4.6.2015

Flashback: BLOGGAAJAN SUHTEELLINEN TOTUUS

Joku näöntarkastuksen tarpeessa oleva on joskus sanonut että näytän vähän (huom! vähän)
Charlize Theronilta, ja anoppinsa mielestä Käytännön Mies muistuttaa Chris Pineä...
Jouduin hetki sitten määrittelemään erästä tutkimusta varten omaa blogiani.
Ahdistuin jo pelkästä "äitiysblogin" leimasta, vaikka ihan aiheellinenhan se on; lapset ovat vähintään merkittävässä sivuosassa, ja aika monta asiaa käsitellään juuri äitiyden kautta.
Pyydettiin kuvailemaan omaa kirjoitustyyliä, avoimuuden tasoa sekä motiivia blogin kirjoittamiselle.
Sanoin pyrkiväni olemaan raivorehellinen, ja avoimuus on aina kuulunut asiaan - toisaalta ihan pyynnöstä jotkut aiheet käsitellään blogin sijaan tyttöjen illoissa tai oman päiväkirjan sivuilla.
Motiivi oli vähän vaikeampi - kirjoittaminen on aina ollut luonnollinen tapa ilmaista itseäni, muistan jo kuinka 8-vuotiaana aloitin tarinoimisen äidin linnunpönttömallisella Macintoshilla. Tarjoan ja otan mielelläni vastaan vertaistukea, jaan vinkkejä, vaihdan mielipiteitä.
Huomaan, että joskus inhorealismi alkaa muistuttamaan valitusta ja yritän harrastaa myös niitä hempeän vaaleita valokuvia, fiilistelyä ja arkisessa onnessa kylpemistä. Mutta totuushan on se, että kun joka päivä käyttää yhteensä 45 minuuttia kahden makaroonin jäntevyydellä siunatun lapsen pukemiseen viiteen vaatekerrokseen etteivät ne palellu hengiltä -17 asteen pakkasessa ja sitten lähtee tarpomaan ulos Phil&Tedsiä puskien ja vetäen perässä kahta vastentahtoista mäyräkoiraa niin, että ainoa asia mikä lämmittää on se koirankakka kädessä, niin eihän tästä kovin glamöröösiä saa millään...

Kyselyssä nimittäin myös kysyttiin millaisia blogeja tykkään itse lukea.
Ja olen niin tylsä, että luen mielelläni samanhenkisiä blogeja. Monissa on kauniimmat kuvat ja arkisen raportoinnin seassa reseptejä, sisustusvinkkejä, matkakertomuksia ja muuta tervetullutta vaihtelua, jopa asukuvia, mutta sellaiset pelkästään ihania onnenhetkiä ja lastenvaatteita esittelevät blogit ovat yksi kerrallaan pudonneet pois lukulistalta.
Ja siis tässähän vaan katkera, palkaton bloggaaja kitisee - lukijamääristä näkee että ihmiset tahtovat katsoa kuvia siisteistä ja tyylikkäistä kodeista, lukea onnellisesta arjesta jossa mies täyttää tiskikoneen oikein ja lapset tekevät tyynen rauhallisina palapelejä kun äiti tekee kolmen ruokalajin kasvispainotteisen aterian ja bloggaajakin ehtii meikata, käydä kampaajalla ja vaihtaa kuvia varten päälleen vaatteet, joissa ei ole psykedeelistä räkäkuviointia.
Mua ne blogit vaan masentaa.
Koska meidän arki ei ole täydellistä, niin ihanaa kuin se onkin. Ja mulle tulee suorituspaineet kun katson muiden valkoisia seiniä, 26 raaka-aineen salaatteja ja lapsia, joiden naamassa ei ole yhtään ruokaa. Yksi "tältä meillä oikeasti näyttää"-postaus (jossa lattialla on joku kolme legoa ja yhdet lapaset) kerran vuodessa ei riitä!
Olen erittäin kiitollinen että mun epämääräinen sekoilu kiinnostaa ainakin 160 julkisesti lukijaksi ilmottautunutta - kannustatte kaikki kirjoittamaan, just tällaisia päättömiä ja hännättömiä postauksia joita on luvassa jatkossakin!

... mutta tämä lienee lähempänä totuutta.
(Nyt kun mulla ei ole enää silmälaseja, vaaleita hiuksia ja otsatukkaa niin tähän
olisi sopinut myös esimerkiksi Mervi Tapolankin kuva, mutta se olisi voinut pelottaa
loputkin lukijat pois...).

Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat!

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 18.1.2014.

6 kommenttia:

  1. Mulla on aika lailla sama juttu seuraamieni blogien suhteen. Tässä taannoin podin hirveää eksistentiaalista tuskaa ja menin vielä kiduttamaan itseäni käymällä parissa vaaleassa ihanuusblogissa, joissa äiti ehtii pukeutua ja poseerata erinäisissä vaatteissa (blogilahjaksi saaduissa tietenkin), leipoa ihania kakkuja, kutoa mitä monimutkaisimpia luomuksia ja koti on tietenkin ihanan siisti. Aloin kyllä epäillä, että ehkä ne kuvissa vilahtavat lapset ovat kuvaustilannetta varten kidnapattuja ja oikeasti se bloggaaja on palkannut jonkun muun leipomaan ja kutomaan. Mitään ei jäänyt käteen, eikä mistään kohdasta tullut sellaista oloa, että tuon tyypin elämään voisi jotenkin samaistua.
    Eli mieluummin luen kiukuttelevista lapsista, sotkuisista kodeista ja kaikesta epätäydellisestä, koska siihen osaan samaistua ja se tuntuu Elämältä.
    Jatketaan siis tassuttelua kuolaisilla lattioilla (kyllä, meidän 5-vee kuolaa lattioille, ihan huvikseen...) ja vaikken koiraa omistakaan, niin luulisin, että se koirankakka lämmittää oikeasti enemmän kuin tahrattoman vaalea kiiltokuvaelämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, kuolaava lapsi - meillä on ikkunat vartissa niin kauhean näköiset kun kuusi rasvaista voikättä lääppii että olen jo menettänyt kaiken toivoni.
      Joskus on kiva lukea hömppää, ahkerista askartelijoista ja sellaisista, jotka haluavat keskittyä niihin elämän hattaramaisiin piirteisiin. Ei niitä kuitenkaan määräänsä enempää kestä, omassa elämässä on sen verran sitä rosoa että saattaa iskeä alemmuuskompleksi, kateus ja ahdistus jos keskittyy pelkästään pintaraapaisuihin.

      Poista
  2. ^ anteeksi mutta miten nauroinkaan kuolaavalle 5-vuotiaalle :'D

    Mut siis joo. Tiedät että ajattelen ihan samoin. Jatketaan, oot huippu.

    VastaaPoista
  3. Minä nauroin noille kuville lopussa.
    Parasta sun blogissa on juuri rehellisyys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ei oikeasti naurata niin paljon kun peilistä oikeasti katsoo vastaan Vesa-Matti Loiri...

      Poista

i Digame !