30.6.2015

TOSSUN ALLA

Blogissa on ollut hieman hiljaista. Olen toipunut työ- ja bodycombatkuntoon, mutta...

Noh. Vauva. Se, jolta on viime aikoina kyselty myös muutakin kuin kuinka olet noin ihana.
Muutamia muita viime aikoina kuultuja kysymyksiä, vauvalla esitettynä:
Mikä ihme sua vaivaa?
Voisitko hetken olla siinä valtavan lelukasan, veljiesi ja kirjojen ympyröimänä vain puolen metrin päässä äidistäsi, mutta muualla kuin sylissä?

Mikset voi nukkua niin kuin normaalit vauvat?
Mitä jos vielä nielisit ruoan etkä vain sylkisi lattioille?


Tiedän, ettei vauvalle takaisin kiukuttelu ole kovin rakentavaa, eikä alle vuoden vanha ymmärrä sarkasmia (no, ei sitä ymmärrä kaikki aikuisetkaan).
Olisin vain kuvitellut, että eroahdistus, uniongelmat ja kaikki muut vaiheet helpottavat tähän mennessä. Että kesällä vauvaa kiinnostaisi enemmän tutkia maailmaa, opetella kävelemään ja levätä välillä. Olen toki imarreltu, sillä yksikään jälkeläinen aiemmin ei ole arvostanut seuraani näin korkealle, mutta samalla hieman epätoivoinen: Vaikka periaatteessa maailmassa ei ole parempaa kuin pussailla omaa lasta, niin on tässä nämä työt, pari muutakin lasta, vielä pari päivää yksi mies, koira ja kotityöt ja ah, jos ehtis urheilemaankin.

Tunnen aina syyllisyyttä näistä valituksista (valitan silti).
Koska a.) Vauva ei ole ripustautuva huutaja huvikseen. Sillä on meneillään joku "vaihe", tai olen tietämättäni mokannut jonkun kehityspsykologisen jutun ja tämä on kosto siitä tai sitten sillä on joku mystinen vauvavaiva, mitä en osaa tulkita.
Ja b.) Olen kiitollinen lapsista, jokaisesta näistä kolmesta, suhteellisen terveestä pojasta, ja tiedän että kuulun onnekkaiden joukkoon.
Se ei silti lohduta silloin, kun vaippadiktaattori herää tunnin välein pitämään sellaista komentoa, että se ihan oikeasti kuuluu kaksi kerrosta alas päin. Vetää puoli litraa korviketta ja silti tahtoo pureskella koko yön rintaa. Voittaa väsyneet vanhempansa unikouluyrityksessä kahden yön jälkeen.

Hän on ihana, mutta ah niin kovin vaativa välillä.

28.6.2015

11/12

Yhdentoista kuukauden ajan olen joka päivä saanut kysyä,
miten sä voitkaan olla noin ihana?





26.6.2015

ITSESTÄÄN HUOLEHTIMISEN JALO TAITO

Tämä täysin apokalyptiset mittakaavat saavuttanut kesäflunssa jatkuu jatkumistaan, kesäkuun toisella saikulla ollaan, tatti otsassa ja kaktus kurkussa. Kyse tuskin on mistään SARS-tyyppisestä tappavasta epidemiasta vaan yksinkertaisesti siitä, että yö- ja aamuvuoroputkien vaihtelu, kiukkuvauvan yövalvotukset, vähäinen liikunta, sokerilakosta lipsuminen ja stressi ovat ajaneet kropan vastustuskyvyn alas. Oma pää on siinä pisteessä että uhrautuminen muuttuu uhriutumiseksi ja rään ja liman lisäksi pään täyttää itsesääli ja voivottelu, kun se loppukesän kymppi karkaa koko ajan kauemmaksi - kokeilin juosta tiistaina hölkötellen viitosen ja puolivälissä meinasin oksentaa iltapalat puskaan. Tulehdusarvot ovat korkealla ja hemoglobiini matalalla.

Ärsyttävintä tässä kestosairastelussa on se, että osittain tämä on itseaiheutettu olotila. Olen ahnehtinut työvuoroja ja ylitöitä, aikatauluttanut liian tiukaksi, valinnut sohvalla koomaamisen ja Orange is the New Blackin silloin kun olisi kannattanut mennä vaikka joogaan tai vesijuoksemaan Stadikalle. Kun mies on tarjonnut tilaisuutta päiväuniin tai rentouttavaan pyykkienviikkaukseen olen lähtenyt ulos lasten kanssa. Olen pyöräillyt kaatosateessa töihin vaikka olisin voinut mennä taksillakin. Olen syönyt lähinnä näkkileipää, sipsejä ja mansikoita ja imetykseen vedoten jättänyt ikävät rautatabletit vanhentumaan hyllyyn. Niin kuin vanha sanonta kertoo, itseään saa kiittää ja kiitosta riittää.

Koska tämä maallinen tomumajani tai upea temppelini, vähän päivästä riippuen, täyttää tänä vuonna 30 (henkisestihän olen yhä 23), olisi ehkä aika alkaa myös kuunnella mitä keholla on sanottavana tähän tahtiin ja elämäntapaan. Jos voittaisin lotosta muuttaisin Miamiin, joogaisin ja uisin ja söisin pelkkää ananasta päivät pitkät. Nyt kuitenkin pitää löytää hieman haasteellisemmissa olosuhteissa tasapaino työn, levon, oman ajan ja sitten tärkeimmän eli perheen kesken. Sellainen, joka ei johda burnouttiin eikä määrittelemättömien akuuttien ylähengitystieinfektioiden kierteeseen. Rakastan suunnittelua ja kalenterin täyttämistä, mutta tarvitsisin jonkun organisoijan auttamaan priorisoinnissa, oman hyvinvoinnin huomioimisessa sekä myös odottamisessa - nyt liikkumattomuus tuntuu kamalan ahdistavalta, tuntuu että lihakset surkastuvat silmissä ja jokainen urheilematon päivä lyhentää elinikää ainakin vuodella. Oikeasti liikuntalakon vaikutukset eivät varmasti ole aivan näin dramaattiset.

