31.5.2015

11

Hetken vaan-blogin ihastuttava Tiina ajatteli, ettei mulla ole tarpeeksi haastetta elämässäni ja antoi 11 kysymystä vastattavaksi. No, sehän sopii! Ajattelin kevään viimeisen päivän ja postauksen kunniaksi tunkea postaukseen mukaan myös kuvat viime viikolta, kun kävin Ompun, Nipan ja ystävätyttöjen kanssa lähiretkeilemässä Viikin pelloilla, missä (koe)lehmät laidunsivat tyytyväisinä. Vaikka asutaan suhteellisen lähellä ja ollaan käyty Viikissä koko perheen syysjuhlissa, ei olla ennen pyöritty pelloilla päämäärättömästi - ja sehän olikin ihan paras tapa viettää aamupäivä. Lapsilla ihmeteltävää ja siliteltävää, aikuiset saivat fiilistellä aurinkoa, lehmänlannan tuoksua (sisäinen maalaistyttöni kehrää) ja ylipäänsä taas iloita siitä, että kotikulmilla on tarjolla tällaisiakin elämyksiä. Sen sijaan suosittelen välttämään Viikin Chico'sia, joka saa kyseenalaisen kunnian olla vuoden surkein ravintolakokemus.


No niin, sitten niihin kysymyksiin.
1. Mikä on tärkein päivärutiinisi?
No, tämä ei toistu kuin työpäivisin mutta työmatkapyöräily. 11 kilometrin ja 36 minuutin aikana ehtii hyvin orientoitua joko alkavaan työvuoroon tai sitten palautua kahdeksan tunnin työpäivästä. Oli suunta mihin päin vaan niin onnentunne valtaa heti kun pääsen satulaan.
Toinen tärkeä rutiini on yhteinen iltakylpy kaikkien kolmen pojan kanssa. Siinä ehditään jutustella, leikkiä ja peseytyä ja tuhlata litratolkulla vettä, mutta se on vaan niin hauskaa. Etenkin kun ollaan saatu myös kuopus osaksi yhteiskylpyjä.


2. Paras kirja, jonka olet lukenut. Miksi?
Katja Ketun Kätilö oli kielellisesti ja tarinansa puolesta tosi vaikuttava, yksi aikuisiän vaikuttavimpia lukuelämyksiä. Ulla-Lena Lundbergin Jää oli myös pysähdyttävä, hitaasti avautuva lahja lukijalle, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa. Nuorena luettu John Irvingin Ystäväni Owen Meany oli mannaa tällaisen fatalistin sielulle.


3. Mihin olet aina halunnut matkustaa? Oletko toteuttanut haaveesi?
Haluan matkustaa suunnilleen joka paikkaan. Moneen paikkaan olen päässyt, ja joihinkin kuten New Yorkiin ja San Franciscoon palannut uudestaan ja uudestaan, toisaalta toivon että pian pääsen näkemään Islannin, Istanbulin, Etelä-Amerikan, Alaskan, Marokon, Malediivit... koko maailman.


4. Haluaisitko asua ulkomailla? Miksi?
Kyllä haluaisin, ja toivottavasti se haave toteutuu pian. Olen vähän sellainen puolibeduiini ja tottunut kiertolaiselämään, en oikein osaa kiintyä paikkoihin tai ihmisiin ja toisaalta tiedän, että tärkeät henkilöt ja paikat odottavat vaikka vähän kävisin seikkailemassa. Aiemmat kokemukset ulkomailla asumisesta ovat olleet hyviä ja ikimuistoisia, ja haluaisin samanlaisia elämyksiä lapsillekin.


5. Jos saisit täyttää vaatekaapin vain yhdellä merkillä, mikä se olisi? Lasten/oma?
Haluaisin sanoa tähän jonkun coolin, kestävän ja kotimaisen toimijan, mutta ihan rehellisesti sanoen niin mun kuin lasten vaatekaapista löytyy eniten H&M:n ja Lindexin vaatteita. Ehkä jos ratkaisen tyylimurheeni osaan vastata tähänkin tyhjentävämmin.


6. Lempikukkasi
Pidän kaikista kukista. Harsokukat, pionit, liljat ja orvokit. En pysty pitämään mitään hengissä kahta päivää kauempaa, mutta nautin niistä kovasti kuitenkin.


7. Tärkein periaatteesi äitinä
Kasvatusmielessä se on ollut pick your battles - joka asia ei ole vääntämisen arvoinen, taistot pitää osata suhteuttaa (en kylläkään aina osaa) jne. Mutta jos ei ajatella kasvatusmielessä, niin tärkeintä on ollut ehdottoman rakkauden rajaton tarjonta, halailu, pussailu ja kuuntelu. Vaikea valita mitään tärkeintä, kun haluaa painottaa molemminpuolista kunnioitusta, ystävällisyyttä ja huolenpitoa ja hellyyttä. Noh, eipä se äitiys mitään helppoa olekaan. Edes periaatetasolla.


8. Oma juttusi, josta et luovu
Urheilu. Ja tässä tulen koko ajan itsekkäämmäksi, koska liikkumisen merkitys omalle hyvinvoinnille - niin fyysiselle kuin henkiselle - on valtava. Se on oikeastaan ainoa oma aika mitä kaipaan (ja sitä saankin monta tuntia viikossa, siitä kiitos lapsiparkille, miehelle ja mutsille) ja ah, olen kuin uusi ihminen hikoiltuani vähän.


9. Hetki, joka on jäänyt mieleesi. Miksi?
Tähän voisi vastata lasten syntymät, naimisiinmenot tai muut mutta ehkä sellainen itseäni ihmisenä määrittelevä hetki sijoittuu yli 13 vuoden taakse, kun olin vaihto-oppilaana Karibialla. Vuosi oli juuri vaihtunut ja vaihtarikokemusta oli takana vajaa puolet - eikä se ollut mennyt niin kuin Strömsössä. Olin lihonut 30 kiloa, en oppinut kieltä niin nopeasti kuin kuvittelin, paikallisten kanssa ei löytynyt yhteistä säveltä, hostsiskon kanssa kyräiltiin toisiamme. Harkitsin vakavasti aikaistettua kotiinpaluuta, koska ne ensimmäiset neljä kuukautta tuntuivat tahmeilta. Hauskaa toki oli, etenkin muiden vaihtarien kanssa, mutta kyllä sitä juhlimista pystyi harrastamaan Suomessakin.
Meille oli järjestetty neljän päivän patikointiretki Karibian korkeimmalle vuorelle. Oli kylmä, alkeelliset olosuhteet ja mulla surkea kunto ja vyötäröllä ihan liikaa ylimääräistä. Kolme päivää oltiin kiivetty ja yöt paleltu teltoissa, ilman peseytymistä tai kunnon ruokaa. Kantavia aaseja putoili kanjoneihin ja mutavyöryjä oli. Viimeisenä päivänä, joka luojan kiitos oli lähinnä alamäkeä, kävelin koko päivän yksin. Varmaan joku 25 kilometriä, monta tuntia, alas vuorenrinteitä. Aurinko paistoi, ja olin ylhäisessä yksinäisyydessäni ekaa kertaa koko vuoden aikana.
Ehdin miettiä koko kuluneen vaihtarivuoden läpi ja sitä, haluanko oikeasti palata maitojunalla takaisin Suomeen. Olen aina ollut peruspositiivinen ja uskonut asioiden järjestyvän, ja tuona päivänä se oma elämänasenne jotenkin kirkastui: Alku ei ollut ollut ihan niin ruusuinen kuin olin kuvitellut, en oppinut espanjaa viikossa enkä ollut komeiden latinoiden piirittämä vaan olin samalla tavalla outolintu kuin kotimaassakin. Sinä päivänä tuli sellainen I can do it-olo, sisuunnuin, päätin kääntää vaikeudet voitoksi ja nauttia ajastani Väli-Amerikassa sen sijaan että märehtisin hankalaa alkua.
Uusi asenne kantoi vaihtariajan loppuun, joka oli yksi elämäni parhaista ajanjaksoista - opin sen espanjankin lopulta, ja ne kurjat kilot katosivat sitten Suomessa.


10. Oletko kenkä- vai laukkuihminen
Tarvitsen kumpiakin, mutta en suhtaudu niihin erityisen intohimoisesti. Siinä mielessä enemmän kenkäihminen, että hamstraan lenkkareita urheilutarpeillani perustellen.


