17.6.2015

VASTUU, VELJEYS JA VELVOLLISUUS

Koska olen ikuiseen yksinäisyyteen tuomittu ainokainen, ovat sisarussuhteita koskevat mielikuvani puhtaasti kirjallisuuden (kuten Pikku Naisia) tai kaveripiirin kokemusten pohjalta syntyneitä illuusioita ikuisesta ystävyydestä ja voittamattomista verisiteistä. Ja koska olen muutenkin yltiöoptimisti, en edes kuvitellut muita vaihtoehtoja kuin että mun lapsistani tulee bestikset, jotka pitävät aina toistensa puolta (paitsi luonnollisesti riidellessä keskenään, mutta sehän on vain olennainen osa sisarusten välistä kommunikaatiota). Ja onneksi toistaiseksi näyttää siltä, että fantasiani tiiviistä triosta toteutuu.

Mutta nyt kun "isot pojat" ovat vain ja ainoastaan kotihoidossa ja kaksin (tai kolmisin, jos kiukkuinen ja konttaava kolmas pyörä lasketaan mukaan - yleensä ei lasketa) olen joutunut miettimään paljon enemmän tasapuolisuutta, esikoiselle lankeavaa vastuuta sekä lasten yksilöllisyyden huomioonottamista kuin silloin, kun pojat saivat tarhassa toisistaan hieman vapaata (toki ne aina pihalla lyöttäytyivät yhteen kuitenkin). O nimittäin on maailman paras isoveli, joka on muutenkin stereotyyppinen esikoinen: Vastuullinen, järkevä, huolehtivainen, kiltti ja tottelevainen. Ja tietenkin minä pelkään, että nämä piirteet lopulta ajavat sen burn-outtiin, tukahduttavat lapsen kapinallisen puolen ja tekevät lapsesta kympin pojan, joka ei velvollisuudentuntoisena opi toteuttamaan itseään.

Olen toki kiitollinen, kun veljekset saattavat keskittyä yhteisiin leikkeihinsä tuntikausia. Omppu sanelee roolileikkejä, he rakentavat junarataa koko kodin läpi, legoilla ja duploilla, lukevat kirjoja tai askartelevat O:n johdolla mainoksista omia kollaaseja (mulla on itseoppinut Pinterest-poika!). Jos ensimmäisen vuoden ajan 1v9kk-ikäero tuntui surkealta idealta niin nyt se "sisaruksista on sitten seuraa toisilleen"-lausahdus on realisoitunut ja toden totta, mua tarvitaan enää selvittämään satunnaisia kiistoja, ruokkimaan tai antamaan liimaa ja teippiä touhuihin. Toisinaan myös vauva hyväksytään sivustaseuraajaksi ja molemmat isoveljet suhtautuvat yllättävän lempeästi torneja kaatelevaan harvahampaaseen - vuoden päästä ne varmasti pompottavat kuopusta suvereenisti leikeissään.

Mutta etenkin O:n rooli huolettaa. Varsinkin Pampulan puhumattomuuden takia O on pikkuveljelleen tärkeä tuki ja turva, ja myös tulkki. O pitää P:n puolia aina, ottaa hänet mukaan leikkeihin, tulkkaa pikkuveljeään muille (ei ehkä aina oikein, mutta toimii kuitenkin tärkeänä viestinvälittäjänä P:n ja vieraiden ihmisten välillä) ja ollessaan lomalla ilman sisaruksia O pitää huolen että P saa tuliaisia. Tällainen on varmasti osittain O:n perusluonnetta, mutta joudun todella pinnistämään etten lietso lapsessa tätä vastuunkantajan roolia. Helposti nakitan O:lle veljen vahtimista, käsken ottamaan veljen mukaan joka retkelle ja kyllä, varmasti vähän suosin Pampulaa - onhan se pienempi ja puhevaikeuksien takia jotenkin vauvamainen, ja usein riitatilanteissa tilanne ratkaistaan P:n puolelle.

Kertokaa te viisaammat - etenkin sisarusten kanssa aikuisiksi kasvaneet kasvattajat - jääkö esikoiselle ikuisia traumoja vanhimman lapsen raskaasta taakasta, tai jääkö keskimmäinen loppuiäkseen vähän uusavuttomaksi? Puhumattakaan despootti-kuopuksesta, joka on tottunut saamaan aina tahtonsa läpi. Toivon, että poikien vahva side säilyy aikuisuuteen (O ainakin suunnittelee että parin vuoden päästä he muuttavat P:n kanssa kaksin Englantiin...), mutta toivon että he kokevat tulevansa huomioiduiksi omina persooninaan eivätkä aina siamilaisinakolmosina, dynaamisena triona, "poikina", kuten mä yleensä perään huutelen. Tämän veljeilyn seuraaminen on hauskaa, palkitsevaa ja eksoottista, mutta kun jos en muutenkin ole äitinä aloittelija ja ihan pihalla, niin tästä sisarusjutusta tajuan vieläkin vähemmän. Apua!

