16.6.2015

Flashback: AINOAN LAPSEN AGENDA

Mä olen pahamaineinen ainoa lapsi. Yleinen käsitys meistä onnettomista ainokaisista lienee se, että olemme piloille hemmoteltuja, itsekkäitä ja tuomittuja yksinäisyyteen, koska emme opi solmimaan sosiaalisia suhteita heti lapsuudenkodissa. No, en myönnä mitään! Lapsena olin ehkä keskimääräistä itsenäisempi ja omatoimisempi; seuran puute pakotti käyttämään mielikuvitusta, ja toisaalta ekaluokkalaisesta lähtien vietin iltapäivät pitkälti omassa upeassa seurassani (lähinnä lukien Aku Ankkaa ja katsomalla Marienhoffia, mikä ehkä ei kehityspsykologian näkökulmasta ole mikään paras ratkaisu leikkikavereiden puutteeseen). Ulkopuolisten mielestä olin varmasti pikkuvanha ja varhaiskypsä, ja viihdyin hyvin aikuisseurassa, kun lähinnä sitä vain oli tarjolla. Aikuisena kyllä tunnistan itsessäni piirteitä, joita en sisaruskatraan keskellä kasvaneissa ystävissäni näe; olen anaalinen omien tavaroideni ja tilani suhteen (en esimerkiksi kykene jakamaan meikkejäni, hiusharjaa tai vesipulloa. En edes Käytännön Miehen kanssa. Joka siis haluaa lainata noista korkeintaan vesipulloa). En ole mikään kompromissien kruunaamaton kuningatar, vaan tottunut tekemään oman pääni mukaan. Viihdyn varmasti vähän enemmän itsekseni kuin ikätoverini, vaikka viimeisen kolmen vuoden aikan en juurikaan ole saanut nauttia ylhäisestä yksinäisyydestä.

Kauhistuneesta katseesta päätellen kuukauden ikäinen P
arvaa, mitä on luvassa...
En siis ole kokenut itseäni erityisen onnettomaksi siksi, että olen joutunut/saanut/sattunut kasvamaan ainoana lapsena. Meillä oli mahtava trio, mulla ja mun vanhemmilla, ja varmaan osittain sen takia olen ollut kummankin kanssa niin läheinen (ja ei, tämä statement ei tarkoita etteivätkö ne ihmiset joilla on sisaruksia voi olla todella läheisiä vanhempiensa kanssa). Nuorena en kovin paljoa kaivannut sisaruksia. Ehkä silloin, kun asuimme alueille missä ei paljoa muita lapsia ollut, toivoin leikkikaveria kotiin. Mutta viimeistään teininä tajusin, että ainoana lapsena olemisessa oli paljon etuja - taloudellisia lähinnä - enkä olisi varmaan ikinä saanut matkustaa niin paljoa ja lähteä vaihto-oppilaaksi jos meitä jälkeläisiä olisi ollut useampi.


Olisi toki ollut mukava, että joku muukin olisi ollut kärsimässä hulluista vanhemmista. Ensimmäisen kerran ainoan lapsen yksinäinen rooli konkretisoitui, kun isäni kuoli - tässä vaiheessa vanhempanikin olivat jo eronneet, lopullisesti. Niinpä minä, ainoa lapsi joka ei ole millään muotoa traumatisoitunut kohtalostaan, olen ollut suorastaan pakkomielteinen siinä, että lapsella on pakko olla sisarus. Tuntui ihan itsestäänselvältä, että emme jää yksilapsiseksi perheeksi, vaikka ihailen sitä ratkaisua (ja pidän sitä ekologisesti kestävimpänä). Itselle vauvakuume on aina iskenyt niin ärhäkkäänä, että nostan hattua niille naisille ketkä pystyvät pitämään pään kylmänä eivätkä ala hamstraamaan vauvoja (pakollinen disclaimer: Tiedän, että moni ei saa itse päättää lapsilukuaan ja olemme poikkeuksillisen onnekkaita, kun olemme voineet asiaa suunnitella ja suunnitelmat on toistaiseksi toteutuneet). Mun äitini on usein pyöritellyt silmiään katsoessa poikien sekoilua ja todennut, että ei meillä ihan tollaista ollut, joten oletan että elämä vähän pienemmässä laumassa on helpompaa ja harmonisempaa. Ainakin siinä nukkumaanmenon aikoihin.

