutustumaan siihenkin) sekä ymmärrät äidin äänenpainosta, milloin sinua puoliksi leikillään torutaan - kun esimerkiksi yrität jyrsiä vessaharjaa tai puret äitiäsi rinnoista.


Viimeisen kuukauden aikana olet noussut seisomaan tukea vasten, aloittanut haparoivan konttaamisen, kolunnut yksijalkaisesti ryömien koko kodin läpi ja löytänyt veljiesi jo unohtamat vinyylilevyt, muovirasiat sekä kenkälusikat. Eroahdistus ei ole helpottanut, eikä varmasti helpota kun minä, äitisi, palasin työelämään, sillä öisin sinä olet yhä aivan liian monta kertaa heräävä vauva, joka tahdon paitsi syödä niin olla niin lähellä kuin mahdollista. Ja minä, äitisi, en väsymyksestä ja katkonaisista yöunista huolimatta oikein malta luopua näistä viimeisistä hetkistä, kun joku tarttuu yöllä tukasta tai etsii minua pullasormillaan.


Yhdeksän kuukautta tuntui pitkältä ajalta odottaa sinua, mutta nyt kun olet luonamme aika on vilahtanut ohi. Jotkut päivät ovat olleet pitkiä, mutta kuukaudet ja vuodet ovat lyhyitä. Olet ihanasti oma itsesi, ulkonäöllisesti sekoitus isoäitejäsi, persoonaltasi jotain ihan ennennäkemätöntä. Hurmaava, leveästi naurava vauva. Oikea aarre, rakas donitsi, poika joka tulee valloittamaan maailmaan. Kunhan et tee sitä vielä vaan olet vielä vähän aikaa mun vauvani.


27.4.2015

VAROITTAVA ESIMERKKI

Ne surullisenkuuluisat ruuhkavuodet, kun pitäisi tehdä vauvoja ja kaikkea muuta tärkeää, ja sitten kaikki vähemmän tärkeä unohtuu. Takaraivossa kyllä piipittää, että pitäisi pestä ikkunat, varata kesän matkat, tehdä kestolotto ja, niin, varmuuskopioida ne valokuvat.

Kas, minä luotin Appleen, sinisilmäisesti uskoin että vaikka MacBook Pron näppäimistö luovutti jo vuosi, kaksi sitten, niin itse kone kyllä kestäisi minkä tahansa vedenpaisumuksen. Kaikki valokuvat viimeiseltä kuudelta vuodelta, sisältäen luonnollisesti kaikki synnytyksistä syntymäpäiviin, olivat vain ja ainoastaan iPhoto-ohjelman kirjastossa. Eihän niitä kuvia ollut kuin noin 45 000.

Mies on nyt vuoden verran painostanut mua hoitamaan varmuuskopioinnin, joten aloitin kuvakirjaston puhdistamisprojektin kun palasin töihin - hiljaisessa työvuorossa on helppo poistella ne pari tuhatta epätarkkaa kuvaa lasten takaraivoista ja muut epäonnistuneet otokset. Sunnuntaina aamuyöllä olin päässyt toukokuuhun 2013 kun yhtäkkiä ohjelma herjasi jotain virhettä ja antoi vaihtoehdoksi joko "korjata kirjaston" tai, noh, ei mitään. Tätä oli tapahtunut jo useampana yönä joten annoin koneen korjata kirjaston, ja jäin puoleksi tunniksi odottamaan kun kone raksutti ja kuva toisensa jälkeen siirtyi virtuaalisesti kirjastosta toiseen.

Kunnes sitten avasin ohjelman uudestaan ja YLLÄTYS, kaikki kuvat ovat kadonneet! Olen syynännyt kaikki mahdolliset iPhoto recovery-kansiot läpi, mutta näin vain 45 000 valokuvaa ovat piiloutuneena jonnekin Macin syvimpään koloon, jonne eivät mun tietotekniset taidot riitä. Vituttaa ja itkettää niin paljon, etten pysty juuri kuin kiroamaan Steve Jobsia. Muutama sata kuvaa löytyy jaettuna blogeista ja Facebookista, mutta kyllä silti tässä on kateissa aika iso poikien lapsuutta. Ne varmaan ovat salaa kiitollisia kun kaikki nolot vauvakuvat ovat kadonneet bittiavaruuteen, mutta minä! Mulle ne ovat ihan älyttömän tärkeitä, koska mä en muuten muista mitään. Vaikka kuinka olen jokaista vauvana nuuhkutellut, ihastellut ja tuijottanut psykoottisesti että varmasti jäisi joku muistijälki niin ei, en muista. Muistan ne juuri sellaisena kuin ovat nyt. Ja tällä univelalla en muistaisi niiden koko nimiäkään jollen lunttaisi Kela-korteista, puhumattakaan sitten siitä millaista oli kun vietiin Omppu ekan kerran mökille tai Pampulan ensimmäinen joulu.

Tälle varmaan voi tehdä vielä jotain. Olen ollut epätoivon ja raivon lamauttama. Kironnut Steve Jobsia ja vannonut, että syksyllä palaan PC-tytöksi, oli näiden Maccien design ja käytettävyys kuinka vaan omaa luokkaansa. Oletettavasti tiedostojen pelastaminen, jos se edes on mahdollista, maksaa monen kuukauden lapsilisät, mutta itseänihän saan kiittää, ja kiitosta riittää. Olisi voinut vähän aiemmin tarttua siihen ulkoiseen kovalevyyn ja ryhtyä työhön. Joten olkoot tämä viesti kaikille teille väsyneille vanhemmille siellä ruudun toisella puolella: Varmuuskopiot. Muistakaa ne varmuuskopiot.

No, onhan niitä muistoja Instagramissakin...

26.4.2015

OMAA TYYLIÄ ETSIMÄSSÄ


Mun vaatteidenostolakkoni ei ole ollut mikään menestys (paitsi vaatekaupoille). Olen jo Instagramissa esitellyt epäonnistuneita hankintoja kuin myös ehdottoman tarpeellisia uusia juoksulenkkareita. Olen ollut stressaantunut, väsynyt ja kiireinen, ja hoitanut hermojani shoppailemalla netissä. Ei näin, Milla, ei näin. Olen sentään oppinut palauttamaan vaatteet, joista en ole heti varma - kaappi on täynnä parin euron paitoja, joiden kanssa olen vaiheillut peilin edessä ja lopulta ollut liian laiska palauttamaan ne. Siellä ne nyt odottavat maailmanloppua, laput kiinni. 

Olen kyllä lukenut kaikki vinkit kuinka jättää heräteostokset kaappiin ja päästä eroon tunneshoppailusta, mutta jotenkin vaatteet tuntuvat olevan se ikuinen pahe, jonka itselleni sallin. Treenivaatteet ja lenkkarit vielä jotenkin kestän - niitä tarvitaan, niitä pestään paljon, niitä käytetään niin kauan kunnes alkkarit alkavat loistaa läpi kyykätessä. Mutta sitten on ne 40 juhlamekkoa, jotka ovat hieman liioittelua ihmiselle, joka ei juuri juhli. Ja jos juhlii, juhlii sitten farkuissa ja tuntee itsensä siltikin ylipukeutuneeksi.

