8.4.2015

TINDER!

Mä olen päässyt Tinderiin!
Koko treffisovellus ehti saada ystävien puheiden perusteella eeppiset mittasuhteet, kun viimeksi viime vuosikymmenellä treffaillut avioliiton ja lapsiperhearjen marinoima kotiäiti kuunteli, miten sinkkuystävät ihan vaan sormella hipaisemalla poimivat itselleen potentiaalisia poika- ja tyttöystäviä valikoimasta, jota ei olisi saanut tungettua Lostarin alakertaan vaikka olisi kuinka ahtaasti oltu.

Niin kuin ystävätär asian ilmaisee, o tempora o morjens!
Kyllä on kuulkaa treffikulttuuri muuttunut, vaikken mä ikinä mikään sarjadeittailija ollutkaan, enemmän just sellainen humalassa huonoja valintoja tehnyt säätäjä. Nyt sitten kaksi semisinkkuystävää ystävällisesti antoivat mun plärätä Tindereitään ja se oli jotenkin tajunnanräjäyttävää. Koska tapaan ihmisiä lähinnä töissä, salilla tai hiekkalaatikolla, en oikein hahmota että muutaman metropysäkin päässä on suuri yksinelävien, nuorien, urbaanien ihmisten keskittymä. Että vaikka oma elämä on tavallaan pysähtynyt tällaiseen lasten kasvuun kiteytyvään aikakapseliin, käyvät muut yhä ravintoloissa, baareissa, treffeillä, eroavat ja pariutuvat, etsivät elämänsä miestä tai naista.

Hämmästelin ennen kaikkea sitä, että Tinder oli täynnä tosi kivan oloisia ihmisiä. Toiset totta kai viihtyvät paremmin omassa seurassaan ja ovat sinkkuja omasta valinnastaan, mutta vaikka osa tinderöijistä on vaan sen kuuluisan tindermunan perässä niin varmasti iso osa etsii myös ihan oikeaa parisuhdetta. Tietenkin sinne valitaan vain parhaat kuvat eikä siihen lyhyeen kuvaukseen kirjoiteta, että ennen menkkoja olen mielipuolinen kyklooppi tai en ole koskaan tehnyt ruokaa (paitsi nuudeleita) ja käyn yhä pesettämässä pyykin äidilläni. Mutta aika harva vaikutti miltään suoraan tyrmättävältä tapaukselta, sellaiselta, jonka profiili suorastaan huutaa painamaan ruksia ja jatkamaan nopeasti eteenpäin.

Mutta mun julmat ystäväni vaan skippasivat näitä mun mielestä todella mielenkiintoisen oloisia ihmisiä!
Tässä pitää olla täydellinen ensivaikutelma, sanoi toinen.
Ei riitä että on ihan okei kun näitä on niin paljon, pitää olla ihan järisyttävän upee, vastasi toinen.
Jollekin "ihan kivalle" ei tosiaan annettu mahdollisuuksia, yksi väärä kuva tai kuvaava lause ja bä-däm, ruksi ja siitä seuraavaan.
Totesin, että jos joskus joutuisin sinne Tinderiin niin mulla ei olisi mitään jakoa. En keksisi mitään kovin nokkelaa tapaa kertoa, että mun mukana tulee muuten kolme maanista pikkupoikaa ja yksi omaa peppuaan palvova mäyräkoira. Silmäpusseja ja raskausarpia olisi tosi vaikea photoshopata pois, ja totuus paljastuisi viimeistään livenä. Laittaisin kuitenkin jonkun kuvan tai sanan, joka olisi tindermaailmassa totaalinen no-no; toinen kaveri hylkäsi välittömästi jos ehdokkaalla oli salikuvia, toinen ei kestänyt mitään mukahauskaa verbaliikkaa. Ja nämä mun ystävät, ne vasta hienoja ihmisiä ja hyviä tyyppejä ovat, mutta ties kuinka monta kertaa heidänkin profiilinsa on ohitettu.

Oikeastihan se on ihan hauska sovellus, kun sitä ei ota liian vakavasti.
Ihan tervetullut muutos siihen systeemiin, että kumppania piti metsästää joko baarissa tai teksti-tv:n keskustelupalstoilla niin kuin mun nuoruudessani. Jatkoa Kiss FM-chatille, muistatteko?
Mä en ole päässyt mukaan tähän treffikulttuurin murrokseen, vaikka Tinderhän on ihan tervehenkinen, siellä ollaan omilla naamoilla ja nimillä ja aika nopeasti paljastuu, jos on yhteisiä tuttuja joilta udella tarkempia tietoja ehdokkaasta.
Tuntuu se silti raadolliselta. Ehkä siksi, että tällä hetkellä omassa parisuhteessa tulee hyväksytyksi täydellisesti epätäydellisenä, vähän rupsahtaneena, tosi nuupahtaneena ja takakireänä daamina. Vaikka meillä riidellään ja raivotaan (noh, minä lähinnä) ja yritetään joskus jopa vähän muuttaa sitä aviopuolisoa, niin kuitenkaan ei tarvitse esittää, yrittää tehdä vaikutusta, pelata tai pelätä, että paljastuisi joku "totuus", piirre, joka saisi sen toisen lähtemään. Ja jos nyt olisin tuon miehen tavannut Tinderissä, olisiko sille antanut edes tilaisuutta?

