10.4.2015

MAAILMA ON PAHA PAIKKA


Jäin ensimmäisen kerran yksin kotiin ollessani 4-vuotias (täytin kyllä viisi aika pian tämän jälkeen). Äitini lähti noin puolen tunnin pankkikäynnille. Heti kun auton perävalot katosivat näkyvistä tyhjensin säästöpossuni ja juoksin kotipihalla olleeseen kioskiin ostamaan 20 pennillä vaaleanpunaisia sieniä ja 20 pennillä kolapulloja. Viisas äitini tuli kotiin kioskin kautta, ja jäin luonnollisesti kiinni siitä etten ollut pysynyt kotona niin kuin oli sovittu. Ekaluokkalaisena aloin kulkea yksin useamman kilometrin koulumatkan heti toisesta koulupäivästä alkaen. Bussimatkojen lisäksi vietin iltapäivät usein yksin vanhempien ollessa töissä, aikana ennen iltapäiväkerhoja ja kännyköitä. Nautin suuresti jo 6-vuotiaana omasta ajastani, söin karjalanpiirakoita, luin Aku Ankkaa ja katsoin Marienhoffia. Kun olin kaksitoista, jättivät vanhempani minut yksin pitkän viikonlopun ajaksi ja karkasivat Amsterdamiin. Ostin Stockan kortilla pakastepizzaa, otin pitkiä kylpyjä ja kutsuin kavereita kylään katsomaan Beverly Hillsiä. 15-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi, 17-vuotiaana muutin omaan kotiin.


Olen kuullut niiden tuttavien, joilla on teini-ikäisiä lapsia, pohtivan voiko yläkoululaisen jättää yksin illaksi kotiin. Puren huultani enkä kommentoi, koska en tiedä mitään murrosikäisten kasvatuksesta - en tiedä paljoa lastenkasvatuksesta muutenkaan. Olen vielä siinä vaiheessa, että peilaan kaiken oman lapsuuteni kautta ja siihen verrattuna nykymeininki tuntuu ihan älyttömältä kuplamuoviin käärimiseltä. Tehdä nyt lastensuojeluilmoitus yksin kotipihassa leikkivästä 5-vuotiaasta! Siis leikki-ikäisestä, jolla ei ole mitään hätää. Tai voiko ripari-ikäinen olla yksin viikonlopun kun ei tahdo lähteä mökille. Vaikka ikäkriisiä pukkaa niin onneksi olin pahimmassa kapinavaiheessa 90-luvun lopussa, jolloin oli ihan normaalia että kaveriporukassa oli aina jollain "kämppä tyhjänä" viikonlopun. Tietenkin se tarkoitti joskus kotibileitä, Ofeliaa, hölmöilyä ja sekoilua, mutta ainakin tapahtui turvallisesti kotioloissa. Usein se tarkoitti vain sitä, että katsottiin Salkkareita ja syötiin sitä pakastepizzaa.


Kohta viisivuotias Omppu alkaa olla siinä iässä, että hän kaipaa jo vähän vapautta. O on aina ollut todella luotettava ja järkevä ikäisekseen, harkitseva ja kiltti lapsi joka noudattaa hyvin sovittuja sääntöjä. Pian jo vuoden ajan hän on saanut mennä yksin ystävänsä luo, kotipihan poikki, ja toisinaan edeltä pihalle leikkimään. Kun liikutaan julkisilla paikoilla, on mulla usein kädet täynnä vauvan ja 3-vuotiaan kanssa, joten on vain luotettava että O kulkee mukana eikä tee mitään katoamistemppuja. Tunnen välillä syyllisyyttä siitä, että Omppu joutuu kantamaan välillä vastuuta myös esimerkiksi vauvasta, jos joudun hylkäämään rattaat ja esikoisen ja pinkomaan Pampulan perään. Pelkään, että lapsi joutuu tilittämään esikoissyndrooman aiheuttamia traumoja terapiassa tulevaisuudessa.