Olen diagnosoinut itselleni täydellisen vaatekaapin syndrooman. Kuvittelen, että ostamalla saavutan joskus sen eteerisen tilan, että vaatekaappi on valmis ja siellä on täydellisesti istuva vaate jokaiseen tilanteeseen, mielialaan ja urheilulajiin. Näin ei tietenkään ole. Siellä on jo nyt kuutta eri kokoa ja tyylejä eri aikakausilta, äitiys- ja imetysvaatteita, tavoitefarkkuja joihin en koskaan mahdu ja ihania kuoseja, joita en kuitenkaan osaisi koskaan pitää. Jojo-laihduttamisen seurauksena on vaikea hahmottaa mitkä vaatteet oikeasti imartelevat ja mitkä eivät istu ollenkaan.

Eräs kollega kuvaili mun tyyliä kohteliaasti effortless chic (suomenruotsalaiset osaavat aina valita sanansa oikein!). Se oli kauniisti sanottu naisesta, joka ei jaksa meikata, jonka hiustyyli on sotkunuttura ja joka pukeutuu verkkareihin silloinkin kun muut eivät kehtaa. Haluaisin olla boheemi, moderni, naisellisempi ja kuitenkin persoonallinen, mutta oikeasti olen laiska ja mukavuudenhaluinen. Kaapissa homehtuu miljoona kauluspaitaa, joille on löydä käyttöä (ja jotka eivät ikinä istu rintojen kohdalta), vaikka mielikuvissani kuljen kaupungilla coolisti valkoisessa kauluspaidassa ja farkuissa. On farkkupaitoja, jotka päällä näytän enemmän Martti Syrjältä kuin katu-uskottavalta rockmimmiltä. Haaveideni takki olisi musta prätkärotsi, joka ei imartele meikäläisen mallia ollenkaan, eikä oikein sovi sinne hiekkalaatikolle tai lenkkipolullekaan. Ja kengät. Onhan siellä kiilakorkoa ja terävää kärkeä, mutta talvella kuljen saappaissa tai Uggseissa, kesällä lenkkareilla ja lipokkailla. Ja kynähameet, kaulakorut ja näyttävät hatut - haluaisin ne kaikki, en vaan näytä itseltäni ne päällä.


Koska en ole onnistunut ostoshaasteessani, voisin kuitenkin haastaa itseäni enemmän sen oman tyylin suhteen. Hankkimaan vaatteita, joissa oikeasti viihdyn, eikä sellaisia joissa mielikuvitusminä käy brunssilla Flow-festarien jälkeen, koska sitähän ei oikeasti ikinä tapahdu. Tarvitsen käytännöllisiä housuja, jotka päällä voin pyöräillä töihin, sekä korvakoruja joita vauva ei luule helistimiksi. Viihdyn villatakeissa ja topeissa, ja vaikka musta on aina tyylikäs niin rakastan kuitenkin vaaleita värejä sekä harmaata. Myös meikkipussi kaipaisi reality checkiä, sillä mulla on komea kokoelma villejä luomivärejä, vaikka todellisuudessa en yleensä ehdi edes peittää finnejä aamuisin. Ja tukka. Tämä tukka. Menin sen sitten värjäämään, ja nyt tuskailen senkin kanssa.


Eniten olen kuitenkin hämmentynyt siitä, millaisen ongelman olen onnistunut tästäkin kehittämään. Ne ovat vaatteita. Niitä pidetään pohjoisessa lähinnä järkisyistä, kukaan ei halua jäätyä, ja häveliäisyydestä. Meillä vaatteiden käyttöikää lyhentävät soseita syöksevä vauva sekä pojat, joiden taipumus pyyhkiä räkä äidin paidanhihaan tai lahkeeseen saavat mustat vaatteet näyttämään siltä että olisin osallistunut bukkake-bileisiin. Se, että mulla on liikaa vaatteita (jotka ovat niin laaduttomia ettei niitä kehtaa myydä edes kirpputorilla, onneksi sentään on tekstiilikierrätys) ja ikuinen identiteettikriisi ovat aika noloja murheita sen rinnalla, mitä mun puoli-ilmaisten trikootoppien ja hikipajalenkkareiden tuottaminen tekee ympäristölle ja tekijälleen. Kaipaisin mentoria monella elämänalueella, mutta tämä lienee ehkä se oleellisin. Missä olet, vaatekaappien Jutta Gustafsberg!?

23.4.2015

UUSI ARKI


"Isojen" poikien päivähoito päättyi maaliskuun viimeisenä. Pidättelin itkua kun kannoin kotiin pari kansiollista Ompun ja Pampulan taideteoksia, O:lla oli päässä tarharyhmän askartelema kruunu ja, noh, mä olen tällainen ihminen jolle aikakauden loput (vaikka olisi ollut vain kahdeksan kuukautta osapäivähoidossa) ovat aina hieman tunteellinen tilanne. Olin samalla salaa vähän paniikissa miten jaksan, kun vauva ei silloin eikä muuten vieläkään nuku erityisen hyvin - se 18 tuntia viikossa oli yleensä kulutettu nukkumalla. Entiset tarhalaiset eivät sen sijaan olleet yhtään pahoillaan, vaan vaikuttivat vain tyytyväiseltä kun voitiin hylätä ne vähäisetkin aikataulut, olihan se yhdeksäksi päiväkotiin ehtiminen vaatinut meiltä aika paljon ponnisteluja.

Pojille järjestyi kerhopaikat nelipäiväisessä iltapäiväkerhossa. Samaan aikaan vauva päätti siirtyä suoraan kolmista päiväunista yksiin, jotka taktisesti nukutaan juuri kerhon aikana. Niinpä saan nauttia itsekin päikkäreistä ainakin pari kertaa viikossa, tosin viime viikolla päättyi tämä meikäläisen mammaloma ja nyt tehdään taas ihan oikeita töitä kolmisen kertaa viikossa (tämä aiheuttaa massiivista ahdistusta, mutta ei siitä sen enempää). Keväästä on tulossa kaikin puolin jännittävä, kun mies häipyy taas parille työreissulle ja Pampulalle saatiin aika kahden viikon osastojaksolle, jossa syitä pojan puhumattomuuten tutkitaan.