Mun äitini olemassaolo ja pitkä kesäloma ovat tarjonneet jo paljon helpotusta tähän ruuhkavuosien arjen palapeliin (kaikki kliseet yhteen lauseeseen!), mutta ensi viikolla tapahtuu jotain pelottavaa: Unelmat alkavat toteutua. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa sitä, että musta tulee enemmän tai vähemmän yksinhuoltaja, joka roikkuu entistäkin epätoivoisemmin tukiverkoissa - jotka onneksi ovat vahvat. Mutta vielä en ole keksinyt miten saan hoidettua kunnialla kakarat, kouluni, kodin, koiran ja duunit, että kaikenlaiset patenttiratkaisut otetaan riemulla vastaan.




24.6.2015

HEJA SVERIGE


52-tuntisen työviikon päätteeksi risteilimme sunnuntaina Ruotsiin, uusitulla Silja Symphonylla totta kai. Laivalla oli noin 3000 muutakin lomalaista eli tunnelma oli tiivis. Lähtöselvityksessä lapset saivat hyljetatuointeja, jotka olivat yksi matkan kohokohdista - kotona on viime aikoina keskusteltu äidin tatuointejen tekotavasta ja Omppu on ollut tyytyväinen, että hän saa tatuointeja ilman tuntien piikitystä. Näin kerran vuodessa Ruotsiin risteilevän silmin laiva ei ollut muuttunut juuri muuten, kuin leikkipaikka oli siirtynyt Promenadelta 5. kerrokseen (vaikeutti kulkua rattaiden kanssa)... ja siinä se kai olikin?


Uusittu SiljaLand olikin aika mahtipontinen SpiceIce-pisteineen. Lapsille oli peruspallomeret, pieni boulderointiseinä ja aika paljon pelikonsoleita, mistä mun lapseni eivät tietenkään ymmärrä vielä mitään. Niitä kiinnostivat samat legot ja junaradat kuin kotonakin. Leikkipaikoissa olivat myös samat Tauskilta näyttävät humalaiset isät, jotka mun puolesta olisivat voineet kadota remontin myötä. Lapsilla oli kesän kunniaksi leikkitilaa tuplaten, koska myös Conference center oli muutettu leikkialueeksi. Siellä olivat samat hepat ja karusellit, jotka jo kaksi vuotta sitten olivat pojista maailman paras juttu. Toimivat vieläkin.


Käytiin myös uudella kylpyläosastolla. Kolme poreallasta ja lastenallas ja ehdin hetken jo huokailla onnestani: Pystyin itse lillumaan lämpimässä kuplavedessä ja samalla katsomaan, etteivät pojat huku tai töni muita uimareita tai kiilaa vesiliukumäkijonossa. Aikuiselta ja kahdelta alle 6-vuotiaalta 1,5 tunnin polskinta maksoi 16 euroa, mikä oli aika suolainen hinta siinä vaiheessa kun joku pieni vesipeto meni ja kakkasi lastenaltaaseen noin 10 minuutin uintihetken jälkeen (ei ollut kumpikaan mun lapsistani!), jolloin meidän piti poistua saunomaan (koska Pampula ja Omppu eivät olisi viihtyneet jacuzzissa kovin kauaa vaan alkaneet testata kallojensa kestävyyttä juoksemalla ympäri allasosastoa). Hyvitystä lyhyeksi jääneestä läträilystä saatiin 3 euroa, mikä hieman vitutti.


Syötiin paatin italialaisessa ravintolassa, joka on kallis mutta oikein tasokas. Lapsille oli ilmainen buffet, jossa saatiin nakki- ja suklaamoussekiintiöt täyteen. Aikuiset rikkoivat ahmimisen maailmanennätyksiä koska väsynyt, raivohuutava vauva. Jotain kahvilatyyppisiä ratkaisuja toivoisin laivalle enemmän, Promenaden kahvilassa oli joka aamu armoton jono kahvinjanoisia ja croissantit loppuivat ennen aamuyhdeksää. Onneksi Tukholmaan saapuessa lapset eivät muistaneet aamupalanälkäänsä koska sataman työmaa tarjosi katseltavaa tunniksi.


Visiittimme Ruotsissa oli varsin lyhyt ja ytimekäs. Omppu oli kipeänä kuten viimeksikin laivareissulla, eli mitään suuria spektaakkeleita ei viitsitty toteuttaa. Unohdin ostaa myös kuninkaallista hääkrääsää ja -kortteja, mikä harmittaa. Nipsu sai NK:n alennuksesta MiniRodinin hatun ja löysin Bibliogatanilta vanhan lemppikaupan (Urban Outfitters) tilalle uuden (&Other Stories). Haaveilen aikuisten matkasta Stokikseen - sellaisesta, jolla voisi keskittyä museoihin, shoppailuun ja ruokaan eikä vain vessan etsimiseen. Lapset pitivät McDonald'sissa nautitusta brunssista mutta pettyivät, kun Ruotsissa ei olla kuultukaan Ryhmä Hausta.


Kotimatkalla hain Östermalmin kauppahallin Beirut Cafesta taas evääksi hummusta ja viininlehtikääryleitä. Lapset saivat niitä croissantteja, jotka nautittiin Siljan terminaalin edustavalla olevassa "Suomi-puistossa". Picnic oli huikea niin kauan kunnes Omppu repi kalliit housunsa ruuviin (no, ite puin) ja pojat poseerasivat valokuvissa istuen koirankakan päällä. Shit happens.