Olen oikeastaan aika huoleton äiti, mitä tulee etenkin esikoiseen. Totta kai hän hölmöilee kuten kaikki ikäisensä, ei aina tottele ja toisinaan tekee todellisia tyhmyyksiä, mutta aina saadessaan hieman löysempää liekaa hän on käyttäytynyt juuri niin hyvin kuin on luvannutkin. Mutta vaikka lapsi on fiksu ja reipas, maailma ei ole aina mukava paikka. Kotipihalla pelottavat paitsi ne ääliömäiset vanhemmat, joiden on pakko kaahata sisäpihalle tuodessaan lastaan päiväkotiin (jonka edessä kyllä on parkkipaikkoja, mutta viehän se taskuparkkeeraus arvokasta aikaa) myös muut pihapiirin lapset, joista kaikki eivät ole ihan sellaista seuraa, jossa oman lapsensa toivoo viihtyvän. Toistaiseksi Omppu on itsenäistynyt yksin, mutta entä jos hänet päästää pihalle kaverien kanssa, tuleeko ryhmäpaineessa koeteltua rajoja?


Ja sitten on kaikki ne perinteiset uhkakuvat. Pedofiilit ja namusedät, narkkarit, meteoriitit, rattijuopot, auki jääneet kaivonkannet. Mutsiuden mukana on tullut aimo annos maailmantuskaa, ja luultavasti ahdistus omasta voimattomuudesta lisääntyy samassa suhteessa kun lapset irrottavat otettaan mun kädestä. Sitten ajattelen omaa lapsuuttani: Aika vapaata menoa, on saatu juosta jo eskarilaisina kesäiltoina ympäri kortteleita. Kultainen 80-luku, jolloin elettiin vähän pellossa. Ei älypuhelimia, ei nettiä, jos oli jotain asiaa niin sitten kiljuttiin pihalla että "äitiiiii tuu ikkunaan, Millalla on asiaa!". Oliko se maailma silloin paljon turvallisempi? Miksei meistä tehty lastensuojeluilmoituksia, vaikka näinä päivinä pihajuhlissa viiniä lipittävät vanhemmat ja ympäri kotikulmia kirmaavat lapset olisivat varma tapa saada sosiaalityöntekijät perään? Kaikesta vapaudesta ja villiydestäni huolimatta muistan oman lapsuuteni hyvänä, turvallisena ja vaarattomanakin. Kiipeiltiin kallioilla ja tutkittiin vähän autiotaloa (mutta koska legenda kertoi, että siellä on vesikauhuisia lepakoita, ei kuitenkaan menty sisään), seikkailtiin ja leikittiin metsissä noitia (peläten eniten Noitien Käsikirjaa).


Kun Ompulla on pian viisivuotistarkastus neuvolassa, saadaankohan me taas joku ikäkautta käsittelevä opasvihko? Voisiko siellä olla noviisiäidille jotain yleispäteviä ohjeita siitä, kuinka antaa lapselle mahdollisuus tutkia maailmaa, ilman, että hänelle tapahtuu mitään ikävää. Tilastojen perusteella vaarallisin paikka on varmaan oma koti, mutta miten minimoida riskit kun lapsi lähtee maailmalle? Tai edes paikalliseen leikkipuistoon. Tiedän, että huolettomalla 1900-luvulla lapsikuolleisuus oli ihan eri luokkaa kuin nykyään, mutta onko maailmasta tullut oikeasti niin paha paikka että kouluikäiset eivät voi olla päivisin yksin kotona? Ja kaikki tämä murehtiminen kun asutaan vielä täällä lintukodossa, jos haaveet toteutuvat ja muutamme jonnekin ulkomaille, pitää ikkunoihin asentaa varmaan kalterit ja lapset kuljettaa kouluun ja takaisin ylioppilaiksi asti. Kääk!

PS. Yhtään lasta ei vahingoitettu näissä kuvauksissa. Sen sijaan huudettiin tosi monta kertaa "Älä!", "Ei saa kiusata sorsia!", "Nyt takaisin!" ja "Et mene sinne veteen!".