Vaikka osa-aikainen päivähoito päättyi, me ei olla ehditty tylsistyä. Jumpassa käyminen aamupäivisin on pitänyt unohtaa hetkeksi, sillä Nipsun eroahdistuksen takia en enää ehdi edes pukuhuoneeseen kun mut jo haetaan pois. Onneksi Helsinki on oikea aarreaitta mitä tulee lasten kanssa touhuamiseen ja ollaankin ylitarjonnan uhreja, missä välissä ehditään toteuttaa kaikki suunnitelmat!? Omppu odottaa jo innolla kiipeilypuisto Korkeen aukeamista, mä haluan mennä pian Raitiovaunumuseoon jonka olen kuullut olevan mitä loistavin retkikohde lapsiperheelle. Ja kuulin, että Päivälehden museossa on taas uusi, mahtava näyttely. En tiedä pitävätkö huhut Gardenian lopettamisesta paikkansa, mutta sielläkin pitäisi piipahtaa ennen kuin tulee lappu luukulle. Kulttuuririennoissa on jo käyty, Nipsun kanssa päästiin peruutuspaikalla Oopperaan vauvojen taidetuokioon ja se oli aivan ihastuttava, suosittelen ehdottomasti!

Tässähän pitää alkaa suorittamaan listaa. Nyt tietenkin 2/3 lapsista ovat kipeänä eikä omakaan olo ole hääppöinen, ja seuraavat pari viikkoa eletään läpsystä vaihto-arkea, ja mies matkustelee ympäri maailmaa samalla kun me yritetään mummin kanssa pitää pallot ilmassa. Sen lisäksi tietty osa päivistä pitää pyhittää ihan vaan puistoilulle sekä lasten lempiharrastukselle eli legoilla rakentamiselle. Ja niin, pitäähän tässä alkaa jo jotain muuttosuunnitelmiakin väsätä.

19.4.2015

Flashback: LUPA VALITTAA

Eilinen oli sellainen päivä, että jos olisin ihan vapaasti saanut itseäni toteuttaa niin
pelkkä lyöminen ei ehkä olisi riittänyt.
Oikeastaan ei mikään katastrofipäivä, mutta melkoiselta maailmanlopulta se tuntui kun P ei ollut nukkunut oikeastaan yhtään, O:n lääkärireissu - tais olla tämän vuoden neljäs?- venyi kolmetuntiseksi kuin labrassa oli kahden tunnin jonot (terveisii vaan niille eläkeläisille, että jos se lääkäri sanoo että "käy jossain vaiheessa viikolla verikokeessa" niin se ei vittu tarkoita että kaikkien tarvitsee tulla sinne marisemaan maanantaina lounasaikaan kun on 95 mummoo ja pappaa jonossa, plus sitten minä kahden päiväunia tarvitsevan taaperon kanssa).
Ja O, jolla on mysteeri-ihottuma jota joudutaan sairaalaan selvittelemään, käyttäytyi julkisilla paikoilla ihan kohtuullisesti mutta kotona kuin mielipuoli, ja mä olin väsynyt, nälkäinen ja suorastaan uin itsesäälissä. 
Käytännön Mies pelasti tilanteen tuomalla kotiin itsensä ja suklaata ja päästämällä mut spinning-tunnille (joo, mä innostuin siitäkin!), plus olemalla illalla muutenkin mahtava. Pojat nukkuivat kiltisti 10 tuntia putkeen, ja mäkin ehdin siis nauttia kuuden tunnin yhtenäisistä yöunista - tais olla ennätys parin kuukauden ajalta. 
Tänään on parempi päivä, ehdottomasti. Ei muuten sada luntakaan.

Mutta siinä kun lähetin niitä legendaarisia "on nää sunkin lapsias mitä jos itse tulisit tänne terveyskeskukseen hikoilee kun ei saatana ees vessaan pääse"-viestejä Käyttikselle, tuli mieleen että onkohan mulla nyt lupa valittaa?
Koska hitto, itsepä halusin lapsia. Ihan kaksin kappalein.
Kun eivät ole edes kaksoset niin en voi edes väittää että saatiin enemmän kuin tilattiin.
Mä nimittäin itse suhtaudun erittäin paheksuvasti ihmisiin, jotka varta vasten hankkiutuvat hankalaan tilanteeseen ja sitten siitä kovaan ääneen kitisevät.
Että hankitaan omakotitalo ja sit itketään kesät talvet lämmityskustannuksia ja pihatöiden määrää.
Reissataan maailman ympäri ja itketään kun luottokortit on tapissa ja rahat loppu.
Aletaan marttyyrimutsiksi kun on hankittu suurperhe silloinkin, kun on jo ennen ensimmäistä yhdyntää ollut selvää että mies on naimisissa työnsä kanssa ja koko perheyritys jää mutsin pyöritettäväksi.
Asioita, mihin syyllistyn itsekin.
Esimerkiksi hankittiin viisi vuotta sitten pari koiraa, ja nyt melkein joka päivä nyyhkytän vähintään Käyttikselle kuinka ne yksinkertaisesti ovat liikaa mun sietokyvylle enkä kestä sitä että kahden lapsen lisäksi pitää potea morkkista vielä kahdesta koirastakin.
Tälläisiä juttuja, you know, että jos olisi ollut oikein viisas eikä vain jälkiviisas, niin nämäkin kitinät olisi vältetty?

Onko mulla siis oikeastaan oikeus nyt ihan kamalasti tästä tilanteesta kitistä.
Mulla on pariinkin postaukseen kommentoitu, että itken nyt ihan itseaiheutettua ongelmaa. Ja olkootkin, että ne on aina anonyymeja jotka tulee palauttamaan maan pinnalle eivätkä tarjoa teetä saati sympatiaa, niin oikeassa ovat.
Kuinka paljon on lupa valittaa?


(Mä olen nyt innostunut näistä giffeistä, mutta onneksi en ole ainoa joka 


kuvaa itkeviä lapsiaan. Tosin nämä meidän kuvat kyllä otti lapsen isä).

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 9.4.2013.

18.4.2015

MUN VESIPEDOT


Oman lapsuuteni aika intensiivinen uintiharrastus ei onnistunut traumatisoimaan mua niin pahasti, ettenkö vielä viihtyisi vedessä ja haluaisi myös, että lapset tottuvat tähän elementtiin. Kerroin jo aiemmin, että me käydään erittäin paljon uimassa, ja nyt tämän kevättalven pojat ovat päässeet harrastamaan uintia ihan ohjatusti: Nipsu Folkhälsanin vauvauinnissa ja Omppu Urheiluhallien uimakoulussa, jossa ensin käytiin aikuisen kanssa ja nyt isona poikana jo ihan yksin. Ensi kuussa palataan altaaseen koko perheen voimin kun saatiin puolen vuoden jonotuksen jälkeen paikka perheuintiin, sen lisäksi Ompun uimakouluilut jatkuvat kesällä luonnonvesissä Kivinokassa.


Mä en ole rehellisesti sanoen jaksanut harrastaa lasten kanssa muskareita tai mitään muuta sellaista, mikä vaatisi lapselta paljon paikallaan oloa - kokeiltu on, se ei selvästi ole meidän riiviöiden juttu. Olen sen verran laiska, että vaikka matkoineen ja pukemisineen uiminen on tietyllä tapaa työlästä, etenkin kun ei ole autoa, viihdyn itse altaassa lilluen. Puhumattakaan siitä, että uimataito on aika tärkeä juttu muutenkin, kun miehen suvulla on mökki saaressa ja mä haaveilen asumisesta jossain hyvien surffausolosuhteiden lähellä (en tietenkään osaa surffata, mutta se on sen ajan murhe). Ja koska olen niin pahasti kännykkäkoukussa, altaaseen en voi sentään puhelinta ottaa mukaan, joten ainakin tulee keskityttyä täysillä. Myös tietenkin siksi, että etenkin Pampula kuvittelee olevansa jokin sukellusmestari ja yrittää parhaansa mukaan hukuttautua kaiken aikaa.