11. Lempipuuhasi kesällä? Aikuisten/lasten kesken?
Rannalla istuminen, uiminen, puutarhatouhut lasten kanssa. Omalla parvekkeella kylpeminen, retkeily ja ulkona fiilistely.
Yksi kesän isoimpia toiveita olisi yksi mökkireissu aikuisten kesken, grillausta, saunomista ja uimista yöllä, itikoiden syömiä sääriä ja väsyneitä vitsejä.

Jos joku jaksoi lukea loppuun asti niin onnittelen - palkinnoksi saat nämä 11 kysymystä vastattavaksi!

Ps. Kuvista kiitos kaverille!

28.5.2015

10

Meillä asuu täyden kympin tyyppi. Hän on kuluneen kuukauden aikana oppinut taputtamaan, pudistamaan päätään kun jotain kielletään sekä huutamaan entistä kovempaa. Hän on selvinnyt kuntosalin lapsiparkissa sen yhden kerran, kun olen hänet uskaltanut sinne jättää. Kotona hän konttaa vaativasti perässäni joka paikkaan ja huutaa oven takana niin kauan kunnes se aukeaa - hyvästi, vessarauha! Hän työntelee tuolia ja ottaa sen avulla haparoivia askeleita, mutta on yleensä mieluummin kannettavana kuin urheilisi itse.


Hän on yhä todellinen on/off-mies, joka joko hymyilee aurinkoisesti tai raivoitkee naama punaisena. Välimuotoja ei juuri ole. Vaikka unikoululle olisi todellista tarvetta, sitä ei uskalleta toteuttaa koska koko kortteli valvoisi sen seurauksella. Väsähtäessään hän lysähtää dramaattisesti lattialle ja makaa naama kiinni maassa niin kauan kunnes joku tulee ja nostaa, ja mielellään tarjoa lohduksi hieman rintamaitoa. Hänellä on hyvä huumorintaju, hänellä on omia leikkejä veljien kanssa, hän nauraa myös mummin vitseille. Paitsi silloin jos harmittaa, siitä on huumori kaukana.


Hän on täyttä tavaraa 11 kiloa ja 76 senttiä. Hän syö hiekkaa, nauttii keinumisesta, ei enää tykkää sukeltaa, on todella taitava uimaan selkää pelastusliivit päällä. Hän on raju ja rakastavainen, suurien tunteiden tulkki, Hän on yhä vaan aivan omaa luokkaansa.


27.5.2015

TÄNÄÄN

Tänään O toteutti impulssinsa. Tiedättehän, että joskus miettii jotain absurdia, että jos nyt vaikka hyppäisin tästä sillalta tuohon mereen (toivottavasti en ole ainoa joka joskus spekuloi ajatuksen tasolla mahdollista sekoamistaan). Viisivuotias odotti metroa laiturilla rakas Vainu-pehmolelu sylissään, mutisi että ei saa heittää mitään metroraiteille (näimme maanantaina kuinka skeittari kaatui ja lauta lensi raiteille - täydellinen live-opetus lapsille siitä miksei metroasemalla saa skeitata) ja tsa-dam, juuri kun metro saapui hän vain spontaanisti viskasi rakkaimman pehmolelunsa metron alle. Koska O on ehkä maailman kiltein ja tottelevaisin lapsi olin niin järkyttynyt tästä äkillisestä liikkeestä, etten oikein osannut kuin nauraa (ja torua ja päivitellä). Jos kyseinen Ryhmä Hau-lelu ei olisi loppuunmyyty ja äärimmäisen tärkeä esikoiselle, olisin pakottanut kundin metroon ja laittanut kärsimään pakkoliikkeidensä seuraamukset, mutta en pystynyt. Niinpä odoteltiin parin metron verran että ystävällinen vartija kävi poimimassa lelun raiteilta. Loppu hyvin, kaikki hyvin.


Tänään juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni yli viisi kilometriä putkeen. Nyt on hyvä hetki aloittaa, koska olen ilmoittautunut sinne Midnight Runiin melkoisen kunnianhimoiseen ryhmään. En kuitenkaan kuollut, jaksoin hölköttää joka metrin, eksyin monta kertaa mutta sekään ei haitannut koska sain palkinnoksi vääristä reittivalinnoista nauttia vastatervatun puuveneen tuoksusta. Olo oli euforinen.

Tänään päättyi myös Pampulan 10 päivän osastojakso, jossa syitä 3-vuotiaan puhumattomuuten tutkittiin varsin monipuolisesti. Diagnoosiksi tuli dyspraksia, mikä näyttää paperilta varsin pelottavalta. Edessä on paljon töitä ja pitkä tie, mutta eipä tämä muuttanut sitä että P on yhä ihanan itsepäinen 3-vuotias, täynnä rakkautta, iloa ja energiaa, meille ei erityislapsi vaikka erityinen onkin. Palaan aiheeseen jahka olen ahminut tietoa, taistellut paperisotani ja käynyt diagnoosit, kuntoutussuunnitelmat ja muut läpi sukulaisten ja muiden oleellisten ihmisten kanssa.

Tänään oli tällainen päivä.

25.5.2015

EI NIMI MIESTÄ PAHENNA

Koska mulla on varsin vaikea sukunimi (ei mikään konsonanttihirviö vaan harvinainen nimi, joka on foneettisesti vähän hölmö), pidin aina itsestäänselvänä että lapsille ei anneta mitään kovin eksoottisia, tulkinnanvaraisia tai muutenkaan sellaisia etunimiä, joita pitäisi niitäkin tavata joka yhteydessä. Ehdotin kyllä Ompulle aikoinaan nimeksi Maoa tai Kauria, ja Pampulan nimi tarkoittaa espanjaksi kalkkunaa, mutta muuten isoveljien nimet ovat varsin tavallisia, konservatiivisia ja perinteisiä suomalaisia nimiä. Siinä missä P:n ja O:n nimet olivat tiedossa jo ennen kuin tyyppejä alettiin edes yrittämään, oltiin kuopuksen rakenneultran jälkeen hieman hölmistyneitä - vauvasta ei nyt tulisikaan Meeri Malalaa vaan... noh, kolmas poika.

Nipsun nimi "keksittiin" (ts. päätettiin, kyseessä on kuitenkin ihan kalenterista löytyvä nimi, jonka on saanut viimeisen viiden vuoden aikana hieman alle 700 lasta) onneksi aika nopeasti, koska vauvaparalla ei ollut sikiöaikana mitään kutsumanimeä ja muutenkin nimen valinta on osa sellaista sisäistämisprosessia, että mun mahassani kasvaa ihminen eikä jättipieru. Kuten kahdella ensimmäiselläkin lapsella, on myös kolmannella kaima meidän kaveripiirissä. Tämä kaima ei kuitenkaan ottanut nimivalintaa pelkästään imarteluna (ettei ole onnistunut pilaamaan nimensä mainetta) vaan varoitteli, että se ei ole mikään "helppo" nimi. Me emme ymmärtäneet moista pessimismiä, koska nimihän on komea, suomalainen, jotenkin juhlavakin - mutta se ei ole "helppo", sen mekin olemme huomanneet nyt.

Nipanderoksen eli A:n nimeä muistuttaa muutama muukin nimi, ja vaikka vauvan nimi onkin näistä se suosituin vaihtoehto, kuullaan se silti jatkuvasti väärin (voi toki olla, että puhun tosi epäselvästi). Virallisissa yhteyksissä tietysti artikuloin kuin viimeistä päivää ja tarvittaessa korjaan, mutta esimerkiksi vauvauinnin esittelykierroksella kolmosen nimeä hoilattiin joukolla väärin enkä oikein kehdannut keskeyttää ja korjata väärinkäsitystä vaan muiden mukana hoilottelin metsään, ja toivoin ettei puolivuotias saa identiteettikriisiä tästä. Ja tätä on sattunut usein, viimeksi tänään - tosin tällä kertaa tyyppiä kutsuttiin erään suositun uutisankkurin nimellä ja se on jo aika kaukana totuudesta.

Yritimme siis parhaamme, valitsimme nimen josta pidimme ja joka on mulle tavallaan tärkein, koska tällä kertaa pääsin mukaan valintaan: O:n ja P:n nimet sai päättää mies, koska sukunimi tuli multa ja diiliin kuului, että miespuolisten jälkeläisten nimet saa päättää isä. Toki mulla oli veto-oikeus, koska muuten meillä asuisivat Telemachos ja Stig-Rurik. Nipsun nimeä ehdotin ensimmäiseksi minä, ja mies sille onneksi lämpeni. Kun ei keksinyt parempaa. Tai edes sellaista, joka olisi mennyt läpi nimilautakunnassa.