8 kommenttia:

  1. Mä mietin joskus samaa, että huoliskohan mun mies mua enää nyt, jos tavattaisi vasta tänään? Niinku tämmösenä 15 kiloa paksumpana ja sillee. Koska oikeesti, myönnettiinpä sitä tai ei, niin ei kovin moni tykkää muhkummasta. Saattaa rakastua ihmiseen kun tuntee, mutta saisko just vaikka pelkän ulkonäön peruusteella ees mahista? Vaikka kyllä oon tyyliltäni mielestäni sievempi nyt kun tuolloin 12 vuotta sitten, mutta kuitenkin. Noh, onneksi mun mies on oikeesti maailman epäpinnallisin tyyppi, joten luotan, että kyllä mun hurmaava (hah!) luonteeni tuon kalan nappaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hei, sä oot ihana tuore tuplamutsi, mä luulen että sut näkee mut vähän edustavampana kuin itse kuvailet. Höpö! Mä ainakin koen "parantuneeni" noin tyylin puolesta niistä ajoista, kun alettiin riiata, mutta ehkä tää mun hullu luonne olisi liikaa nyt jälkikäteen :D. Onneksi kalat on jo napattu, hah!

      Poista
  2. Mä oon joskus miettinyt, että rakastuisinkohan mieheeni, jos tavattaisiin nyt (ihana laittaa tää ajatus heti tohon Lauran kommentin perään :D). Mutta en tiedä, voi olla, että en. Eikä sillä ole väliä. Nyt, kun tunnen sen tasan just noin hyvin kun kuvailit, ja se mut, tiedän miten hyvin me toisillemme sovitaan. Että hyvä, että ollaan toisemme jo sata vuotta sitten löydetty ja yhdessä pysytty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen miettinyt samaa, enkä ole ollenkaan varma. Toisaalta häneen oli hyvä rakastua kaksikymppisenä, ja kasvattaa tunnetta ja perhettä ja elää yhteistä elämää, nyt kaikista ärsytyksistä huolimatta hyvin vaikea kuvitella arkea ilman tätä tyyppiä. Tai juhlaa. Jos nyt lähtisi etsimään jotain uutta haluaisi varmaan kumppanilta eri asioita, mutta en tiedä löytäisinkö mitään parempaa. Tuskinpa.

      Poista
  3. Me ollaan oltu yhessä 14(!!!) vuotta ja tavattiin netin treffipalstan kautta. Se oli kyllä sitä aikaa kun ei kuvia ollut, perinteinen "kirjeenvaihtoilmotus" vaan ja sit kirjoteltiin maileja, soiteltiin ja vihdoin treffattiin livenä. Ei mulla olis mitään mahiksia tinderissä, ainakaan ulkonäön perusteella. Onneks ei enää tartte ettiä, siellä se nytkin lasten iltatoimet hoidettuaan loikoo sohvalla ja kattoo golfia. Toisinaan (usein) ärsyttävä, mutta tuttu, rakas ja rakastaa mua ja tekis mitä tahansa perheen puolesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Netin treffipalsta! Ooh! Vaikka vielähän niitäkin on, mutta silti kuulostaa vanhanaikaiselta. Kun ei oo ees kuvia! :D Mua Tinderissä juuri ahdisti ehkä eniten se omien fiksujen, ei-pinnallisten ystävien tylytys: Ne arvioi puhtaasti ulkonäön perusteella ja mun mielestä oikein kivan näköiset tyypit sai heti kielteisen vastauksen. Pitäisi aika paljon retusoida kuvia että noilla markkinoilla selviäisi...

      Poista
  4. Mä olen tässä lähiaikoina lukenut muutamia tekstejä ja katsonut paria dokumenttia aiheesta sosiaalinen media ja treffailu ja parisuhde. Näiden jälkeen olen päätynyt lopputulokseen, että jos olisin yhtäkkiä sinkku (jota en ole niin moneen vuoteen ollut, etten enää muista kuinka moneen vuoteen en ole ollut), olisin niin auttamattoman pihalla, että olisin sinkku varmasti lopun ikääni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta jos nyt jäisi syystä tai toisesta yksin, niin varmaan nauttisin vapaudestani ja olisin sinkku siihen asti, että ylitän tinderiän ja muun. Jaksaisko sitä enää parisuhdepelejä, nyt on mukavasti hoidettu soidinmenot alta ja voi rötköttää pieruverkkareissa :D.

      Poista

i Digame !