P kuitenkin syntyi melko tarkkaan vuoden, yhdeksän kuukauden ja kahden viikon erolla ja mun missioni täyttyi; O ei olisi enää yksin. Se ei joutuisi yksin kiroamaan, mikä surkea kohtalo on syntyä yhden ailahtelevaisen skitsomutsin ja hiljaisen jurottajaisän lapseksi. Ne saisivat ehkä aikuisina ryhmäalennuksen johonkin terapiaan. Leikkikaverin lisäksi niistä tulisi ehkä ystävät toisilleen, tukea ja turvaa, wingman. Siitä äidin mielestä aivan infernaalisesta alusta selvittyä on veljessuhteen kehityksen seuraaminen ollut näin ainoan lapsen näkökulmasta aivan huikea elämys, ja nyt alan ymmärtämään mistä kaikesta olen itse ainokaisena jäänyt paitsi. Ja kyllä toivon, että tulee vielä tilaisuus todistaa miten ryhmädynamiikka muuttuu kun mukaan tulee kolmas pyörä (se muuttui sitten näin).


Kaikesta tästä paatoksesta huolimatta mua hämmentää ajatus, että lapselle "tehdään" sisaruksia leikkikaveriksi. Tiedän aika monta sisarusparia, jotka ei jaetusta geeniperimästä ja lapsuusmuistoista huolimatta ole koskaan olleet läheisiä, eivät edes pieninä parhaita leikkikavereita. En kyllä tiedä, onko äidin krooninen vauvakuume yhtään sen parempi peruste kansoittaa maa, mutta en haluaisi asettaa kummallekaan pojista paineita olla toiselle enemmän kuin veli (kai sisaruuttakin voi alisuorittaa?). Toivon totta kai, että niistä tulee läheisiä eikä suhde muistuta kymmenen vuoden päästä kämppäkaveruutta, mutta kummallakin on toivottavasti tärkeitä ihmissuhteita ja ystäviä myös kodin ulkopuolella.

Toistaiseksi näyttää lupaavalta.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 10.9.2013.

6 kommenttia:

  1. Kiitos tästä.
    Ainoina lapsina eläneiden aikuiseksi kasvaneiden ajatuksia on aina mielenkiintoista kuulla. Itse kun on melkein tehnyt ratkaisun ja päätöksen pysyä yksilapsisena noin biologisten lasten osalta.
    Tätä aihetta kun usein pohdin, mietin onko itsekästä olla haluamatta lisää lapsia?
    Loppujen lopuksi taidan aina tulla siihen lopputulokseen, että eikö se lasten haluaminenkin aina lähde tavallaan itsekkäistä syistä.

    Olen myös pohtinut tuota, että sisarettomuus konkretisoitunee juuri aikuisiällä ja voi silloin aiheuttaa enemmän jonkinlaista pohdintaa ja kaipuuta. Menetysten keskellä kun ei ole silloin sitä tietynlaista vieressä kulkijaa.
    Mutta kuten totesit, eihän se sisarien olemassaolo automaattisesti tarkoita myöskään läheisiä sisarussuhteita..

    Että.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en oikeastaan keksi muita kuin itsekkäitä syitä lasten hankintaan - ja mitä useampi lapsi, niin jollain tasolla se on mun mielestä pois olemassaolevilta, aikana ja taloudellisina resursseina (kyllä, vastineeksi saavat sisaruksia ja muuta arvokasta, mutta jossain vaiheessa olen sitä mieltä että suuri perhekoko ei ole lapsiystävällinen ratkaisu).
      Näen yksilapsisuuden noin universaalilla tasolla erittäin hyvänä ratkaisuna, ja toisaalta jos ajattelee sitä sisarusten merkitystä lapselle niin luulen, että pitkään teillä viihtyvät lainalapset ajavat asian oikein hyvin ja samalla tarjoavat aika paljon perspektiiviä biolapselle. Tai tämä on jälleen kerran omaa kuvitelmaani siitä, millaiseksi tällaiset erilaiset sisarussuhteet muodostuvat, mutta se biologia ei kyllä ole mikään lupaus ikuisesta ystävyydestä ja yhteisymmärryksestä.