Vaikka tykkään toki siitä, ettei Nipsun nimeä tule joka tarharyhmässä vastaan, niin toivon sen hieman yleistyvän. Silloin lapsen ei ehkä aikuisena tarvitse joko jatkuvasti huomautella oikeinkirjoituksesta tai sitten nolona hymyillä kun tulee jatkuvasti kutsutuksi väärällä nimellä. Hesarin kastetut-palsta (vai oliko se poliittisesti korrektisti syntyneet tätä nykyä?) oli mun rakkainta ajanvietettäni sunnuntaisin silloin kun oli vielä aikaa, rahaa ja aamiaispöydässä tilaa lukea lehteä ja olen pitänyt kunnia-asiana, että jokainen poika on saanut oman ilmoituksensa lehteen. Siellä usein oli nimityksiä, jotka herättivät ihan rehellisyyden nimissä sääliä ja saivat epäilemään vanhempien nimimaun lisäksi heidän mielenterveyttään, ja nyt olen mennyt tekemään saman omalle lapselleni. Olisi pitänyt vaan nimetä tyyppi Timoksi miehen edesmenneen isoisän mukaan. Mutta sitten hän ei olisi Aurinkokuningas.

24.5.2015

KORKEASAARI



No niin, toukokuu päättyy ensi viikolla ja meidän to do-lista on vielä aika lailla yliviivaamaton. Tänään kuitenkin selvittiin Korkeasaareen, koko perhe suhteellisen väsyneinä kun Pampulalla oli takana ensimmäinen viikko osastolla (HUS:n audiofoniatrisessa yksikössä), mulla alla kaksi yövuoroa hyvin vähillä palauttavilla unilla sekä miehellä kaksi yötä vauvan kanssa valvoen. Piheinä päätettiin kuitenkin ryysiä naapurisaarelle kun kerran tänään ilmaiseksi päästiin.


Koska Korkeasaaren konsepti lienee kaikille tuttu, ruokatarjonta on sitä samaa nakkia, ranskalaista ja jäätelöä kuin kaikissa huvituspaikoissa ja suurin osa on ainakin kerran elämässään luokkaretkellä siellä käynyt, jätän hartaamman esittelykierroksen välistä. Oman lapsuuden suosikit eli itsetyydyttävät apinat (en edes uskalla ajatella mitä googlehakuja tästä seuraa...) puuttuvat ja tilalla oli jotain ujompia yksilöitä. Sen sijaan kamelit, kaimaanit ja Amazonia-talon pienemmät apinaotukset kompensoivat tämän ohjelmanumeron puuttumista.


Vaikka pidän eläintarhoja toimivina kasvatuspaikkoina ja Korkeasaarta varmasti yhtenä alansa eettisimmistä, en voi omalle ahdistukselleni mitään. Tykkään kyllä "opettaa" ja "kasvattaa" lapsia näin funktionaalisessa ympäristössä, mutta jostain syystä erityisesti häkeissä elämänsä viettävät linnut aiheuttavat hengenahdistusta. Toistaiseksi olemme kuitenkiin valinneet sen linjan, että käymme niissä eläintarhoissa joiden koen omalla zoologisella arviointikyvylläni kelvollisiksi - esimerkiksi Tallinnan eläintarha on jäänyt kokematta kun olen kuullut sen tarjoavan huonosti asukeilleen luonnollisia elinoloja vastaavia virikkeitä.


Jos ei lasketa ujoja apinoita niin eläinten suhteen kävi tuuri. Nuoret leijonat tarjosivat Avara luonto-tasoisen esityksen painiessaan ja juostessaan kilpaa. Karhu ui altaassaan, tiikerit makoilivat ylväästi kaiken kansan pällisteltävinä. Jos ei välitä niistä vapauteen kirmaavista koululaisista niin toukokuu lienee parhaita ajankohtia piipahtaa, kun eläimet eivät vielä piileskele helletä koloissaan. Reissulle toki osui yksi raesade, mutta sehän nyt kuuluu Suomen kesään.


Lapsia ei tietenkään kiinnostaneet eläimet erityisen paljon. Jokaisen aitauksen kohdalla viivyttiin noin 20 sekuntia ja sen jälkeen todettiin laji nähdyksi ja jatkettiin matkaa. Mielenkiintoisempaa olivat palolaitoksen vene, trooppisten talojen aulassa oleva rahankeräysastia jonne rahan voi kierittää (tulee kalliiksi, mutta hyvään tarkoitukseen sentään), hiekkaliukumäki sekä pillimehu. Riikinkukot aiheuttivat paniikkireaktion sen jälkeen kun hullu hanhi oli ensin käynyt Pampulan kimppuun. Tämä aiheutti keskimmäisessä pitkäkestoisen märinäreaktion, joka loppui vasta kun hanhi meni ja puri toista viatonta lasta. Tässä vaiheessa itkusilmäinen P purskahti räkäiseen nauruun, on siis perinyt äidiltään ainakin vahingoniloisen luonteen.


Korkeasaari oli siis ihan kiva. Rauhallisempana päivänä vähän paremmassa vireystilassa olisi varmasti keskittymiskyky ylittänyt sen 20 sekuntia, mutta nyt oli tällainen pikakierros. Poikien suosikkeja olivat trooppisen talon ötökät, kalat ja matelijat sekä kaikki eläimet, jotka potentiaalisesti kakkasivat yleisön edessä.


Jos menette niin varokaa niitä lintuja. Ne on ihan hulluja.


20.5.2015

OMAN ELÄMÄNSÄ FORREST GUMP

Koko aikuisikäni olen inhonnut juoksemista. Se on tuntunut jotenkin dorkalta (koska sisällä pimeässä keskellä kesää paikallaan pyöräily ei sitä toki ole) ja, noh, en ole ymmärtänyt juoksemista kuin sellaisissa tilanteissa että pitää ehtiä bussiin, perässä juoksee kirvesmurhaaja tai kädestäsi on pudonnut tuhannen euron seteli ja se on lähtenyt tuulen mukaan. En ollut suunnattoman pahoillani kun vajaa kahdeksan vuotta sitten rattijuoppo laittoi mun polvilumpiot uuteen uskoon Karibialla ja niitä puolen vuoden päästä Suomessa leikellyt lääkäri empaattisesti totesi, että ei susta kyllä enää mitään maratoonaria tule. Mutta sitten kokeilin hölkkäilyä. Pari 800 metrin vetoa ja välissä epätoivoista huohotusta ja sykkeen tasausta. Sitten 1,5 kilometriä, kun tajusin että ei pidä heti pysähtyä kun keuhkot, polvet ja pallea sitä vaativat. Ja nyt se viisi kilometriä kulkee niin kivasti, että kotiovella vähän harmittaa. Olisihan sitä vielä voinut kilometrin vetää...


Koska olen materialla motivoituva liikkuja hankin itselleni oikein juoksulenkkaritkin. Tavoitteena on elokuinen Midnight Run, tosin nyt pitäisi päästä useammin vetämään pidempiä lenkkejä ja ilman koiraa, jota raahaan mukana melkein joka kerta - mäyräkoiran fysiikka ei ole omiaan tähän harrastukseen ja koira yleensä haluaa haistella jokaisen pissatipan mitä matkan varrella on. Olen kuitenkin päässyt maistamaan palasen ns. runner's high'tä, euforista olotilaa joka seuraa onnistunutta juoksua. Perustan kohta tässä hurmoksessa jonkun oman juoksuheimoni, jossa viiden kilometrin kevyen hölkän jälkeen juhlitaan joka kerta korkkaamalla skumppa ja syömällä levy suklaata!
Olen saavuttanut Forrest Gump-vaiheen, jossa aina kun pitää kävellä pohdin miksi en voisi juosta tätä matkaa...

Ja koska kevät, niin työmatkapyöräily. 12 kilometrin työmatka taittuu varttia nopeammin fillarilla kuin bussilla, koska yleensä saan polkea ruuhka-aikojen ulkopuolella (eli sunnuntaiaamuna kello kuudelta). Miehen rakentama pyörä on mainio menopeli, joka on parhaimmillaan - uskokaa tai älkää - ylämäissä. Koska mulla ei ole suuntavaistoa enkä tunne liikennesääntöjä en voi kuunnella polkiessa musiikkia tai tehdä juuri muuta kuin keskittyä ajoon. Voin nauttia puusaunan tuoksusta Herttoniemen siirtolapuutarhan kohdalla, paahdetun kahvin hajusta Vallilassa, pyörän renkaiden suhinasta Kalasataman uudella asfaltilla ja linnunlaulusta Keskuspuistossa. Todella terapeuttista! Paitsi ruuhka-aikaan, silloin liikkeellä on liikaa muita liikkujia jaloin tai pyörillä tai autolla ja yleensä vaan itken ja rukoilen, että selviän matkasta hengissä.


