6.5.2015

IT'S A DOG DOGGY WORLD

Minäkin olin joskus sellainen. Lemmikit olivat kuin vauvoja ennen oikeita vauvoja, tuhlasin rahaa luihin ja remmeihin, suunnittelin vieväni koirat virkistäytymään koirien uimahalliin tai virikeluolastoon, luin koirien passeja kuin neuvolakortteja jännittäen seuraavia rokotuksia, jaksoin rapsutella niitä tuntitolkulla. Ja paheksuin lemmikkipalsta Apulan ilmoituksia, joissa koirista luovuttiin "pitovaikeuksien" takia, kaikkihan tietävät että pitovaukeudet ovat pelkkä eufenismi sille, että koirasta onkin kasvanut aikuinen, sitä ei ole jaksettu kouluttaa tai se ei muuten enää vaan miellyttänyt omistajiaan. Mitä luovuttajia, heitteillejättäjiä, törkeän vastuutonta. Suhtauduin myös skeptisesti niihin, jotka etsivät uutta kotia koiralleen "lapsen allergioiden takia". Eikö nyt kannattaisi siedättää tai syöttää lapselle pari vuotta antihistamiinia, kyllä se siihen tottuu?


Ja sitten meille syntyi vauva. Ja toinen. Ja kolmas.

Meidän elämää vähän pidempään seuranneet ovat ehkä ihmetelleet, miten kokoonpanon suhdeluku on muuttunut kahdesta lapsesta ja kahdesta koirasta yhteen koiraan ja kolmeen lapseen. Mäyräkoirilla ei koskaan ole ollut kovin suurta roolia blogissa (koska, rehellisesti sanoen, lasten syntymän jälkeen niillä ei ole enää ollut kovin suurta roolia meidän elämässämme), enkä siksi ole asiasta täällä suuremmin huudellut. Koiralle kävi juuri niin kuin koirat toisiaan pelottelivat Kaunotar ja Kulkuri-elokuvassa: Kun vauva tulee sisään, lentää koira ulos. Niinpä meidänkin nuorempi ja pienempi koira muutti parempaan paikkaan. Paikkaan, jossa omistajilla on enemmän aikaa, kärsivällisyyttä ja energiaa ja ennen kaikkea vähemmän lapsia. Anoppilaan, koirien paratiisiin, missä sillä on uusi nakkipoikaystävä jonka kanssa homostella öisin sekä eläkkeellä oleva appiukko, joka ei välitä vaikka iltapissatus venyy kahden tunnin merkkailusessioksi.


Muutama muukin bloggaaja on tästä erehtynyt joskus kirjoittamaan, ja yleisön - yleensä nimettömän ja aggressiivisen - reaktio on ollut aika tyrmäävä. Voin kertoa kaikille, että kukaan ei pode suurempaa morkkista meidän koirien menetetystä merkityksestä kuin minä. Vaikka jäljelle jääneestä yksilöstä pidetään länsimaistenkin mittapuiden mukaan erittäin hyvää huolta laadukkaan ravinnon, riittävän ulkoilun sekä huolenpidon ja vähäisen yksinolon kautta, tunnen joka päivä piston sydämessäni. Kenenkään ei erikseen tarvitse tulla siitä syyllistämään, ei ehdottamaan että antaisimmekin lapset pois kun emme jaksa kaikkia perheenjäseniämme tai ihmettelemään, miksi olen halunnut lisää kaksijalkaisia samalla kun jaksaminen ei tunnu riittävän nelijalkaisille. Luultavasti kärsin itse tästä tilanteesta enemmän kuin koira, jolle onneksi riittää paikka sängyn jalkopäässä sekä lapsien kanssa solmittu yya-sopimus ruoan heittelystä lattialle.


Mutta jos koiralle löytyisi sopiva koti, sellainen johon voisin sen kevyin sydämin antaa kuten sen toisen hurtan, niin antaisin pois. Olisin helpottunut, iloinen ja kiitollinen, vaikka itkisin varmasti ja ikävöisin uskollista ystävää. Mun päässäni vain napsahti jotain jo esikoisen synnyttyä, ja sen jälkeen koirista on ollut mulle henkisesti enemmän huolta ja murhetta kuin iloa. Tämä on selvästi tabu, ja tiedän että olen varmasti vähemmistössä. Monessa perheessä koirien rooli karvaisina perheenjäseninä on vain vahvistunut kun perheeseen on syntynyt uusi rapsuttelija. Monelle lapselle perheen karvakuono on parempi unikaveri kuin yksikään pehmolelu, rakas otus joka tarjoaa konttaajalle vertaistukea. Monelle äidille koira on se henkireikä lapsiperhearjessa, jonka kanssa pääsee hiljaiseen metsään lenkille tai harrastamaan. Mutta mulle meidän eläimistä tuli yhtäkkiä stressin aihe, hermoja raastavat otukset jotka on aina jaloissa, joita pitää lenkittää silloinkin kun mieluummin nukkuisi, jotka ihan pelkällä olemassaolollaan välillä saavat mut sekaisin.