PS. Toki pikkuveljestä on O:lle paljonkin hyötyä, esimerkiksi huonojen ideoiden toteuttajana. Suosikkini on viime viikolta, kun olimme eräässä nimeltämainitsemattomassa ruokakaupassa ja minä etsin ruokaa vauvalle samalla kun pojat maleksivat karkkihyllyn luona. Kun palasin soseidin kanssa poimimaan pojat matkaan, tunki Pampula suklaamunia takkinsa taskuun O:n hykerrellessä vieressä. Tätä tilannetta seurasi kaupan vartija - joka by the way oli se meidän alakerran naapuri, joka pitää meitä muutenkin maailman kamalimpina vanhempina. 

10 kommenttia:

  1. Olen itse meidän perheen esikoinen, mulla on noin kaksi vuotta nuorempi pikkusisko ja 3,5 v nuorempi pikkuveli. Kyllä nuo roolit kuulostavat kovin tutuilta. Minä olen/olin meidän perheessä se vastuunottaja ja huolehtija, nykyisinkin kuulemma kanaemo :D siskoni taas on hiukan huolettomampi ja "avuttomampi", mikä ilmenee esimerkiksi niin, että hän saattaa soittaa minulle tai vanhemmilleni, kun tarvitsee jossain asiassa, minkä minä hoitaisin itse, apua. (Esim, Kelalta opintotuen hakeminen...:D) Veljemme taas on tosiaan perheen kuopus ja ainakin meistä siskoista tuntui pieninä, että "aina se saa kaiken!" Kaikista meistä on tullut hyvin omillaan pärjääviä, eikä tietääkseni traumoja ole kenellekkään jäänyt :). Välit ovat hyvät ja lämpimät edelleen, yhtä aikaa jonnekkin sattuessamma tapellaan yhä kuin lapsina :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla, että kaikesta tuttuudestaan huolimatta ei ole ainakaan pahempia traumoja! :D Totuus on, että en mitenkään edes kuvittele pystyväni kohtelemaan kaikkia lapsia täysin samanlaisesti, jo ihan tyyppien persoonien takia. Ja sitten vielä tämä asetelma, että fiksun ja oma-aloitteisin esikoisen vieressä keskimmäinen tuntuu ihan vauvalta, ja tyyppi saa anteeksi yhtä sun toista, toisin kuin isoveljensä aikoinaan...
      Ja tietysti parasta kuulla, että suhteet ovat yhä läheiset - toivon, että pojille on toisistaan tukea ja turvaa aina aikuisuuteen asti, voivat kiukutella ja kapinoida meille aikuisille, kun taas sitten veljet pitäisivät yhtä aina.

      Poista
  2. Haha tota vartijaa :D

    Mä voisin pohtia tätä oman blogin puolella 10v vanhempien veljesten vinkkelistä. Oon nimittäin miettinyt ja pelännyt ihan samoja juttuja. Senverran kuittaan tähän lootaan kuitenkin että näköjään se sellainen teini-iässä tapahtuva eriytyminen ei koske vain vanhempia vaan myös sisaruksia. Meidän esikoinen on selvästi ottanut viime kuukausina hajurakoa myös 1v7kk nuorempaan veljeensä. Esikoinen on edelleen hyvin tyypillinen esikoinen mutta se teini-ikään kuuluva itsekkyys "onneksi" hoitaa nyt sitäkin että hän osaa pitää paremmin puoliaan ja haluaa niitä omia juttuja, joissa ei ole mukana yhtäkään perheenjäsentä. Mut mä rustaan tästä jonkun postauksen, sillä oletuksella että saan kirjoitusrauhaa jossain välissä.... Täällä on koko lössi himassa. Jeee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavaa kun kirjoitit! Nyt kun töissä alkaa juhannussählinki helpottaa niin tungen sinne puolelle kommentoimaan. :D
      Toivottavasti meilläkin esikoinen osaa ottaa oman tilansa kun tulee tarvetta ja teini-ikä - tosin sitten varmaan nyyhkin ulkopuolelle jätetyn keskimmäisen kohtaloa :D. Esikoisen kanssa ehdittiin onneksi luoda jo ystäväpiiri, kun taas keskimmäinen ja kuopus joutuvat ikään kuin tyytymään niiden esikoisen kaverien pikkusisaruksiin...