Elämäni ensimmäinen ashtanga yoga-tunti myös herätti sisäisen joogini. Kokemusta oli kyllä erilaisista kuntosaliversiosta ko. lajista, mutta sain uutta intoa asanoihin kun kohdalle osui sellainen ohjaaja, joka suhtautui joogaan kunnianhimoisesti, ei pelkkänä kehonhuoltona. Sain seistä päälläni (jonkun tuikituntemattoman naisen haarovälissä mutta ei haittaa!), sain kipeän kropan ja puhdistuneen mielen keskityttyäni tunnin verran kokeilemaan omia rajojani. Tänä keväänä olen siis panostanut enemmän urheilupuoleen kuin esim.bloggaamiseen, enkä ole siitä järin pahoillani - voin lainata Anun slow blogging-teoriaa, vaikkei se ihan totta omalla kohdallani olekaan. Lähinnää harmittaa, että yli 20 vuotta löytää liikunnan ilo ja se nautinto, mitä urheilusta voi saavuttaa. Ostan yhä vaatteeni kokoa liian suurina ja yllätyn, kun kroppa venyy, jaksaa tai pystyy yli omien ennakkoluulojeni - elokuussa sitten testataan julkisesti, onko treenissä ollut tehoa. 

17.5.2015

5-VUOTIAS MERIROSVO



Mun vauvani täytti viisi vuotta. Viisi tuntuu jo ihan älyttömän isolta, se kuuluisa kohtahan se menee kouluun-fraasi käy ihan kohta toteen ja viisivuotiasta ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua enää taaperoksi. Voisin sanoa taas esikoisesta samat sanat kuin vuosi sitten, sillä tänään on tietyllä tapaa yhä myös meidän vanhempien juhlapäivä. Omppu on yhä hurmaavan hauska, fiksu ja tarkkaavainen, huomaavainen ja kiltti, herkkä ja tunteellinen, innokas ja optimistinen, valoisa persoona, että ei voi kuin onnitella myös itseään. Jos ei voi ottaa kunniaa kasvatuksesta niin voi ainakin riemuita siitä, että on saanut käsiinsä tällaisen kultakimpaleen, maailman ihanimman pikkupojan.


Vaikka olen vahvasti samaa mieltä Ilonan kanssa mitä tulee lasten juhlakulttuuriin, niin sorruin silti itsekin nyt kaikkeen paheksumaani: Teemaan, lahjapusseihin, yleisiin ylilyönteihin. Mua ei niinkään häiritse se, että muut harrastavat sitä, enkä koe paineita kilpavarustelusta, mutta olen peruslaiska enkä oikein jaksa tai ehdi hifistellä. Nyt kuitenkin oletusarvona oli, että nämä ovat Ompun viimeiset kaverisynttärit näiden vauvaiästä asti tunnettujen pitkäaikaisten ystävien kanssa tässä lapsuudenkodissa ja näin ollen annoin periksi ja lähdin mukaan tähän hömpötykseen. Saakoot Jake ja Mikä-Mikä-Maan-Merirosvot-juhlansa, onhan se ne ansainnut.


Aiemmista vuosista olin kuitenkin sen verran oppinut, että vaikka cakepopsit, cupcaket ja muut kinuskikissamaisuudet ovat blogiuskottavia, niin lapsia yleisesti kiinnostaa varsin suoraviivaisesti sokeri ja rasva. Popcorn, lihapullat, nakkipiilot. Keksit, jäätelö ja suurin hitti oli Ompun itsensä valitsema kilon satsi irttareita - sekä hankintaprosessi että niiden tuhoaminen kymmenen lapsen voimin viidessä minuutissa osoittautuivat menestykseksi. Oikeasti olisi ihanaa, jos näiden herkkupeppujen suosikki olisi joku raikas vesimelonikakku, mutta me ollaan mokattu tämä homma jo niin kauan sitten, että lapsen toiveet olivat juurikin sitä epäterveellisintä tasoa. Joka tapauksessa alisuorittaminen kannatti jälleen. Erillisenä ohjelmanumerona toimi jäljelle jääneiden lihapullien syöttäminen koiralle.


Instagramista jotkut ovat ehkä huomanneet kun tuskailin ylihintaisten tarrojen kanssa (ostin vahingossa lahjapusseihin 43 eurolla tarroja ja tunsin itseni idiootiksi) ja kuinka täytettiin taas synttäriaamuna piñata (onneksi tällä kertaa kaikki vieraat saapuivat ilman vanhempiaan, jotka eivät todistaneet Nälkäpeli-tyylistä pieksäntää kun aarrearkku hakattiin ringissä säpäleiksi...). Luultavasti vähän vähemmälläkin härpäkkeellä olisi pärjätty (mutta täytyy silti kiittää Juhlamaailmaa nopeasta ja hyvästä palvelusta mitä tulee kaikkeen merirosvokrääsään) mutta toisaalta joskus more is more, ja lapsen vietettyä koko sunnuntai itkien henkistä juhlakrapulaansa voi kai tulkita onnistuneensa? Täytyy kuitenkin tunnustaa, että siinä missä O ansaitsee just niin överit juhlat kuin vain tahtoo, aiheuttaa se tässä maailmantilanteessa mutsille morkkista. Vastapainoksi silmälappuihin ja ilmapalloihin tuhlatulle rahalle on pakko ostaa myös vähän hyvää omatuntoa lahjoittamalla Nepaliin. Mietin hetken, että olisin tarjonnut Ompulle mahdollisuuden valita että pistetäänkö palasiksi kahdenkympin pahvilaatikko vai annetaanko rahat niitä tarvitseville, mutta totesin että en voi vielä kaataa maailmantuskaa yliempaattisen 5-vuotiaan niskaan, ja meillä budjetti kestänee molemmat.


No niin, tulipa päätön ja hännätön synttäripostaus. Nyt onnellinen uuden Vainu-pehmon omistaja nukkuu pois sitä murhetta, kun kuuli että seuraavat synttärit ovat vasta vuoden päästä. Mä menen nukkumaan tyytyväisenä siitä, että muutenkin puhkipussattua poikaa kylvetettiin viikonloppuna vielä ekstrarakkaudessa, sillä hän on kaiken erityishuomion ja hurman ansainnut. Ihana Omppu.

14.5.2015

#KOFFGATE

Tiistai-iltana töissä oli hiljaista, koska kaikki kunnialliset kantasuomalaiset virittäytyivät tunnelmaan Koff-tölkkiensä ja televisiovastaanottimiensa kanssa: Lätkää! Jee! Koska en seuraa jääkiekkoa (enkä oikeastaan mitään muutakaan  urheilua, eli kyse ei ole mistään syrjinnästä) olin sosiaalisen median varassa, mutta ilmeisesti Suomi voitti siitäkin huolimatta että ruotsalaiset tuomarit ovat meemien perusteella sokeita ja näkevät polvia joka paikassa.

Sosiaalisessa mediassa alkoivat myös monet ystävät - luultavasti samanlaisia tervettä etäisyyttä jääkiekkoon pitäviä ihmisiä kuten itsekin, naisia totta kai kaikki - jakaa Koffin mainosta, jossa mukahauskasti (ja joidenkin mielestä oikeasti hauskasti, mutta tämä on makuasia eikä tosiaan kutkuttanut minun huumorinystyröitäni) venäläiselle pelaajalle oli photoshopattu vaaleanpunainen mekko päälle, ja oikein toivotettiin "tytöt" tervetulleeksi. En varsinaisesti pahoittanut mieltäni oman sukupuoleni, tyttölasten tai Venäjän maajoukkuenkaan puolesta, mutta olin hämmentynyt. Kuva itsessään oli kaikin puolin köyhä esitys, idea ja toteutus olivat kerta kaikkisen heikkolahjaista lajia.

Ennen kuin kuva mystisesti poistui Koffin Facebook-sivuilta ehdin itsekin kommentoida sitä - ai että olin tyytyväinen näppärään heittooni, että tällaisella viestinnän ammattilaisella (viittasin siis tähän luovaan neroon, jonka paras tapa nostattaa urheiluhenkeä oli pukea vastustaja prinsessaksi) olisi varmasti kysyntää myös Vannetukussa. Aika hyvä, eikö? Moni kommentoi kuvaa todeten, että jos tässä vihjaillaan että tytöt/balettitanssijat/venäläiset jääkiekkoilijat ovat jotenkin heikompa ainesta niin ollaan seksistisiä juntteja. Hyvin asiallisesti ihmiset argumentoivat, että mainos edustaa sellaista ajatusmaailmaa ja sukupuoliroolitusta, jota ei luulisi yhdenkään yhtiön julkisesti 2010-luvulla liputtavan. Kuva katosi, kohu ei.