Ihan halvimpia harrastuksia nämä eivät ole, etenkin vauvauinti vähän normaalia lämpimämmässä altaassa maksaa. Ompun uimakoulut ovat olleet hinta-laatu-suhteeltaan loistavia, ja nyt kun poika jää seitsemän muun 5-7-vuotiaan kanssa masokistin uimaopettajan vastuulle voin itse mennä puoleksi tunniksi vaikka vesijuoksemaan tai saunomaan. Jos muuten erilaiset vesilajit kiinnostaa niin ensi lauantaina on Märskyssä taas Aqua Cocktail, minne menisin itsekin jollemme olisi juuri silloin syömässä synttärikakkua. Jos jollain on kokemuksia - hyviä tai huonoja - muistakin vauvauittajista kuin Folkhälsanista niin tasapuolisuuden nimissä niitä on suotavaa jakaa täällä. Suosittelen kaikille näitä lajeja, jää hyviä muistoja ja hyvällä tuurilla myös tällaisia Nirvana-henkisiä valokuvia!


15.4.2015

EN TIEDÄ

Mulla on ongelma.
Ensimmäistä kertaa koko äänioikeutetun urani aikana en ole ihan varma, minkä numeron sunnuntaina aion siihen ympyrän sisälle piirtää.
Muutama bloggaaja on julkisesti ilmoittanut, että ei aio äänestää, koska yksikään ehdokas ei ole 100 prosenttisesti samaa mieltä heidän kanssaan. WTF!! Mikä pyhäinhäväistys! Jos haluaa löytää ehdokkaan, joka on 100% yksimielinen äänestäjänsä kanssa, kannattaa lähteä itse ehdolle. Muuten voisin kuvitella, että tässä asiassa voi hieman joustaa - harva on 100 % samaa mieltä kaikesta aviopuolisonsa kanssa, mutta silti sen kanssa on perustettu perhe ja vaikka mitä muuta.
Mulla on kaksi hyvää ehdokasta, joista kumpikin on tullut vaalikoneessa kolmen samanmielisimmän joukkoon, noin 82% yhteisillä näkemyksillä.
Mun mielestä kuitenkin 82 on varsin korkea luku, ja viittaa siihen, että minun ja potentiaalisen ehdokkaani ja toivottavasti myös edustajani arvomaailma kohtaa, vaikka emme jakaisi jokaista visiota. Yritän yleensä äänestää henkilöä, joka on hieman idealistisempi kuin minä itse, koska olen välillä tällainen laiskanpulskea alisuorittaja. Parempi, että edustajallani olisi enemmän aatteen paloa ja korkeampi moraali.

Olen todella old school, opiskelen politiikkaa, seuraan sitä aktiivisesti, näen politiikkaa joka asiassa ja pidän äänestämistä todellakin kansalaisvelvollisuutena. Tai oikeastaan olen sitä mieltä, että jos ei äänestä, menettää seuraavaksi neljäksi vuodeksi valitusoikeuden yhdestäkään eduskunnassa läpilyödystä päätöksestä. Sitä voi sanoa sirkukseksi tai apinatarhaksi tai miksi tahansa, mutta eduskunnan vaikutusvaltaa ei voi kiistää. Siksi olisi parempi tehdä parhaansa sen suhteen, että meitä eivät edustaisi pelkästään ne, jotka haaveilevat ilmaisista taksimatkoista ja hyvistä eläke-eduista.

Mutta ketä sitten äänestää?
Vaihtoehdot ovat nuori, innokas, fiksu ja kaikin puolin hyvä tyyppi Demareista. Hän tuskin menisi läpi, ei ole kovin tunnettu nuorisopolitiikan ulkopuolelta eikä mitenkään kovin mediaseksikäs. Ääneni menisi siis demareille, joiden uudesta puheenjohtajasta ja tämän valitsemasta linjasta en ole kovin varma. Mutta jos nyt kaikki maailmanlopun ennustukset toteutuvat, joutuu Keskusta valitsemaan hallituskumppaninsa kolmen vaihtoehdon välillä ja minusta mieluisin ratkaisu olisi silloin - näistä kolmesta - SDP.
Tai sitten eräs Vihreiden luonnonsuojelun saralla pätevöitynyt intohimoinen, joskus vähän turhankin ehdoton maailmanparantaja. Sellainen, jonka standardeihin minä en autottomana kasvissyöjänäkään ylettyisi. En tiedä mahdollisuuksia läpimenoon, mutta ei varmasti ole puolueensa heikoin lenkki. Toisaalta Vihreät melko varmasti päätyvät oppositioon. Joitain isoja mielipide-erojakin on puolueen kanssa.
Kumpaakin voisin äänestää ylpeänä, mutta nyt tuntuu että tarvitaan jo taktikointia.

Tämä on nyt hyvin vaikeaa. Helpommallahan toki pääsisi, ettei äänestäisi ollenkaan, mutta en voisi elää itseni kanssa jos näin tekisin.

13.4.2015

TISSIT

#Tissigate.
Yksi itseään julkisesti tuulitunneliksi tituleerannut nevehööd onnistui provosoimaan köykäisellä blogitekstillä rintojen merkityksestä heteromiesten hyvinvoinnille - siis kumppanin rintojen, ei suinkaan miesten omien. Sattumalta juuri sopivasti samaan aikaan kun hänen älyvapaa ajankohtaisohjelmansa alkoi pyöriä televisiossa. En millään muotoa allekirjoita Maisa Torpan näkemystä siitä, että isot rinnat ovat evoluution suurimpia saavutuksia. En, vaikka hän oli kirjoitustaan varten haastatellut runsaasti empiiristä tutkimusta toteuttanutta strippariakin. Mutta en myöskään osannut ottaa tekstistä kierroksia, yksi omasta mielestäni aivan idioottimainen blogikirjoitus monen muun joukossa.

Jostain syystä juttu kuitenkin paisui, eikä tilannetta parantanut I'm No Angel-kampanja, jossa oikea nainen määriteltiin kurvikkaiden XL-mallien kautta. Yhtäkkiä jokaisella naisella on syytä loukkaantua, koska kukaan ei voi mahtua kaikkiin niihin muotteihin, mihin naisia ulkopuolelta mallataan. Moni on kirjoittanut aiheesta puolustavan palopuheen, suosikkini on ehdottomasti Annan kirjoitus, jossa nähdään tissejä tärkeämpänä yleiset sukupuoliroolit ja odotukset, ei pelkät kauneusihanteet. Vaikka pidän tärkeänä, että epärealistisista ihanteista ja mainosten retusoinnista ja muusta puhutaan, tekisi silti mieli huutaa että ei nyt hyvänen aika mennä tähän mukaan, fiksut naiset! Jos joku maisatorppa nyt on sitä mieltä että pienet rinnat ei ole naisellista niin mitä väliä, eihän me sen maisatorpan kanssa vehdatakaan! Nyt on vaalit, puhutaan niistä, tai edes Lapsimessuista!