Koirat ovat ihania. Ne opettavat lapsille empatiaa, huolenpitoa ja kunnioitusta eläimiä kohtaan. Meillä on hyviä hetkiä kun ei ole kiire töihin tai nukkumaan tai ylipäänsä minnekään ja voidaan lähteä kaksin koiran kanssa juoksemaan tai puistoon heittelemään keppiä. Eikä se ole koiran vika, että näitä hetkiä vaan löytyy tässä elämäntilanteessa liian vähän. Sen vika ei ole, että se on levoton nukkuja joka pitää öisin ärsyttävää rapinaa ja örinää vaihdellessaan petipaikkoja, päätyen kuitenkin aina aamuyöstä mun tyynylle nuolemaan peppuaan naaman viereen. Se selviäisi lyhyemmilläkin lenkeillä, mutta jokainen pitkä iltakävely joka typistyykin korttelikierrokseksi aiheuttaa mulle lisää omatunnontuskia, kun tunnen jo valmiiksi riittämättömyyttä siitä ettei vuorokaudessa riitä tunnit eikä mulla kädet kaikille perheenjäsenille tasapuolisesti. Me emme siitä luovu vaan pidämme siitä loppuun asti - mikä tarkoittaa varmaan vielä toista seitsemää vuotta - parasta mahdollista huolta, mutta seuraavan kerran harkitsen lemmikkiä aikaisintaan eläkeiässä.


Tämän avautumisen pituus korreloi morkkikseni kanssa. Vaikka koiralla on meillä hyvä koiran elämä, soisin sen olevan jossain missä se tuottaa omistajalleen hyvää mieltä samalla tavalla kuin mulle vielä viisi vuotta sitten. Tilanne olisi varmasti erilainen, jos meillä olisi vähän enemmän aikaa ja vähemmän univelkaa, oma piha ja sellainen koira, jonka voisi antaa ulkopuolisille ulkoilutettavaksi. Aina kuitenkin kun kuulen jonkun perheellisen ystävän haaveilevan omasta karvakuonosta, olen kauhea ilonpilaaja ja yritän muistuttaa, että jos lapsi ei vielä riittävästi rajoita elämää niin koira kyllä viimeistään tekee sen. Vaikka lopulta ehkä jää plussan puolelle kuolaisten pusujen ja jalkoja hakkaavan hännän kanssa, voi silti yllättyä siitä miten yhtäkkiä oma koira tuntuukin tunkeilijalta ja turhakkeelta kun lapsi syntyy.




18 kommenttia:

  1. Voi että, tiedän tarkalleen mistä puhut. Meillä oli pupu ja se oli meille aivan tavattoman tärkeä perheenjäsen. Isomman syntymän jälkeen kuitenkin tasapaino vähän muuttui: mulla ei ollut enää aikaa rapsutella ja hoitaa pupua kuten ennen, kun taas mies tuntui kiintyvän lapsen mukana pupuun vaan enemmän.

    Ihmettelin ja surin kyllä tätä itessäni. Pupu on vielä niin helppo lemmikki. Veden kun vaihtaa päivän-parin välein ja ruokaa antaa kahdesti päivässä. Ei ulkoilutusta (pupulla oli joka päivä avoimien ovien päivä - häkki oli sitä varten, jos pupu itse halusi mennä omaan rauhaan ja turvaan, muuten sai liikuskella vapaasti asunnossa) tai muutakaan, oikeastaan pupu oli vain tyytyväinen, kun sai oleskella jossain lauman lähistöllä mahdollisimman vähällä huomiolla. Silti mua harmitti, että nämä pienetkin hoitotoimenpiteet tuntui ylimääräsiltä vaikka tietenkin pupusta edelleen ihan hirveästi tykkäsin.

    Oon monesti miettiny miten IHMEESSÄ jengi handlaa tän koira + lapset kombon. Mä en handlais, en millään.