      Poista
  3. Hmm, itse mietin asiaa keskimmäisen näkökulmasta ja tuntuma on, että esikoista aina tuettiin ja innostettiin uusiin asiohin, jotka siis olivat uusia vanhemmillekin. Nuorimmainen sitten taisi olla koko lapsuuden se ikuinen vauva, toki ainoana poikana sukupuolellakin oli varmasti merkitystä. Ehkäpä keskimmäisenä olisin halunnut enemmän henkilökohtaista huomiota, sillä helposti sitä kulkee siinä ison sisaruksen varjossa, leikkii tämän leikkejä ja kulkee tämän jalanjälkiä. Vaikka siis isompi tuntuu kantavan raskasta taakkaa ja vastuuta, niin toisaalta keskimmäinen sitten helposti jää paitsi siitä tuesta ja huomiosta esimerkiksi uutta oppiessa tai eri elämänvaiheissa. Kyllä, ihan varmasti syntymäjärjestyksellä on vaikutusta persoonan kehitykseen, mutta ehkäpä jo sen tiedostamalla pääsee kasvatuksessa melko pitkälle.
    Eli hyvin teillä taitaa kuitenkin mennä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon, että meillä menee hyvin. Keskimmäinen saa ehkä puheongelmien takia vielä erityistä huomiota, ja isoveljensä on maailman paras tsemppaaja. Olen yrittänyt tosi paljon pitää huolta, että jokainen lapsi saisi harrastaa eivätkä vauvauinnit ja temppukerhot jäisi vain esikoisen herkuksi, mutta en ole siinä ihan täydellisesti onnistunut...
      Kiitos tästä vastauksesta, nää on aina tosi opettavaisia ja antaa perspektiiviä siihen, miten itse voisi tukea lasten rooleja ja yksilöllisyyttä. Lainasin kyllä sellainen syntymäjärjestystä ja rooleja käsittelevän kirjankin, mutta se tuntui niin liibalaabalta ettem saanut aikaiseksi lukea...

      Poista
  4. Meillä on yös kolme lasta (16v, 12v ja 8v). Itse olen kolmelapsisen perheen esikoinen ja olen kyllä (omasta lapsuudestani traumatisoituneena, hehe, ne ei tod) seurannut aika tarkkaan ettei pienemmät saisi liikaa etuoikeuksia vanhimpaan nähden. Se nyt on jo selviö, että esikoisparka joutuu kyllä elämään tiukemmassa kurissa kuin nuoremmat. Kotiintuloajat yms. ovat hänellä varmasti nyt tiukemmat kuin 8 vuoden päästä kuopuksella. Mutte luulen, että kolmelapsisen perheen isoin ongelmakohta on keskimmäinen, joka tavallaan on väliinputoaja. Meillä keskimmäinen on eri sukupuolta kuin muut, joten se ehkä tekee hänestä hieman spesiaalin, ja teillä puhumattomuus on ehkä se seikka. Ja kuopukset! Siitäkin isosiskotraumoillani koitan pitää huolta ettei meidän perheen vauveli olisi ihan lellipentu, mutta hei onhan se ihanaa kun joku vielä haluaa viereen nukkumaan ja syliin istumaan. :-) Varmaan sit vielä 16-vuotiaanakin. :-D.

    Ei ehkä ollut päätä eikä häntää, mutta: kyllä isosisarukselle voi jäädä lapsuudesta muistikua, että piti vain vahtia nuorempia, ja fiilis ettämkuopusta lellittiin, mutta toisaalta olen ihan ja oikeinkin hyvissä väleissä pikkuveljieni kanssa, että ei siitä mitään haittaa kuitenkaan ollut. Ja kyllä luulisin, että kaikki sitten ne omat juttunsa löytätvät kouluiässä tai myöhemmin. Ja aaah, meillä on just nyt niin mukavaa kun yksi murkkuikä (ja lievä sellainen) on ohi ja toinen vasta tulossa. (josta odotamme suorastaan hirvittävää uhmaiän perusteella). Kaikki tykkää toisistaan ja leikkii/puuhailee toistensa kanssa, välillä vaan vähän nahinaa kahden nuorimman kesken. Kyllä kolme lasta on ihan hyvä määrä! - LeenaK

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis kolme lasta tuntuu täydelliseltä lukemalta!
      Ainoana lapsena on saanut kokea sen koko skaalan: Ensin tiukat säännöt, jotka sitten löystyivät. Täysin skitsosti on siis kasvatettu. Kyllä tässä aika paljon saa kuitenkin kipuilla, kuopus jää vähän vähillä huomioille, keskimmäistä vähän paapotaan ja eskoiselta odotetaan liikoja - ja uhma on ainakin kahdella ekalla sopivasti samaan aikaan, niin taitaa olla murrosikäkin. Kääk. Lähetän ne johonkin sotilasakatemiaan kohta...

      Poista
  5. Jokainen lapsista syntyy eri perheeseen kuin sisaruksensa; esikoinen saa elää ainokaisena jonkin aikaa, tokalla taas on alusta asti lapsikaveri koko ajan paikalla. Kaikissa rooleissa lienee hyvät ja huonot puolensa, ja avain tasapuolisuuteen onkin siinä että hyväksyy tämän. Ei jokaisen lapsen kanssa tarvitse olla samat harrastukset, säännöt tai kokemukset (ainakaan samasaa iässä) vaan tärkeintä on, että jokaisen kohdalla pyrkii hyvään ja näkemään lapsen yksilönä, jota toki muokkaa mm. asema sisarparvessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on ihan totta. Pitäisi muistaa se itsekin ja katsoa positiviisia puolia eikä stressata sitä, että vihaavat mua (tai toisiaan) aikuisina...

      Poista

i Digame !