19.4.2015

Flashback: LUPA VALITTAA

Eilinen oli sellainen päivä, että jos olisin ihan vapaasti saanut itseäni toteuttaa niin
pelkkä lyöminen ei ehkä olisi riittänyt.
Oikeastaan ei mikään katastrofipäivä, mutta melkoiselta maailmanlopulta se tuntui kun P ei ollut nukkunut oikeastaan yhtään, O:n lääkärireissu - tais olla tämän vuoden neljäs?- venyi kolmetuntiseksi kuin labrassa oli kahden tunnin jonot (terveisii vaan niille eläkeläisille, että jos se lääkäri sanoo että "käy jossain vaiheessa viikolla verikokeessa" niin se ei vittu tarkoita että kaikkien tarvitsee tulla sinne marisemaan maanantaina lounasaikaan kun on 95 mummoo ja pappaa jonossa, plus sitten minä kahden päiväunia tarvitsevan taaperon kanssa).
Ja O, jolla on mysteeri-ihottuma jota joudutaan sairaalaan selvittelemään, käyttäytyi julkisilla paikoilla ihan kohtuullisesti mutta kotona kuin mielipuoli, ja mä olin väsynyt, nälkäinen ja suorastaan uin itsesäälissä. 
Käytännön Mies pelasti tilanteen tuomalla kotiin itsensä ja suklaata ja päästämällä mut spinning-tunnille (joo, mä innostuin siitäkin!), plus olemalla illalla muutenkin mahtava. Pojat nukkuivat kiltisti 10 tuntia putkeen, ja mäkin ehdin siis nauttia kuuden tunnin yhtenäisistä yöunista - tais olla ennätys parin kuukauden ajalta. 
Tänään on parempi päivä, ehdottomasti. Ei muuten sada luntakaan.

Mutta siinä kun lähetin niitä legendaarisia "on nää sunkin lapsias mitä jos itse tulisit tänne terveyskeskukseen hikoilee kun ei saatana ees vessaan pääse"-viestejä Käyttikselle, tuli mieleen että onkohan mulla nyt lupa valittaa?
Koska hitto, itsepä halusin lapsia. Ihan kaksin kappalein.
Kun eivät ole edes kaksoset niin en voi edes väittää että saatiin enemmän kuin tilattiin.
Mä nimittäin itse suhtaudun erittäin paheksuvasti ihmisiin, jotka varta vasten hankkiutuvat hankalaan tilanteeseen ja sitten siitä kovaan ääneen kitisevät.
Että hankitaan omakotitalo ja sit itketään kesät talvet lämmityskustannuksia ja pihatöiden määrää.
Reissataan maailman ympäri ja itketään kun luottokortit on tapissa ja rahat loppu.
Aletaan marttyyrimutsiksi kun on hankittu suurperhe silloinkin, kun on jo ennen ensimmäistä yhdyntää ollut selvää että mies on naimisissa työnsä kanssa ja koko perheyritys jää mutsin pyöritettäväksi.
Asioita, mihin syyllistyn itsekin.
Esimerkiksi hankittiin viisi vuotta sitten pari koiraa, ja nyt melkein joka päivä nyyhkytän vähintään Käyttikselle kuinka ne yksinkertaisesti ovat liikaa mun sietokyvylle enkä kestä sitä että kahden lapsen lisäksi pitää potea morkkista vielä kahdesta koirastakin.
Tälläisiä juttuja, you know, että jos olisi ollut oikein viisas eikä vain jälkiviisas, niin nämäkin kitinät olisi vältetty?

Onko mulla siis oikeastaan oikeus nyt ihan kamalasti tästä tilanteesta kitistä.
Mulla on pariinkin postaukseen kommentoitu, että itken nyt ihan itseaiheutettua ongelmaa. Ja olkootkin, että ne on aina anonyymeja jotka tulee palauttamaan maan pinnalle eivätkä tarjoa teetä saati sympatiaa, niin oikeassa ovat.
Kuinka paljon on lupa valittaa?


(Mä olen nyt innostunut näistä giffeistä, mutta onneksi en ole ainoa joka 


kuvaa itkeviä lapsiaan. Tosin nämä meidän kuvat kyllä otti lapsen isä).

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 9.4.2013.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

i Digame !