16 kommenttia:

  1. Ei vitsi miten hyvä postaus! Mun lapsuus on mennyt pitkälti samoin kuin sulla. Muistan kanssa jääneeni yksin 5-vuotiaana kun mutsi kävi juurikin pankissa (onko tää ollut kenties jotain koodikieltä? Onko ne oikeasti olleet kuitenkaan pankissa?) ja olleeni paljon yksin kotona kun mutsi oli töissä. Mähän, kuten säkin, olen ainoa lapsi. Muistan olleeni ekaa kertaa yön yli yksin himassa ollessani 11. Jostain ehkä 13-vuotiaasta lähtien olen viettänyt viikonloppuja yksin ja 14-vuotiaana olin useamman päivän arkena yksin kun mutsi oli leikkauksessa. Ja kyllä sain syötyä ja koulussa käytyä jne. Enkä muista että olisi koskaan ollut kamalaa olla yksin vaan nimenomaan nautin siitä yksinolosta. Varmasti on ollut hetkiä kun on toivonut että ei olisi siinä just yksin mutta näin aikuisena, ne muistikuvat on vain kivoja. Ja ne kotibileet... nimenomaan se että oltiin sisätiloissa, aina joku katsoi vähän perään että ei tukehdu oksennukseensa ja sai sammua sänkyyn jne.

    Meillähän nämä lapsoset on aika vähän joutuneet olemaan yksin. Silloin kun oltiin kolmisin vain niin enemmän mutta aika vähän silloinkin. Mutta nyt tässä hoitovapaiden ja vuorotöiden ja muiden myötä aika vähän. Vanhin lapsi on itseasiassa varmaan kaksi vuotta jo esittänyt toiveita että hei voisitteko joskus olla jossain että täällä saisi olla yksin. Mut nämä on siinä mielessä hassuja juttuja että musta tuntuu että mä ehkä voisinkin olla yön yli reissussa ja jättää teinit keskenään. Mutta ne ei halua olla niin pitkää aikaa yksin! Keskimmäinen on ilmaissut ihan suoraan että hän ei tykkää olla kotona yksin. Ja sitten kun on ollut niin että vanhin on saanut olla yksin niin on ollut kertoja jolloin hän on todennut että olisi kuitenkin ollut kiva jos olisitte olleet kotona. Sinänsä on ollut kiva että ei ole ollut "pakko" jättää lapsia kotiin keskenään niin mutta toisaalta, jos tottuisivat siihen niin entä sitten? Joskushan niidenkin täytyy alkaa itsenäistymään. Ei se musta niin toimi että kun lapsi täyttää 18 niin sitten. Vaan pikkuhiljaa, totutellen ja opetellen. Toki musta on parempi jos se tapahtuu lapsen ehdoilla eikä silloin kun mä haluan vaikka laivalle. Mutta noin siis samaa ihmettelen kuin säkin että miten asenteet on voineet niin lyhkäisessä ajassa muuttua noin paljon? Onko uutisointi Eerikoista ja muista ääripäistä tehneet sen että se arkikin (kyllähän se, että vanhemmat käydät töissä ja lapset joutuu sentakia olemaan pätkiä yksinään on osa arkea, toki tässäkin on ne ääripäät joita ei soisi olevan) on yhtäkuin lastensuojeluilmoitus? Valitettavia lapsikuolemia vanhempien käden kautta ja muita törkeitä laiminlyöntejä on ollut silloinkin kun me oltiin lapsia. Mutta jokainen vanhempi ei ollut potentiaalinen lapsensurmaaja, toisin kuin nykyään. Jos nyt vähän kärjistän...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en halua ajatella mille se "pankissa" käynti voisi olla koodikieltä - toisaalta ehkä 80-luvulla siellä oikeasti piti käydä vähän useammin. Mä olen kanssa ollut joskus 10-vuotiaana ensimmäistä kertaa yön yksin ja nautin siitä todella paljon, en ole koskaan osannut pelätä kotona vaan tykkäsin kun sain syödä mitä haluan (ala-asteelaisen ruoanlaittotaidoilla se oli sitten einestä yleensä) ja katsoa telkkaria ja kylpeä ja kuunnella musiikkia. Ja tämä oli omassa kaveripiirissä standardi, ainakin jos muistelen miten usein oli kotibileitä ja joka viikonloppu taktikoitiin, kenen porukat ovat mökillä tai matkoilla.