    Ja hei, muutaman muunkin kaverin kanssa puhuttua, lemmikit jää autuaasti kakkossijalle lapsen synnyttyä. Valitettavasti. Mutta toisaalta, onko se nyt niin ihme. Oma jälkikasvu vs. eläin, vaikka kuinka suloinen ja rakas? Se on ihan ok.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on muutamia kavereita, jotka handlaa koira+lapsi/lapset-kombon niin kuin yhdellä kädellä ja vielä nauttivat siitä lemmikinpidosta, ja katson niitä ihaillen, kadehtien ja ihmetellen miten ne sen tekevät. Musta on tullut vain kärttyinen ja kiukkuinen ja voin sanoa että kun joka aamu paketoi lapset rattaisiin, pyörän selkään ja milloin mihinkin menopeliin ihan vaan siitä ilosta, että koira pääsee nuolee naapurin narttujen pissoja... Hoh hoijaa! Että ehdotonta rakkautta joo, molemmin puolin, mutta mieluummin olisin ilman. :D

      Ja tosiaan, koira on rakas ja ajatus luopumisesta on myös riipaiseva. Oisinpa voittanut sen 90 miljoonaa, olisin palkannut koiralle jonkun ympärivuorokautisen rapsuttelijan!

      Poista
    2. Hei sellanen lohdutuksen sana piti vielä sanoa: oon lukenut, että lemmikotien lapset on keskimäärin sosiaalisempia, empaattisempia ja sen puitteissa niillä enemmän kavereita ja helpompaa esim. koulussa. Että mahdollisesti jotain hyvääkin. Nyt kyllä naurattaa, kun muistan sanoneeni miehelle sen luettuani, että haluaisin, että meillä on aina lemmikki. Heh.

      Ja tosiaan myös totta, mullakin on kaveriperhe, jossa koira ei tunnu olevan minkäänlainen rasite kahden lapsen seassa, melkeinpä päin vastoin (että vanhemmat on lasten myötä vaan kiintynyt siihen enemmän). Mulle taas tuli sellanen olo jos siellä vieraillessa, että hyvänen aika, nyt kun kerrankin on hetki, että KUKAAN ei halua mun huomiota, niin en mä oikein jaksaisi koiraakaan rapsutella. Vaikka siis olen varsin eläinrakas in general. Ei se, että eläin, vaan se, että joku kärttää huomiota. Näin sitä muuttuu ;)

      Poista
    3. Juuri tämä: Kun saa kaikki lapset (ja miehen, heh heh) pois iholtaan niin sit se koira on siinä tuomassa palloa tai läähättämässä. AARGH! Varsinkin intensiivisimmän vauva-ajan aikoihin halusi vaan mököttää yksin nurkassa kun imetysmaratooni oli ohi.

      Poista
  2. Joo, juuri näin kyllä juu. En pysty nyt kommentoimaan enempää kun pitää mennä pissattaa koirat. Siis jos vaan eka pääsen tästä vauvan vierestä ylös. Se kun tuppaa heti heräämään kun poistun. Ja joo, nim.merk. Koko päivän yksin koko possen kaa. Hurraa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just noi päivät, kun on yksin vastuussa. Yks-kaks lenkkiä menee, mutta se alkaa olla aika haastavaa logistisesti jos pitää itse hoitaa kaikki ulkoilut. Mutta sitä se on, tsemppiä sinnekin!

      Poista
  3. Ihanan rehellinen kirjoitus. Meillä on lapsia vasta yksi, enkä millään pystyisi edes kuvittelemaan, että handlaisimme tässä työssäkäynnin ja päiväkodin aikataulumaailmassa lisäksi minkäänlaista lemmikkiä. Mies aina välillä väläyttelee koiran hankintaa (toivon, että se vitsailee), mutta se on helppo saada järkiinsä muistuttamalla vaikka siitä, että miten ihmeessä ikinä matkustaisimme enää minnekään (mekin autottomia), jos normikaravaaniin liittyisi vielä koira. Joten propsit teille, että ootte ruljanssin hallinneet noin hienosti! Se vaatii varmasti jonkinlaista organisointikykyä, joka meiltä puuttuu. Harmi, että sulla on ikävä mieli asiasta. Mut hei, ainahan naisella täytyy olla jokin asia, josta potea huonoa omaatuntoa! Not...

