5.7.2015

NO YKSIN

Olen miettinyt mitä kirjoittaa ja miten ja minkä verran. Nyt kun iltaisin ei voi enää katsoa nukahtamiseen asti Puisto-osastoa toisen vieressä, nalkuttaa väärin ripustetuista pyykeistä tai edes istua samassa huoneessa kumpikin omaa puhelinta pläräten niin luulisi olevan aikaa bloggaamiselle.

Toisaalta yhtäkkiä kaikki, siis ihan k a i k k i kotityöt ovat mun vastuulla. Eikä vain kotityöt vaan ihan kaikki, lapset, ruoat, koira, yleinen selviytyminen. Ilman mun äitiä olisin tosi pulassa, mies lähti niin lyhyellä varoitusajalla että töitä en ehtinyt paljoa järjestellä ja vieläkin vähän ihmetellään että mitä tässä tapahtui. Vaikka tähän oltiin henkisesti valmistauduttu, tätä oltiin toivottu, tämä oli ja on yhä yhteinen unelma. Tosin tällä hetkellä vain toinen osapuoli toteuttaa sitä, ja mä sitten mietin että mitäs sitten.

En ymmärrä miten ihmiset ylipäätään selviävät tälläisistä eroista.
Olen taantunut tunnemyrskyjeni kanssa ihan teiniksi, tahtoisin murjottaa, paiskoa tavaroita, itkeä ja kiukutella maailmalle. On jo nyt jäätävä ikävä, mutta jos keväinen kokemus yksinhuoltajuudesta toistuu, tällä kertaa ilman mitään aikarajoja tai lupauksia paluusta, niin luvassa on vielä vihaa, katkeruutta ja epätoivoakin.
Enkä tässä sekoile minä yksin, vaan lapsetkin. Pienin luultavasti autuaasti unohtaa, mutta kahden isomman kanssa täytyy aika paljon taiteilla.

Aion antaa itselleni pari iltaa itsesääliin ja itkeskelyyn, etenkin jos käy niin että koirakin muuttaa pois. Sitten pitää kaivaa se Yes I can-asenne esiin ja ryhdistäytyä. Ei sota yhtä miestä kaipaa!

16 kommenttia:

  1. Mitä ihmettä? Jaxuhalit joka tapauksessa. You can.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nopeita käänteitä, ei mitään elämää suurempaa draamaa, mutta muutoksia.
      I can, I guess.

      Poista
  2. Oi, mä niin symppaan! En voi mitenkään verrata tilannettasi siihen, kun mun mies lähtee viikoksi golfaamaan ja jättää mut ihan yksin 12-vuotiaan, itsenäisen lapsen kanssa, mutta todellakin tunnistan ton iktupotkuraivari-itsesäälin! Tsemppiä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tässä on vähän sellainen pakokauhuinen olo, vaikka myös olen iloinen toisen puolesta.
      Yritän minimoida itkupotkuraivarit, koska ne eivät varsinaisesti auta, mutta en lupaa mitään...

      Poista
  3. Tää menee ehkä siihen mitä voi kirjoittaa-osioon, mut mä olisin udellut että onko teillä millanen suunnitelma jatkoa ajatellen? Mies on ajan X ja tulee takaisin, te seuraatte perässä ajan X päästä? En epäile hetkeäkään että et pystyisi mutta ehkä kokonaisuuden kannalta (ja oman mielenterveyden takia) tarvisi jonkun suunnitelman. Yhteisiä unelmia pitäisi kuitenkin pyrkiä elämään yhdessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No siis pyrkimys on nähdä niin paljon kuin mahdollista, mutta tällä hetkellä suunnitelmat on tosi tosi tosi levällään. Mies ottaa nyt vähän etumatkaa, me otetaan se kiinni kun on järjestelty kuvioita tarpeeksi. :)

      Poista
  4. Voimia!!! Toiv äitisi voi vaikka osittain asuskella teillä tms. Toivottavasti saatte olla taas pian yhdessä <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mun äiti on täällä paljon, aivan korvaamaton apu näinä aikoina. :) Kiitos tsempityksistä.

      Poista
  5. Aina välillä tulee pohdittua, että mitä jos A oliskin kokonaan poissa kuvioista.
    Että oisko se helpompaa vai vaikeampaa, että sen sijaan, että vastaa arjesta 7-19/20, kukaan ei tulisikaan illalla kotiin. Saisi katsoa telkkarista ihan mitä haluaa, eikä kukaan jättäisi likaisia sukkia sohvan alle.
    Toisaalta ne vähätkin lenkit jäisivät juoksematta, tai sitten juoksisin aina postilaatikolle ja takaisin (kuten nyt niinä epätoivoisina iltoina, kun kukaan ei tuu kotiin, ja on pakko päästä ees vähän liikkumaan yksin...).
    Ja olisi vielä vähän yksinäisempää.

    Hurjasti tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, mä en voi katsoa telkkarista mitään kun me ollaan aina katsottu miehen koneella kaikki! :D
      Ja joo, kyllä yksin vastuussa oleminen on raskasta ja nihkeää, mutta ehkä eniten painaa juuri se ikävä, että olis vaikka kuinka lusmu niin olis kiva että ois joku aikuinen ja mielellään tietty se oma kumppani läsnä, edes välillä.
      Onneksi on nyt mun äiti seurana ettei keskustelut ole vain sitä "saanko nakkeja? Miten siilit kakkaavat?"-tasoa.

      Poista
  6. Ohoh, taitaa olla sulle lohjennut se rankempi rooli siinä yhteisen unelman toteuttamisessa. Kovasti voimia, toivottavasti pakka järjestyy nopeasti ja tämä kurja vaihe on pian vain muisto. Niin ja kateellinen huokaus jos selviät tästä kohtuullisissa mittasuhteissa pysyvällä katkeruuden...hatunnosto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on apujoukot, ilman niitä luultavasti muuttuisin suht happamaksi...
      Nyt jos koskaan pitää yrittää pitää katse siellä tulevaisuudessa ja siinä "palkinnossa", joka toivottavasti on joskus silleen 5 vuoden sisällä asumista jossain lämpimässä...

      Poista
  7. Samat ajatukset pyörii mullakin kuin yllä olevalla Elinan kommentilla... paitsi etten juokse niitä lenkkejä, könkkään keppien kera kauppareissuja... Olisiko elämä yksinkertaisempaa kun ei olisi yhden pyykkejä ja odottamista...

    Tänään mies esim.oli töissä 07-22, se mitä mulle tästä jää on pyykkikasa.

    Tsemppiä! Elämästä selviää hengissä, kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä me selvitään, eihän tää ole ikuista - onneksi.
      Ja kepit ja kauppareissut... apua!

      Poista
    2. Voimia!
      Onneksi sinulla on äiti seurana. Kaikkein päätä hajottavinta on olla kokonaan ilman aikuista seuraa.

      Poista
    3. Joo, eihän se täällä koko aikaa ole mutta kun on, on ihan kiva kun keskustelut ei koske pelkkää Lego Cityä tai elämän suuria kysymyksiä esim. kakan koostumuksesta :).

      Poista

i Digame !