Mutta eniten mua on ehkä ahdistanut tissidiskurssissa se, että kiitos vaan Maisa Torpan, sitä käydään taas miehisestä näkökulmasta. 15 vuodessa aspekti ei ole juuri muuttunut, Iltasanomat muistutti jostain vuonna 2000 aloitetusta adressista, jossa julkkismiehet puolustavat luomurintoja. Siinä mm. Juhani Tamminen, Osmo Soininvaara, Kalervo Kummola ja Jari Isometsä muisuttavat, että he eivät pidä silikonirinnoista vaan arvostavat luonnollista rintamusta koosta riippumatta. Tarkoitushan on varmasti ollut hyvä, mutta vahvistaa myös sitä stereotypiaa, että silikonit hankitaan vaan miellyttääkseen miestä (silloin ei varmaan olla sängyssä Arvi Lindin tai Marco Bjuströmin kanssa). Rintojen koko ja koostumus ovat toki makuasioita, onneksi hyvin harvalle miehelle mikään deal-breaker, mutta että oikein adressi. Jos haluaa vähentää naisten ulkonäköpaineita, kannattaa aloittaa se kotoa, kehumalla kumppania ja kaikkia mahdollisia ihmisiä. Mielellään myös muustakin kuin mehukkaista muodoista.

Miksi mä sitten tästä meuhkaan?
Ei ole mikään salaisuus, että miehellä on ollut silikonisäästötili mua varten. Se on osittain vitsi, koska en tiedä kestäisinkö todellisuudessa rintojensuurennusleikkauksen jälkeisen liikuntakiellon, jaksaisinko uusia täytteitä kymmenen vuoden välein, enkä ole edes varma ovatko riskit isompien rintojen arvoiset. Mulle kuitenkin implantit ovat samalla tavalla konkreettinen vaihtoehto kuin se laserleikkaus, johon aikoinaan menin päästäkseni eroon silmälaseista (joita kyllä nykyään ikävöin). Kun kolmannellekin maitojuopolle tulee tissibaarissa valomerkki, en tiedä millaiset eläkeläisrintani tulevat olemaan. Imetysten välissä olen kyllä oppinut arvostamaan pienempien rintojen ominaisuuksia etenkin urheillessa, ja toisaalta laihduttuani on pienempi kuppikoko näyttänytkin sopusuhtaiselta. Olen kuitenkin ollut aina isorintainen, olenhan aika isokokoinen muutenkin. En nyt puhu mistään yliluonnollisista kellukkeista vaan suunnilleen samankokoisista daisareista, jotka mulla oli nuorempana. Tiedän tiedän, elämä ja aika saavat näkyä kropassa, eikä mun itsetuntoni ole sidottu tissivaon syvyyteen. En ole vielä varaamassa tissienhakumatkaa Viroon, mutta jos joskus tuntuu että se parantaisi elämänlaatuani niin saattaisin niin tehdäkin.

Olen ylipäänsä varsin liberaali sen suhteen, miten ihmiset omaa kehoaan muokkaavat niin kauan kun tekevät sen omalla kustannuksellaan muita vahingoittumatta. Olen värjännyt hiuksiani, lävistänyt naamaani, ottanut tatuointeja, kärsinyt kamalia vahauksia ja nykyään kasvatan mielelläni lihaksia. Jotain amputaatioita tai itsensä silpomisia en juuri ymmärrä, mutta jos joku on onnellisempi ilman pikkurilliään tai halkaistulla kielellä niin mitäpä mä siihen olen sanomaan. Esimerkiksi kovin eksoottiset kynnet tai puolimetriset tekoripset eivät vastaa mun kauneusihannetta, mutta en usko että niitä on mua varten laitettukaan, vaan miellyttääkseen itseään. On hyvä, että mainoksissa näkyy erilaisia naisia, raskausarpia, selluliittia, ryppyjä. Toivoisin, että sen sijaan että esitettäisiin yhtä tyyppiä oikean naisen edustajana näytettäisiin koko se kirjo, mitä yli kolmen miljardin naisen joukkoon mahtuu. Sinne mahdun niin minä kuin Maisa Torppakin.

Flashback: TAHDON TISSINI TAKAISIN!

Tässä postauksessa esineellistän omaa etuvarustustani ja muutenkin puhun vulgäärin epänaisellisesti rinnoistani. Sitä ei ehkä ymmärrä kukaan muu kuin edes vähän aikaa mammalandiassa viettäneet, loput raukat tulevat pettymään jos eksyvät tänne jonkun tissiaiheisen nettihaun kautta. Sorry.

Kuun lopussa meillä ei enää ole vauvaa, vaan kaksi taaperoa (vai onko O jo leikki-ikäinen?).

Koska viikonlopun yökyläily mummolassa oli menestys (ts. ainakaan anoppi ei julkisesti ole valittanut väsymystä, ja lapsi palasi kotiin hilpeänä ja haavoittumattomana) niin mulle heräsi ajatus, että mä en ehkä olekaan enää ihan täysin korvaamaton P:lle.
Vaikka tykkään tehdä itsestäni tärkeän, niin kun kroppa on ollut loputtomasti pikku ameebojen käytössä sitten syyskuun 2009 (lukuunottamatta kahden viikon taukoa O:n imetyksen loputtua ennen kuin pamahdin paksuksi). Enkä mä näe itseäni taaperoimettäjänä - kaikki kunnia niille jotka noudattaa sitä suuruudenhullua kahden vuoden imetyssuositusta, mulle riittää about just nyt tämä touhu.

Imetys on onnistunut molempien poikien kanssa oppikirjamaisen hyvin.
Maito on noussut, molemmat ovat olleet ns. tissimiehiä eikä ole tarvittu mitään rintakumeja.
Toisaalta mä olen surutta juottanut molemmille myös korviketta tarpeen vaatiessa ja yrittänyt totuttaa tuttipulloon heti pienenä, koska olen tiennyt etten ole ensimmäisen vuoden ajan ympärivuorokautisesti nälkäänäkevien pentujen palveluksessa.
O nautti rintamaitoa viimeisen kerran ollessaan kaksi viikkoa päälle vuoden vanha, ja siitä on valitettavasti tullut mun standardi.
Vaikka me taidetaan molemmat P:n kanssa olla valmiita lopettamaan tämä touhu, niin mä en vaan voi.
Koska tahdon olla tasavertainen äiti. Että molemmat pojat saisi niitä vasta-aineita ja imetysläheisyyttä just päivälleen yhtä paljon. Paskat niistä virallisista suosituksista, mutta tasa-arvoinen kohtelu veljeksille!
Vaikka eihän tässä ole mitään logiikkaa.