    Nappi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä yksi syy tähän elämäntapavalintaan (läpsystä vaihto-arki sen sijaan, että molemmat olisivat töissä/koulussa aamusta iltapäivään ja lapset päiväkodissa) oli myös koira - se tuskin sopeutuisi mihinkään 9 tunnin yksinoloon ja sen jälkeen varmasti ns. vituttaisi lähteä lenkille kun on ensin hoitanut kaupat, kotityöt, lapset tarhasta ja tarhaan ja sen täyden työpäivän. Vaikka pääasiassa tämä ratkaisu on tehty lasten ehdoilla, niin koira on myös vaikuttanut siihen. Organisointikykyä ei kyllä olla nähtykään :D.

      Poista
  4. Varsin ymmärrettävä kirjoitus!

    Meillä on koko ajan ollut kissa/kissoja (1-2 kpl) mutta rehellisyyden nimissä: aika ison osan lasten pikkulapsiajasta ne olivat lähinnä ärsyttävän riesaannuttava epäkuntoinen sohvatyyny.
    Ja omantunnonpistoksiani on tyynnyttänyt vain se, että enimmäkseen niitä on ollut 2 - siis seuraa lajitoverista.
    Kissan etuna koiraan verrattuna on se, ettei kissan läsnäolo ole niin tohinaista ja kaikkialletunkevaa kuin koiran julkea läheisyys :)
    Mutta kyllä, ruokittava, putsittava, hoidettava riesa! Lisää muistettavaa, lisää jotain sellaista joka tunkee iholle juuri silloin kun olisi edes hetki aikaa olla rauhassa...


    Vasta nyt kun nuoriso on ihan oikeasti nuorisoa, löysin kissan- (eläimen-)pidon uudestaan.
    Ja nyt vasta kuulkaa on ihan oikeasti hauskaa ja palkitsevaa.
    Kissa- /eläinharrastus (ne pahuksen gerbilaarit...) antaa tilaisuuden puuhastella (esi-)teinin kanssa, jutella, kohdata ihan oikeasti, itsellä on tekemistä samalla kun torjuu tyhjän pesän kammoa, ja tekee sielulle hyvää katsoa, kun koulupäivän uuvuttama nuoriso lällyttää elukoita oikein sydämensä kyllyydestä.
    Mutta vasta nyt kodin eläimellisyys on edes jotenkin siedettävää.

    Ihan varmasti olisin jossain välissä kissat heivannut hevokkoon, jos niille olisi ollut paikka. Muistan vannoneeni, ettei meille koskaan, ikinä eikä milloinkaan tule yhdenyhtä lemmikkiä.
    no jaa, vannomatta paras, ja hyvä että asiat ovat menneet näin.

    Pointtini kuitenkin: ehdottomasti ymmärrän kirjoittamasi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä alkuun koirissa toimi tämä "kaksi menee siinä kuin yksi"-periaate, kunnes lapsiperhearki alkoi olla liikaa pienemmälle koiralle (kuten meille kaikille, eh heh) ja tuli se piste, kun kaikkien elämänlaatu parani koiran muuttaessa pois. Toistaiseksi samanlaista win-win-ratkaisua ei olla keksitty Kurtille.

      Voin kyllä kuvitella, että jossain vaiheessa koirasta tulee myös yhdistävä tekijä ja neutraali maaperä isompien lasten kanssa toimimiseen - ihanaa että teillä on päästy siihen vaiheeseen etteivät lemmikit pelkästään ota päähän :D. Ehkä mekin tässä vuosien saatossa...

      Poista
  5. Melkein 5-vuotias tyttäreni totesi, että "äiti säähän oot niinku meidän koiran oma palvelija, kun se ei osaa ite tehä mittään!"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D :D :D
      Meillä kyllä koiralla on aika hyvät oltavat. Vie eniten tilaa sängyssä, syö kalleinta ruokaa ja sen ei tartte edes siivota (paitsi ruoanjämät keittiönpöydän alta).