Ilmeisesti kaikki, jotka eivät ymmärtäneet meemin olevan huippuhauska vitsi ovat huumorintajuttomia hiekkapilluja, jotka tarvitsisivat vähän toisenlaista mailaa. Siinä missä me mielemme pahoittaneet vihervassarifemakot vain tyydyimme kritisoimaan Koffin köykäistä vertaiskuvaa, jonka saattoi tulkita naisia sekä naisurheilua halveksuvaksi, loukkaantuivat ns. kendojanarit koko lajin puolesta. Eivätkä pelkästään jääkiekon vaan oikeastaan suomalaisuuden, huumorintajun, Sinebrychoffin ja tietenkin sorrettun miessukupuolen puolesta. Hauskanpito on kielletty, edes mekkoa ei saa enää photoshopata eikä vastustajaa tytötellä!

Tätä samaa retoriikkaa esiintyy yhä vaan sosiaalisessa mediassa, iltapäivälehtien kommenttiosioissa sekä luultavasti sellaisilla foorumeilla, minne kaltaisillani kukkahattutädeillä ei ole asiaa. Ymmärrän vielä sellaiset teini-ikäiset trollit, joiden orastavaa miehisyyttä pitää ponkittaa toivomalla tuntemattomille naisille raiskauksia (mielellään Venäjän jääkiekkomaajoukkueen toimesta), mutta jatkuvasti törmäsin aikuisten miesten omalla naamalla esitettyihin lausuntoihin, joissa mielipiteenvapautensa puolesta pelännyt heteromies ihan rehellisesti toivoi väkivaltaa vastakkaiselle sukupuolelle, joka kritisoi hänen huumorintajuaan. Ihan oikeasti. Onko näillä sankareilla omia lapsia? Tyttöjä, joille isi nauraa kun nämä mekko päällä pyörivät piruettejaan, että sehän on ihan kuin Malkin, heh heh heh. Poikia, joille tarjotaan machomiehistä maailmankuvaa ja pidetään huoli, että mihinkään tasa-arvohömpötykseen ei sotkeuduta. Lapsia, joille opetetaan että on ihan okei huoritella vieraita ihmisiä, jos nämä kyseenalaistavat isin vitsit?

En vaan ymmärrä. Mitään NHL-unelmia ei meidän lapsilla onneksi ole ollutkaan, ja Leijonatkin irtisanoutuivat tästä pelleilystä. Mä en kuitenkaan veisi lapsiani - herkkiä poikia, joille tahdon opettaa muiden ihmisten kunnioitusta sekä tasa-arvoa - jäähalliin imemään tällaisia vaikutteita aikuisilta ihmisiltä, jotka toivottavasti ikuisesti pysyvät mun kuplani ulkopuolella tosielämässä. Kerrassaan jäätävää.

13.5.2015

HYVÄÄ HANAMIA JA HERKKUJA




Roihuvuoren kirsikkapuisto on meiltä erittäin kätevän, lapsiystävällisen pyöräilymatkan päässä. Vaikka ollaan asuttu alueella viisi vuotta, päästiin me ekaa kertaa katsomaan kukkivia kirsikkapuita vasta, öhm, maanantaina. Kaunista oli, vaikka olinkin viiden vuoden aikana ehtinyt kuvitella paikan hieman prameammaksi. Helatorstaina paikan päällä vietetään japanilaisittain hanami-juhlaa, joten jos ei ole pyhäpäivänä parempaa tekemistä niin menkää nauttimaan eksoottisesta tunnelmasta ja kevään kauneudesta! Ja lauantaina ravintolapäivänä kannattaa ehdottomasti ruokkia myös sielua, nimittäin Leluteekin Emilia järjestää lasten filosofiakahvilan ravintolapäivän hengessä! Sinne mekin mentäisiin, jollei samaan aikaan juhlittaisi erään nimeltä mainitsemattoman viisivuotiaan syntymäpäiviä Jake ja Merirosvot-teemalla...





11.5.2015

LASTENSUOJELUILMOITUS

Me ei taideta olla ainoa lapsiperhe, jossa on joskus vitsailtu, että naapurit soittavat kohta lastensuojeluun kun desibelit kohoavat kolminumeroisiin lukemiin. Meillä on vauva toisensa jälkeen valvonut ja valvottanut myös muuta perhettä vaatimuksillaan, isommat pojat painivat melko äänekkäästi, juoksevat kilpaa huoneesta toiseen ja joskus myös me vanhemmat huudetaan, karjutaan ja komennetaan vastoin kaikkia kasvatusperiaatteitamme. Olin kyllä tietoinen siitä, että emme ole mitään unelmanaapureita jo ennen kuin tietokoneen langattomiin verkkoihin ilmestyi vaihtoehdoksi "kiva kun yläkerta metelöi", mutta viime tiistaina sain kyllä yhden elämäni masentavimmista puheluista.

Nipsun sairastettua kolme päivää korkeaa kuumetta (oli muuten vauvarokko) me oltiin poikien kanssa heti aamusta lähdetty lääkäriin ja kirjastoon. En oikeastaan muista aamusta muuta kuin että kipeä vauva kirkui ja oksensi (ja oli tehnyt sitä jo pari päivää kellonaikaa katsomatta) ja isompia poikia piti motivoida hieman kovaäänisemmin pukemaan. Ei mitenkään erikoinen aamu meidän perheessämme, mutta ilmeisesti "joku" vilkkaalla mielikuvituksella varustettu naapuri oli hieman vedellyt mutkia suoraksi ja soittanut lähtömme jälkeen hätäkeskukseen. Olisikin vain sanonut, että lapset huutavat (pitää paikkansa) ja äitikin taisi huutaa (niin taisin), mutta olin kuulemma myös karjunut vittusaatanaa lapsille (en ikinä, en koskaan, en milloinkaan kiroile lapsille, enkä juuri muutenkaan), kiduttanut ohimennen koiraa joka ulvoo yöt päivät tuskissaan ja muutenkin tämä huolestunut kansalainen oli sitä mieltä, että lapset pitäisi huostaanottaa välittömästi.

Näin ei onneksi käynyt. Puhelu päivystävän sosiaalityöntekijän kanssa sujui hyvässä hengessä, mitä mä en meinannut saada järkytykseltäni puhuttua. En tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa kun kuulin, mitä meistä oli valehdeltu. Vaikka olen blogissakin heittänyt ilmaan tämän mahdollisuuden, olin silti kuvitellut perättömiä ilmoituksia enemmänkin urbaanilegendoiksi. Mutta näköjään näin voi käydä. Olisi ollut edes oikeasti huolissaan meidän arjestamme, mutta nyt soittaja oli liioitellut, valehdellut ja värittänyt tarinan sellaiseksi, etten tunnistanut meidän perhettä siitä. Meistä lähtee varmasti liikaa ääntä kello 7-20 välillä, mutta me ollaan hyvä perhe. Ei täydellinen, mutta tosi hyvä. Koira saattaa haukkupannasta huolimatta haukkua ollessaan yksin, mutta viime viikolla se oli päiväsaikaan yksin yhteensä seitsemän tuntia lyhyissä pätkissä. Ei mitään öistä epätoivoista ulinaa. Kipeä Nipsu kyllä itki ja huusi, ja Pampula kommunikoi puheen puuttuessa melkoisella älämölöllä, onhan se uhmaikäinen. Joten yksinkertaisesti olo oli kafkamainen, olin oikeusmurhan uhri ja älyttömän kiusanteon kohde.

Tänään aamulla saatiin sitten kaksi sosiaalityöntekijää lakisääteiselle visiitille, ja vajaan tunnin jälkeen he totesivat että ei ole syytä huoleen. Kyllähän mä itsekin sen tiesin, että meillä on kolme onnellista lasta, yksi huomionkipeä mäyräkoira ja kaksi väsynyttä vanhempaa (joista toisen saan yöllä kotiin yli viikon eron jälkeen, ihanaa!). Mutta olin myös kuullut kauhutarinoita kuinka lapset on viety väärin tehdyn makaronilaatikon takia (ja tiennyt niiden olevan yksipuolisia ja vääristeltyjä), ja hetken mietin ihan vakavissani että entä jos Nipsun syöttötuolissa on liikaa ruoanjämiä tai mihin piilotan sen olohuoneen vaatekaaoksen. Että tavallaan naapuri sai kostonsa - mä stressasin koko viikonlopun tätä käyntiä ja mietin millaisen palopuheen pidän perheeni puolesta, ja itseni. Ei onneksi tarvinnut pitää mitään.