Laivamatkailu on kaikkine kokolattiamattoineen avartavaa. Ompun ensimmäinen hammas irtosi juuri ennen satamaan lähtöä sunnuntaina ja hammas kuljetettiin laivaan minigrip-pussissa, ja niin hammaskeiju sen vaan haki pois ja toi tilalle kahden euron kolikon, jolla pelattiin hedelmäpelejä. Nipsu sen sijaan tekee uusia hampaita melkoisen kiukun kanssa, mutta oli muuten mahtavaa matkaseuraa, jonka mummi kävi joka ilta nukuttamassa kävelemällä kannella.


Nipsun ensimmäinen ulkomaanmatka on takana, ja esikoinen on pojista ainoa, joka on nähnyt muutakin maailmaa kuin Itämeren. Luvassa on kuitenkin rutkasti reissausta joten nyt pitäisi saada oikeastaan meille kaikille uudet passit - ilmeisesti sekin edellyttää maaseutumatkailua jonnekin Loviisaan, jossa ei ole 12 tunnin passijonoja. Seikkailut odottavat.


Isoveljet ovat luuhanneet koko alkukesän mökillä, Mansessa ja mummoloissa ja nyt alkoi turnausväsymys näkyä. Reissun jaksoivat tosi reippaina sitä sairastelua lukuunottamatta, lähinnä suolatikkujen ja pillimehujen voimin, mutta kotimatka terminaalista metroasemalle oli jo niin rankka, että vaikka Pampula kulki Manducassa ja vauva rattaissa, piti pysähtyä Kauppatorilla lihiksille ennen kuin pystyttiin jatkamaan matkaa. Borta bra, hemma bäst.


20.6.2015

KESÄ MENI JO


En ole talvi-ihminen. Olen kevät-, kesä- ja syksy-ihminen, mutta pelkkä ajatus pitkästä pimeydestä, pakkasesta ja palelusta ahdistaa. Niinpä olen viettänyt juhannusta töissä ja sen lisäksi ahdistuen jo valmiiksi siitä, että kesä on kohta puolivälissä - elokuutahan ei oikeastaan voi edes laskea kesäksi kun koulut alkavat ja illat hämärtyvät ennen puoltayötä. Joka kesä iskee sama paniikki siinä juhannuksen aikoihin: Kesä on ohi ennen kuin se ehti edes alkaakaan!


Meillä ei ole mitään suuria suunnitelmia, koska Ompulla on uimakoulu, mulla ja miehellä töitä, kaikki rahat säästetään syksyn muuttoon (näin alkuun jotain niinkin eksoottista kun Jyväskylä), ja muutenkin kesä taas yllätti: Koko kevät ympäripyöreästi puhuttiin, että jonkun mökin voisi vuokrata ja mennä sinne sun tänne, ja nyt yhtäkkiä huomaa että vapaita viikonloppuja ei juuri ole, eikä mökkiä eikä muutenkaan hyvää ajankohtaa mihinkään. Kaverien kanssa saatiin sovittua mökkireissu... syyskuun loppuun. Kalenterien synkronointi muuttuu vuosi vuodelta vaikeammaksi.


Pidän odottamisesta. Siinä tosin usein käy niin, että hartaan odottamisen jälkeen odotetut asiat, kuten tässä tapauksessa kesä, saavat mielessä eeppiset mittasuhteet ja sitten petyn, kun jokainen päivä ei olekaan jäätelönsyöntiä auringossa, rannalla kahlailua aamusta iltaan, huvipuistoja ja seikkailuja. Sitten iskee tämä kesäahdistus, että menee hukkaan nämä vuoden parhaat kolme kuukautta, ainakin näin ilmastollisesta näkökulmasta. Elokuussa odottaa ensimmäinen juoksukilpailu ja ensimmäinen Flow, huomenna lähdetään ruotsinlaivalle, heinäkuussa toivottavasti pääsen saunomaan ja uimaan luonnonvesiin, kun ne viime kesänä vatsankasvattelun takia jäivät kokonaan välistä.


Noh, ehkä on vähän ennanaikaista hyperventiloida ohi valunutta kesää. Voisin lainata tässä Mambaa, mutta arvaattekin varmaan mitä sanoisin. Jos haluaa kesällä katsastaa jonkun upean kohteen, niin tässä postauksessa kuvitukset ovat vuodelta 2009 ja Bengtskärin majakalta, jossa vietettiin mun äidin kanssa todella hieno päivä ja yö, keskellä merta, upeiden maisemien ympäröimänä. Siellä aika pysähtyy ja sielu lepää, joten jos kaipaa taukoa kuumasta citykesästä suunnatkaa etelään.





17.6.2015

VASTUU, VELJEYS JA VELVOLLISUUS

Koska olen ikuiseen yksinäisyyteen tuomittu ainokainen, ovat sisarussuhteita koskevat mielikuvani puhtaasti kirjallisuuden (kuten Pikku Naisia) tai kaveripiirin kokemusten pohjalta syntyneitä illuusioita ikuisesta ystävyydestä ja voittamattomista verisiteistä. Ja koska olen muutenkin yltiöoptimisti, en edes kuvitellut muita vaihtoehtoja kuin että mun lapsistani tulee bestikset, jotka pitävät aina toistensa puolta (paitsi luonnollisesti riidellessä keskenään, mutta sehän on vain olennainen osa sisarusten välistä kommunikaatiota). Ja onneksi toistaiseksi näyttää siltä, että fantasiani tiiviistä triosta toteutuu.

Mutta nyt kun "isot pojat" ovat vain ja ainoastaan kotihoidossa ja kaksin (tai kolmisin, jos kiukkuinen ja konttaava kolmas pyörä lasketaan mukaan - yleensä ei lasketa) olen joutunut miettimään paljon enemmän tasapuolisuutta, esikoiselle lankeavaa vastuuta sekä lasten yksilöllisyyden huomioonottamista kuin silloin, kun pojat saivat tarhassa toisistaan hieman vapaata (toki ne aina pihalla lyöttäytyivät yhteen kuitenkin). O nimittäin on maailman paras isoveli, joka on muutenkin stereotyyppinen esikoinen: Vastuullinen, järkevä, huolehtivainen, kiltti ja tottelevainen. Ja tietenkin minä pelkään, että nämä piirteet lopulta ajavat sen burn-outtiin, tukahduttavat lapsen kapinallisen puolen ja tekevät lapsesta kympin pojan, joka ei velvollisuudentuntoisena opi toteuttamaan itseään.