      Poista
  6. Mäkin olin kyllä välillä aika rasittunut vauva-aikana meidän koirasta. Tosin pidin myös siitä miten joka päivä tuli sitten lähdettyä miehen työpäivän aikana kunnon lenkille. En mä oo koskaan voinut olla yövaatteissa kotona vauvan kanssa koko päivää. Ja sit kun syntyi toinen lapsi niin tulipa ihmeteltyä metsän ihmeitä esikoisen kans niillä lenkeillä. Meillä oli iso koira joten liikunnan tarvetta löytyi. Mut harmitti monta kertaa kun se leikkipuiston ulkopuolella piti jotain omaa mölöshowta, herätti haukulla nukkuvan vauvan jne. Huono omatunto tuli siitä kun ei vaan enää riittänyt into ja energia sen kanssa harrastamiseen. Liikuntaa se aina kyllä sai. No, vuosi sitten se otti ja kuoli alle 6-vuotiaana. Huomasin miten siistiä meillä oli ilman niitä karvapalleroita nurkissa ja miten helppoa oli lähtemiset ja menemiset. Nyt sit haluankin uuden koiran. Olen sielultani vissiin koiranomistaja. Eikä siinä kyl oo mitään pahaa että koiran paikka perheessä on koiran paikka eikä lapsen. Sitä en surisi yhtään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No just toi hiton mölöshow, ja se kun leikkipuiston ulkopuolella kuuluu kun se uhoaa jollekin oravalle. Tuttuja juttuja sullakin, mutta toi ikuinen huono omatunto ja sitten ne kaikki omaa ärsytyskynnystä koettelevat koiramaisuudet. Huoh. Meillä esikoinen ei kauheasti välitä näistä lenkityksistä, etenkään jos yhtään sataa, vaan hirveä mankuminen miksi pitää koiraa käyttää... Toisaalta voin pitää ylevän kasvatusluennon lapselle kuinka pitää kantaa vastuu ja huolehtia perheenjäsenistä, vaikka se olisi joskus rasittavaa...

      Poista
  7. Mä niin tunnistan itseni tästä! Mulla 2 kissaa, rakkaat (entiset) vauvat, jotka tuntuu tällä hetkellä nimenomaan turhakkeilta. Aina jaloissa, aina tunkemassa syliin, kun sais hetkenkin olla yksin, aina karvastamassa vaatteet ja sohvat... Huono omatunto lähes päivittäin ja samalla kiroan et nää oli vikat lemmikit ikinä. Toinen kissoista on jo tyytyväinen siihen riepotteluun mitä taapero tarjoaa päivittäin, saapahan edes jotain ihmisen kosketusta. Ja toinen lapsi tulossa, joten ei helpotusta tiedossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Saapahan edes jotain ihmisen kosketusta" :D :D. Hah!
      Mutta joo, se ei valitettavasti helpota vaikka lapsimäärä lisääntyy. Tai mulla ainakin lemmikkiangsti on tasaisesti kasvanut ihan O:n vauva-ajoista tähän päivään.
      Varaan kyllä oikeuden hankkia vanhuksena tiibetinspanielin varpaitani lämmittämään, mutta yhtään lisäruuhkaa en näihin vuosiin tai vuosikymmeniin kyllä kaipaa...

      Poista
  8. Meidän karvakuonon oli iäkäs ja sairastui pahasti, kun ensimmäinen lapsi oli kuuden kuukauden ikäinen. Se oli aivan kamala paikka ja surin sitä kovasti. That being said, olin myös aika helpottunut, kun sitten päätös lopetuksesta oli pakko tehdä. Ei enää ylimääräistä huolta sairaasta koirasta, jolle piti muistaa kellontarkasti antaa lääkettä, pissattaa ihmeellisiin kellonaikoihin yms. Vaikka olisi ollut tervekin koira, niin olisin varmasti käynyt läpi ihan saman ajatuskaaren kuin sinäkin. Mulla on kova halu saada koira - joskus ehkä 5-10 vuoden päästä. En vaan kerta kaikkiaan tähän sirkukseen näiden kahden lapsen kanssa pysty ajattelemaankaan sitä lisävastuuta, mitä karvakavereista tulee. Niin oli mullekin koira kuin lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä en pysty edes kuvittelemaan millaista olisi jos koira tuottaisi vielä jotain erityishaastetta tai vaatisi ylimääräistä huolenpitoa, nyt se kuitenkin menee vielä ns. joukon jatkeena. Tämä on vähän tabu, ja ulkopuoliset ovat aika herkkiä tuomitsemaan sen helpotuksen, minkä lemmikistä "vapautuminen" tuottaa - ei se vähennä sitä rakkautta tai sitä, että lemmikistä on pidetty huolta, mutta kyllä lapset usein muuttaa perhedynamiikkaa, aikatauluja ja elämää noin yleensä sen verran, että lemmikki laskee arvoasteikossa jne.

      Poista

i Digame !