Vaikka lastensuojelun osalta asia lienee loppuunkäsitelty, ei tämä ainakaan asumismukavuutta lisännyt. Meillä on ollut ongelmia alakerran kanssa siitä asti kun muutettiin, tai oikeastaan heillä meidän kanssamme. Ollaan yritetty hyvällä, ja nyt ei enää yritetä ollenkaan. Asiasta on väännetty isännöitsijän kanssa ja jos tämä touhu jatkuu, niin seuraavaksi luultavasti me joudutaan ottamaan järeämmät aseet käyttöön - en tarkoita kakkakepposia postiluukusta vaan myös viranomaisten turhaa vaivaamista. Olo on nyt samalla helpottunut ja huojentunut että surkea. Jos oltaisiinkin haluttu alkaa vastaanottoperheeksi, olisiko tämä vaikuttanut siihen? Pitääkö joku oikeasti meitä ihan onnettomina vanhempina? Ja ylipäänsä, miksei tätä hommaa ole voinut hoitaa sivistyneesti silloin kun me ollaan siihen tarjottu mahdollisuus.


10.5.2015

PUHDISTUS


Kaksi vauvakassia lähtivät maailmalle (tai oikeastaan Valeäidin aviomiehen työpaikalle ensi alkuun, mutta siitä toivottavasti myöhemmin lämmittämään jotakuta pientä karjalalaisvauvaa), Liinan (ja hänen aviomiehensä) suosiollisella avustuksella. Lattiapinta-ala on yhä vaatteiden vallassa kun vauvanvaatteet kokoluokissa 50-74 odottavat lajittelua (muutamat säästetään onnekkaille lapsenlapsille, osa menee tekstiilikierrätykseen, joistain yritän päästä eroon myymällä), sen lisäksi Pampula on taas vaihtamassa numeroa isompiin vaatteisiin... Siitäkin huolimatta että meillä näyttää kuin H&M:n lastenosasto olisi räjähtänyt olohuoneessamme, olen aika iloinen: Kaapit tyhjenevät kovaa vauhtia.

Eräs syysvauvaa odottava bloggaaja kävi hakemassa pois kaukalon, sitterin, lämpöpussin ja kehdon. Tämä tapahtui niin nopeasti - kiitos vaan Facebook - etten ehtinyt edes kuvata näitä tarvikkeita. Vaikka mitä mä millään tyhjien kaukaloiden kuvilla tekisin (nyt ehkä ymmärrätte miksi mulla on 45 000 valokuvaa...), mutta jotenkin... haikeaa. Vaikka sittereitä nyt saa kaupasta niin vauvatavaroista luopuminen konkretisoi sen, että meillä tosiaan on vauvaelämää jäljellä vain reilu pari kuukautta ja sen jälkeen emme tarvitse enää koskaan tutteja tai tuttipulloja, ammetukia tai hyppykeinuja. Olen toki fiiliksissä kun ei enää tarvitse säästellä tätä roinaa sängyn alla odottamassa hypoteettista kuopusta, mutta olen yhä nössömutsi ja jonkin asteinen vauvanarkkari.

Mutta muutto lähestyy ja Käytännön mies on tehnyt harvinaisen selväksi sen, ettei ala kantamaan mitään vauva-ajan mausoleumeja tai muita valtavia muistoesineitä ympäri maailmaa vaan mun on karaistava itseni ja karsittava kaikki ylimääräinen - melkoinen haaste tällaiselle hamsterille. Onneksi näitä tavaroita on mahdollisuus laittaa eteen päin hyvään tarkoitukseen (tai joskus rahaa vastaan), mikä helpottaa kummasti prosessia. Jos on laiska myymään niin kuin minä niin vauvatarvikkeista kuten sittereistä ja pinnasängyistä pääsee eroon esimerkiksi viemällä ne Ensikotiin, missä tarvetta on taatusti. Mulla olisi materiaaleja vielä yhteen vauvakassiin, sen ajattelin toimittaa Diakonissalaitoksen Kaalo-keskukseen, mistä vaatteet kulkeutuisivat tarpeen vaatiessa perheenlisäystä saaville romanikerjäläisille (tämä romanikerjäläiskysymys on tosi monimutkainen ja whatnot, mutta vauva on vauva ja ansaitsee lämpimät varpaat). Talvella meiltä lähti pari Ikea-kassillista aikuisten talvikenkiä ja toppavaatteita vastaanottokeskuksiin, missä kuulemma etenkin afrikkalaiset miehet ilahtuivat meikäläisen 42-koon talvisaappaista. Poikien pieneksi (ja toivottavasti turhiksi) jääneet luistimet aion kiikuttaa Hope ry:lle.

Eli jos ei halua menettää mielenterveyttään live- tai nettikirppareilla, niin hyviä loppusijoituskohteita ehjille, kunnollisille kamoille on paljon. Mä olen niin materialisti ja tällainen tavaraan kiintyvä tyyppi, että itkisin muutenkin pakatessani pois pieniä bodyja, mutta nyt voin tirauttaa muutaman lisäkyyneleen myös ilosta: Ehkä jossain joku äiti saa yhtä hartaudella kääriä rakkaimpansa samaan vilttiin, mihin mä olen meidän pienet kapaloinut aikanaan. Nyyh! (Ja jee, lisää tilaa kaappeihin!)



9.5.2015

Flashback: LAHJAHEVOSESTA JA SEN SUUHUN KATSOMISESTA

Kukkavarvas kommentoi edellistä, synttäriaiheista postausta ja lahjajuttuja. Mä mietin pitkään (eli siis huomatkaa, ainakin vuorokauden!) kuinka paljon aiheesta uskaltaa kirjoittaa - en halua että meitä tai meidän poikia lahjoneet tulevat vainoharhaiseksi omien lahjojensa suhteen, tai että minusta välittyisi kiittämätön mielikuva (koska jos jotain mun omassa kotikasvatuksessa on painotettu, niin sitä kiittämistä ja kohteliaisuutta ja vieraskoreutta aina vähän liiallisuuteen asti). Mutta kirjoitanpa nyt kuitenkin, että peace and love kaikille tutuille, teidän lahjanne ovat ihania (ja ne jotka eivät ole, myydään kirpputorilla!).

Nimittäin lasten syntymisen myötä lahjomisen vaikeus on saanut ihan uuden ulottuvuuden. Aikuisten kesken on helppo antaa lahjaksi lahjakorttia tai viinipulloa (mikä kyllä sopisi lastenjuhlia järjestäville vanhemmillekin loistavasti), mutta lapsille monet haluavat antaa jotain konkreettista. Sellaista, jonka saa repiä auki lahjapapereista, jota voi esitellä koulukavereille, jonka saa rikkoa. Aikuisten kesken voidaan myös sopia "ei lahjoja"-linjauksesta (kuten toivottavasti meillä ensi jouluna) ja sitä jopa noudatetaan - sen sijaan pikaisen gallupin perusteella lapsikavereiden vanhemmat pitäisivät vähän kiusallisena mennä syntymäpäiväjuhlille ilman pientä pakettia. Suomalaiseen kulttuuriin ei ehkä sovi ajatus, että pelkkä läsnäolo on paras lahja, vaan omaa syömistä, juomista ja sotkemista pitää kompensoida taloudellisesti?

Meidän pojilla on säästötilit, joiden saldo on pitkälti kummien ja sukulaisten anteliaisuuden varassa. Tarkoitus olisi joskus alkaa säästää sinne itsekin - ehkä sitten kun ollaan molemmat oikeasti työelämässä. Jos siis meiltä vanhemmilta kysytään, niin paras lahja on totta kai raha - jonain päivänä kun lapsi oikeasti tarvitsee jotain (eikä vain "tarvitse" jotain Shu Todoroki-autoa) niin siellä olisi pesämuna odottamassa. Sen lisäksi on helpompi käydä itse lapsen kanssa hoitamassa isommat ostokset kuin pyytää syöttötuoleja tai talvikenkiä kummeilta, joille Stockmannin lastenosasto aiheuttaa akuutin paniikkikohtauksen. (Onneksi O:n syntymäpäivät osuivat helluntaille, mitä tietenkään ravintolaruoalla elävät boheemit kummit eivät tajunneet, ja kauppojen ollessa kiinni poikaa lahjottiin käteisellä ja eksoottisella matkamuistolla - hyvä esimerkki Valeäidin elämäntyylivertailusta; perheelliset kyllä muistavat erityispyhät ja kauppojen kiinniolot kun maitoa pitää hamstrata viistoista litraa jääkaappiin eikä Shellillä myydä vaippoja, villit ja vapaat lapsettomat yllättyvät sitten kaupan ovella krapulapizzanhakumatkalla). Kuitenkin monet haluavat nähdä lapsen ilahtuneen ilmeen tämän avatessa paketin, kokea sitä antamisen iloa - jo ihan siksi että kolmevuotiais ei vielä ymmärrä pankkisiirtojen päälle. Ja lähisuvulta nyt kehtaa vielä pyytää pelkkää käteistä, mutta kun lapsivieraiden vanhemmat vaativat lahjatoiveita tietoonsa, niin ei tunnu soveliaalta sanoa että kymppi olisi kiva.