      Meillä ainakin Omppu haluaa kovasti jo olla yksin kotona, tosin Pampulan kanssa. En tiedä onko tuo yletön yksinviihtyminen ollut joku ainoan lapsen erakkokompleksi, saa nähdä osaavatko pojat isompina olla pidempiä aikoja itsekseen vai kaipaavatko automaattisesti seuraa ja meteliä ympärilleen. Lapsen tahtiin todellakin, kauheampaa olisi jos se yksinolo olisi pakkotila ja jättäisi traumoja.

      Ja tiedän, että lasten tapaturmat ja myrkytykset ovat radikaalisti vähentyneet viime vuosina, mutta mietin usein onko kyse ennen ollut joissain tapauksissa lapsensurmista. Totta kai siis lasten perään katsotaan enemmän ja ihmiset ovat tietoisempia turvallisuustekijöistä, mutta en muista että tällaista lapsentappobuumia olisi ollut 80-90-luvuilla, vaikka varmasti sitä on silloinkin tapahtunut, valitettavasti.

      Poista
  2. Hyvä postaus ja tärkeästä aiheesta :)
    Kun olen viettänyt eron jälkeen osa-aikaäitiyttä (lapset vuoroviikoin minulla ja exällä - vielä toistaiseksi, en kerro vielä enempää, hih), on ollut joskus ihan PAKKO päästä esim. pikkiriikiselle lenkille, vaikka lapset ovat olleetkin mulla. En vain kestä viikkoa tekemättä mitään oman hyvinvointini eteen. Niinpä olen tehnyt esim. pari-kolme 5-10 minuutin pituista lenkkiä kodin välittömässä läheisyydessä. Puhelin lapsisille ja opastus siitä, miten iskälle soitetaan, jos tulee ikävä olo tai paha mieli. Sitten kirmaus ympäri korttelin, välitsekkaus kotona, toinen rundi ja välitsekkaus, ja kolmas rundi. Kaikki on sujunut hyvin ja lapset ovat kysyneet, että miksi näin nopeasti tulit. Nuorempi täyttää kohta 5 ja vanhempi täyttää kesällä 7. Uskon ja luotan täysin siihen, että selviävät mainiosti yksin sen 10-minuuttisen, jonka olen poissa. Sen sijaan luulen, että naapurit eivät välttämättä ymmärtäisi, jos hoksaisivat, että siinä se homsantuu menee ja jättää lapset yksin kotiin - härregyyd..!

    Yksinoloa on hyvä harjoitella pienin ja turvallisin askelin. Kun sen aloittaa riittävän aikaisin ja vaiheessa, jossa tietää lapsen kuitenkin selviävän yksin 5-10 minuuttia, ei yksinolo ehkä isompana tunnu niin pelottavalta. Luulisi, että lapsen itseluottamus omiin kykyihinsä lisääntyy parhaiten silloin, kun huomaa vanhemmankin niihin luottavan. Jos hyysätään lähes aikuisuuteen asti ja yhtäkkiä pitäisikin alkaa itsenäistymään, niin mistä sen itseluottamuksen taikoo yhtäkkiä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tämä! Vaikka lapset olisivat kypsiä pärjäämään puoli tuntia keskenään, niin ne naapurit eivät välttämättä hahmota tilannetta. Olen itse miehen matkan aikana pohtinut sellaistakin ratkaisua, että se reissussa oleva Skypen kautta "vahtisi" lapsia kun pissatan koiraa, ja soittaisi sitten mulle jos alkavat sekoilla :D. Ah, nykytekniikka!

