20.5.2015

OMAN ELÄMÄNSÄ FORREST GUMP

Koko aikuisikäni olen inhonnut juoksemista. Se on tuntunut jotenkin dorkalta (koska sisällä pimeässä keskellä kesää paikallaan pyöräily ei sitä toki ole) ja, noh, en ole ymmärtänyt juoksemista kuin sellaisissa tilanteissa että pitää ehtiä bussiin, perässä juoksee kirvesmurhaaja tai kädestäsi on pudonnut tuhannen euron seteli ja se on lähtenyt tuulen mukaan. En ollut suunnattoman pahoillani kun vajaa kahdeksan vuotta sitten rattijuoppo laittoi mun polvilumpiot uuteen uskoon Karibialla ja niitä puolen vuoden päästä Suomessa leikellyt lääkäri empaattisesti totesi, että ei susta kyllä enää mitään maratoonaria tule. Mutta sitten kokeilin hölkkäilyä. Pari 800 metrin vetoa ja välissä epätoivoista huohotusta ja sykkeen tasausta. Sitten 1,5 kilometriä, kun tajusin että ei pidä heti pysähtyä kun keuhkot, polvet ja pallea sitä vaativat. Ja nyt se viisi kilometriä kulkee niin kivasti, että kotiovella vähän harmittaa. Olisihan sitä vielä voinut kilometrin vetää...


Koska olen materialla motivoituva liikkuja hankin itselleni oikein juoksulenkkaritkin. Tavoitteena on elokuinen Midnight Run, tosin nyt pitäisi päästä useammin vetämään pidempiä lenkkejä ja ilman koiraa, jota raahaan mukana melkein joka kerta - mäyräkoiran fysiikka ei ole omiaan tähän harrastukseen ja koira yleensä haluaa haistella jokaisen pissatipan mitä matkan varrella on. Olen kuitenkin päässyt maistamaan palasen ns. runner's high'tä, euforista olotilaa joka seuraa onnistunutta juoksua. Perustan kohta tässä hurmoksessa jonkun oman juoksuheimoni, jossa viiden kilometrin kevyen hölkän jälkeen juhlitaan joka kerta korkkaamalla skumppa ja syömällä levy suklaata!
Olen saavuttanut Forrest Gump-vaiheen, jossa aina kun pitää kävellä pohdin miksi en voisi juosta tätä matkaa...

Ja koska kevät, niin työmatkapyöräily. 12 kilometrin työmatka taittuu varttia nopeammin fillarilla kuin bussilla, koska yleensä saan polkea ruuhka-aikojen ulkopuolella (eli sunnuntaiaamuna kello kuudelta). Miehen rakentama pyörä on mainio menopeli, joka on parhaimmillaan - uskokaa tai älkää - ylämäissä. Koska mulla ei ole suuntavaistoa enkä tunne liikennesääntöjä en voi kuunnella polkiessa musiikkia tai tehdä juuri muuta kuin keskittyä ajoon. Voin nauttia puusaunan tuoksusta Herttoniemen siirtolapuutarhan kohdalla, paahdetun kahvin hajusta Vallilassa, pyörän renkaiden suhinasta Kalasataman uudella asfaltilla ja linnunlaulusta Keskuspuistossa. Todella terapeuttista! Paitsi ruuhka-aikaan, silloin liikkeellä on liikaa muita liikkujia jaloin tai pyörillä tai autolla ja yleensä vaan itken ja rukoilen, että selviän matkasta hengissä.


Elämäni ensimmäinen ashtanga yoga-tunti myös herätti sisäisen joogini. Kokemusta oli kyllä erilaisista kuntosaliversiosta ko. lajista, mutta sain uutta intoa asanoihin kun kohdalle osui sellainen ohjaaja, joka suhtautui joogaan kunnianhimoisesti, ei pelkkänä kehonhuoltona. Sain seistä päälläni (jonkun tuikituntemattoman naisen haarovälissä mutta ei haittaa!), sain kipeän kropan ja puhdistuneen mielen keskityttyäni tunnin verran kokeilemaan omia rajojani. Tänä keväänä olen siis panostanut enemmän urheilupuoleen kuin esim.bloggaamiseen, enkä ole siitä järin pahoillani - voin lainata Anun slow blogging-teoriaa, vaikkei se ihan totta omalla kohdallani olekaan. Lähinnää harmittaa, että yli 20 vuotta löytää liikunnan ilo ja se nautinto, mitä urheilusta voi saavuttaa. Ostan yhä vaatteeni kokoa liian suurina ja yllätyn, kun kroppa venyy, jaksaa tai pystyy yli omien ennakkoluulojeni - elokuussa sitten testataan julkisesti, onko treenissä ollut tehoa. 