Me ei olla mitään suuria fundamentalisteja mitä tulee siihen, millaisia lahjoja meidän lapsille saa antaa. Tiedän perheitä, joissa lahjavaatteet laitetaan suoraan kiertoon ja rumat muovilelut rikotaan yön pimeinä tunteina. Koska mun shoppailuaddiktio on hyvin tiedossa, pojat ovat saaneet äärimmäisen vähän vaatteita - ne mitä on tulleet, on olleet aina jotenkin "spesiaaleja", kuten itsetehtyjä. Vastaavasti olemme itsekin ostaneet kamalaa, kiinalaista muovikrääsää - pahimpia on sellaiset, joista lähtee ääntä- joten emme voi kieltää tätä muiltakaan. Yleensä toiveita on kunnioitettu hyvin; Duploja, Brion junarataa (mitä riittäisi nyt täyttämään ainakin 20 neliötä), tavaraa joka kuluu kuten kyniä, saippuakuplia, muovailuvahaa. Kirjoja ja leffoja. Pari kertaa on kuitenkin annettu leluja tai asioita, joita olemme nimenomaan pyytäneet olemaan antamatta - katsomme tämän sormien läpi, mutta toistuvana tapana se alkaa tuntua vanhempien yli kävelemiseltä ja tietoiselta ärsyttämiseltä. Jo ihan siksi, että uskon äitinä pystyväni arvioimaan mikä lasta eniten ilahduttaa. Siksi olen yrittänyt myös mainostaa lahjaideana laatuaikaa, sillä en jaksa itse aina juosta Korkeasaaressa tai SnadiStadissa muksun perässä.

Parasta tietysti olisi, ekologisesti, taloudellisesti ja ihan meidän kodin säilytystilojenkin kannalta, että lahjomiskierteestä päästäisiin ja siirryttäisiin antamaan vaan aineettomia asioita. Toisaalta onkohan se meillä jo myöhäistä, kun lapsi on alkanut yhdistää juhlat lahjoihin - etenkin erään avokätisen kummitädin joka visiitillä tuomiin jättimäisiin legopaketteihin... Ja tämä on ihan tekopyhää päivittelyä, koska olen itse sortunut samaan oman kummitytön kanssa; purkanut pinkkipatoutumia ostamalla vauvalle vaaleanpunaista, vaikka tämän vanhemmat ehkä toivoisivat vähän sukupuolineutraalimpaa värimaailmaa. Ja täällä sitten paasaan vanhempien toiveiden kunnioittamisesta.

Mä en yleensä kauheasti heittele kysymyksiä ilmoille, mutta nyt on pakko kysyä: Mikä on järkyttävin lahja minkä olette saaneet - itsellenne tai jälkikasvulle?
(Koska mun isoäiti ei osaa käyttää edes kännykkää, tietokoneesta puhumattakaan, niin uskaltanen paljastaa että meidän kaikkien aikojen kamalimmat lahjat ovat tulleet sieltä suunnalta - puinen, valkoinen metrin korkuinen "sisustusdelfiini", "Syön hyvin ja siksi laihdun"-kirja epävarmalle teinille ja sitä rataa. Tässä olisi aihetta ihan omaan postaukseen).

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 21.5.2013. 

6.5.2015

IT'S A DOG DOGGY WORLD

Minäkin olin joskus sellainen. Lemmikit olivat kuin vauvoja ennen oikeita vauvoja, tuhlasin rahaa luihin ja remmeihin, suunnittelin vieväni koirat virkistäytymään koirien uimahalliin tai virikeluolastoon, luin koirien passeja kuin neuvolakortteja jännittäen seuraavia rokotuksia, jaksoin rapsutella niitä tuntitolkulla. Ja paheksuin lemmikkipalsta Apulan ilmoituksia, joissa koirista luovuttiin "pitovaikeuksien" takia, kaikkihan tietävät että pitovaukeudet ovat pelkkä eufenismi sille, että koirasta onkin kasvanut aikuinen, sitä ei ole jaksettu kouluttaa tai se ei muuten enää vaan miellyttänyt omistajiaan. Mitä luovuttajia, heitteillejättäjiä, törkeän vastuutonta. Suhtauduin myös skeptisesti niihin, jotka etsivät uutta kotia koiralleen "lapsen allergioiden takia". Eikö nyt kannattaisi siedättää tai syöttää lapselle pari vuotta antihistamiinia, kyllä se siihen tottuu?


Ja sitten meille syntyi vauva. Ja toinen. Ja kolmas.

Meidän elämää vähän pidempään seuranneet ovat ehkä ihmetelleet, miten kokoonpanon suhdeluku on muuttunut kahdesta lapsesta ja kahdesta koirasta yhteen koiraan ja kolmeen lapseen. Mäyräkoirilla ei koskaan ole ollut kovin suurta roolia blogissa (koska, rehellisesti sanoen, lasten syntymän jälkeen niillä ei ole enää ollut kovin suurta roolia meidän elämässämme), enkä siksi ole asiasta täällä suuremmin huudellut. Koiralle kävi juuri niin kuin koirat toisiaan pelottelivat Kaunotar ja Kulkuri-elokuvassa: Kun vauva tulee sisään, lentää koira ulos. Niinpä meidänkin nuorempi ja pienempi koira muutti parempaan paikkaan. Paikkaan, jossa omistajilla on enemmän aikaa, kärsivällisyyttä ja energiaa ja ennen kaikkea vähemmän lapsia. Anoppilaan, koirien paratiisiin, missä sillä on uusi nakkipoikaystävä jonka kanssa homostella öisin sekä eläkkeellä oleva appiukko, joka ei välitä vaikka iltapissatus venyy kahden tunnin merkkailusessioksi.


Muutama muukin bloggaaja on tästä erehtynyt joskus kirjoittamaan, ja yleisön - yleensä nimettömän ja aggressiivisen - reaktio on ollut aika tyrmäävä. Voin kertoa kaikille, että kukaan ei pode suurempaa morkkista meidän koirien menetetystä merkityksestä kuin minä. Vaikka jäljelle jääneestä yksilöstä pidetään länsimaistenkin mittapuiden mukaan erittäin hyvää huolta laadukkaan ravinnon, riittävän ulkoilun sekä huolenpidon ja vähäisen yksinolon kautta, tunnen joka päivä piston sydämessäni. Kenenkään ei erikseen tarvitse tulla siitä syyllistämään, ei ehdottamaan että antaisimmekin lapset pois kun emme jaksa kaikkia perheenjäseniämme tai ihmettelemään, miksi olen halunnut lisää kaksijalkaisia samalla kun jaksaminen ei tunnu riittävän nelijalkaisille. Luultavasti kärsin itse tästä tilanteesta enemmän kuin koira, jolle onneksi riittää paikka sängyn jalkopäässä sekä lapsien kanssa solmittu yya-sopimus ruoan heittelystä lattialle.


Mutta jos koiralle löytyisi sopiva koti, sellainen johon voisin sen kevyin sydämin antaa kuten sen toisen hurtan, niin antaisin pois. Olisin helpottunut, iloinen ja kiitollinen, vaikka itkisin varmasti ja ikävöisin uskollista ystävää. Mun päässäni vain napsahti jotain jo esikoisen synnyttyä, ja sen jälkeen koirista on ollut mulle henkisesti enemmän huolta ja murhetta kuin iloa. Tämä on selvästi tabu, ja tiedän että olen varmasti vähemmistössä. Monessa perheessä koirien rooli karvaisina perheenjäseninä on vain vahvistunut kun perheeseen on syntynyt uusi rapsuttelija. Monelle lapselle perheen karvakuono on parempi unikaveri kuin yksikään pehmolelu, rakas otus joka tarjoaa konttaajalle vertaistukea. Monelle äidille koira on se henkireikä lapsiperhearjessa, jonka kanssa pääsee hiljaiseen metsään lenkille tai harrastamaan. Mutta mulle meidän eläimistä tuli yhtäkkiä stressin aihe, hermoja raastavat otukset jotka on aina jaloissa, joita pitää lenkittää silloinkin kun mieluummin nukkuisi, jotka ihan pelkällä olemassaolollaan välillä saavat mut sekaisin.