      Ja baby steps, kuulostaa rationaaliselta että aloitetaan hiljalleen se yksinolon opettelu. En pidä mitenkään itsestäänselvänä, että O menisi iltapäiväkerhoon koulun aloittaessaan, vaikka se nyt ei kyllä taida tapahtua Suomessa muutenkaan. Toivon kuitenkin, että se itseluottamuksen siemen on jo lähtenyt itämään molemmilla "isoilla pojilla".

      Poista
  3. Meilläkin lapsella on halu venyttää liekaa suuri. Pari viikkoa tehtiin niin, että minä juoksin 100 metrin päähän isännöitsijälle allekirjoittamaan yhtiökokouksen pöytäkirjaa ja lapsi jäi kotiin. Äiti taisi kärsiä enemmän kuin lapsi ja eniten asiasta stressasi kissa joka luuli joutuneensa lastenhoitovastuuseen.

    Lapsi haluaisi myös itsenäistyä liikenteessä ja haluaisi saada polkea pyörällä vaihtoehtoista reittiä puiston läpi ynnä muita vastaavia. Vaikein tilanne minulle ehkä kuitenkin on ollut se kun poika ilmoittaa että haluaa mennä miesten vessaan. Yksin. Kun siellä ei yhtään pysty valvomaan mikä on tilanne ja toisaalta en nyt vielä haluaisi alkaa namusedillä pelottelemaan. Itsehän minä olen lapsen miesten vessaan totuttanut kun sinne on yleensä paljon pienemmät jonot ja lapsi on vessa-asioissa itsenäinen, mutta jotenkin eri asia laittaa lapsi Korkeasaaressa miesten vessaan joka on postimerkin kokoinen kuin antaa sen mennä lentokentällä vessaan, jossa aikuiset etuilevat vielä tyylikkäästi yksinäisen lapsen ohi koppiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miesten vessa! Hah! Mä lähetän Ompun aina välillä, jos en itse pääsisi avuksi, mutta stressaan sitä koska lapsi lorottelee aina huolettomasti ovet auki ja yleensä surutta kiilaa kaikki muut ihmiset. Olisin siis ehkä enemmän huolissani muista kuin jälkeläisestä...

      Meillä annan O:n pyöräillä aika usein "näkymättömiin", kun reitit ovat tuttuja ja tiedän, että hän noudattaa sovittuja sääntöjä eikä esim. syöksy veteen heti kun silmä välttää. Luultavasti alan panikoida sitten kun siirrytään oikean liikenteen sekaan, täällä kotikulmilla on helppo antaa sitä liekaa vähän liikaakin.

      Poista
  4. Ofelia ♡

    Mä en jotenkin ihan hirveästi osaa pelätä pahaa maailmaa. Niinkun pienemmässä mittakaavassa (johon lasken nuo pedofiilit, namusedät, narkkarit yms. Eikä sillä, että ne olisivat pieniä huolenaiheita sattuessaan kohdalle vaan siksi, että uskon ja toivon, että se kohdalle sattumisen mahdollisuus sillain huolella ja vaaraa aiheuttaen on vielä kuitenkin häviävän pieni).

    Sitten isommassa mittakaavassa maailman pahuutta ja läpimätäisyyttä pohtiessa olen tullut siihen lopputulokseen, että en taida haluta lisääntyä enää.

    Meillä muuten poika taisi olla kolmevuotias, kun kävi yksin lenkittämässä koiraa.. asuttiin melkein vantaan ghettossa.
    Kohta täyttää yhdeksän vuotta ja reviiri polkupyörällä yksin kulkiessa on noin 5kilometriä kodista ja parhaimmillaan painelee menemään kavereiden kanssa 6tuntia putkeen baanalla. Kesän tulo vähän jännittää äitiä, kun edessä on luultavasti pojan laskeminen yksin uimareissuille ilman aikuista.

