9.5.2015

Flashback: LAHJAHEVOSESTA JA SEN SUUHUN KATSOMISESTA

Kukkavarvas kommentoi edellistä, synttäriaiheista postausta ja lahjajuttuja. Mä mietin pitkään (eli siis huomatkaa, ainakin vuorokauden!) kuinka paljon aiheesta uskaltaa kirjoittaa - en halua että meitä tai meidän poikia lahjoneet tulevat vainoharhaiseksi omien lahjojensa suhteen, tai että minusta välittyisi kiittämätön mielikuva (koska jos jotain mun omassa kotikasvatuksessa on painotettu, niin sitä kiittämistä ja kohteliaisuutta ja vieraskoreutta aina vähän liiallisuuteen asti). Mutta kirjoitanpa nyt kuitenkin, että peace and love kaikille tutuille, teidän lahjanne ovat ihania (ja ne jotka eivät ole, myydään kirpputorilla!).

Nimittäin lasten syntymisen myötä lahjomisen vaikeus on saanut ihan uuden ulottuvuuden. Aikuisten kesken on helppo antaa lahjaksi lahjakorttia tai viinipulloa (mikä kyllä sopisi lastenjuhlia järjestäville vanhemmillekin loistavasti), mutta lapsille monet haluavat antaa jotain konkreettista. Sellaista, jonka saa repiä auki lahjapapereista, jota voi esitellä koulukavereille, jonka saa rikkoa. Aikuisten kesken voidaan myös sopia "ei lahjoja"-linjauksesta (kuten toivottavasti meillä ensi jouluna) ja sitä jopa noudatetaan - sen sijaan pikaisen gallupin perusteella lapsikavereiden vanhemmat pitäisivät vähän kiusallisena mennä syntymäpäiväjuhlille ilman pientä pakettia. Suomalaiseen kulttuuriin ei ehkä sovi ajatus, että pelkkä läsnäolo on paras lahja, vaan omaa syömistä, juomista ja sotkemista pitää kompensoida taloudellisesti?

Meidän pojilla on säästötilit, joiden saldo on pitkälti kummien ja sukulaisten anteliaisuuden varassa. Tarkoitus olisi joskus alkaa säästää sinne itsekin - ehkä sitten kun ollaan molemmat oikeasti työelämässä. Jos siis meiltä vanhemmilta kysytään, niin paras lahja on totta kai raha - jonain päivänä kun lapsi oikeasti tarvitsee jotain (eikä vain "tarvitse" jotain Shu Todoroki-autoa) niin siellä olisi pesämuna odottamassa. Sen lisäksi on helpompi käydä itse lapsen kanssa hoitamassa isommat ostokset kuin pyytää syöttötuoleja tai talvikenkiä kummeilta, joille Stockmannin lastenosasto aiheuttaa akuutin paniikkikohtauksen. (Onneksi O:n syntymäpäivät osuivat helluntaille, mitä tietenkään ravintolaruoalla elävät boheemit kummit eivät tajunneet, ja kauppojen ollessa kiinni poikaa lahjottiin käteisellä ja eksoottisella matkamuistolla - hyvä esimerkki Valeäidin elämäntyylivertailusta; perheelliset kyllä muistavat erityispyhät ja kauppojen kiinniolot kun maitoa pitää hamstrata viistoista litraa jääkaappiin eikä Shellillä myydä vaippoja, villit ja vapaat lapsettomat yllättyvät sitten kaupan ovella krapulapizzanhakumatkalla). Kuitenkin monet haluavat nähdä lapsen ilahtuneen ilmeen tämän avatessa paketin, kokea sitä antamisen iloa - jo ihan siksi että kolmevuotiais ei vielä ymmärrä pankkisiirtojen päälle. Ja lähisuvulta nyt kehtaa vielä pyytää pelkkää käteistä, mutta kun lapsivieraiden vanhemmat vaativat lahjatoiveita tietoonsa, niin ei tunnu soveliaalta sanoa että kymppi olisi kiva.

Me ei olla mitään suuria fundamentalisteja mitä tulee siihen, millaisia lahjoja meidän lapsille saa antaa. Tiedän perheitä, joissa lahjavaatteet laitetaan suoraan kiertoon ja rumat muovilelut rikotaan yön pimeinä tunteina. Koska mun shoppailuaddiktio on hyvin tiedossa, pojat ovat saaneet äärimmäisen vähän vaatteita - ne mitä on tulleet, on olleet aina jotenkin "spesiaaleja", kuten itsetehtyjä. Vastaavasti olemme itsekin ostaneet kamalaa, kiinalaista muovikrääsää - pahimpia on sellaiset, joista lähtee ääntä- joten emme voi kieltää tätä muiltakaan. Yleensä toiveita on kunnioitettu hyvin; Duploja, Brion junarataa (mitä riittäisi nyt täyttämään ainakin 20 neliötä), tavaraa joka kuluu kuten kyniä, saippuakuplia, muovailuvahaa. Kirjoja ja leffoja. Pari kertaa on kuitenkin annettu leluja tai asioita, joita olemme nimenomaan pyytäneet olemaan antamatta - katsomme tämän sormien läpi, mutta toistuvana tapana se alkaa tuntua vanhempien yli kävelemiseltä ja tietoiselta ärsyttämiseltä. Jo ihan siksi, että uskon äitinä pystyväni arvioimaan mikä lasta eniten ilahduttaa. Siksi olen yrittänyt myös mainostaa lahjaideana laatuaikaa, sillä en jaksa itse aina juosta Korkeasaaressa tai SnadiStadissa muksun perässä.

Parasta tietysti olisi, ekologisesti, taloudellisesti ja ihan meidän kodin säilytystilojenkin kannalta, että lahjomiskierteestä päästäisiin ja siirryttäisiin antamaan vaan aineettomia asioita. Toisaalta onkohan se meillä jo myöhäistä, kun lapsi on alkanut yhdistää juhlat lahjoihin - etenkin erään avokätisen kummitädin joka visiitillä tuomiin jättimäisiin legopaketteihin... Ja tämä on ihan tekopyhää päivittelyä, koska olen itse sortunut samaan oman kummitytön kanssa; purkanut pinkkipatoutumia ostamalla vauvalle vaaleanpunaista, vaikka tämän vanhemmat ehkä toivoisivat vähän sukupuolineutraalimpaa värimaailmaa. Ja täällä sitten paasaan vanhempien toiveiden kunnioittamisesta.

Mä en yleensä kauheasti heittele kysymyksiä ilmoille, mutta nyt on pakko kysyä: Mikä on järkyttävin lahja minkä olette saaneet - itsellenne tai jälkikasvulle?
(Koska mun isoäiti ei osaa käyttää edes kännykkää, tietokoneesta puhumattakaan, niin uskaltanen paljastaa että meidän kaikkien aikojen kamalimmat lahjat ovat tulleet sieltä suunnalta - puinen, valkoinen metrin korkuinen "sisustusdelfiini", "Syön hyvin ja siksi laihdun"-kirja epävarmalle teinille ja sitä rataa. Tässä olisi aihetta ihan omaan postaukseen).

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 21.5.2013. 

2 kommenttia:

  1. Haha, nää on välillä hämääviä. Vaikka tuolla luki toi Flashback niin kyllä vähän aikaa löi tyhjää että mitäs helvettiä, en muista kommentoineeni :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ja tää tuli vähän tälleen epämääräisesti kun aiheeseen liittynyt jatkopostaus jäi julkaisematta, koska työpaikan netti jolla kestää ruokiksen verran pelkästään käynnistyä :D.

      Poista

i Digame !