Olen toki kiitollinen, kun veljekset saattavat keskittyä yhteisiin leikkeihinsä tuntikausia. Omppu sanelee roolileikkejä, he rakentavat junarataa koko kodin läpi, legoilla ja duploilla, lukevat kirjoja tai askartelevat O:n johdolla mainoksista omia kollaaseja (mulla on itseoppinut Pinterest-poika!). Jos ensimmäisen vuoden ajan 1v9kk-ikäero tuntui surkealta idealta niin nyt se "sisaruksista on sitten seuraa toisilleen"-lausahdus on realisoitunut ja toden totta, mua tarvitaan enää selvittämään satunnaisia kiistoja, ruokkimaan tai antamaan liimaa ja teippiä touhuihin. Toisinaan myös vauva hyväksytään sivustaseuraajaksi ja molemmat isoveljet suhtautuvat yllättävän lempeästi torneja kaatelevaan harvahampaaseen - vuoden päästä ne varmasti pompottavat kuopusta suvereenisti leikeissään.

Mutta etenkin O:n rooli huolettaa. Varsinkin Pampulan puhumattomuuden takia O on pikkuveljelleen tärkeä tuki ja turva, ja myös tulkki. O pitää P:n puolia aina, ottaa hänet mukaan leikkeihin, tulkkaa pikkuveljeään muille (ei ehkä aina oikein, mutta toimii kuitenkin tärkeänä viestinvälittäjänä P:n ja vieraiden ihmisten välillä) ja ollessaan lomalla ilman sisaruksia O pitää huolen että P saa tuliaisia. Tällainen on varmasti osittain O:n perusluonnetta, mutta joudun todella pinnistämään etten lietso lapsessa tätä vastuunkantajan roolia. Helposti nakitan O:lle veljen vahtimista, käsken ottamaan veljen mukaan joka retkelle ja kyllä, varmasti vähän suosin Pampulaa - onhan se pienempi ja puhevaikeuksien takia jotenkin vauvamainen, ja usein riitatilanteissa tilanne ratkaistaan P:n puolelle.

Kertokaa te viisaammat - etenkin sisarusten kanssa aikuisiksi kasvaneet kasvattajat - jääkö esikoiselle ikuisia traumoja vanhimman lapsen raskaasta taakasta, tai jääkö keskimmäinen loppuiäkseen vähän uusavuttomaksi? Puhumattakaan despootti-kuopuksesta, joka on tottunut saamaan aina tahtonsa läpi. Toivon, että poikien vahva side säilyy aikuisuuteen (O ainakin suunnittelee että parin vuoden päästä he muuttavat P:n kanssa kaksin Englantiin...), mutta toivon että he kokevat tulevansa huomioiduiksi omina persooninaan eivätkä aina siamilaisinakolmosina, dynaamisena triona, "poikina", kuten mä yleensä perään huutelen. Tämän veljeilyn seuraaminen on hauskaa, palkitsevaa ja eksoottista, mutta kun jos en muutenkin ole äitinä aloittelija ja ihan pihalla, niin tästä sisarusjutusta tajuan vieläkin vähemmän. Apua!

PS. Toki pikkuveljestä on O:lle paljonkin hyötyä, esimerkiksi huonojen ideoiden toteuttajana. Suosikkini on viime viikolta, kun olimme eräässä nimeltämainitsemattomassa ruokakaupassa ja minä etsin ruokaa vauvalle samalla kun pojat maleksivat karkkihyllyn luona. Kun palasin soseidin kanssa poimimaan pojat matkaan, tunki Pampula suklaamunia takkinsa taskuun O:n hykerrellessä vieressä. Tätä tilannetta seurasi kaupan vartija - joka by the way oli se meidän alakerran naapuri, joka pitää meitä muutenkin maailman kamalimpina vanhempina. 

16.6.2015

Flashback: AINOAN LAPSEN AGENDA

Mä olen pahamaineinen ainoa lapsi. Yleinen käsitys meistä onnettomista ainokaisista lienee se, että olemme piloille hemmoteltuja, itsekkäitä ja tuomittuja yksinäisyyteen, koska emme opi solmimaan sosiaalisia suhteita heti lapsuudenkodissa. No, en myönnä mitään! Lapsena olin ehkä keskimääräistä itsenäisempi ja omatoimisempi; seuran puute pakotti käyttämään mielikuvitusta, ja toisaalta ekaluokkalaisesta lähtien vietin iltapäivät pitkälti omassa upeassa seurassani (lähinnä lukien Aku Ankkaa ja katsomalla Marienhoffia, mikä ehkä ei kehityspsykologian näkökulmasta ole mikään paras ratkaisu leikkikavereiden puutteeseen). Ulkopuolisten mielestä olin varmasti pikkuvanha ja varhaiskypsä, ja viihdyin hyvin aikuisseurassa, kun lähinnä sitä vain oli tarjolla. Aikuisena kyllä tunnistan itsessäni piirteitä, joita en sisaruskatraan keskellä kasvaneissa ystävissäni näe; olen anaalinen omien tavaroideni ja tilani suhteen (en esimerkiksi kykene jakamaan meikkejäni, hiusharjaa tai vesipulloa. En edes Käytännön Miehen kanssa. Joka siis haluaa lainata noista korkeintaan vesipulloa). En ole mikään kompromissien kruunaamaton kuningatar, vaan tottunut tekemään oman pääni mukaan. Viihdyn varmasti vähän enemmän itsekseni kuin ikätoverini, vaikka viimeisen kolmen vuoden aikan en juurikaan ole saanut nauttia ylhäisestä yksinäisyydestä.