    Eniten mua huolettaa liikenne/auton alle jääminen ja juuri tuo hukkuminen.
    Silti uskon, että lapsen on tärkeä saada mennä ja kokeilla..niin oppii.
    Etelä-amerikan alkuperäiskansoja asuu muuten sademetsissä puissa jossin yli 30 metrin korkeudella majoissa.. siellä sulassa sovussa vauvat,lapset, aikuiset ja kotieläimet..eikä muuten ole tietoakaan aidoista tai minkäänlaisista turvaratkaisuista majojen laidoilla. Sama juttu heimoissa myös puukkojen ja tulen kanssa..1-vuotiaat saavat ja osaavat käyttää. Näitä esimerkkejä ei varsinaisesti vertailun vuoksi, vaan juuri esimerkkinä siitä, että riskien lisäksi vapaus ja elämä myös opettavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä O voisi muuten lenkittää koiraa, mutta kun eläin on remmirähjä niin siinä ei paljoa edes 20-kiloisella ole jakoa kun se ottaa kierroksia (oikeasti aika säyseä nykyään, mutta arvaamattomia nuo ovat, sekä eläimet että lapset).
      Mä muistan tosi onnellisena aikana lapsuuden kesät, kun reviirit oli laajoja ja mä taisin jo aika nuorena käydä yksin (tai siis kavereiden kanssa) uimarannalla. Hyvää se tekee! (Helppo huudella kun ei ole vielä hetkeen ajankohtaista täällä).

      Enkä mäkään jatkuvasti pelkää mitään namusetiä, en edes autoilijoita, vaan ehkä noin yleisemmällä tasolla sitä maailman paskuuta ja ennustamattomuutta ja ennalta-arvaamattomuutta. Voisin asua tuollaisessa sademetsän puuheimossa, jollei mulla olisi kauhea korkeanpaikankammo.

      Poista
  5. Puhuitpa taas asiaa. Mä en ollut kuullutkaan tästä lastensuojeluilmoituksesta, mutta ehkä se napsahtaa meillekin kohta, koska 4,5-vuotias leikkii kaverinsa kanssa päivittäin pihalla keskenään. Eikä edes ihan omalla pihalla, vaan tässä lähistöllä. On tää älytöntä. Olisipa 80-luku jälleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Hesarissa joku ärtynyt mummi kirjoitti - tosin tässä on voinut olla kyse ihan vaan jostain naapureiden välisestä v*ttuilustakin, koska meillä pihalla leikkii 5-6-vuotiaat usein arkisinkin joskus klo 20 eikä ole tainnut kukaan soitella. Tai ainakin ne huoletta tossa pihassa sekoilee...

      Poista
  6. Niinpä. Hirmu hyvä postaus taas! Minäkin vartuin aika huolettomissa oloissa 80-luvulla, mutta musta kyllä vilpittömästi tuntuu että maailma on pahempi paikka nykyään kuin silloin. En tiedä, onko esim. pedofilia yleistynyt netin myötä, kun laitonta kuvamateriaalia on saatavilla enemmän ja helpommin kuin koskaan, vai onko asia nykyään vain enemmän esillä kuin ennen?
    Meillä esikoinen tuli yksin kotiin tokaluokasta alkaen mutta se oli virhe. Häntä pelotti. Olisi pitänyt hakea vielä tokaluokalle iltispaikka. Kuopukselle tulemme sen hakemaan.
    Meidän lapset ovat 0,5-1h keskenään kotona, jos urheilemme miehen kanssa yhtä aikaa. Silloinkin vissitämme, että ovea ei saa avata kenellekään. Ja me sentään asumme maaseudulla, jossa on enemmän peuroja kuin ihmisiä!
    Voi olla, että olen ylisuojeleva...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että suurin osa vanhemmista osaa tasapainoilla sen luottavaisen ja ylisuojelevan välillä. Tähän vaikuttaa varmasti paljon myös lapsen persoona, Itse olin villi, vapaa ja erakkoluonne vähän jo lapsena, joten olisin varmaan tuskaillut jos olisin joutunut olemaan sosiaalinen vielä koulun jälkeen - luultavasti suurin osa lapsista ei ole ihan samanlaisia.
      Mä itseasiassa pidän maaseutua vähän pelottavampana paikkana kuin kaupunkia. Täällä on naapurit niin hyvässä kuin pahassa kuuloetäisyydellä ja vaikka ehkä enemmän potentiaalisesti vaarallisia ihmisiä, myös enemmän väkeä jolta saada apua - näin silleen tilastollisesti ajatellen...