Koirat ovat ihania. Ne opettavat lapsille empatiaa, huolenpitoa ja kunnioitusta eläimiä kohtaan. Meillä on hyviä hetkiä kun ei ole kiire töihin tai nukkumaan tai ylipäänsä minnekään ja voidaan lähteä kaksin koiran kanssa juoksemaan tai puistoon heittelemään keppiä. Eikä se ole koiran vika, että näitä hetkiä vaan löytyy tässä elämäntilanteessa liian vähän. Sen vika ei ole, että se on levoton nukkuja joka pitää öisin ärsyttävää rapinaa ja örinää vaihdellessaan petipaikkoja, päätyen kuitenkin aina aamuyöstä mun tyynylle nuolemaan peppuaan naaman viereen. Se selviäisi lyhyemmilläkin lenkeillä, mutta jokainen pitkä iltakävely joka typistyykin korttelikierrokseksi aiheuttaa mulle lisää omatunnontuskia, kun tunnen jo valmiiksi riittämättömyyttä siitä ettei vuorokaudessa riitä tunnit eikä mulla kädet kaikille perheenjäsenille tasapuolisesti. Me emme siitä luovu vaan pidämme siitä loppuun asti - mikä tarkoittaa varmaan vielä toista seitsemää vuotta - parasta mahdollista huolta, mutta seuraavan kerran harkitsen lemmikkiä aikaisintaan eläkeiässä.


Tämän avautumisen pituus korreloi morkkikseni kanssa. Vaikka koiralla on meillä hyvä koiran elämä, soisin sen olevan jossain missä se tuottaa omistajalleen hyvää mieltä samalla tavalla kuin mulle vielä viisi vuotta sitten. Tilanne olisi varmasti erilainen, jos meillä olisi vähän enemmän aikaa ja vähemmän univelkaa, oma piha ja sellainen koira, jonka voisi antaa ulkopuolisille ulkoilutettavaksi. Aina kuitenkin kun kuulen jonkun perheellisen ystävän haaveilevan omasta karvakuonosta, olen kauhea ilonpilaaja ja yritän muistuttaa, että jos lapsi ei vielä riittävästi rajoita elämää niin koira kyllä viimeistään tekee sen. Vaikka lopulta ehkä jää plussan puolelle kuolaisten pusujen ja jalkoja hakkaavan hännän kanssa, voi silti yllättyä siitä miten yhtäkkiä oma koira tuntuukin tunkeilijalta ja turhakkeelta kun lapsi syntyy.




5.5.2015

Flashback: TARJOLLA TÄNÄÄN


Ajattelin perjantain kunniaksi arpoa jotain.
En oikein keksinyt mitä, kunnes kävin saunalla, jonka lattia oli täynnä kakkakikkareita ja eilistä ruokaa, oksennettuna (ja todennäköisesti vielä uudestaan syötynä ja sitten vielä kertaalleen oksennettuna).

Ja siitä se ajatus sitten lähti:
Arvotaan 5-vuotias pitkäkarvainen kääpiömäyräkoirauros. Tai se oli kääpiö syntyessään, mutta on syönyt itsensä komeasti seuraavaan kokoluokkaan. Aivot jäivät kääpiökokoon.


Eläin osaa istua käskystä. Muita temppuja se ei sitten osaakaan. Se on tottunut vaunulenkkeilijä, joten se osaa myös kulkea kohtuullisen kauniisti remmissä. Ainakin niin kauan kuin vastaan ei tule tyttökoiria, herkullisia kaninpapanoita tai aromaattisia pissalätäköitä missä kieriä. Koira ei vaadi omistajaltaan urheilusuorituksia vaan jää mielellään sadepäivinä sisälle. Tarpeen vaatiessa ja toisinaan muulloinkin koira voi pissata sisälle. Siihen tarkoitukseen koiralle kelpaa hyvin esimerkiksi olohuoneen matto. Jos kuitenkin olet innokas lenkkeilijä tarjoaa koira sinulle hyvää lisähaastetta liikuntaharrastukseen, sillä kymmenen kilon lisäpainon vetäminen perässä treenaa mukavasti myös käsilihaksia.

Koira on todistetusti täysin babyproof. Se arvostaa ketä tahansa ihmistä joka antaa sille ruokaa, ja osoittaa loputonta uskollisuutta syömään opetteleville taaperoille. Koira on myös ekologinen ja käytännöllinen tapa vähentää biojätteeseen päätyvien ruoantähteiden määrää - meillä ei enää edes tunneta moista käsitettä. Oikeastaan en ymmärrä miten lapsiperheet pärjäävät ilman tätä välttämättömyyttä. Toisaalta lemmikki sopii parhaiten imuroinnista nauttiville, sillä pitkäkarvaisen matalamallisen koiran mukana sisään kulkeutuu päivittäin kilotolkulla hiekkaa, kuraa, oksia ja muita roskia. Mutta toisin kuin taaperot, koira ei varjele turkkiin tarttuneita kuivuneita lehtiä kuin suurinta aarrettaan ja ala itkeä jos se heitetään pois.


Mäyräkoiran ansiosta et enää koskaan nuku yksin. Pienestä koostaan huolimatta koira pystyy helposti valtaamaan puolet parisängystä, lahjakkaimmat yksilöt jopa koko sängyn. Älä turhaan osta lemmikille omaa petiä, sillä se tahtoo olla lähellä omistajaansa ja vartioida tämän herkkää unta. Se tarkoittaa mielipuolista haukuntaa postinjakajalle, naapureille sekä näkymättömille vihollisille. Mikäli elät miehenpuutteessa tarjoaa tämä karvainen ystävä oivan korvikkeen, sillä se kuorsaa ja piereskelee estoitta sängyssä. Aamuisin se herättää sinut intohimoiselle kielarilla, nuoltuaan ensin omat pallinsa puhtaaksi.

Palkintona toimiva yksilö ei valitettavasti ole mikään näyttelykappale. Olemme kyllä yrittäneet hakea ruusukkeita ja mainetta ja kunniaa näyttelykehissä, mutta valitettavasti mukavuudenhaluinen mäyräkoira piti kehää ympäri kävelemistä niin turhana toimenpiteenä että heittäytyi selälleen. Kohtelias tuomari arvioi sitä "rodunomaisesti itsepäiseksi". Koira tarjoaa kyllä muita tilaisuuksia sosialisoida, sillä joudut ulkoiluttamaan sitä säästä ja vuorokauden ajasta riippumatta neljä kertaa päivässä ja tutustut väistämättä alueen muihin koiranomistajiin. Koiran mukana tulee neljä pakettia kakkapusseja.


Kaiken tämän lisäksi lemmikki tarjoaa uudelle omistajilleen ehdotonta rakkautta - tai jos ehtoja on, niin korkeintaan muutama nakki. Se on oiva tapa vähentää sähkön kulutusta, sillä peiton alla kuorsaava mäyräkoira lämmittää mukavasti lähiympäristöä öisin. Varashälytintäkään et tarvitse. Jolleivät murtovarkaat tule käymään nakkipaketin kanssa. Se on ikäisekseen suorastaan pentumainen, johtuen siitä että älyllinen kehitys lakkasi suunnilleen kolmekuisena. Ei kuitenkaan osaa noutaa palloa tai ymmärrä muutenkaan leikeistä juuri mitään.

Se on myös rakastava ja kaunis otus, josta saa elinikäisen ystävän. Sillä on muisti kuin pienen vauvan äidillä, eikä se kanna kaunaa. Toisinaan se osoittaa henkeäsalpaavaa atleettisuutta hyppäämällä pöydälle syömään ruokasi sillä välin kun käännät selkäsi. Se ei nirsoile turhasta, koiranruokaa hän ei kylläkään syö. Vakuutus ja eläinlääkärikulut ovat noin 500 euroa vuodessa, riippuen kuinka monta kertaa eläin syö jotain epämääräistä kadulta ja saa vatsataudin. Antaa leikata kynnet, pestä ja muutenkin pitää hoitotoimenpiteistä. Viihtyy rattaiden tavarakorissa lenkeillä.


Jokainen lukija saa 10 arpaa voittomahdollisuuksien maksimoinniksi. Arvonta suoritetaan heti kun hermo lopullisesti menee.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 8.11.2013.