Kauhistuneesta katseesta päätellen kuukauden ikäinen P
arvaa, mitä on luvassa...
En siis ole kokenut itseäni erityisen onnettomaksi siksi, että olen joutunut/saanut/sattunut kasvamaan ainoana lapsena. Meillä oli mahtava trio, mulla ja mun vanhemmilla, ja varmaan osittain sen takia olen ollut kummankin kanssa niin läheinen (ja ei, tämä statement ei tarkoita etteivätkö ne ihmiset joilla on sisaruksia voi olla todella läheisiä vanhempiensa kanssa). Nuorena en kovin paljoa kaivannut sisaruksia. Ehkä silloin, kun asuimme alueille missä ei paljoa muita lapsia ollut, toivoin leikkikaveria kotiin. Mutta viimeistään teininä tajusin, että ainoana lapsena olemisessa oli paljon etuja - taloudellisia lähinnä - enkä olisi varmaan ikinä saanut matkustaa niin paljoa ja lähteä vaihto-oppilaaksi jos meitä jälkeläisiä olisi ollut useampi.


Olisi toki ollut mukava, että joku muukin olisi ollut kärsimässä hulluista vanhemmista. Ensimmäisen kerran ainoan lapsen yksinäinen rooli konkretisoitui, kun isäni kuoli - tässä vaiheessa vanhempanikin olivat jo eronneet, lopullisesti. Niinpä minä, ainoa lapsi joka ei ole millään muotoa traumatisoitunut kohtalostaan, olen ollut suorastaan pakkomielteinen siinä, että lapsella on pakko olla sisarus. Tuntui ihan itsestäänselvältä, että emme jää yksilapsiseksi perheeksi, vaikka ihailen sitä ratkaisua (ja pidän sitä ekologisesti kestävimpänä). Itselle vauvakuume on aina iskenyt niin ärhäkkäänä, että nostan hattua niille naisille ketkä pystyvät pitämään pään kylmänä eivätkä ala hamstraamaan vauvoja (pakollinen disclaimer: Tiedän, että moni ei saa itse päättää lapsilukuaan ja olemme poikkeuksillisen onnekkaita, kun olemme voineet asiaa suunnitella ja suunnitelmat on toistaiseksi toteutuneet). Mun äitini on usein pyöritellyt silmiään katsoessa poikien sekoilua ja todennut, että ei meillä ihan tollaista ollut, joten oletan että elämä vähän pienemmässä laumassa on helpompaa ja harmonisempaa. Ainakin siinä nukkumaanmenon aikoihin.

P kuitenkin syntyi melko tarkkaan vuoden, yhdeksän kuukauden ja kahden viikon erolla ja mun missioni täyttyi; O ei olisi enää yksin. Se ei joutuisi yksin kiroamaan, mikä surkea kohtalo on syntyä yhden ailahtelevaisen skitsomutsin ja hiljaisen jurottajaisän lapseksi. Ne saisivat ehkä aikuisina ryhmäalennuksen johonkin terapiaan. Leikkikaverin lisäksi niistä tulisi ehkä ystävät toisilleen, tukea ja turvaa, wingman. Siitä äidin mielestä aivan infernaalisesta alusta selvittyä on veljessuhteen kehityksen seuraaminen ollut näin ainoan lapsen näkökulmasta aivan huikea elämys, ja nyt alan ymmärtämään mistä kaikesta olen itse ainokaisena jäänyt paitsi. Ja kyllä toivon, että tulee vielä tilaisuus todistaa miten ryhmädynamiikka muuttuu kun mukaan tulee kolmas pyörä (se muuttui sitten näin).


Kaikesta tästä paatoksesta huolimatta mua hämmentää ajatus, että lapselle "tehdään" sisaruksia leikkikaveriksi. Tiedän aika monta sisarusparia, jotka ei jaetusta geeniperimästä ja lapsuusmuistoista huolimatta ole koskaan olleet läheisiä, eivät edes pieninä parhaita leikkikavereita. En kyllä tiedä, onko äidin krooninen vauvakuume yhtään sen parempi peruste kansoittaa maa, mutta en haluaisi asettaa kummallekaan pojista paineita olla toiselle enemmän kuin veli (kai sisaruuttakin voi alisuorittaa?). Toivon totta kai, että niistä tulee läheisiä eikä suhde muistuta kymmenen vuoden päästä kämppäkaveruutta, mutta kummallakin on toivottavasti tärkeitä ihmissuhteita ja ystäviä myös kodin ulkopuolella.

Toistaiseksi näyttää lupaavalta.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 10.9.2013.

13.6.2015

HYVÄÄ HÄÄPÄIVÄÄ

Menin/jouduin/pääsin vuosi sitten naimisiin. Minut ja aviomieheni vihittiin hyvin maallisin menoin maistraatissa kahden tärkeän ystävän läsnäollessa. Hihiteltyämme läpi pikaisen vihkikaavan ja pussattuamme ihan luvan kanssa menimme syömään burritot, juomaan kahvit ja kotiin siivoamaan seuraavan päivän bileitä varten. Olin aika loppuvaiheessa raskaana, pieretti ja närästi, mutta olin hyvin onnellinen, ja olen vähintäänkin yhtä onnellinen tänään.

Ensimmäinen aviovuosi on ollut yhtä dramaattinen kuin melkein seitsemän vuotta avoliittoa tätä ennen. Reilu kuukausi tahtomisen jälkeen perhe kasvoi taas yhdellä pojalla, ja tällä kertaa vauva on ollut hieman enemmän high maintenance kuin kaksi edellistä. Ehjistä yöunista on tämäkin vuosi vain haaveiltu, olemme palanneet läpsystä vaihto-systeemiin kun kotona on kaksi vuorotyöläistä. Miehen viimeinen kouluvuosi vaati paljon töitä ja yhden työharjoittelun ulkomailla, mutta kolmen vuoden opiskelu palkittiin valmistumisella (ja stipendillä, vähänkö olen ylpeä!). Tänä vuonna työnjako on ollut enemmän sitä, että minä pyöritän arkea (isovanhempien avustuksella) ja mies hoitaa työkuvioita kuntoon, enkä voi kieltää joskus kiukutelleeni asetelmasta.