17 kommenttia:

  1. Ihanaa luettavaa! Ja kiva kun olet löytänyt juoksuhurmoksen. Se on ainoaa laatuaan (ja koska minulla ei ole muista lajeista samaa kokemusta, heh).

    Mun on pakko myöntää että tämä laji on vienyt niin mukanaan että kaksi kertaa olen jopa itkeä tirauttanut lenkin jälkeen, silkasta ylpeydestä. Eka kerta oli ekan kympin jälkeen, toka kun juoksin 12km. Istuin bussipysäkillä ja itkin kun en ole enää se surkea sohvaperuna :D

    Midnight Run kuulostaa jännältä, pitääpä tutustua. Ja jos en asuisi täällä huitsikassa, liittyisin heti Millan heimoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mun heimo on vähän laiskotellut mutta tänään taas ajattelin rykästä! :) Kyllä tulee ihan uudenlaista ylpeyttä itsestään, suorastaan lapsenomaista riemua että I CAN DO THIS, ei aikuisena kovin usein moista fiilistä saa näin yksinkertaisista asioista. 12 kilsaa kuulostaa mulle jo ihan unelmalta - ehkä salaa kutkuttelee ajatus puolimaratonista...

      Poista
  2. Mä niiin odotan että pääsen taas juoksemaan. Tuntemaan sen euforian. Juoksussa tunsin ekan kerran sen liikunnan ilon, mistä en ennen tiennyt mitään. Kiitos vaan koululiikunta. Tuo "miksi kävellä kun voi juosta" on kyllä hyvä! Juoksin kerran kesäyönä Klubilta kotiin kun tajusin että voin. Ja nyt vaunujen kanssa kävely tuntuu niin hitaalta etten kestä. Tiedän että mun täytyy ensin tehdä kunnon _kävely_lenkkejä mutta kun mää tahdon jo juosta! (Ja nyt sitä ei vielä kestä nivelet, tissit eikä öh... kunto.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No koululiikunta todellakin, kaiken elämänilon tappaja! Tai näin oli siis 90-luvulla, olen kuullut että nykyään opettajat, metodit ja olosuhteet ovat hieman kehittyneet eikä oo pelkkää pesistä ja coopperia.
      Ja mäkin olen innostunut juoksemaan kaikkia mahdollisia matkoja, kävely tuntuu ihan ajantuhlaukselta! Ehkä juoksen kesällä Flow-festivaaleilta kotiin... tai noh, ehkä en. :D

      Poista
  3. Astanga oli huippukivaa, mut siitä tuli kamala stressi. Vaikka siitä just ei pitäisi tulla. Mutta sain ymmärtää jonkin ajan harrastettuani, että edistyäkseni mun pitäisi tehdä koko harjoitus vähintään kolmesti viikossa (mihin en kyennyt). Halusin myös juosta ja tehdä muuta. Ehkä nyt voisi palata sinnekin armollisemmin mielin. Puuh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noissa kuntosalin joogissa ja jumpissa on se ilo, että niitä ei ole suunniteltu ihan kauhean kausiluontoisesti tietylle porukalle vaan vaihtuvan väen takia tasoissakin on sen verran eroja, että ei tule moista painetta.
      Armollisuus on varmasti kova sana.
      (Mun kaikki kaverit on hurahtaneet kiipeilyyn ja nyt oon ainoa jumppamuija, muut vaan kiipee viis kertaa viikossa ja poden tästäkin tuskaa - olis ihana tykätä kiipeilystä ja keskittyä yhteen lajiin, toisaalta keho ja mieli kaipaa vaihtelua ja vapaa-aikaa).

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Ehkä juoksu löytää sinut! :)
      Omasta kokemuksesta uskon, että valaistuminen voi tulla ns. vanhemmallakin iällä.

