13.6.2015

HYVÄÄ HÄÄPÄIVÄÄ

Menin/jouduin/pääsin vuosi sitten naimisiin. Minut ja aviomieheni vihittiin hyvin maallisin menoin maistraatissa kahden tärkeän ystävän läsnäollessa. Hihiteltyämme läpi pikaisen vihkikaavan ja pussattuamme ihan luvan kanssa menimme syömään burritot, juomaan kahvit ja kotiin siivoamaan seuraavan päivän bileitä varten. Olin aika loppuvaiheessa raskaana, pieretti ja närästi, mutta olin hyvin onnellinen, ja olen vähintäänkin yhtä onnellinen tänään.

Ensimmäinen aviovuosi on ollut yhtä dramaattinen kuin melkein seitsemän vuotta avoliittoa tätä ennen. Reilu kuukausi tahtomisen jälkeen perhe kasvoi taas yhdellä pojalla, ja tällä kertaa vauva on ollut hieman enemmän high maintenance kuin kaksi edellistä. Ehjistä yöunista on tämäkin vuosi vain haaveiltu, olemme palanneet läpsystä vaihto-systeemiin kun kotona on kaksi vuorotyöläistä. Miehen viimeinen kouluvuosi vaati paljon töitä ja yhden työharjoittelun ulkomailla, mutta kolmen vuoden opiskelu palkittiin valmistumisella (ja stipendillä, vähänkö olen ylpeä!). Tänä vuonna työnjako on ollut enemmän sitä, että minä pyöritän arkea (isovanhempien avustuksella) ja mies hoitaa työkuvioita kuntoon, enkä voi kieltää joskus kiukutelleeni asetelmasta.

Vuoden aikana ei ole selvinnyt suuria salaisuuksia, ei puolisosta eikä avioliiton syvimmästä olemuksesta. En aina muista olevani naimisissa, sillä Pampula piilotti vihkisormuksen virkaa toimittaneen perintökorun jo hetki sitten, vihkitodistus on pudonnut jonnekin kirjahyllyn taakse ja käytännössä ainoa ero entiseen ollut se, ettei meidän tarvinnut käydä lastenvalvojalla kuopuksen kanssa todistamassa Käyttiksen isyyttä. Riidellessä on toki raflaavampaa uhkailla avioerolla kuin ihan vaan jättämisellä (noloa myöntää, mutta harrastan tätä toisinaan), ja lomakkeisiin on juhlavaa rastittaa siviilisäädyksi naimisissa.

Kolmen lapsen, koiran ja yhteisten vuosien aikana sitoutuminen on jo osoitettu monin tavoin, mutta avioituminen tuntui silti isolta, viralliselta, perinteiseltä ja julkiselta tavalta sinetöidä suhde. En nyt mene instituution epätasa-arvoisiin ja vanhanaikaisiin ominaisuuksiin tässä postauksessa ollenkaan. Aina välillä olosuhteet ovat olleet sellaiset, että yhdessäoloa on tosiaan syytä juhlia. Tai aion juhlia jokaista saavutettua vuosipäivää sittenkin, kun jokaista euroa ei tarvitse laskea, yöt nukutaan edes kolmen tunnin pätkissä, töitä tehdään päivisin ja ehditään nähdä muuallakin kuin eteisessä vuoronvaihdossa. Juhlin sitä, että olen löytänyt toisen samanlaisen jästipään, joka on yhtä hullu halutakseen tällaisen sekopäisen perheen, joka on hyvä isä ja erittäin kehityskelpoinen aviomies, viisas, hauska ja komea. Juhlin sitä, että olen rakastettu ja saan rakastaa.

8 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Olisi pitänyt juhlia vähän rankemmin, nukahdettiin telkkarin ääreen n. klo 23.00.

      Poista
  2. Jee, onnea ja kippis teille! Musta on aina vaan hassua olla rouva. Mekin on pidetty yhtä (kuulostaapa hauskalta) melkein kahdeksan vuotta, joista kyllä jo kohta puolet naimisissa. Aika hyvin joltain joka "ei usko avioliittoon instituutiona" niin kuin vielä jokunen vuosi sitten toitottelin. Mutta onhan tää käytännöllistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noh, eihän sitä tartte instituutioihin uskoa kunhan uskoo itseensä :D. Mutta kippis, kyllä mäkin mieluummin itseäni neidittelen...

      Poista

i Digame !