Mun toinen rintani sanoi työsopimuksen irti jo kuukausi sitten, eli nyt mä olen ollut koomisen eriparitissinen jo jonkin aikaa. 
Koska P syö lähinnä enää aamuisin ja päiväunien jälkeen, ei ole hetkeen tarvinnut miettiä liivinsuojia, imetysliivejä tai imetysystävällistä vaatetusta. Tämäkin on mukavaa.
Toisaalta imetyksen lopettamiseen liittyy myös fyysistä epämukavuutta, kun tuotanto jatkuu vaikka kysyntä loppuu.
Ylipäänsä siitä ei paljoa puhuta, että imetyksen aloittaminen sattuu, ja sen lopettaminen sattuu (jälkimmäinen vieläpä henkisesti!).
Mä olen jo monta kertaa vannonut että se on loppu just NYT, mutta sitten päätynyt vielä tämän yhden kerran kaivamaan kuvetta esiin. Se on niin helppoa. Helppo tapa ruokkia, helppo tapa lohduttaa, helppo tapa tainnuttaa unille. Ja mä olen tunnetusti laiska nainen.

Sinänsä otsikko on vähän harhaanjohtava, että tissit ei tule takaisin koskaan.
Ne eivät palaa entiselleen, ja surutyötä pitää tehdä senkin kanssa (koska olen pinnallinen! Niin!).
Käyttännön Miehen perustamalla silikonisäästötilillä on vain 70 senttiä, sillä ei vielä saa täytettä tyhjiin imettyjen hernepussien sisään.
Toisaalta olen ehdottanut Käyttikselle tosi halpaa ja helppoa tapaa saada vanhat muodot takaisin; kolmas vauva! Ei ole kyllä vielä innostunut tästä ajatuksesta. Pöh.

No. Tarkoitus olisi hoitaa lopullinen vieroitus tämän kuun aikana.
En tiedä onko se lopulta kovempi paikka mulle vai P:lle. Ensi viikolla on pojan 1-vuotisneuvola, ja saa nähdä minkälaisia imetysaikoja siihen neuvolakorttiin kirjataan.
Mutta hitto, että tämäkin helppo asia muuttuu vaikeaksi nyt.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 12.2.2013.

12.4.2015

EI PASKEMPI VIIKKO


Tällä viikolla aurinko on lämmittänyt sisältä ja ulkoa. Mökkihöperyys ja eristäytyneisyys ovat vaihtuneet sosiaalisuuteen ja henkeviin keskusteluihin viinilasillisen ääressä. Maanantaina ystävä tuli syntymäpäivänsä kunniaksi avokadopastalle, tiistaina vietettiin firman pikkujouluja (toki tyylikkäästi neljä kuukautta myöhässä). Naapurin äitiystävän kanssa on retkeilty, perjantaina pääsin rakkaan kaverin kanssa jakamaan kuulumisia, nachoja ja mojiton. Lauantaina ihailin kuinka reteästi kummityttöni äiti vaihtoi autoonsa kesärenkaat ja pieni kummityttö hoivasi meidän Nipsua, illalla sain vielä yllätysvieraan jakamaan sitä viiniä lasten mentyä nukkumaan. Sunnuntaina ollaan töissä, mutta sekin tuplapalkalla.

Totta kai tähänkin viikkoon on mahtunut rintoja pureva, viidennen hampaansa vihdoin saanut bipoläärinen vauva, vapaapainia harrastavat veljekset joista isompi analysoi kakan ominaisuuksia äänekkäästi bussissa, alkulämmittelyyn loppuneita jumppia kun lapsiparkissa on taas käyty kierroksilla, miljoona riitaa miehen kanssa siitä miten toinen ei vaan tajua mistään mitään, tuskastumista loputtomien kotitöiden, kauppalistojen ja kakkavaippojen keskellä, Lapsimessut missä lähinnä ahdistuin vaikken päässyt edes lähellekään Gugguun pistettä. Mutta päällimmäisenä positiivinen, kiitollinen ja piristynyt mieli. Monta hyvää poliittista keskustelua, väittelyä ja vaalivinkkien vaihtoa. Sitä Tinderin selaamista ja parisuhteiden analysointia. Hyvin vähän puhetta lapsista, työkuvioita jännitettäväksi. Ja ensi viikolla sitten tämä äitiysloma loppuu. Se viimeinen. 

10.4.2015

MAAILMA ON PAHA PAIKKA


Jäin ensimmäisen kerran yksin kotiin ollessani 4-vuotias (täytin kyllä viisi aika pian tämän jälkeen). Äitini lähti noin puolen tunnin pankkikäynnille. Heti kun auton perävalot katosivat näkyvistä tyhjensin säästöpossuni ja juoksin kotipihalla olleeseen kioskiin ostamaan 20 pennillä vaaleanpunaisia sieniä ja 20 pennillä kolapulloja. Viisas äitini tuli kotiin kioskin kautta, ja jäin luonnollisesti kiinni siitä etten ollut pysynyt kotona niin kuin oli sovittu. Ekaluokkalaisena aloin kulkea yksin useamman kilometrin koulumatkan heti toisesta koulupäivästä alkaen. Bussimatkojen lisäksi vietin iltapäivät usein yksin vanhempien ollessa töissä, aikana ennen iltapäiväkerhoja ja kännyköitä. Nautin suuresti jo 6-vuotiaana omasta ajastani, söin karjalanpiirakoita, luin Aku Ankkaa ja katsoin Marienhoffia. Kun olin kaksitoista, jättivät vanhempani minut yksin pitkän viikonlopun ajaksi ja karkasivat Amsterdamiin. Ostin Stockan kortilla pakastepizzaa, otin pitkiä kylpyjä ja kutsuin kavereita kylään katsomaan Beverly Hillsiä. 15-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi, 17-vuotiaana muutin omaan kotiin.


Olen kuullut niiden tuttavien, joilla on teini-ikäisiä lapsia, pohtivan voiko yläkoululaisen jättää yksin illaksi kotiin. Puren huultani enkä kommentoi, koska en tiedä mitään murrosikäisten kasvatuksesta - en tiedä paljoa lastenkasvatuksesta muutenkaan. Olen vielä siinä vaiheessa, että peilaan kaiken oman lapsuuteni kautta ja siihen verrattuna nykymeininki tuntuu ihan älyttömältä kuplamuoviin käärimiseltä. Tehdä nyt lastensuojeluilmoitus yksin kotipihassa leikkivästä 5-vuotiaasta! Siis leikki-ikäisestä, jolla ei ole mitään hätää. Tai voiko ripari-ikäinen olla yksin viikonlopun kun ei tahdo lähteä mökille. Vaikka ikäkriisiä pukkaa niin onneksi olin pahimmassa kapinavaiheessa 90-luvun lopussa, jolloin oli ihan normaalia että kaveriporukassa oli aina jollain "kämppä tyhjänä" viikonlopun. Tietenkin se tarkoitti joskus kotibileitä, Ofeliaa, hölmöilyä ja sekoilua, mutta ainakin tapahtui turvallisesti kotioloissa. Usein se tarkoitti vain sitä, että katsottiin Salkkareita ja syötiin sitä pakastepizzaa.