Vuoden aikana ei ole selvinnyt suuria salaisuuksia, ei puolisosta eikä avioliiton syvimmästä olemuksesta. En aina muista olevani naimisissa, sillä Pampula piilotti vihkisormuksen virkaa toimittaneen perintökorun jo hetki sitten, vihkitodistus on pudonnut jonnekin kirjahyllyn taakse ja käytännössä ainoa ero entiseen ollut se, ettei meidän tarvinnut käydä lastenvalvojalla kuopuksen kanssa todistamassa Käyttiksen isyyttä. Riidellessä on toki raflaavampaa uhkailla avioerolla kuin ihan vaan jättämisellä (noloa myöntää, mutta harrastan tätä toisinaan), ja lomakkeisiin on juhlavaa rastittaa siviilisäädyksi naimisissa.

Kolmen lapsen, koiran ja yhteisten vuosien aikana sitoutuminen on jo osoitettu monin tavoin, mutta avioituminen tuntui silti isolta, viralliselta, perinteiseltä ja julkiselta tavalta sinetöidä suhde. En nyt mene instituution epätasa-arvoisiin ja vanhanaikaisiin ominaisuuksiin tässä postauksessa ollenkaan. Aina välillä olosuhteet ovat olleet sellaiset, että yhdessäoloa on tosiaan syytä juhlia. Tai aion juhlia jokaista saavutettua vuosipäivää sittenkin, kun jokaista euroa ei tarvitse laskea, yöt nukutaan edes kolmen tunnin pätkissä, töitä tehdään päivisin ja ehditään nähdä muuallakin kuin eteisessä vuoronvaihdossa. Juhlin sitä, että olen löytänyt toisen samanlaisen jästipään, joka on yhtä hullu halutakseen tällaisen sekopäisen perheen, joka on hyvä isä ja erittäin kehityskelpoinen aviomies, viisas, hauska ja komea. Juhlin sitä, että olen rakastettu ja saan rakastaa.

11.6.2015

KESÄFLUNSSA

Kesäflunssa.
Yövuoroja.
Huutolaislapsia.
Puistoruokailuja.
Kova tuuli.
Nacholautanen.
Pureva vauva.
Triljoona riitaa triljoonasta pikkuautosta. 
Mansikoita ja vaniljaproteiinirahkaa.
Uusi läppäri.
Liian vähän liikuntaa.
Paska hallitus.
Puutarhatouhuja.
How I Met Your Motheria miehen kanssa.
True Detectiven odotusta miehen kanssa.
Vaatekaappien raivausta.

Tällainen kesäkuu tähän asti. Jos olisin vähän luovemmassa ja vähemmän räkäisessä mielentilassa, olisin tehnyt tästä haikun.


5.6.2015

PUUTARHAHULLUT



Keski-ikä iskee tosiaan päälle täysillä. Hurahdin juoksuun ja joogaan, ja nyt olen rakastunut puutarhanhoitoon - siis peltotöihin, kitkemiseen, ei mihinkään ilkkakanervamaisen kaksimieliseen. Koko elämänsä kerrostalossa asuneelle tällainen puutarhahulluus tuli vähän puun takaa, olin nimittäin aina jaksanut ihmetellä miksi kukaan vapaaehtoisesti asuu omakotitalossa jossa riittää kotitöiden lisäksi kaikkea ylimääräistä puuhaa ympäri vuoden. Olisi parempaakin tekemistä, ajattelin, kunnes huomasin itse maksavani siitä ilosta että saan tonkia peltoa ja kastella kukkia.



Sattumalta törmäsin Facebookissa ilmoitukseen Kumpulassa toimivan Lasten ja nuorten puutarhayhdistyksen järjestämästä perhekerhosta, missä useamman perheen voimin hoidetaan omaa palstaa. Kesän aikana siellä viljellään mm. kurpitsaa, perunaa, mansikkaa, erilaisia kaaleja ja kukkia. Paikalla on asiantuntevat ohjaajat, jotka delegoivat hommia meille vanhemmille. Paikalla on ollut myös mm. kokki, joka on kokannut meille salaattia rikkaruohoista. Aika trendikästä siis.



Ilmoittauduin ilman mitään ennakko-odotuksia tai myöskään kokemusta puutarhahommista. Kerhossamme on noin 10 perhettä, joista useat ovat jo ties monettako kesää mukana toiminnassa. Yhteishenki on ollut alusta asti hyvä, lapset ujostelivat ensimmäisellä kerralla puolisen tuntia mutta ovat siitä lähtien juosseet ympäri aidattua aluetta kiipeillen puihin, keinuen riippumatossa, pelaten pallopelejä, syöden eväitä, leikkien, sähläten vesipisteiden kanssa, ajellen kottikärryillä... Juniorit saavat osallistua viljelyyn niin paljon kuin haluavat: Jotkut jaksavat kastella ja kaivella kuoppia hartaasti, meidän pojat juoksevat yleensä paikalle katsomaan jos löydämme oikein hienon kastemadon, tuhatjalkaisen tai esimerkiksi muurahaisten pesän, minkä kaivoimme esiin eilen.



