6.7.2015

Flashback: KURJUUSKILPAILU

Eilen koettiin taas yksi esimerkillisen epäonnistunut kohtaaminen, tai pitäisikö sanoa eroaminen, parisuhteessa.

Todettakoon, että tänä viikonloppuna olen 48 tunnin aikana tehnyt töitä 25 tuntia. Matemaattisesti voin laskea, että tällä viikolla mulla on ollut eniten töitä ja vähiten yöunta. Voisin siis väittää itseäni aika väsyneeksi, ja sitä epäilemättä ovat kaikki ne raukkaparat jotka yrittävät nukkua sadan metrin säteellä kuopuksestamme Palosireeni-Pampulasta, joka on ottanut elämäntehtäväkseen huutaa yöt läpeensä (Hampaita? Vatsavaivoja? Vittumainen luonne? Who knows!).

Olin eilen lähdössä viikon neljänteen yövuoroon, taas parin tunnin katkonaiset yöunet pohjalla. Samalla kun yritin pakata kaiken töihin tarvittavan (väsymys laskee suorituskykyä ihan hurjan paljon, huomaan ottaneeni mukaan biojätepussin ja jättäneeni työavaimet kotiin) tuli Käytännön Mies kysymään mun vointiani. Todennäköisesti miestä kiinnosti mun selkäni kunto, sillä onnistuin reväyttämään alaselän ja nyt kävelen kuin Klonkku.
"Tuntuu aika rankalta, kun ei ole tällä viikolla saanut yhtenäkään yönä nukkua yli viittä tuntia*", vastasin - omasta mielestäni aika neutraalisti.
"No, ei ole kukaan muukaan nukkunut!", tokaisi mies, omasta mielestään varmaan aika neutraalisti.

Ja mä suutuin ja lähdin ovet paukkuen töihin.
Että aletaanko oikeasti laskea kumpi on nukkunut vähemmän, olen meinaan sen kilpailun varma voittaja!
Ja totta kai mä tiedän, että Käytännön Miehenkään viikko ei ole ollut kevyimmästä päästä, eikä se varmasti tarkoittanut kommentillaan vähätellä mun uupumusta tai heittäytyä itse marttyyriksi. Mutta arvaatte varmaan, että siltä se mun (väsyneisiin) korviini kuulosti.

Ilmiö on tuttu jo hiekkalaatikolta. Kun vertaillaan elämän rankkuutta, on seuraavien äitien parempi olla vaan hiljaa:
- Ne, jotka eivät synnytyksessä saaneet tikkiäkään, synnytys oli nopea ja toipuminen vielä nopeampaa. Aina joku on revennyt pahemmin!
- Ne, joiden lapsi nukkuu täydet yöt. Tai herää vain kerran. Tai edes alle kymmenen kertaa.
- Ne, joiden puoliso tekee kiltisti kotitöitä ja tukiverkot on niin tiheät, että omaa aikaa on tarjolla vaikka joka viikko. Tai edes joka kuukausi.
Ja toki moni muu, jolla ei ole mahdollisuutta sijoittua kärsimyskilpailun kärkisijoille. Kannattaa olla vaan hiljaa.

Mä toivoisin, että sellainen piiloaggressiivinen missikisa marttyyrikruunusta jäisi vaan sinne leikkipuistoon väsyneiden äitien paineidenpurkukeinoksi (tai parempi totta kai olisi, jos sitä ei olisi ollenkaan), eikä ainakaan tulisi kotiin. Mutta niin kuin tänään Hesarissakin todettiin, lapsiperheiden riidat toistavat itseään ja karkeasti voi yleistää, että jokainen vanhempi on ainakin jossain vaiheessa toiselle katkera siitä, miten paljon toisella on omaa aikaa tai miten helppoja lapset ovat toisen vahtivuorolla. Olen kuullut myös tosi nuutuneiden mutsien suunnittelevan eroa ihan vaan siksi, että silloin työnjako olisi ainakin tosi tasapuolinen, kun molemmilla olisi vetovastuu viikon ajan. Kukaan tuskin kovin vakavissaan, mutta univelkaisilta ihmisiltä ei voi odottaa kovin loistokkaita ratkaisuehdotuksia.

Pitäisi muistaa toimia tiiminä. Että kun toinen saavuttaa sen pisteen, että alkaa lähettää niitä legendaarisia syyllistystekstareita ("On nää muuten sunkin lapsias!") ja itkuraivota jostain väärinavatusta voipaketista kun on kokenut pienimuotoisen burn-outin, niin vaan yrittäisi tukea ja tsempata eikä muistuttaa, että kyllä on muuten muillakin vaikeeta. Jos vielä pystyy oman valituksensa nielemisen lisäksi tarjoamaan sille subjektiivisesti itsensä väsyneemmäksi kokevalle hetken omaa aikaa, täydet yöunet tai kolmen viikon lepoloman Karibialla niin vielä parempi. Itselläni ainakin empatiakyky on melko sidottu yleiseen energiatasoon; jos omistakin akuista alkaa olla virta loppu niin reaktio toisen heikkoon suorituskykyyn ja lievään itsesääliin on usein vihamielinen tylytys siitä, kuinka kumppanilla ei ole mitään erityisoikeutta valittaa ja MEILLÄ KAIKILLA ON YHTÄ KAMALAA!

Niin. Olisihan se Käytännön Mies päässyt vähän helpommalla jos olisi vaan halannut ja lohduttanut, että enää pari työvuoroa ja sitten helpottaa.

Viisi tuntia yhteensä, edes pätkissä. En edes uskalla haaveilla viiden tunnin yhtenäisistä unista. Ehkä sitten parin vuoden päästä.

Julkaistu Periaatteen Naisen puolella 4.8.2013.

2 kommenttia:

  1. Te entiendo tan bien!
    Mun nuorimmainen mukula heräili 5-12 kertaa yössä 3 vuotiaaksi asti, ja sittenkin vielä monesti. Yhden ainoan yön nukkui kokonaan ennen sitä. Ja vastuu oli ihan täysin minulla. En väitä, etteikö lasten isä olisi monesti myös ollut hereillä, mutta vain, jos hänelle sopi, ja kun minä olin jo ehtinyt olla ylhäällä ties kuin kauan. Vauva ei nimittäin mielellään rauhoittunut minun sylissä. Helpotti vähän, kun oppi puhumaan ja sanomaan, mikä on hätänä. Ja päivisin ei nuoremman lapsen kanssa aina voikaan levähtää, kun on isompikin lapsi ja muitakin tehtäviä. Minä en olisi kyennyt töihin siinä elämän vaiheessa millään ja sairastuin muutenkin vakavasti unen puutteesta. Eli: yrittäkää pitää huoli toisistanne ja levähtää joskus, unen puute ei ole aina ihan pikkujuttu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on kaikki kolme olleet huonoja nukkujia (eli vika on luultavasti mussa kun teen niistä tällaisia yöheräilijöitä...), joten tavallaan tähän väsyneeseen olotilaan on ehtinyt tottua. Tuntuu todella utopistiselta ajatukselta että kaikki lapset nukkuisivat kellon ympäri, tai edes 8 tuntia putkeen - mutta sekin aika varmasti koittaa joskus!
      Mä teen nyt näitä yötöitä, ei tavallaan eroa kauheasti normaaliin valvomiseen... :D

      Poista

i Digame !