Kohta viisivuotias Omppu alkaa olla siinä iässä, että hän kaipaa jo vähän vapautta. O on aina ollut todella luotettava ja järkevä ikäisekseen, harkitseva ja kiltti lapsi joka noudattaa hyvin sovittuja sääntöjä. Pian jo vuoden ajan hän on saanut mennä yksin ystävänsä luo, kotipihan poikki, ja toisinaan edeltä pihalle leikkimään. Kun liikutaan julkisilla paikoilla, on mulla usein kädet täynnä vauvan ja 3-vuotiaan kanssa, joten on vain luotettava että O kulkee mukana eikä tee mitään katoamistemppuja. Tunnen välillä syyllisyyttä siitä, että Omppu joutuu kantamaan välillä vastuuta myös esimerkiksi vauvasta, jos joudun hylkäämään rattaat ja esikoisen ja pinkomaan Pampulan perään. Pelkään, että lapsi joutuu tilittämään esikoissyndrooman aiheuttamia traumoja terapiassa tulevaisuudessa.


Olen oikeastaan aika huoleton äiti, mitä tulee etenkin esikoiseen. Totta kai hän hölmöilee kuten kaikki ikäisensä, ei aina tottele ja toisinaan tekee todellisia tyhmyyksiä, mutta aina saadessaan hieman löysempää liekaa hän on käyttäytynyt juuri niin hyvin kuin on luvannutkin. Mutta vaikka lapsi on fiksu ja reipas, maailma ei ole aina mukava paikka. Kotipihalla pelottavat paitsi ne ääliömäiset vanhemmat, joiden on pakko kaahata sisäpihalle tuodessaan lastaan päiväkotiin (jonka edessä kyllä on parkkipaikkoja, mutta viehän se taskuparkkeeraus arvokasta aikaa) myös muut pihapiirin lapset, joista kaikki eivät ole ihan sellaista seuraa, jossa oman lapsensa toivoo viihtyvän. Toistaiseksi Omppu on itsenäistynyt yksin, mutta entä jos hänet päästää pihalle kaverien kanssa, tuleeko ryhmäpaineessa koeteltua rajoja?


Ja sitten on kaikki ne perinteiset uhkakuvat. Pedofiilit ja namusedät, narkkarit, meteoriitit, rattijuopot, auki jääneet kaivonkannet. Mutsiuden mukana on tullut aimo annos maailmantuskaa, ja luultavasti ahdistus omasta voimattomuudesta lisääntyy samassa suhteessa kun lapset irrottavat otettaan mun kädestä. Sitten ajattelen omaa lapsuuttani: Aika vapaata menoa, on saatu juosta jo eskarilaisina kesäiltoina ympäri kortteleita. Kultainen 80-luku, jolloin elettiin vähän pellossa. Ei älypuhelimia, ei nettiä, jos oli jotain asiaa niin sitten kiljuttiin pihalla että "äitiiiii tuu ikkunaan, Millalla on asiaa!". Oliko se maailma silloin paljon turvallisempi? Miksei meistä tehty lastensuojeluilmoituksia, vaikka näinä päivinä pihajuhlissa viiniä lipittävät vanhemmat ja ympäri kotikulmia kirmaavat lapset olisivat varma tapa saada sosiaalityöntekijät perään? Kaikesta vapaudesta ja villiydestäni huolimatta muistan oman lapsuuteni hyvänä, turvallisena ja vaarattomanakin. Kiipeiltiin kallioilla ja tutkittiin vähän autiotaloa (mutta koska legenda kertoi, että siellä on vesikauhuisia lepakoita, ei kuitenkaan menty sisään), seikkailtiin ja leikittiin metsissä noitia (peläten eniten Noitien Käsikirjaa).


Kun Ompulla on pian viisivuotistarkastus neuvolassa, saadaankohan me taas joku ikäkautta käsittelevä opasvihko? Voisiko siellä olla noviisiäidille jotain yleispäteviä ohjeita siitä, kuinka antaa lapselle mahdollisuus tutkia maailmaa, ilman, että hänelle tapahtuu mitään ikävää. Tilastojen perusteella vaarallisin paikka on varmaan oma koti, mutta miten minimoida riskit kun lapsi lähtee maailmalle? Tai edes paikalliseen leikkipuistoon. Tiedän, että huolettomalla 1900-luvulla lapsikuolleisuus oli ihan eri luokkaa kuin nykyään, mutta onko maailmasta tullut oikeasti niin paha paikka että kouluikäiset eivät voi olla päivisin yksin kotona? Ja kaikki tämä murehtiminen kun asutaan vielä täällä lintukodossa, jos haaveet toteutuvat ja muutamme jonnekin ulkomaille, pitää ikkunoihin asentaa varmaan kalterit ja lapset kuljettaa kouluun ja takaisin ylioppilaiksi asti. Kääk!

PS. Yhtään lasta ei vahingoitettu näissä kuvauksissa. Sen sijaan huudettiin tosi monta kertaa "Älä!", "Ei saa kiusata sorsia!", "Nyt takaisin!" ja "Et mene sinne veteen!".


8.4.2015

TINDER!

Mä olen päässyt Tinderiin!
Koko treffisovellus ehti saada ystävien puheiden perusteella eeppiset mittasuhteet, kun viimeksi viime vuosikymmenellä treffaillut avioliiton ja lapsiperhearjen marinoima kotiäiti kuunteli, miten sinkkuystävät ihan vaan sormella hipaisemalla poimivat itselleen potentiaalisia poika- ja tyttöystäviä valikoimasta, jota ei olisi saanut tungettua Lostarin alakertaan vaikka olisi kuinka ahtaasti oltu.

Niin kuin ystävätär asian ilmaisee, o tempora o morjens!
Kyllä on kuulkaa treffikulttuuri muuttunut, vaikken mä ikinä mikään sarjadeittailija ollutkaan, enemmän just sellainen humalassa huonoja valintoja tehnyt säätäjä. Nyt sitten kaksi semisinkkuystävää ystävällisesti antoivat mun plärätä Tindereitään ja se oli jotenkin tajunnanräjäyttävää. Koska tapaan ihmisiä lähinnä töissä, salilla tai hiekkalaatikolla, en oikein hahmota että muutaman metropysäkin päässä on suuri yksinelävien, nuorien, urbaanien ihmisten keskittymä. Että vaikka oma elämä on tavallaan pysähtynyt tällaiseen lasten kasvuun kiteytyvään aikakapseliin, käyvät muut yhä ravintoloissa, baareissa, treffeillä, eroavat ja pariutuvat, etsivät elämänsä miestä tai naista.