Lapsille paikka on oikea kesäparatiisi, missä on monta uutta aikuista pitämässä seuraa, uusista kavereista puhumattakaan. Kaupunkilaisskidit ovat tohkeissaan kaikesta eksoottisesta, mikä puutarhabisneksiin liittyy, ja entäs tää mutsi sitten? Ihan hulluna onnesta. Multaterapiaa! Vaikka meitä ohjaavatkin alan ammattilaiset, olemme saaneet paljon materiaalia ja kokeneemmat kerholaiset neuvovat innoissaan, olen suosiolla pysytellyt raskaimmissa hommissa. Eilen lykin 30 kottikärryllistä lantaa ympäri palstoja ja yövuorojen aiheuttamasta väsymyksestä huolimatta mieli oli kirkas ja fiilis eteerinen. Paitsi että konkreettinen tekeminen raittiissa ulkoilmassa itsessään tekee hyvää niin olen huomannut, että viime aikoina paras zen löytyy kun tekee jotain, missä ei voi näprätä kännykkää.



Kerhoa on heinäkuuhun asti kahdesti viikossa, sen jälkeen kokoonnumme kerran viikossa hoitamaan tiluksia aina sadonkorjuuseen asti. Olen oppinut tavattomasti uutta luonnosta, kasvillisuudesta ja ravinnosta, ja olen kiitollinen kun on tilaisuus lapsillekin näyttää kädestä pitäen koko prosessi. Touhua ryydittävät omien eväiden lisäksi ohjaajien ja paikan päällä pyörivän, villiyrtteihin erikoistuneen kokin herkut kuten tänään ihan mojitolta maistunut minttutahna! On suurta luksusta matkustaa 40 minuuttia itähelsinkiläisestä lähiöstä pienelle keitaalle piehtaroimaan lantakasassa.



En tunnusta ollenkaan alkaneeni unelmoida jostain naapurivapaasta vyöhykkeestä, missä olisi oma piha, ja ehkä joku heppa ja pari kanaa...



4.6.2015

KOLKYT ON UUSI KAKSKYT


Kymmenen vuotta sitten kirjoitin ylioppilaaksi. Olin melkoinen maailmanomistaja, tein koko kesän hulluja työviikkoja (samassa paikassa kuin nytkin, vannoen silloin että täällä en kauaa homehdu. No enpä), elin kolme kuukautta juhlahumussa kiirehtien joka ilta Punavuoren Sohoon (joka silloin oli ensimmäinen sedula Bulevardin eteläpuolella eikä tietyn alan ammattinaisten toimisto) juomaan 1,5 euron tuoppeja, söin pelkkiä Subwayn tonnikalapatonkeja (ja laihduin viisi kiloa!), syksyllä pakkasin rinkan ja pakenin pakkasia Väli-Amerikkaan kahden ystävän kanssa. Olen iloinen, että olen säilyttänyt tuolta ajalta uteliaisuuden, innokkuuden, rohkeuden ja kiinnostuksen uusiin seikkailuihin, mutta olen myös monta kertaa tänä keväänä huokaissut helpotuksesta: Onneksi en ole enää teini. Enkä edes parikymppinen.

Täytän syksyllä kolmekymmentä. Jeesus se tuntui vanhalta kun olin itse lukioikäinen. Kolmekymppinen kuulosti sellaiselta, että omakotitalon sijaan pitäisi rakennella mausoleumia eikä 30 tuntunut sellaiselta luvulta, että sitä kannattaisi todellakaan juhlia. Olin ihan varma, että kolmekymppiset ovat katkeria kaksikymppisille, jotka elävät upeaa nuoruuttaan. Että kolmekymppisenä vain kaduttaisi ettei syntynyt vähän myöhemmin ja että kolmekymppisenä ollaan kateellisia kaikille niille, joiden ylioppilaslakki oli vielä puhtaanvalkoinen, silmänympärykset rypyttömät ja elämä ihanan dramaattista vuoristorataa päivästä toiseen. I stand corrected.

Ei tämä nyt pelkkää fanfaaria ole. Vähän se universaali kuolemanpelko ja ahdistus ajankulusta painaa päälle, mutta hitto että olen onnellinen. Totta kai tyytyväisyyttä nakertaa keskeneräiset opinnot ja epäinspiroiva duuni ja kaikki pieni säätö, mutta voi kuule Milla 19-vee, etpä tiennyt tyttö juuri mistään mitään. Elämä kaksikymppisenä on ollut kivaa, aloitin tämän oman vuosikymmeneni intohimoisesti matkustelevana kosmopoliittina ja se päättyy semisuurperheen äitinä, vaimona, fiksumpana ja omasta mielestäni kaikin puolin parempana versiona siitä, mitä olin 10 vuotta sitten. Olen saanut haaveideni perheen, ja se helpottaa: Vaikka to do-listalla on kaikkea kandista elämänkertaan, ei suunnitelmia määrittele biologia. En haikaile nuoruusvuosiani, en vaihtaisi osiani yhdenkään coolin kakskymppisen kanssa, en unelmoi aikakoneesta. No way.

Rehellisesti sanoen kymmenen vuotta nuorempien jutut ei kiinnosta niin kuin yhtään - paitsi tietenkin sukulaisten ja kavereiden pikkusisarusten (joiden kohdalla kyllä totean tätimäisen järkyttyneesti että vastahan me vaihdettiin sen vaippoja tai jotain muuta vastaavaa). Luen lähinnä sellaisia blogeja, joiden kirjoittaja on suhteellisen samaa ikäluokkaa ja samassa elämäntilanteessa. Toisaalta olen nyt niin fiiliksissä tästä jonkin asteisesta aikuisuudesta että luen suurella mielenkiinnolla itseäni kymmenen vuotta vanhempien viisaiden naisten juttuja, mehustellen ajatuksella että vielä kymmenen vuoden päästäkin olen aika nuori ja elämä on vielä nelikymppisenäkin täynnä vapautta, vaihtoehtoja ja valintoja. Ensimmäiset kolmekymmentä vuottahan on pelkkää lämmittelyä. On tietenkin hyvä, että kymmenen vuotta sitten luuli tietävänsä kaikesta kaiken, se varmasti helpotti siinä vaiheessa kun elämä oli niin vauhdikasta että kolhuja tuli kaiken aikaa, nyt taas tietynlainen tietämättömyys tuntuu rentouttavalta: Tässä mä pikku hiljaa kasvan ihmisenä, mikäs kiire, valmiissa maailmassa.