      Poista
  2. Ihana blogi!
    Olen itse ollut pienenä ainut lapsi, sisarukseni ovat aika paljon nuorempia. Tosin kasvoin "sisaruksena" setäni kanssa, joka taas on vielä enempi omia sisaruksiaan nuorempi. Eli tunnen kyllä ihanat sisarustappelut 0:) Nyt aikuisena asun kaukana sisaruksistani, mutta huomaan silti heidän olevan tärkeitä. Ulkomaille muutto karsii entise kaverit vähiin, mutta yhteys sisaruksiin, ja serkkuihin, säilyy jotenkin automaattisemmin. Tosin ei kaikilla, mieheni suku asuu ihan kivenheiton päässä meistä, ja silti minun sukua käy useammin kylässä. Mutta perheet ja tilanteet ovat erilaisia ja ainoat lapset saavat varmasti jotaki muuta, mitä sisaruspareven lapset eivät. Esimerkiksi yksinäisyyden sietäminen ja mielikuvitus kehittyvät yleensä paremmin, ja ikävä kyllä tässä elämässä meistä varmasti jokainen on monesti aika yksin. (Itse katson saaneeni sekä yksinäisen lapsen että sisarusparven edut ja haitat).
    Minusta silti yhden lapsen kanssa elmä on vanhemmille rankkaa. Olen asunut välillä yhdessä ystäväni kanssa, kun minun omat lapseni eivät olleet kotona, oli hänen silloin ainoansa tosi väsyttävästi aikuisten kimpussa. Heti helpotti, kun lasteni isä toi mukeloni kotiin. Toisaalta nykyisen mieheni aiona lapsi ei täytä mitään ainoan lapsen stereotypioita, ei edes tuota, että olisi väsyttävästi vanhempien kimpussa (tai mitä minä tiedän aikaisemmista vuosista).
    Yritän nyt sanoa, että kaikki ratkaisut ovat ihan yhtä oikeita, jokainen tietää itse parhaiten, millainen on itselle oikea valinta. Tosin kaikki eivät saa mitä haluvat ja ovat suunnitelleet, ja se on surullista. Surullisinta on nähdä yksilapsisia perheitä, joissa äiti käpertyy itsesääliin, kun ei saa enempää, ja unohtaa siinä sen olemassaolevan lapsen.

    Äh, kylläpäs jäin jaarittelemaan sanomatta mitään. Jatkan blogiisi tutustumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allekirjoitan kyllä kaiken mitä kirjoitit - ainoa lapsi vaatii vanhemmiltaan usein enemmän huomiota ja seuraa, kun taas sisarukset voi laittaa kaksin leikkimään legoilla jne., toisaalta ainokaisilla on usein hyvä mielikuvitus ja suorastaan kaipaan yksinäisyyttä aika ajoin.

      Itseä jännittää toivottavasti toteutuvan ulkomaille muuton mukana ystävyyssuhteiden säilyminen, kun ne ovat kärsineet jo pelkästään nykyisesti elämäntilanteesta (epäsäännöllinen työ + lapsiperhearki jne) - että kai tänne jää jotain muitakin odottamaan kuin sukulaiset...

      Kiva kun löysit tänne, tulen vastavierailulle! :)

      Poista
  3. Olen omassa blogissani kirjoittanutkin vasta tuosta kavereiden karsiutumisesta, on ollut ajatuksissa kirjoittaa vielä lisää. Ja onneksi muutamat kaverit ovat säilyneet kaikesta huolimatta. Nykyään kun voi ulkomailtakin pitää hyvin yhteyttä netissä. Esimerkiksi tänään isäni oli käymässä omilla vanhemmillaan ja soitti minulle Skypellä, että sain näyttää, miltä täällä näyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, oikeastaan mulla on tässä alle 10 km etäisyydellä ystävistä silti siirtynyt yhteydenpito pitkälti nettiin, kun on vuorotyö, kiire ja muutenkin olevinaan niin vaikeaa se livenä näkeminen...

      Poista

i Digame !