      Poista
  7. Eikös se maailma ole nimenomaan turvallisempi paikka nykyään kuin ennen? En nyt jaksa kaivaa mitään tilastoja, mutta tällaistahan on uutisoitu puolisäännöllisesti jo vuosien ajan. Samaan aikaan kun maailma on muuttunut turvallisemmaksi ovat ihmiset alkaneet pelätä kaikkea entistä enemmän. Eiköhän tästä jotain mielenkiintoista tutkimustakin ole tehty. Omasta mielestäni todella kiinnostava kehityskulku.

    Meillä tänä vuonna 3- ja 5-vuotta täyttävät ovat keskenään välillä pihalla (näen ne toki ikkunasta), molemmat jäävät yhdessä ja yksin kotiin kun käyn pyykkituvalla (jos eivät halua tulla mukaan) ja muutenkin mä olen nykymittapuulla ilmeisesti varsin luottavainen vanhempi, kun vertaan omia ajatuksiani muiden ajatuksiin / kirjoituksiin. Eniten pelkään liikennettä, en niinkään muiden ihmisten luomaa uhkaa.

    Kohta 5-vuotta täyttävä on selkeästi alkanut nyt myös sanoa, kun lähdetään kauppaan, että "haluan jäädä yksin kotiin". Eiköhän tänä vuonna sekin hetki voi koittaa, kun lapsen jättää lähikaupassa käynnin ajaksi kotiin. Ajattelen niinkin, että kun vanhempien asenne ei ole pelokas näitä juttuja kohtaan niin lapsetkaan eivät pelkää / jännitä yksin kotiin jäämistä. Tosin meillä on lapsilla aika reippaat luonteet muutenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maailma on turvallisempi, mutta en sitten tiedä onko siinä muuttunut enemmän maailma vai aikuisten suhtautuminen lapsiin ja heidän turvallisuuteensa ja "järjestelmien" kehittyminen.
      Mun korvaan 5-vuotias kuulostaa ihan kypsältä jäämään kotiin kauppareissun ajaksi. Vaikka kotiin on moni kuollut niin mä miellän tämän tosi turvalliseksi lapsille, koska on niin tuttu paikka. Vielä pitäisi varmaan treenata miten toimia jos esim. tulee tulipalo.
      Roskia viedessä saavat isot olla kotona keskenään, yleensä minimoin riskit ja annan niille tabletin, eivät yleensä tajua että olen edes lähtenyt jos saavat katsoa sitä.

      Jännityksellä odotan, mihin suuntaan tämä menee. Liikenne on kyllä mulle suurimpia pelkoja, mutta lasken sen kyllä muiden ihmisten luomaksi uhaksi :D.

      Poista
    2. Nojoo. Totta. :) tarkoitin muiden ihmisten luomalla uhkalla näitä pedofiilejä ja namusetiä ja aseella ammuuskelijoita erotuksena autolla ajajista.

      Oishan se kauheen hankalaakin jos joka roskapussin vuentireissulle pitäisi pukea lapset mukaan. Huhhuh. Kun taloudessa oli vielä vauvoja olin ennemmin ilman kahvimaitoa kuin lähdin sitä sadan metrin päästä talvella ostamaan. Ei vaan jaksanut pukea...

      Poista
    3. Mä luulen että namusetien määrä on aika vakio :D. Sen sijaan ehkä nuorten mielenterveysongelmien lisääntyminen ja siitä seuraavat väkivallan yms teot, joita ei voi ennakoida, ovat varmaan ihan tilastollisestikin kasvanut uhka. Mutta mene ja tiedä, en edes osaa päättää mitä pelkään (lasten puolesta) eniten.
      Aika kätevä kahvivierotus muuten :D.

      Poista

i Digame !