Ehkä joku muukin jo kolmenkympin haamurajan ylittänyt naisihminen on tehnyt saman havainnon ikääntymisen iloista. Ehkä sen ovat tienneet kaikki, jotka ovat heränneet ensimmäiseen päiväänsä 30-vuotiaina huomaten, että elämä ei päättynyt, rinnat eivät heti pudonneetkaan polviin ja ehkä aina välillä joku kaupankassa kysyy vielä paperitkin kun ostaa sen yhden saunasiiderin. Ehkä joku kolmekymppinen on joskus yrittänyt lohduttaa jotain 25 vuoden ikäkriisiä potevaa nuorta neitoa, että naiset on niin kuin punaviini ja paranee vanhetessaan (mitä tietenkään 30-vuotispäiväänsä kuin maailmanloppua odottava nuorikko ei usko). Mulle tämä totuus on valjennut vasta omien synttäreiden lähestyessä. Että olen turhaan pelännyt elämän päättymistä, sehän vasta tavallaan alkaa nyt. Että kippis sille: Kolmekymmentä, olet erittäin tervetullut!


Flashback: BLOGGAAJAN SUHTEELLINEN TOTUUS

Joku näöntarkastuksen tarpeessa oleva on joskus sanonut että näytän vähän (huom! vähän)
Charlize Theronilta, ja anoppinsa mielestä Käytännön Mies muistuttaa Chris Pineä...
Jouduin hetki sitten määrittelemään erästä tutkimusta varten omaa blogiani.
Ahdistuin jo pelkästä "äitiysblogin" leimasta, vaikka ihan aiheellinenhan se on; lapset ovat vähintään merkittävässä sivuosassa, ja aika monta asiaa käsitellään juuri äitiyden kautta.
Pyydettiin kuvailemaan omaa kirjoitustyyliä, avoimuuden tasoa sekä motiivia blogin kirjoittamiselle.
Sanoin pyrkiväni olemaan raivorehellinen, ja avoimuus on aina kuulunut asiaan - toisaalta ihan pyynnöstä jotkut aiheet käsitellään blogin sijaan tyttöjen illoissa tai oman päiväkirjan sivuilla.
Motiivi oli vähän vaikeampi - kirjoittaminen on aina ollut luonnollinen tapa ilmaista itseäni, muistan jo kuinka 8-vuotiaana aloitin tarinoimisen äidin linnunpönttömallisella Macintoshilla. Tarjoan ja otan mielelläni vastaan vertaistukea, jaan vinkkejä, vaihdan mielipiteitä.
Huomaan, että joskus inhorealismi alkaa muistuttamaan valitusta ja yritän harrastaa myös niitä hempeän vaaleita valokuvia, fiilistelyä ja arkisessa onnessa kylpemistä. Mutta totuushan on se, että kun joka päivä käyttää yhteensä 45 minuuttia kahden makaroonin jäntevyydellä siunatun lapsen pukemiseen viiteen vaatekerrokseen etteivät ne palellu hengiltä -17 asteen pakkasessa ja sitten lähtee tarpomaan ulos Phil&Tedsiä puskien ja vetäen perässä kahta vastentahtoista mäyräkoiraa niin, että ainoa asia mikä lämmittää on se koirankakka kädessä, niin eihän tästä kovin glamöröösiä saa millään...

Kyselyssä nimittäin myös kysyttiin millaisia blogeja tykkään itse lukea.
Ja olen niin tylsä, että luen mielelläni samanhenkisiä blogeja. Monissa on kauniimmat kuvat ja arkisen raportoinnin seassa reseptejä, sisustusvinkkejä, matkakertomuksia ja muuta tervetullutta vaihtelua, jopa asukuvia, mutta sellaiset pelkästään ihania onnenhetkiä ja lastenvaatteita esittelevät blogit ovat yksi kerrallaan pudonneet pois lukulistalta.
Ja siis tässähän vaan katkera, palkaton bloggaaja kitisee - lukijamääristä näkee että ihmiset tahtovat katsoa kuvia siisteistä ja tyylikkäistä kodeista, lukea onnellisesta arjesta jossa mies täyttää tiskikoneen oikein ja lapset tekevät tyynen rauhallisina palapelejä kun äiti tekee kolmen ruokalajin kasvispainotteisen aterian ja bloggaajakin ehtii meikata, käydä kampaajalla ja vaihtaa kuvia varten päälleen vaatteet, joissa ei ole psykedeelistä räkäkuviointia.
Mua ne blogit vaan masentaa.
Koska meidän arki ei ole täydellistä, niin ihanaa kuin se onkin. Ja mulle tulee suorituspaineet kun katson muiden valkoisia seiniä, 26 raaka-aineen salaatteja ja lapsia, joiden naamassa ei ole yhtään ruokaa. Yksi "tältä meillä oikeasti näyttää"-postaus (jossa lattialla on joku kolme legoa ja yhdet lapaset) kerran vuodessa ei riitä!
Olen erittäin kiitollinen että mun epämääräinen sekoilu kiinnostaa ainakin 160 julkisesti lukijaksi ilmottautunutta - kannustatte kaikki kirjoittamaan, just tällaisia päättömiä ja hännättömiä postauksia joita on luvassa jatkossakin!

... mutta tämä lienee lähempänä totuutta.
(Nyt kun mulla ei ole enää silmälaseja, vaaleita hiuksia ja otsatukkaa niin tähän
olisi sopinut myös esimerkiksi Mervi Tapolankin kuva, mutta se olisi voinut pelottaa
loputkin lukijat pois...).

Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat!

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 18.1.2014.