Hämmästelin ennen kaikkea sitä, että Tinder oli täynnä tosi kivan oloisia ihmisiä. Toiset totta kai viihtyvät paremmin omassa seurassaan ja ovat sinkkuja omasta valinnastaan, mutta vaikka osa tinderöijistä on vaan sen kuuluisan tindermunan perässä niin varmasti iso osa etsii myös ihan oikeaa parisuhdetta. Tietenkin sinne valitaan vain parhaat kuvat eikä siihen lyhyeen kuvaukseen kirjoiteta, että ennen menkkoja olen mielipuolinen kyklooppi tai en ole koskaan tehnyt ruokaa (paitsi nuudeleita) ja käyn yhä pesettämässä pyykin äidilläni. Mutta aika harva vaikutti miltään suoraan tyrmättävältä tapaukselta, sellaiselta, jonka profiili suorastaan huutaa painamaan ruksia ja jatkamaan nopeasti eteenpäin.

Mutta mun julmat ystäväni vaan skippasivat näitä mun mielestä todella mielenkiintoisen oloisia ihmisiä!
Tässä pitää olla täydellinen ensivaikutelma, sanoi toinen.
Ei riitä että on ihan okei kun näitä on niin paljon, pitää olla ihan järisyttävän upee, vastasi toinen.
Jollekin "ihan kivalle" ei tosiaan annettu mahdollisuuksia, yksi väärä kuva tai kuvaava lause ja bä-däm, ruksi ja siitä seuraavaan.
Totesin, että jos joskus joutuisin sinne Tinderiin niin mulla ei olisi mitään jakoa. En keksisi mitään kovin nokkelaa tapaa kertoa, että mun mukana tulee muuten kolme maanista pikkupoikaa ja yksi omaa peppuaan palvova mäyräkoira. Silmäpusseja ja raskausarpia olisi tosi vaikea photoshopata pois, ja totuus paljastuisi viimeistään livenä. Laittaisin kuitenkin jonkun kuvan tai sanan, joka olisi tindermaailmassa totaalinen no-no; toinen kaveri hylkäsi välittömästi jos ehdokkaalla oli salikuvia, toinen ei kestänyt mitään mukahauskaa verbaliikkaa. Ja nämä mun ystävät, ne vasta hienoja ihmisiä ja hyviä tyyppejä ovat, mutta ties kuinka monta kertaa heidänkin profiilinsa on ohitettu.

Oikeastihan se on ihan hauska sovellus, kun sitä ei ota liian vakavasti.
Ihan tervetullut muutos siihen systeemiin, että kumppania piti metsästää joko baarissa tai teksti-tv:n keskustelupalstoilla niin kuin mun nuoruudessani. Jatkoa Kiss FM-chatille, muistatteko?
Mä en ole päässyt mukaan tähän treffikulttuurin murrokseen, vaikka Tinderhän on ihan tervehenkinen, siellä ollaan omilla naamoilla ja nimillä ja aika nopeasti paljastuu, jos on yhteisiä tuttuja joilta udella tarkempia tietoja ehdokkaasta.
Tuntuu se silti raadolliselta. Ehkä siksi, että tällä hetkellä omassa parisuhteessa tulee hyväksytyksi täydellisesti epätäydellisenä, vähän rupsahtaneena, tosi nuupahtaneena ja takakireänä daamina. Vaikka meillä riidellään ja raivotaan (noh, minä lähinnä) ja yritetään joskus jopa vähän muuttaa sitä aviopuolisoa, niin kuitenkaan ei tarvitse esittää, yrittää tehdä vaikutusta, pelata tai pelätä, että paljastuisi joku "totuus", piirre, joka saisi sen toisen lähtemään. Ja jos nyt olisin tuon miehen tavannut Tinderissä, olisiko sille antanut edes tilaisuutta?

6.4.2015

WE HAVE A WINNER!

Random.org lahjomattomasti valitsi Lapsimessut-lippujen voittajaksi nimimerkin Leelan! Laitatko mulle sähköpostia ASAP niin saan liput huomenna postihin?

Kaikille kiitos vinkeistä, siellä oli muutama jo valmiiksi to do-listalla keikkunut sekä monta uutta. Suunnitteilla on äiti-poika-matka Viroon kaksin Ompun kanssa, eli Tallinnan vinkit olivat varsin tervetulleita!

4.4.2015

OLETKO KYLLÄSTYNYT VANHAAN PUUTARHALETKUUSI?



Tänä aamuna vanha kunnon OstosTV - tai millä nimellä se nyt 2010-luvulla kulkeekaan - kiteytti hyvin First World Problem-pilkkanimen merkityksen. Uudenlaista, venyvää puutarhaletkua mainostettiin painottamalla kuinka raskasta on kantaa tavallista puutarhaletkua pitkin puutarhaa. Rumakin se on. Joku Meksikosta rajan takaa takakontissa kulkeutunut José kertoi raskaasta työstään puutarhurina (idyllisen uima-altaan vieressä) ja kuinka Xhose tekee hänen elämästään huomattavasti helpomman. Tietenkin kymmenen minuutin mainosajan käyttäminen puutarhaletkun markkinoimiseen on taitolaji, mutta nyt kyllä onnistuttiin kuulostamaan aika makaabereilta. Eipä tässä kannata surkutella sitä että aika harvalla on varaa niin isoon puutarhaan, että sen kasteleminen vaatii epäinhimillisiä ponnisteluja (ja sitten jos on, niin varmaan on rahaa palkata joku venepakolainen siihen hommaan) ja että kohta se kasteluvesikin loppuu.

Tällaisia asioita tulee mieleen, kun kahden yövuoron jälkeen herää ensimmäiseksi katsomaan kuinka länsimaisen ihmisen kulutuspakkomiellettä lietsotaan heti aamusta. Eli tämäkin pääsiäinen on toistaiseksi mennyt duunissa. Ennätyksellisesti vain yksi juhlakansalainen on erehtynyt toivottamaan munarikasta pääsiäistä. Mikä pettymys! Tänään käytiin kahden isoimman kanssa Gymillä temppuilemassa ja nyt yritetään motivoida keksimmäinen polkemaan, koska tyypin käsitys pyöräilystä ei ole kovin realistinen: Hän istuu tyynesti satulallaan ja odottaa, että fillari kulkisi eteenpäin itsekseen. Noh, ehkä se läpimurto tapahtuu kesään mennessä. Olen myös potenut blogillista alemmuuskompleksia, kun en ole saanut aikaiseksi mitään suklaamunanmetsästyksiä, höyhenaskarteluja tai lammaspaisteja. Rairuohot kyllä istutettiin, ja voin kertoa että empiirinen kokeilu osoitti, että muovailuvaha on tosi huono lannoite.

Oikeasti tulin vain muistuttamaan, että Lapsimessut-arvonta päättyy huomenna! Nyt on aika korkeat todennäköisyydet voittaa, että osallistukaa muutkin prosenttien pienentämiseen! Ja sitä oikein munarikasta pääsiäistä!