      Poista
  5. Toinen forest gump täällä moi!
    Olen juossut tänä talvena ja keväänä säännöllisesti ja enssimmäinen kymppi sai kyllä melkein itkut irti tästä entisestä sohvaperunasta. Hienoista (lue: todella isoa) ylpeyttä on myös ilmassa siitä, että nykyisin aamurutiineihin kuuluu 3-4 kertaa viikossa kuntosalikäynnit... En kyllä olisi uskonut vuosi sitten tätä ja joinain päivinä en meinaa vieläkään uskoa, kun vedän trikoota päälle kuin mikäkin urheilija! Sunnuntaina olisi sitten ensimmäinen naisten kymppi edessä, pitääpä myös tutustua tuohon midnight runiin, jos vaikka se olisi myös listoilla :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 3-4 kertaa viikossa! Mikä tahti muija!! You go girl, todella tiukka rutistus, kuulostaa ihan oikeaoppiselta hurahdukselta.
      Miten kymppisi meni?

      Poista
    2. Kymppi meni hyvin, ensimmäinen kosketus juoksukilpailuihin... Joo, kyllä tässä on taidettu vähän hurahtaa, mutta siihen on ollut kyllä tervettakin. 25 kiloa nyt menneen talven lumia ja 20 olisi vielä edessä. Tsemppiä juoksuun, se on aika koukuttavaa varsinkin siinä vaiheessa kun huomaa että oikeasti jaksaa!

      Poista
  6. Voi voi voi. Tää on ollut ihan liian löysä juoksija nyt keväällä.. Vaikka aikaa on ollut enemmän kuin koskaan. Tää on niin hyvä osoitus siitä, ettei tekosyitä oikeasti ole olemassa. (Viime vuonna treenasin itseni kympin juoksukuntoon megarankan vauvan kanssa).
    Ja ylihuomenna pitäisi selvitä maaliin Extreme run.issa. Kääk.

    On muuten totta, että koiraa ei edes pitäis ottaa lenkille mukaan, jos on itsellä sellainen keskittyminen - lenkkikeskittyminen - päällänsä. Ellei se ole joku vinttikoira. On nimittäin aika superärsyttävää vetää koiraa perässään, kun itse puuskuttaa eteen päin. Mulle tulee sellainen helvetti mennään sitten kotiin-olo parin kilometrin koiran perässä raahaamisen jälkeen.

    Mutta go girl!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selvisitkö maaliin?
      Ehkä alitajuiset tekosyyt kertovat levon tarpeesta tai jostain muusta - mä oon kaivannut liikuntaa eniten juuri näinä ns. rankkoina aikoina, kun on lapsia ja vaatimuksia ja huutoa paljon. Jos olisi seesteistä niin makaisin varmaan sohvalla ja fiilistelin tosi-teeveetä. :)

      Ja koira, joo, ei mitään lenkkikaverien aatelia. Tuleehan käsitreeni samassa kun nykii sitä pissojennuolijaa perässään...

      Poista
  7. Juoksu ja jooga täydentää hienosti toisiaan! Juostessa väkisin paikat kangistuvat, joten jooga toimii ihanteellisena palauttavana liikuntana. (Tosin tällöin ei voi suhtautua joogaan kovin kunnianhimoisesti, koska samaan aikaan kangistaa itseään. se on kuitenkin mielestäni ihan tervettä. Itse lopetin astangan osin terveyssyistä ja osin siksi, että astangajoogien mielestä ei saisi harrastaa mitään muuta liikuntaa sen rinnalla, mikä taas omasta mielestäni on ihan dorkaa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen yrittänyt aina kerta viikkoon käydä jossain sellaisessa liikunnassa, jonka pointti ei ole paukuttaa sykerajoja tai kiristää lihaksia - pilatesta, balancea tai joogaa. Tai edes joku venyttely tai trigger point, koska olen maailman laiskin tekemään näitä kotona. Koska jooga on vaan osa lajiskaalaa niin kuvittelen olevani immuuni moisille vaatimuksille uhrata kaikki muu urheilu sille, mutta jos siinä haluaisi kehittyä oikein huimasti niin pitäisi varmasti vähän priorisoida. Dorkaa on kyllä rajoittaa, yleensä kuitenkin kaikki liikunta tukee toisiaan ja kehoa pitäisi saada käyttää mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monipuolisesti.

      Poista

i Digame !